Torakka - Ian McEwan

Kirjan nimi: Torakka (The Cockroach)
Kirjoittaja: Ian McEwan, suomentanut Jaakko Kankaanpää
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi:  2019, suomennos 2019
Sivumäärä: 127
Mistä: Joululahja

' Sinä aamuna Jim Sams, nokkela mutta ei missään mielessä syvällinen kaveri, huomasi levottomasta unesta herättyään muuttuneensa valtavan suureksi olennoksi. '

s. 11

Jim Sams ei voi muuta kuin yllättyä herätessään aamulla sängystä neljän raajan kera sekä omituinen möhkäle suussaan. Pikku hiljaa Jim rupeaa kuitenkin kerimään auki edellisen päivän tapahtumia siitä kuinka hän pienenä torakkana oli lähtenyt toteuttamaan tehtävää, joka vaati lukuisien esteiden, niin teiden, lantaläjien ja portaiden, selättämistä. Hänestä on tullut yhdessä yössä Iso-Britannian pääminsteri, ainakin heti kun keksisi miten näitä painavia raajoja oikein ohjaillaan.

Jim Samsin missio ei ole sen enempää tai vähempää kuin saada ajettua läpi kansanäänestyksessä jo kannatusta saanut mutta parlamenttiin jymähtänyt lakiesitys reversalismin käyttöönotosta. Reversalismi on esitetty kansalle kaiken pelastavana mullistavana asiana. Reversalismissa talouden rahavirtojen suunta käännetään, jolloin työntekijoiden tulisi maksaa työnantajilleen työsuorituksistaan mutta vastaavasti he saisivat rahallisen korvauksen ostaessaan tavaroita ja palveluita. Kuka nyt ei haluaisi yöpyä luksushotellissa kaikilla herkuilla ja kävellä aamulla ulos rahasäkillisen kera! Vaikka poliitikkotoverit nikottelevatkin, ei nokkela torakka Jim jää paikoilleen makaamaan. On aika kääntää muut päättävät päät. Mutta miksi torakat ovat ottaneet asiakseen puuttua peliin reversalismin puolesta? Se selviää lukemalla tämä hervoton teos.

' Nerokkaana PR-kaappauksena reversalistilehdet onnistuivat esittämään asiansa isänmaallisena velvollisuutena sekä lupauksena kansallisesta uudistumisesta ja puhdistumisesta: kaikki, mikä maassa oli väärin, mukaan lukien taloudellinen ja yhteiskunnallinen epätasa-arvo, kahtiajako pohjoisen ja etelän välillä ja huono palkkakehitys, oli seurausta rahavirran suunnasta. Joka rakasti maataan ja kansaansa, halusi kumota vallitsevan järjestyksen. Vanha virtaus oli palvellut vain ylenkatseisen eliitin pyrkimyksiä. "Käännetään rahan suunta" kuului yksi vastustamattomista iskulauseista. '

s. 44

Näin pian koittavan Brexitin humussa Torakka oli mitä mainiointa luettavaa. Vaikka teoksen vähäisillä sivuilla käsitelläänkin talouden suunnan muuttamista, ovat asiat tuttuja brexitin tiimoilta: kuinka kansanäänestys johti täysin odottamattomaan tilanteeseen, kuinka kansalle asia myytiin populistisin keinoin, kuinka taloustieteilijöiden näkemykset ohitetaan ja kuinka polittiinen umpisolmu ei ottanut auetakseen. Edelleenkään kunnon sopimusta ei britannian EU-erosta ole, mutta 31.1. brittien laiva vilkuttaa EU:lle hyvästit. Jännittäviä ja samalla myös absurdeja aikoja elellään ja McEwan ottaa siitä kyllä kaiken irti.

Tietysti Torakka pitää hiukan sisällään torakan ja ihmisen kehonvaihtoon liittyviä asioita, jotka ilmenevät muun muassa Jimin ajatuksenjuoksun kaventumisena sekä kärpäsen himona kesken poliittisen neuvonantajan tapaamisen. Nämä eivät kuitenkaan ole se teoksen pihvi. McEwanin huumori ei perustu näihin sattumuksiin paikanvaihdon seurauksena vaan äärimmäisen tarkkaan satiiriin aikamme suurvaltapolitiikasta. Nauroin paikoin (kirjaimellisesti) kyyneleet silmissä ja oli aivan pakko päästä lukemaan otteita ääneen, sillä nuo reversalismia käsittelevät osuudet olivat niin täysin hulvattomia ajatuksen tasolla mutta samaan aikaan niin tarkkanäköisiä, että en voi muuta kuin nostaa hattua McEwanille. Tämä todella on aivonystyröitä kutittelevaa älykästä satiiria, joka haastaa lukijaa ja tämän olettamuksia maailman menosta.

' Tämä pienoisromaani on sepitettä. Nimet ja henkilöt ovat kirjailijan mielikuvituksen tuotetta, ja kaikki yhtäläisyydet oikeiden torakoiden, niin elävien kuin kuolleiden, kanssa ovat silkkaa sattumaa. '

s. 7

Tähdet: 4.5 / 5

Muualla luettu: Anssin kirjat

Nyt kun viimein olen Todella vaiheessa -blogin inspiroimana tyhjentänyt kirjaston lainapinot (vielä yksi varaus tulossa) niin pääsin viimein aloittamaan Kirjasähkökäyrän aloittaman Kirjahyllyn aarteet 2 -haasteen, jossa on tarkoituksena panostaa oman hyllyn opusten valintaan lukujonossa, sillä aivan liian usein ne jäävät syrjään kun takavasemmalta kiilaa aina jotain ohi. Jännityksellä jäänkin nyt odottamaan paljonkohan saan vuodessa noita omia aarteita luettua.

