Missä kuljimme kerran - Kjell Westö

Kirjan nimi: Missä kuljimme kerran (Där vi en gång gått)
Kirjoittaja: Kjell Westö, suomentanut Katriina Savolainen
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi:  2006/2006
Sivumäärä: 586
Mistä: Omasta hyllystä 

 ' Hän näki puoliksi pimennossa olevat kasvonsa ja laihan ja hontelon siluettinsa heijastuvan suuresta trymoosta hallin perältä, ja hän ymmärsi ensimmäistä kertaa eläessään että molemmat vanhemmat elivät hänessä. Hän tunsi miten sekä levoton pohtija että elämänläheinen seikkailija yrittivät raivata itselleen tilaa hänen sisimmässään ja miten ne pälyilivät epäluuloisesti toisiaan. '

s. 47

Missä kuljimme kerran on 'Romaani eräästä kaupungista ja tahdostamme tulla ruohoa korkeammaksi'. Näillä sivuilla tapaamme työläisperheeseen syntyneen Allun, synkkyyteen helposti uppoavan Eccun, yläluokkaista kasvatustaan vastaan kapinoivan Lucien sekä paljon muita. He kaikki talsivat pitkin Helsingin katuja vuosituhannen vaihteesta sisällissodan traumaattisten vuosien läpi aina talvisodan kynnykselle. Vuosikymmenet kuluvat ja Helsinki muovaantuu niiden mukana, mutta jokin siellä asuvissa ihmisissä on kuitenkin pysyvää.

Westön romaani puhaltaa henkiin historiallisen Helsingin. Sen sivuilla vilahtavat tutut kadut ja kaunpunginosat 1900-luvun alussa, kun unohdetut metsät ja torpat vielä asuttivat sen läänejä. Kuilu työläisten ja porvariston välillä on käsinkosketeltava. Allullekin iskostetaan jo nuorena, että työläiset eivät haikaile herrain palloilukerhoihin vaan pelaavat ylpeästi omassa joukkueessaan. Kun itsenäisyys viimein koittaa, näkevät työläiset hetkensä koittaneen. Pian yksinäinen punainen lyhty sytytetää työväentalon torniin. Vallankumous on alkanut, eikä mikään ole entiselleen sen jälkeen.

' Esplanadin puiston syvä elokuun vihreys, ilta-auringon kilo Bulevardinkatua pitkin, näkymä kaivopuiston valleilla hiljaisena syyskuun aamuna; idyllejä oli vielä jäljellä, mutta niiden säröissä ja reunamilla väijyi kaaos. '

s. 49

Missä kuljimme kerran tarttuu hyvin arkaan aiheeseen eli Suomen sisällissotaan. Westö antaa tarinassaan äänen niin punaisille kuin valkoisillekin sekä ihmisille siinä välissä, jotka joutuivat pelkäämään molempia puolia, sillä he eivät sopineet kumpaankaan ääripäähän. Ensin tuli punainen vallankumous, jossa katkeruus herrainkansaan kohtaan palaa vahvana. Vankileirit täyttyvät valkoisista, kunnes värit vaihtuvat ja kostonkierre alkaa. Kuinka traumaattisia noiden vuosien tapahtumat ovatkaan olleet suomalaisille. Westö ei valitse puolta vaan molempien osapuolien traumat ja ylilyönnit tulevat lukijan silmien eteen. Onneksi tarina ei ole kuitenkaan pelkkää tragediaa vaan 20-luvulla jazz taas soi hämyisten perhoslamppujen alla, vaikka pinnan alla sota onkin jättänyt merkkinsä itse kuhunkin.

Vaikka Westön teoksen hienous piileekin sen näkökulmien laajuudessa, on se samalla sen kompastuskivi. Missä kuljimme kerran vyöryttää sivuilleen niin monia elämäntarinoita ja hetkiä historiasta, että juonen punainen lanka livahti aina paikka paikoin karkuteille. Historiankuvana teos on ylivertainen, mutta henkiökaartin laajuus vei keskittymistäni. En oikein tiennyt ketä tarinassa tulisi seurata ja ketkä ovat vain läpikulkumatkalla. Westön henkilöissä olisi myös paljon syvyyttä, mutta liian monta kasvutarinaa iloinen ja tragedioineen vain hajautti pakkaa liiaksi.