Valkoinen kuningatar - Philippa Gregory

Kirjan nimi: Valkoinen kuningatar (The White Queen)
Sarja:  Ruusujen sota #2 (kronologinen)
Kirjoittaja: Philippa Gregory, suomentanut Natasha Vilokkinen
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi:  2009, suomennos 2012
Sivumäärä: 470
Mistä: Kirjastosta

' Kun syntyperäni on näin kahtalainen - Englannin juureva maaperä sekoittuneena veden jumalattareen - minusta saattoi odottaa mitä tahansa: lumoojatarta tai tavallista tyttöä. Jotkut sanovat, että olen molempia. Mutta tänään, kun harjaan hiuksiani tavallista huolellisemmin ja asettelen ne kaikkein korkeimman päähineeni alle, kun tartun kahta isätöntä poikaani kädestä ja johdatan heidät Northamptoniin vievän tien varteen, antaisin mitä tahansa jotta olisin, edes tämän ainoan kerran, kertakaikkisen vastustamaton. '

s. 11

Valkoinen kuningatar jatkaa siitä mihin Sininen herttuatar jäi. On vuosi 1464 ja Ruusujen sota on valtoimenaan. Yorkilainen Edvard IV on anastanut vallan järkensä menettäneeltä Lancasterilaiselta kuninkaalta Henry VI. Jaquettan tyttäresta Elisabetista on kehkeytynyt äitinsä kaltainen kaunotar, siis todellinen veden jumalatar Melusinan perillinen. Elisabet on menettänyt rakkaan aviomiehensä sodassa samoin kuin tämän maa-alueet. Hänen ainut toivonsa on koittaa kiinnittää ohikulkevan väärän kuninkaan Edvardin huomio, jotta tämä heltyisi palauttamaan Elisabetin omaisuuden ja tämän poikien perinnön. 

Elisabetin suunnitelma sujuu yli odotusten ja kuningas rakastuu häneen päätäpahkaan. Tietäen Edvardin maineen naisten kellistäjänä, Elisabet ei jätä kuninkaalle muuta vaihtoehtoa kuin mennä hänen kanssaan naimisiin mikäli haluaa saada hänet. Salahäät järjestetäänkin ja Elisabetista tulee muun hovin kauhuksi uusi kuningatar. Köyhän lesken elämä vaihtuu Englannin hovin yltäkylläisyyteen, mutta samalla Elisabet tulee huomaamaan että hallitsijan elämä on vaikeampaa kuin uskoisikaan. Koko ajan joku nousee tavoittelemaan Edvardin kruunua. Kuinka säilyttää asemansa ja turvata lastensa tulevaisuus? Elisabetin laaja suku saa hyviä naimakauppoja ja maita, mutta ehtivätkö he juurruttamaan asemansa kyllin nopeasti ja kyllin laajasti. Ruusujen sota ei ole vielä ohi. Se on vasta alkanut.

' "Minusta tulee Englannin kuningatar", vastustelen. "Saat sen kuulostamaan siltä kuin minua odottaisi taistelu kuolemaan saakka."

"Sehän on taistelua kuolemaan saakka", äitini toteaa. "Sitä Englannin kuningattarena oleminen tarkoittaa. Et sinä ole Melusina, joka nousee lähteestään helppoon onneen. Sinä et ole kaunis hovinainen, jolla ei ole muuta puuhaa kuin taikojen tekeminen. Olet valinnut tien, joka tarkoittaa sitä, että sinun pitää juonitella ja taistella koko elämäsi ajan. Sinun perheesi tehtävä on varmistaa, että voitat." '

s. 79

1400-luvun loppupuolella Englannissa taistelu kruunusta lähentelee jo Game of Thronesin mittoja.  Jokainen jolla on edes jonkinasteinen etäinen suhde kuningassukuun on halukas saamaan kruunun itselleen. Lancesterilaiset ja Yorkilaiset ottavat yhteen, mutta serkusten lisäksi myös veli käy veljeä vastaan ja taustapirut vaihtavat väriä sen mukaan mistä saa vahvimman jalansijan. Mikäli kyseessä ei olisi oikeisiin historiallisiin tapahtumiin perustuvat tapahtumat kokisin tämän valtapelin kiemurat aivan liian levottomina. Gregory on kuitenkin kirjailijan uransa ohessa historijoitsija, joka on tehnyt laajat taustatyöt teoksiaan varten. Tapahtumia ja vallananastusyrityksiä tästä teoksesta ei ainakaan puutu.

Oikeastaan Gregoryn teos seurasi suurimman osan aikaa samanlaista kaavaa. Elisabet on raskaana, mutta Edvardin pitää lähteä puolustamaan kruunuaan sotatantereelle. Välissä Elisabet on sitten mustasukkainen Edvardin huorissakäynneille, vaikka tämä vakuuttaakin että Elisabet on hänen ainut oikea rakkautensa. Onneksi loppupuolella asemia ravistellaan ja tarina pääsee ulos jo kuluneesta uomastaan. 

Kokonaisuuten Valkoinen kuningatar on aikamoinen viihdepläjäys joka on ansainnut paikkansa romantiikka hyllyssä. Henkilöhahmot jäivät armottoman pinnalliseksi ollen vain nimiä historiankirjoissa ja Edvardin lempilause Elisabetille tuntui olemaan vuoteeseen vaimo. Selkeästi Gregory ei myöskään ole luottanut lukijan keskittymiskykyyn, sillä vähän aikaa aiemmin tapahtuneita käänteitä toistettiin turhissakin määrin, jotta lukija Varmasti tajuaa ja pysyy kärryillä.

Koenkin siis hiukan ristiriitaisia tuntemuksia Gregoryn Ruusujen sota -sarjaa kohtaan. Toisaalta kumpikaan näistä lukemistani osista ei ole ollut kovin kummoisia lukukokemuksia, mutta silti palan halusta jatkaa sarjan parissa. Nuo Englannin hovin valtamuutokset 1400-luvusta eteenpäin ovat vain niin kiehtovia, että luen näitä Gregoryn teoksia tiedonjanooni. Pieni raikas tuulahdus fiktiota faktan sekaan vain herättää historialliset tapahtumat eloon.

Tähdet: 3 / 5

Muut sarjasta lukemani osat (kronologinen):

1. Sininen herttuatar

Muualla luettu: Kirsin kirjanurkka, Kirjoihin kadonnut, Kujerruksia, Unelmien aika, Oksan hyllyltä, Cillan kirjablogi, Kirjablogi Rouge, Vinttikamarissa, Hurjan Hassu Lukija, Kirjakko, Nenä kirjassa, Kirjojen salainen puutarha, Luettuja maailmoja, Kirjamielellä ja Morren maailma

Nevermoor: Morriganin koetukset - Jessica Townsend

Kirjan nimi: Nevermoor - Morriganin koetukset (Nevermoor - The Trials of Morrigan Crow)
Sarja:  Nevermoor #1
Kirjoittaja: Jessica Townsend, suomentanut Jaana Kapari-Jatta
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi:  2017, suomennos 2018
Sivumäärä: 366
Mistä: Kirjastosta

' Olen pahoillani, Morrigan harjoitteli mielessään, mutta olen Kirottujen Lasten Rekisterissä. Kuolen ehtoona. Kiitän ajastanne ja kiinnostuksestanne. '

s. 34

Morrigan Korppi on on kirottu lapsi. Kaikki ikävä mitä ympärillä tapahtuu on kissan kuolemasta ja koulun tulipalosta aina pilaantuneeseen marmelaadiin Morriganin syytä. Jo pelkkä Morriganin katse tai toivotus voi tarkoittaa tulevaa onnettomuutta. Morriganin poliitikko isälle Corvukselle tämä on erityisen ongelmallista. Katsokaa vaikka kannatuslukuja! Corvuksen onneksi Morrigan täyttää jo yksitoista eli enää vuosi ajan viimeiseen päivään Ehtooseen. Joka kahdestoista vuosi aika vaihtuu, mikä tarkoittaa muille uutta alkua, mutta edellisenä Ehtoona syntyneille kuolemaa. 

Yhdennentoista syntymäpäivänsä aattona Morrigan pääsee mukaan kaupungin Tarjouspäivään, jolloin eri suojelijat tarjoavat opiskelupaikkoja harvoille ja valituille. Yllätten vastoin kenenkään odotuksia Morrigan saa tarjouksen - ja sitten toisen ja kolmannen ja neljännen. Miten kirottu lapsi voi saada lukuisia tarjouksia kun jo kahden tarjouksen saaminen on poikkeuksellista? Jonkun on pakko pilailla Morriganin kustannuksella. Samana päivänä taivastauluinen kellotorni näyttää Ehtoon aaton koittaneen - vuoden etuajassa!

Kuolemansa päivänä Morrigan saa uudestaan kirjeen Jupiter Pohjoiselta, joka tarjoaa hänelle mahdollisuutta sisäänpääsyyn Meineikkaaseen Seuraan. Morrigan ei ole ikinä kuulutkaan moisesta, mutta päättää allekirjoittaa sopimuksen sillä mitä hävittävää hänellä olisi. Kuoleman jo kolkutellessa Morriganin ovelle itse Jupiter Pohjoinen saapuu paikalle mekaanisella hämähäkillään ja vie hänet salaiseen maailmaan: Tervetuloa Nevermooriin, paikkaan jossa vain mielikuvitus on rajana!

Kaikki ei ole kuitenkaan vielä selvää, sillä voidakseen jäädä Nevermoorin ihmeelliseen maailmaan on Morriganin läpäistävä neljä haastavaa koetusta päästäkseen Meineikkaan Seuran jäseneksi. Sadoista hakijoista vain yhdeksän saavat rintapieleensä Meineikkaan Seuran etuoikeutetun M-pinssin. Kaikilla hakijoilla on myös jokin erikoistaito tai kyky. Kuinka normaali Morrigan voisi selvittää koetukset ja kilpailla paikoista enkeliääniseen Noellen tai lohikäärmeratsastaja Pihlajan kanssa ilman mitään kykyä?

' Kattokruunu ryömi joka päivä lähemmäs valmista, mutta matkaa oli jäljellä paljon. Tässä vaiheessa ei voinut vielä nähdä, minkä muodon se ottaisi. Fenestra oli avannut aiheesta vedonlyönnin. Frank vannoi kaikkialla, että siitä tulisi upea riikinkukko, mutta Morrigan toivoi yhä, että se voisi palata samaksi vaaleanpunaiseksi purjelaivaksi, josta Jupiter oli pitänyt. '

s. 147

Heti alkuun todettakoon, että Townsend on luonut todella herkullisen maailman. Suorastaan rakastuin Jupiterin Hotelli Deukalioon, jossa Morrigankin asusteli koetustensa välissä. Deukalionilla oli selkeästi oma tahto, sillä se muun muassa pudotti aulan kattokruunun kuin mädän hedelmän, jotta voisi kasvattaa uuden entistä upeamman tilalle. Morraganin huone myös muutti aina muotoaan selkeästi iteroiden Morriganin mieltymyksiä: milloin sänky vaihtui riippumattoon tai kylpyhuone kasvoi tanssisalin kokoiseksi. Hotelli Deukalion käytävillä kohtaamme myös valtavan kissan eli magnifikatti Fenin sekä vampyyrikääpiö Frankin. Pääsisipä joskus itsekin vierailulle tuonne lumoavaan hotelliin!

Morriganin koetuksia on paljonkin vertailtu Harry Pottereihin. Tietysti yhtymäkohtia on jonkin verran, kuten omassa maailmassaan hyljeksitty yksitoistavuotias päähenkilö, joka saa kirjeen opinahjosta maailmasta josta ei ole ennen kuullutkaan. Voldemortiin taas on verrattavissa Meinioseppä, joka aiheutti muinoin kauheata tuhoa ja jonka pelkän nimen mainitseminen aiheuttaa kuulijoissaan vilunväristyksiä. Näistä samankaltaisuuksista huolimatta Nevermoor seisoo vahvasti omilla jaloillaan. Toisaalta nautin Morriganin koetuksista samallalailla kuin Harry Potterien ekoista kirjoista: niissä on vielä tiettyä päähenkilön viattomuutta, uuden maagisen maailman esittelyä sekä nokkelia heittoja tekstin lomassa joille naurahtaa ääneen. Tuntuikin kuin olisi palannut kotiin, vaikka juonikuviot olivatkin itsenäiset. Ehkäpä samalla suomentajalla on myös ollut osaltaan näppinsä pelissä.

Viihdyin Morriganin koetusten parissa ja ahmaisin teoksen vuorokaudessa, sillä en malttanut luopua sen luomasta kuplasta. Oikeastaan sivuja olisi voinut olla vielä enemmänkin, sillä nyt itse koetukset käsiteltiin varsin rivakasti. Jäänkin innolla odottamaan mitä kaikkea Nevermoorilla onkaan vielä tarjottavanaan, sillä tuntuu että olisin nähnyt vasta murto-osan siitä. Välttelin pitkään nuorten kirjoihin tarttumista, mutta pakko se on myöntää että nämä nykyajan YA-fantasiat vain vetovat minuun. Caraval pääsi viime vuonna top listalleni. Katsotaan miten käy Morriganin kanssa.