Finlandi-palkittu Missä kuljimme kerran on siis teos josta olisin halunnut pitää vielä enemmän. Westön kieli on todella taidokasta ja tarinalla on selkeästi oma paikkansa. Siltikään en kokenut samanlaisia ihastumisen tunteita kuin Kangastus 38 kanssa. Missä kuljimme kerran ottaa oman aikansa päästä käyntiin, mistä kertoo sekin, että muutama vuosi sitten yritin jo aloittaa tätä Westön teosta pääsemättä kuitenkaan paria lukua pidemmälle. Hetki oli tuolloin väärä, eikä tälläkään kertaa katkonainen lukutahtini tarjonnut parhaita raameja teokseen tutustumiseen. Tästä kaikesta huolimatta olen yhä vakuuttuneempi Westön mestarillisesta kirjoitustaidoista. Vaikka tarina hajosikin, itse teksti lumosi siitä huolimatta.

' Muista se, Henriette kiltti: niin kauan kuin joku tietää meidän kulkeneen täällä ja niin kauan kuin joku muistaa meitä lämmöllä, kadut kantavat meidän nimeämme. '

s. 401 

Tähdet: * * *

Muualla luettu: P.S. Rakastan kirjoja, Ullan luetut kirjat, Nenä kirjassa, Oksan hyllyltä, Maailman ääreen, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Täällä toisen tähden alla, Kirjabrunssi, Ankin kirjablogi ja KriitikkoMarko

Lordin kuolema - Agatha Christie

Kirjan nimi: Lordin kuolema (Lord Edgware Dies)
Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Eila Pennanen
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi:  1933, suomennos 1995
Sivumäärä: 314
Mistä: Omasta hyllystä

 ' - Tehän tahdotte auttaa minua, niinhän monsieur Poirot? - Hän nousi, otti valkoisen liinansa ja seisoi katsellen vetoavasti Poirot'n kasvoihin. Kuulin käytävästä ääniä. Ovi oli raollaan. - Jos te ette tee sitä... hän jatkoi.

- Jos en tee sitä, madame?

Nainen nauroi.

- Silloin minun on otettava auto ja mentävä itse kolauttamaan hänet hengiltä. '     s. 22

Viihdyttävän teatterinäytöksen jälkeen Poirot ja Hastings ovat siirtyneet Savoyhin nauttimaan illallista. Samaisin valinnan ovat myös tehneet kuuluisa filmitähti Jane Wilkinson seuralaisten kanssa sekä itse teatteriesityksen vaatimaton päätähti Charlotta Adams. Poirot ei saa kuitenkaan nauttia illallistaan rauhassa, sillä Jane tarvitsee hänen huomiotaan. Hän tarvitsee apua päästäkseen eroon erikoislaatuisesta miehestään lordi Edgwaresta. Poirot saakin huomata, että  kun Jane on päättänyt jotain, hän on myös tottunut saamaan tahtonsa läpi, vaikka Poirotin alaa eivät olekaan avioerot. 

Niin Poirot ja Hastings lähtevät tapaamaan lordi Edgwaresta, joka heidän yllätyksekseen vakuuttaa suostuvansa avioeroon - hampaitaan kiristellen. Asian pitäisi olla tällä selvä, mutta pian tapahtuu jotain yllätyksellistä. Lordi Edgware löydetään kotoaan murhattuna. Kaikki katseet kohdistuvat heti tämän hemmoteltuun filmitähtivaimoon, jonka on juuri sopivasti kuultu aiemmin uhkaavan miehensä henkeä. Poirot ei kuitenkaan niele tätä selitystä. Miksi Jane olisi päätynyt murhaamaan miehensä, joka juuri suostui avioeroon? On taas aika laittaa harmaat aivosolut liikkeelle. Murhaajan takaa-ajo voi alkaa.

 ' - Olen huomannut, että kun työskentelemme yhdessä selvittäen jotakin tapausta, sinä yllytät minua aina käytännölliseen toimintaan, Hastings. Sinä tahdot, että minä mittaisin jalanjälkiä, erittelisin tupakantuhkaa, asettuisin vatsalleni tutkimaan yksityiskohtia. Et koskaan oivalla, että lähemmäksi ratkaisua voi päästä istumalla mukavasti nojatuolissa silmät kiinni, olipa ongelma mikä tahansa. Silloin näkee sielun silmin. '

s. 13 - 14

Luottodekkaristini dame Christie ei taaskaan pettänyt. Näyttämölle astutetaan jälleen kerran herkullinen kattaus ihanan karikatyyrisiä henkilöhahmoja, joilla kaikilla on omat haudatut salaisuutensa ja motiivinsa. Jotenkin en millään kyllästy näihin Christien teoksiin, joista suorastaan henkii nostalgia ja jotka samalla tarjoavat viihdyttäviä aivopähkinöitä. Ehkä olen jo lukenut sen verran paljon Christien teoksia että olen harjaantunut kuulustelemaan pieniä vihjeitä, sillä arvasin kyllä murhaajan jo ennen loppuhuipennusta. Tämä ei kuitenkaan onneksi menoa haitannut, sillä Lordin kuolema pyörittää vakuuttavasti lukijaansa, eikä tämän karusellin kyydistä haluaisi nousta millään pois. 