' "Näet sitten. Mihin minä jäinkään? Rantoihin: surkeita. Mutta jos kaipaat viihdettä, niin meillä on Trollosseum. Siihen sinä rakastut. Jos rakastat väkivaltaa. Trolliottelut joka lauantai, kentaurirollerderby tiistai-iltaisin, zombiepaintballia joka toinen perjantai, yksisarvisturnajaiset jouluisin ja lohikäärmeratsastusturnaus kesäkuussa." '

s. 75 

Tähdet: 4.5 / 5

Muualla luettu: Yöpöydän kirjat, Kirjapöllö huhuiluja, Lukujonossa, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjoihin kadonnut, Ihminen välissä, Kaiken ei tarvitse olla totta, Muissa maailmoissa, Kirjahilla, Kirjakaapin kummitus, Paljon melua kirjoista, Tylypahkan kirjasto, Mrs. Eriksson's Room, Bibbidi Bobbidi Book, Kirjojen elämänmullistava taika, Cats Books & Me, Kolmas kirja taskussa, Lukuaikaa etsimässä, Ai niin!, Expelliarmus, Lukukoukku ja Kujerruksia   

 

Tohtori Živago - Boris Pasternak

Kirjan nimi: Tohtori Zivago (Доктор Живаго)
Kirjoittaja: Boris Pasternak, suomentanut Juhani Konkka
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi:  1957, suomennos 1980
Sivumäärä: 553
Mistä: Äidiltä lainassa

' Juran mieli oli sekasortoisten tunteiden ja käsitysten vallassa. Hän oli poikkeuksellisen herkkä vaikutelmille, hänen alttiutensa kaikkeen uuteen sanoin kuvaamatonta.

Mutta niin suuri kuin hänen rakkautensa taiteeseen ja historiaan olikin, elämänuran valinta ei tuottanut hänelle vaikeuksia. Hänen mielestään taide ei kelvannut kutsumustehtäväksi samoin kuin ei synnynnäinen iloisuus tai taipumus surumielisyyteen voinut olla ammatti. Häntä kiinnosti fysiikka, luonnontiede, ja hänen käsityksensä mukaan käytännön elämässä piti harrastaa jotakin yleishyödyllistä. Sen vuoksi hän rupesikin lukemaan lääkäriksi. '

s. 68

Nuorena poikana Juri Andrejevits Zivago menenttää molemmat vanhempansa. Jurin, kutusmanimeltaan Juran, ottaa siipiensä huomaan ensin filosofiaa harrastava eno ja sen jälkeen professoripariskunta. Enonsa vaikutuksen alaisuudessa nuoresta Zivagosta kehkeytyy herkkä ja runolliseen ajatteluun taipuvainen nuorukainen. Eletään 1900-luvun alkua Venäjällä. Tavallinen kansa on kyllästynyt ylimystön tuhlailuun. Vuonna 1905 kansa jo kokeilee onneaan, mutta Tsaarin valta pysyy jättäen työläislapsia elämään ilman isiään. 

Myöhemmin ensimmäinen maailmansota iskee Eurooppaan. Kaikki nuoret miehet viedään rintamalle tykinruuaksi, myös lääkäriksi opiskellut Zivago. Jättäen viimeisellään raskaana olevan vaimonsa Moskovaan, suuntaa Jura kulkunsa sotasairaalaan, jossa hän tapaa laupeudensisar Laran. Juran ja Laran välillä on välitöntä kemiaa. Molemmat ovat herkkiä sieluja, joiden sydämet sykkivät samaan tahtiin. Ikävä kyllä he kohtaavat liian myöhään kun molempia sitovat jo avioliiton valat toisaalle. 

Sitten tapahtuu helmikuun vallankumous ja perään lokakuun vastaava. Moskovaan palannut Zivago pääsee huomaamaan kuinka kommunistinen ihanneyhteiskunnan ensiaskeleet eivät tuo ruokaa pöytään eikä edes halkoja yhden huoneen lämmittämiseksi talvella. Pula-ajalla kaupunki on pahin paikka olla. Paremman elämän toivossa Jura, hänen vaimonsa Tonja, heidän pieni poikansa Sasa sekä Tonjan isä professori Aleksandr Aleksandrovits pyrkivät pakenemaan junalle kauas Uralin taakse maaseudulle. Ehkä siellä saisi salassa viljeltyä edes omiin trapeisiin perunaa ja kaalia, niin että seuraavan talven yli voisi selvitä. Elämä Siperian syrjäkylillä ei kuitenkaan myöskään paljastu auvoiseksi. Kommunistien kiristyvät säädökset ja sota viimeisiä porvarijoukkoja vastaan on meneillään, eikä Zivagon perhekään voi enää paeta vallankumouksen jälkipyykkiä.

' Sellaista uutta oli sota, veri ja kauhut, sen aiheuttama kodittomuus ja kurittumuus. Sellaista uutta olivat koettelemukset ja elämänviisaus, jota sota opetti. Uutta olivat syrjäiset kaupungit, joihin sota paiskasi, ja ihmiset, joita siellä tapasi. Uutta oli vallankumous, ei akateemisesti ihannoitu vuoden 1905 tapaan, vaan tämä nykyinen, sodasta syntynyt, verta valuva, mistään piittaamaton sotilaiden vallankumous, jota ohjasivat tuon alkuvoiman tuntijat, bolsovikit. '

s. 156-157

Pasternakin teos ei ole juonivetoinen vaan sen suurinta antia on sen tarjoama ajankuva. Tohtori Zivago elää Venäjän mullistusten vuosina: 1905 vallankumousyritys, ensimmäinen maailmansota, helmi- ja lokakuun vallankumoukset vuonna 1917, kansalaissota, nälänhätä sekä sen jälkeinen neuvostojärjestelmän vakiintuminen. Kuinka karua luettavaa olikaan nuo Neuvostoliiton alkuvuosien pulakaudet: kuinka mitä vain yritettiin vaihtaa polttopuihin ja perunaan että pysyisi hengissä; kuinka omaisuudet takavarikoidaan mutta mitään elinkeinoja ei jätetä; kuinka pellot jäävät kesannolle kun niin monet menettävät henkensä mutta siltikään maalla vaeltavalla kansalla ei ole oikeutta ruveta viljelemään itselleen ruokaa. Mikäli Neuvostoliitossa itsessäänkin oli jo kurjuutta kansalla, niin ajatella minkälainen tämä tilanne oli ennen kuin järjestelmä saatiin millään tasolla pystyyn. Tasa-arvoa lähdettiin hakemaan, mutta todellisuudessa puolueen jäsenistä tuli vain uusi yläluokka sanelemaan.