En kauheasti lue muuten dekkareita, mutta pidän äärimmäisen paljon Christien otteesta. Siitä ehkä kertookin jo se, että tänne bloginkin puolelle olen jo arvostellut 16 hänen teostaan. Aikamoinen määrä on siis Christien murhamysteerejä tullut luettua huomioiden että tuo luku ei edes sisällä kaikkia lukemiani Christieitä. Silti on aina yhtä viihdyttävää löytää uusia tuttavuuksia hänen tuotannostaan, varsinkin vanhan kunnon Poirotin seurassa. Onhan hän tunnettu juuri 'vaatimattomuudestaan' ja ennen kaikkea komeista viiksistään.

' Minä nauroin.

- Sinä - vaatimaton!

- Niin on asia, jos ei oteta lukuun sitä että olen hiukan ylpeä viiksistäni, minkä tunnustankin. Missään Lontoossa en ole nähnyt omieni veroisia viiksiä. '

s. 12 

Tähdet:  * * * *

Muualla luettu: Unelmien aika, Kirjahullun päiväkirja ja Kirjavaras Rere 

Magian väri - Terry Pratchett

Kirjan nimi: Magian väri (The Colour of Magic)
Sarja: Kiekkomaailma #1
Kirjoittaja: Terry Pratchett, suomentanut Marja Sinkkonen
Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi:  1983, suomennos 2000
Sivumäärä: 253
Mistä: Kirjastosta

' Kakskukka oli turisti, ensimmäinen, jonka Kiekkomaailma oli koskaan nähnyt. Sana turisti, Rincewind oli päättänyt, oli synonyymi sanalle idiootti. '

s. 87

Rincewind on epäonnistunut elämässään. Mitä nyt olisi velho, joka lensi ulos velhoilun korkeakoulusta takataskussan vain yksi ainokainen loitsu. Koska ammatinharjoittaminen ei oikein luonnistu, istuu Rincewind Ankh-Morporkin kaupungin pahamaineisessa juottolassa kolpakkonsa ääressä. Tämä ilta kuitenkin eroaa muista, sillä samaiseen kapakkaan sattuu astumaan jalallaan muukalainen Kakskukka matka-arkkunsa kanssa. Matkatavara ei nyt vain satu olemaan aivan tavallinen, sillä sen pohjasta törröttää lukuisat jalkaparit ja sillä on hyvin vahva oma tahto. Sen sisältämät rikkaudet kuitenkin ajavat koko korttelin sekasortoon, ja pian epätoivoinen Rincewind huomaa olevansa sidottu tämän itepäisen matkatavaran ja sen innokkaan omistajan kohtaloihin, kun he jättävät taakseen palavan kaupungin. Tämä on seurue, jonka jäsenet vaikuttavat olevan harvinaislaatuisen tumpeloita ja tapaturmaherkkiä.

Mutta tämä on vasta alku erikoisen retkiseurueemme tuleville sattumuksille. Jumalten pelien seurauksena he tulevat joutumaan toinen toistaan kiperämpiin tilanteisiin, joihin liittyvät muun muassa lohikäärmeitä, Sielujen Syöjän temppeli sekä maailman laita. Ja kaiken tämän alla valtaisa kilpikonna Suuri Kaksonen ryömii, autuaan tietämättömänä yllään tapahtuvista kommelluksista, maailmankaikkeudessa kohti tuntematonta Määränpäätään kannatellen kilvellään neljää jättiläismäistä elefanttia, jotka kannattelevat maailmankamaraa, joka nyt sattuu olemaan kiekko.

' "Loitsuko?" Kärppä kysyi kyyrystä.

"E-eei. Mutta jonkinlainen magia. Jokin muu kuin tavallinen taikuus. Tarkoitan siis, että sen magia pystyy muuttamaan kultaa kupariksi, vaikka aine samalla pysyykin koko ajan kultana. Se tekee ihmisistä rikkaita sillä, että tuhoaa heidän koko omaisuutensa ja antaa heikoille voimaa kulkea ilman pelkoa varkaiden keskellä. Se pääsee vahvimmankin oven läpi hakemaan kaikkien suojatuimmat aarteet. Minä olen juuri nyt sen vallassa - niin että joudun seuraamaan tätä mielipuolta umpimähkään, minne ikinä hän sitten menee, ja varjelemaan häntä kaikilta vaaroilta. Se on vahvempi kuin sinä, Bravd. Ja minusta tuntuu, että se on jopa sinua ovelampi, Kärppä."

"Millä nimellä sitä sitten kutsutaan, jotain niin mahtavaa taikuutta?"

Rincewind kohautti olkapäitään. "Meidän kielellämme sen nimi on kansa-talosta-ulos. Onko viiniä yhtään?" '

s. 18 

Heti ensisivuista lähtien ajattelin, että tämä on jo sen verran absurdia, että sen on pakko olla nerokasta. Maailma on kilpikonnan selässä! Mukana on myös itsekseen kävelevää tietoista Matkatavaraa sekä sympaattista Kuolemaa, joka yrittää vain saada työnsä tehtyä. Olipa joukossa jopa viittauksia Kakskukan maailmastaan tuomiin uusiin termeihin kuten vakuutuksiin, jotka tuntemattomina sanoina taipuivat hiukan hassuihin muotoiin paikallisten suussa. Niin monta kertaa Pratchett iskee niin osuvasti absurdilla tarinallaan, että vierestä ei voinut kuin naurahtaa ja nyökytellä. Tämä oli fantasiaa, joka noudattaa sen tyylipiirteitä, mutta samalla esimerkiksi irvailee sankareille, jotka ovatkin oikeasti aika barbaarisia luolamiehiä tai velhoille joiden kertakäytettävien perusloitsujen opettelukin vie jo viikkoja.

Tietenkään kaikki ei ollut aivan timanttista vielä. Kuten on kommentoitu, niin näissä aivan ensimäisissä kirjoissa Pratchett ei ollut vielä löytänyt täysin kirjallista ääntään, jonka vuoksi sarjan edetessä myös teosten tyyli tulee muuttumaan. Tästä ensimmäisestä osasta aloittaneena en luonnollisestikaan tiedä mihin suuntaan sarja lähtee, mutta toivottavasti jatkossa tarina pysyisi hiukan paremmin koossa. Tässä teoksessa nimittäin kuvailtiin perätysten vain Rincewindille ja Kakskukalle sattuneita eri seikkailuja, mutta yleinen punainen lanka jäi uupumaan. 

Pidän kuitenkin sitä mitä Pratchett tarjoaa äärimmäisen nerokkaana: fantasiaa joka irvailee huumorin ja sarkasmin keinoin eri asioille. Vaikka Magian väri ei ollutkaan täysi napakymppi poukkoilevan ja hiukan sekavan kirjoitustyylinsä vuoksi, näen tässä sarjassa paljon potentiaalia. Rincewindin tarina jatkuukin jo seuraavassa osassa Valon tanssi, enkä malta odottaa, että saan taas aimo annoksen terävää satiiria fantasiatarinaan verhottuna. Toivottavasti kohtaamme myös tuon ihastuttavan Matkatavaran, joka lumosi minut täysin. Monin paikoin minulle tuli myös mieleen yksi lemppareistani eli Linnunradan käsikirja liftareille, jossa Adamsin tarkkasilmäisessä otteessa on paljon samaa.  Kyllä sen jo kuitenkin tästä näki, että Pratchettilla on kynäily hallussa.

' "Tiedän. Sehän tässä onkin pulmana." Rincewind huokaisi toistamiseen. Helppohan sitä oli selittää puhtaasta logiikasta ja siitä miten logiikka ja numeroiden harmonia hallitsivat universumia, mutta sille tosiasialle ei kerta kaikkiaan mahtanut mitään, että mailma nyt oli kiekko, joka ilmiselvästi kulki avaruuden halki jättiläismäisen kilpikonnan selässä, ja että jumalilla oli tapana käydä heittelemässä kiviä ateistien ikkunoista sisään. '

s. 89 

Tähdet: * * * +

Muualla luettu: Books By Taru, Satun luetut, Täydellisyys on ihmisen luomaa, Kirjojen viemää ja Maailma on sana