Näiden mullistusten läpi kulkee siis filosofiseen ajatteluun ja runouteen taipuvaisen tohtorin Zivagon tie. Hyvin pian käy selväksi, että Jura ei sopeudu tähän uuteen järjestelmään. Kuinka käskeä suurta ajattelijaa hiljenemään ja omaksumaan kommunismin opit varsinkin kun todellisuuden ja kommunistisen utopian oppien välillä ammottaa niin valtava kuilu. Zivagon ajatukset ja pohdinnat valottavatkin lukijalle tuon ajan mielettömyyttä. Samaan aikaan nämä korulauseet kuitenkin myös estävät syvemmän sisäänpäsyn muihin henkilöhahmoihin. Esimerkiksi Juran ja Laran traagisesta rakkaustarinasta ei oikein saa otetta, sillä vaikka kaikesta paistaa heidän mahdottomuutensa elää ilman toista niin samalla dialogi heidän välillään on korullista ja etäistä.

' Lasin takana ei näkynyt tietä, ei hautausmaata, ei vihannestarhaa. Pihalla riehui lumipyry, ilma ryöppysi täynnä hiutaleita. Olisi voinut ajatella, että pyry oli keksinyt Juran ja tietoisena omasta pelottavuudestaan nautti poikaan tekemästään vaikutuksesta. Se vihelsi, ulvahteli ja yritti kaikin keinoin kiinnittää Juran huomion puoleensa. Taivaalta putoili toinen toisensa jälkeen loputtoman pitkiä, auki levittyneitä valkoisia kangaskääröjä, jotka verhosivat maan kuin ruumisliinoilla. Näytti siltä kuin lumipyry olisi ollut ainoa liikkuva olento maailmassa eikä olisi muuta, joka olisi voinut sen kanssa kilpailla. '

s. 12

Jo heti alussa lumouduin Pasternakin kauniin kuvailevasta kerronnasta. Varsinkin kirjoitusasultaan tökkineen Jalosen Taivaanpallon jälkeen kontrasti oli valtaisa. Pasternakin teksti vain soljuu eteenpäin välillä pyörähtäen korullisessa kuvauksessa. Hiukan samoin kuin Turgenevin Metsämiehen muistelmien kanssa, taas jäin ihastelemaan erityisesti luonnon kuvausta. Ehkä tämä on sitten venäläiselle klassikkokirjallisuudelle tyypillinen piirre, mutta joka tapauksessa nautin suuresti. Toisaalta tälläinen hitaasti etenevä teos vaatii aikaa ja paneutumista lukemiseen. Näen jo kuinka jonain toisena hetkenä olisin rakastunut Tohtori Zivagoon. Nyt gradun kirjoittamisen lomassa tämä oli ikävä kyllä auttamatta aivan väärä aika teoksen lukemiselle. Varsinkin puolenvälin tienoilla tuntui paikoin kuin olisin kahlannut suossa eteenpäin, sillä väsyneet aivoni eivät vain jaksaneet tämän teoksen rauhallista ja pohtivaa kerrontaa. Harmi, sillä lukukokemuksestani huolimatta näen teoksessa piilevän suuruudeen.

Mielenkiintoisena faktana vielä, että Pasternak on itseasissa runoilija ennemmin kuin kirjailija. Teoksen lopussa olikin 50 sivua tohtori Zivagon pitkin tarinaa kirjoittamia runoja, jotka avasivat hänen sielunmaisemaansa hienosti vielä lopussa. Pasternak voittikin Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuosi Tohtori Zivagon julkaisun jälkeen. Ymmärrettävästi Pasternak ei ikinä päässyt noutamaan palkintoaan, sillä 50-luvulla näinkin vahvasti kotimaansa kurjuudesta kertovaa teosta ei olla voitu katsottu hyvällä Neuvostoliittossa. Tohtori Zivago julkaistiinkin aluksi Italiassa 1957. Kotimaassaan Pasternakin teos näki päivänvalon vasta 1988.

' Kun rusko laski välkähtäin,

kaikui hämärästä metsen pielen,

niinkuin hätäkello läpättäin,

laulu villiintynyt satakielen.

Missä itkuraita kuilujen

yli kallistui, se kaikui sieltä,

niinkuin satakieli-rosvon muinaisen

huilu, houkutellen syrjään tieltä.

Missä turmaa laulu enteili,

kenet kiihkoon saisi hehku sen?

Ketä tiheikössä väijyili

panos pyssynpiipun haulien?

Laulu läheni kuin metsän henkenä

vankikarkurien joukon myötä,

käyden vastaan seudun sissejä,

jalan, ratsuin jotka halkoo yötä.

Maan ja taivaan, metsän, peltojen

korvat tavoittaa tuon äänen kumman,

kivun, tuskan, onnen, hulluuden

siinä kaikuvan niin tarkan summan. '

s. 513-514

Tähdet: 3.5 / 5

Muualla luettu: Kirja-aitta ja Morren maailma

 

Taivaanpallo - Olli Jalonen

Kirjan nimi: Taivaanpallo
Kirjoittaja: Olli Jalonen
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi:  2018
Sivumäärä: 461
Mistä: Poikaystävän isältä lainassa

' (Minä kasvatan sinut tarkkuuteen ja tietoon niin sinusta tulee itseäsi parempi. Sinusta tulee teräväsilmäinen ja taivaantähystäjä korkeampiin tarkoituksiin. Ensin nyt saarella, mutta sitten voi olla, se on sinusta itsestäsi kiinni, että vielä enemmän ja kauempana, meren takana tuohon suuntaan, sinua voivat odottaa suuremmat tehtävät mutta nyt saat jäädä korkoa kasvamaan) '

s. 10

Minä-joka-olen-kuolleenpuun-Angus on nuori poika Saint Helenan saarella Etelä-Atlannilla 1600-luvun loppupuolella. Hänellä on tärkeä tehtävä, jonka itse astronomi herra Halley on hänelle antanut tutkiessaan taivaankannen tähtiä. Angusin on kiivettävä joka päivä ja yö puuhun ja merkattava siemenillä erilaisia lintuhavaintoja ja piirrettävä tähtien liikkeitä. Näin hän kehittää näkökykyään, sillä eihän hän halua tuottaa pettymystä ihailemalleen tutkijalle. Angusin silmien olisi oltava purjeneulanterävät.

Synkät pilvet lipuvat kuitenkin Saint Helenan ylle. Kuvernööri kahmii valtaa itselleen ja pelosta tulee arkipäivää. Erityisesti Angusin perhe on joutunut silmätikuksi. Ensin Angusin leskiäiti ja tytär Ann majoittavat herra Halleyta ja tämän apulaista Clarkea näiden vuoden kestävällä tutkimusmatkalla. Sitten molemmat synnyttävät lapset. Viimeisenä naula arkkuun on vielä perheen muutto Pastorin luoksi. Houreessa elävät ja vielä kirkon mies! 

Tietenkään vasta kymmenvuotias Angus ei tästä ymmärrä paljoakaan. Viimein tilanne eskaloituu ja tapahtuu terroriteko. Eräs perheen lapsista saa surmansa. Angusin äiti ja Pastori tulevat siihen tulokseen, että ainut vaihtoehto saada nämä terroria aiheuttavat salakatolliset sekä vain omaan napaan tuijottava kuvernööri aisoihin on lähettää viesti emämaa Englantiin. Koska kaikkea kirjeenvaihtoa sensuroidaan, päätyy Angus jäniksenä ohikulkevalle alukselle mukanaan viesti herra Halleylle. Matka kohti Englantia voi alkaa.

' Senkö takia näkee paremmin että on ylempänä? Siksikö Jumala näkee eniten koska asuu kaikkein korkeimmalla? Onko ilma aina näin kerroksissa että ylhäältä alaspäin ei ole samaa sakkaa välissä kuin alhaalta ylös? Miksi se on niin? '

s. 63

Angus on mielenkiintoinen päähenkilö. Hän on nuori poika, joka ei aina ymmärrä ympärillään tapahtuvia aikuisten asioita, vaikka lukijalle nämä esitetäänkin epäsuorasti. Toisaalta vaikka Angus onkin sosiaaliselta tasoltaan vielä lapsen kengissä, on hänen mielensä kuitenkin kirkas pohtiessaan syntyjä syviä. Erityisesti Angusia tuntui kiinnostavan  erilaiset luonnonilmiöt. Hankalaa niistä on varmasti ottaa selvää kun toisaalla vaakakupissa painaa Pastorin hyvin vahvat Raamatulliset opetukset ja toisaalla herra Halleyn tieteellinen lähestymistapa, jossa kaikki on mitattavissa ja todennettavissa. Jopa Angus tuntui olevan Halleylle vain yksi tieteellinen koe, vaikka poika ihailikin häntä esikuvanaan.

Teos on selkeästi jaettavissa kolmeen osaan. Alussa ollaan Saint Helenalla, kuvataan saaren kiristyviä oloja ja pohditaan Jumalan suhdetta ympäröivään maailmaan. Tätä kesti puoleenväliin saakka ja olin jo aika tuskastunut. Vaikka Jalonen on varmaankin pyrkinyt kuvaavaan lapsen vinhoavaa mieltä, niin Anguksen ajatukset tuntuivat siltikin aika pikkuvanhoilta hänen ikäiselleen kouluja käymättömälle pojalle. Tämän jälkeen oli osio Angusin merimatkasta, joka jo hiukan herätti kiinnostusta. Olikin mukavaa virkistystä lukea kerrankin realistista kerrontaa jossa pohditaan mihin tehdä jätökset ja miten saada syödäkseen kun olet märssykorissa piilossa useamman päivän. Viimeinen ja selkeästi mielenkiintoisin osia olikin lopun Lontoon kuvaus. Herra Halleyn tutkimukset (ja vähän Angusinkin) herättivät viimein tarinaan sitä eloa, jota olin kaivannut! Harmi vain että pääpaino oli Jalosen kertomuksessa aivan muualla suurimman osan ajasta, sillä tästä tieteellisestä puolesta olisin voinut lukea vaikka kuinka paljon lisääkin.

Lopuksi minun on myös aivan pakko kommentoida tuota Jalosen kirjoitustyyliä. Jo heti ensi sivuilta se nosti niskakarvani pystyyn enkä ollut varma pystynkö edes koko teosta lukemaan loppuun kunnialla. Teksti oli kömpelöä. Lauseet olivat kuin tajunnanvirtaa eivätkä välimerkit olleet löytäneet paikoilleen. Joitakin pätkiä piti lukea pariinkin otteeseen että sai selon siitä mitä ihmettä kirjailija on yrittänyt sanoa. Koin tämän puolen kirjasta vain tekotaiteellisina ja se etäännytti ainakin minut lukijana hyvin tehokkaasti. Esimerkiksi Oates harjoittaa myös teoksissaan paljon tekstin muokkausta kerronnan tueksi (esim. Blondi tästä loistava esimerkki), mutta Jalosen ei voi katsoa olevan edes samassa kilpaluokassa.

Kokonaisuutena Taivaanpallo oli siis hyvin ristiriitainen lukukokemus minulle. Sen pohdinnat luonnosta ja ilmiöistä olivat äärimmäisen kiehtovia ja mieltäylentäviä.  Toisaalta taas sen kirjoitustyyli rassasi eivätkä Saint Helenan tapahtumat oikein ottaneet tuulta alleen. Kyllähän tuohon Jalosenkin kirjoitustyyliin tottui sitten pikku hiljaa luennan edetessä, mutta siltikin jään hiukan ihmettelemään kirjan saavuttamaa hypeä. Toisaalta ehkä Finlandia-voittajat eivät vain ole minun juttuni. Oikeastaan en edes ajatellut teoksen olevan suomalaisen kirjailijan tekemä, sillä sen sivuilta paistaa ison maailman tuntua. Todella erilainen teos Taivaanpallo on joka tapauksessa.

Tähdet: 3 / 5

Muualla luettu: Kirsin Book Club, Kirja vieköön!, Lumiomena, Luettua elämää, Kannesta kanteen, Kirjan pauloissa, Ja kaikkea muuta, Yökyöpeli hapankorppu lukee, Sinimarjan matkassa, Paljon melua kirjoista, Kirjoihin kadonnut, Kirjabrunssi ja Luen, mutta en kirjoita

Americanah - Chimamanda Ngozi Adichie

Kirjan nimi: Americanah
Kirjoittaja: Chimamanda Ngozi Adichie
Kustantaja: Fourth Estate
Julkaisuvuosi:  2013/2014
Sivumäärä: 477
Mistä: Omasta hyllystä

' Her blog was doing well, with thousands of unique visitors each month, and she was earning good speaking fees, and she had a fellowship at Princeton and a relationship with Blaine - "You are the absolute love of my life," he'd written in her last birthday card - and yet there was cement in her soul. It had been there for a while, an early morning disease of fatigue, a bleakness and borderlessness. It brought with it amorphous longings, shapeless desires, brief imaginary glints of the other lives she could be living, that over the months melded into a piercing homesickness. [- -] Nigeria became where she was supposed to be, the only place she could sink her roots in without the constant urge to tug them out and shake off the soil. And, of course, there was also Obinze. '

s. 6 

Americanah (suom. Kotiinpalaajat) kertoo nigerialaisesta Ifemelusta, joka on muuttanut Amerikkaan kolmetoista vuotta aiemmin. Ifemelu kirjoittaa menestyksekästä rotublogia tummien ihmisten elämästä Amerikassa ja periaatteessa kaikki on viimein mallillaan hänen elämässään. Ifemelu on kuitenkin levoton. Kaipuu kotiin juurilleen polttelee jo jalkapohjissa, ja lopulta hän tekee raskaan päätöksen pakata Amerikan elämänsä ja palata Nigeriaan. Istuessaan kampaajan tuolissa odottamassa usean tunnin letitysoperaation valmistumista ottaa hän viimein yhteyttä myös ensirakkauteensa Obinzeen, joka on myös omalta taholtaan päätynyt palaamaan Nigeriaan.

Köyhässä lapsuudessaan Nigeriassa Ifemelu ei ollut perinteinen kuuliainen pikkutyttö. Toisaalta juuri tämä Ifemelun omapäisyys viehätti yliopistoperheestä tulevaa Obinzea ja aloittaessaan opintonsa Nsukan yliopistossa he ovat jo erottamattomat. Epävakaassa Nigeriassa arkinen elämä ei kuitenkaan  suju ongelmitta. Jatkuvat lakot estävät nuoren parin opiskelut, joten stipendin hakeminen Amerikan yliopistoista alkaa näkyä ainoana mahdollisuutena. Ifemelua onnistaakin ja matka kohti Yhdysvaltoja voi alkaa.

Amerikassa Ifemelu huomaa, että kaikki ei olekaan niin hohdokasta kuin hän on kuvitellut. Mielikuvat lasisista pilvenpiirtäjistä vaihtuvat pian huonomaineiseen lähiöön torakoiden naapuriksi. Jostain pitäisi myös saada rahaa elämiseen, mutta opiskelijaviisumilla se on mahdotonta. Amerikkalainen unelma on kaukana. Ifemelu joutuu myös ensimmäistä kertaa kohtaamaan ihonvärinsä. Afrikassa rodulla ei ollut väliä, mutta Amerikassa hän on yhtäkkiä muuttunut mustaksi - hierarkian pahnan pohjimmaiseksi. Siinä missä Ifemelu koittaa rakentaa uuttaa elämäänsä Amerikassa, Obinze ei saa viisumia. Koska Nigerialla ei ole enää mitään tarjottavaa ja ovi Amerikkaan pysyy suljettuna, lähtee hän Britteihin laittomaksi siirtolaiseksi. Mutta onko varjoissa eläminen myöskään elämää?

' The only reason you say that race was not an issue is because you wish it was not. We all wish it was not. But it's a lie. I came from a country where race was not an issue; I did not think myself as black and I only became black when I came to America. When you are black in America and you fall in love with a white person, race doesn't matter when you're alone together because it's just you and your love. But the minute you step outside, race matters. But we don't talk about it. We don't even tell our white partners the small things that piss us off and the things we wish they understood better, because we're worried they will say we're overreacting, or we're being too sensitive. And we don't want them to say, Look how far we've come, just forty years ago it would have been illegal for us to even be a couple blah blah blah, because you know what we're thinking when they say that? We're thinking why the fuck should it ever have been illegal anyway? '

s. 290-291 

Heti aluksi on sanottava, että Adichie on tehnyt sen jälleen! Hän on lumonnut minut koskettavalla ja silmät avaavalla tarinalla afrikkalaisten siirtolaisten vaikeuksista ja tummien rotusyrjinnästä Amerikassa. Vaikka kertojina toimivat niin Ifemelu kuin Obinze, on tämä silti vahvasti Ifemelun tarina. Obinzen laiton siirtolaisuus Briteissä vain antaa lisäperspektiiviä. Heti ensisivuista lähtien tykästyin Ifemelun tarkkaavaiseen ja terävään ääneen josta ei kuitenkaan puutu itseironiaa ja lämmintä huumoria. Useampaan otteeseen tulee hän laittaneeksi myös luun kurkkuun arvostelijoilleen. Vahva naispäähenkilö siis minun makuuni.

Adichin teoksen vahvoina teemoina kulkevat niin vieraassa maassa selviytyminen kuin rotuasiat. Vaikka Yhdysvaltojen luulisi olevan eri kulttuurien sulatusuuni, niin todellisuudessa rotujako on ilmeisesti edelleen vahvoilla. Kulttuurillisilta yhteentörmäyksiltä ja syrjinnältä ei siis voida välttyä. Teoksessa on varmasti myös omakohtaista ääntä taustalla, sillä Adichie on itse myös Nigeriasta lähtöisin ja lähtenyt Amerikkaan opiskelemaan viestintää, aivan kuin tarinamme päähenkiö Ifemelu. 

Tarinan välissä on myös otteita Ifemelun rotublogin teksteistä, jotka olivat hyvin silmät avaavia mutta myös alleviivaavia: tällaisia epäkohtia nykyamerikan yhteiskunnassa on ja näin rasismia ilmenee. Monia asioita, esimerkiksi erilaisesta hiustyypistä ja sen semimyrkillisilla aineilla suoristamista sopivaksi länsimaalaiseen yhteiskuntaan, en ole edes tullut ajatelleeksi. Kaikesta tästä huolimatta Ifemelun elämään kuuluu myös aivan tavallisia iloja ja suruja. Vaikka Americanah ravisteleekin lukijaa näkemään rotusyrjinnän, ei se silti ole ahdistava teos. Sen sivuilta paistaa samaan aikaan henkilöhahmojensa lämminhenkisyys ja toivo. Tätä teosta ja sen kuvaamia asioita voisi ruotia vaikka kuinka paljon, mutta uskon että niistä saa kuitenkin eniten irti itse lukemalla. Todella upea vuoden aloitus siis.

Tähdet: * * * * +

Muualla luettu: Reader, why did I marry him?, Kannesta kanteen, P.S. Rakastan kirjoja, Todella vaiheessa, Luettua, Kirjapolkuni, Kirjoihin kadonnut, Eilispäivän kirjat, Tahdon lukea kirjan, Ikkunan takana, Kirja joka maasta, Wannabee mesenaatti, Lukutoukan kulttuuriblogi, Morren maailma, Mari A:n kirjablogi, Järjellä ja tunteella ja Kirjakaapin kummitus

Kirjavuosi 2019

Vuosi 2019 tuntuu menneen aivan hujauksessa. Enhän minä ehtinyt lukemaan melkein mitään! Nyt on kuitenkin taas aika tehdä perinteinen katsaus kuluneeseen vuoteen ja katsoa mistä kaikesta kirjavuoteni onkaan koostunut.

Tilastoja vuodelta 2019:

Luetut teokset: 33 kirjaa

Ensimmäinen fiilikseni siitä, että tänä vuonna ei tullut luettua niin paljon piti paikkansa siis myös tilastojen valossa. Harmillista, sillä olen hamsteroinut vaikka kuinka paljon kirjoja lainaan ja omat hyllytkin notkuvat teoksia, mutta aikaa ja jaksamista niiden lukemiseen ei vain aina löydy. Osittain tähän on varmaan vaikuttanut viimeinen opiskeluvuoteni. Nyt kun tulee gradua varten jo luettua vaikka kuinka paljon tieteellisiä artikkeleita niin kas kummaa illalla ei välttämättä teekään mieli enää lukea vähän lisää. Tämä näkyy myös vahvasti kirjallisuuden lajeista joita tuli luettua, sillä näihin 33 kirjaan kuului 30 romaania, 1 tietokirja ja 2 nuortenkirjaa. Ehkä ensi vuonna energiavaroja riittää taas tiedon puolellekin.

Luetut sivut: 15 081 sivua

Vaikka sivujen kokonaismäärä onkin luonnolisesti laskenut teosten määrän pienennyttyä, keskimäärinen kirjan pituus on puolestaan kasvanut. 457 sivua / kirja ei ole ollenkaan hullummin. Huomaan usein valitsevani pitempiä teoksia, sillä niissä tarinalla on aikaa kasvaa, mutta vastaavasti välipalateoksina lukemani lyhyemmät Christiet tasapainottavat tätä. Hajontaa löytyi tänäkin vuonna varsin hyvin, vaikka yli tuhat sivusta opusta ei tullutkaan vastaan:

Pisin teos: 943 sivua Blondi, Joyce Carol Oates

Lyhyin teos: 85 sivua A Christmas Carol, Charles Dickens 

Sarjan osat: 39% luetuista

Mielenkiintoisena uutuutena huomasin, että tulin tänä vuonna lukeneeksi lähes 40% kirjasarjoihin kuuluvia teoksia. Suurin osa näistä oli vielä sarjojensa aloitusosia, joten lukemista kyllä riittää tuleviinkin vuosiin.

Formaatti: 32 kirjaa ja 1 e-kirja

Luin myös tänä vuonna ihka ensimmäisen e-kirjani! Näin ollen teosten formaatti tulee nyt ensimmäistä kertaa tilastoihin mukaan. Äänikirjoihin en ole vielä koskenut, mutta ehkä senkin aika koittaa pian. On mielenkiintoista testata näitä uusia formaatteja, mutta samalla en usko niiden korvaavan fyysisten kirjojen tuomaa lukuelämystä elämässäni.

Luetet kielet: 30 suomeksi ja 3 englanniksi

Englanninkielisiä teoksia on viime vuoden tapaan ollut 3 kappaletta lukemistossa. Samalla lailla kuin viimeeksi jumitin Little Dorritin kanssa puolisen vuotta niin tänä vuonna ainokainen tietokirjani The Red Queen vei myös useamman kuukauden lukuaikaa. Toisaalta suhteellisesti englanninkielisten osuus on siis jo kivunnut 9.1%:iin, mikä on jo varsin kelpo määrä.

Alkuperämaa: 3 kotimaista ja 30 muuta

Mielenkiintoista kyllä, kun kysymykseen tulee kirjojen alkuperämaa niin tilanne kääntyykin juuri päinvastoin. Luulin tänä vuonna tsempanneeni suomalaisten teosten kanssa, mutta tilastot puhuvat omaa karua kieltään. Noh, ensi vuonna uusi yritys päästä kotimaisen kirjallisuuden kammostani.

Sukupuolijaukauma: 17 nais-, 15 mieskirjailijaa ja 1 tuntematon

En oikeastaan kiinnita kirjoja valitessani mitään huomiota kirjailijan sukupuoleen, joten yllätyin viime vuonna lukemistoni naispainoitteisuutta. Tänä vuonna tilanne on puolestaan hyvin lähellä odotettua 50-50 jakoa. Mielenkiintoisena yksityiskohtana tilastossa on Elena Ferrante, jonka todellinen henkilöllisyys ei ole vieläkään selvinnyt, vaikka hänen Napoli-sarjansa onkin nauttinut maailmalla suurta menestystä.

Mistä saatu: 15 omasta hyllystä, 11 kirjastosta ja 7 lainassa perheeltä

Näyttäisi siltä, että pienempi lukutahtini on iskenyt täysin oman hyllyn kirjoihini. Vastaavasti kirjasto on vahvistanut huomattavasti osuuttaan kirjojeni lähteenä. Omassa hyllyssäni odottelee edelleen 29 lukematonta teosta, joten ehkä suurempi painotus näihin voisi tehdä terää ensi vuonna, vaikka kirjastossa onkin niin ihanaa kulkea hyllyjen väliköissä metsästämässä seuraavaa lukunautintoa.

Vuoden 2019 Top 6:

Pieni elämä, Hanya Yanagihara

Caraval, Stephanie Garber

Blondi, Joyce Carol Oates

Kruununpuisto, Laila Hirvisaari

Metsämiehen muistelmia, Ivan Turgenev

Minä olen monta, John Irving

Vuosi 2019 on siis näin purkissa ja on aika siirtää katseet tulevan vuosikymmenen puolelle. Tavoitteenani olisi saada gradu valmiiksi kevään aikana, joten eiköhän se lukutahtikin sitten rupea pikku hiljaa elpymään. Odotankin innolla mitä kaikkea vuosi 2020 tuokaan tullessaan. Olkoon tuleva vuosikymmen kirjojen täyteinen!