Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Hattulan kirkon valkeaksi kalkitut seinät ovat odottaneet vuosien ajan maalauksia. Niistä on ollut kyllä puhetta, mutta mitään ei tapahdu, ennen kuin kirkkoväärti tarttuu lopulta asiaan. Maalaukset ovat tärkeitä sillä kansa ei osaa lukea, ja seinien kuvista ihmiset voivat katsella Raamatun tapahtumia. Eletään 1500-luvun alkua.

Seinämaalauksia tekemään on saatu Ruotsista kuuluisat kirkkomaalarit, mestarit Andreas ja Martinus. Eräänä varhaiskevään päivänä he sitten saapuvat, kaksi miestä ja oppipoika Vilppu, joka taitaa myös kummallista Itämaan kieltä ja voi toimia tulkkina, kun kaikki eivät ole niin sivistyneitä, että puhuisivat ruotsia.

Vaikka historia kiinnostaakin, ei välttämättä ajattele, että keskiaikaisen kirkon seinien kuvittamisesta saisi vetävän romaanin. Anneli Kanto onnistuu kuitenkin hyvin. Romaanin henkilöt ja tapahtumat ovat osin totta, osin kirjailijan fiktiota. Kylän asukkaiden ja kirkkomaalareiden väliset suhteet alkavat kehittyä ja sen myötä muotoutuu juoni, joka on loppuvaiheessa lähes dekkarityylinen: Kuka on varastanut kirkon kallisarvoisimman aarteen?

 
Päähenkilöiden joukkoon nousee Pelliina, kyläläisten hyljeksimä nuori nainen, joka on liian isokokoinen naiseksi ja väärän värinen punaisine hiuksineen ja vihreine silmineen. Miksi linnanherra Åke Tott ja hänen vaimonsa kunnia-arvoinen Märta ovat niin kiinnostuneita Pelliinasta, ihmettelee kirkkoväärti. Pelliina on oivallinen piirtäjä, ja Märta tuputtaa hänet  kirkkomaalarien aputytöksi seinämaalausten tekoon.

Anneli Kanto on toimittaja ja kirjailija, ja se näkyy hänen tekstissään.  Kieli on kaunista ja sujuvaa. Hän tavoittaa myös hyvin keskiaikaisten ihmisten ajatuksenjuoksua ja sen, miten he näkevät maailman, elämän ja kuoleman. Hyvä juttu on se, että juoni ei lopu klassisesti, kuten jo matkan varrella kuvittelee, vaan Kanto kääntää sen uuteen suuntaan ja toisenlaiseen loppuun. 

 

Kesken lukemisen piti  googlata Hattulan Pyhän Ristin kirkon seinämaalauksia, ja siellä ne ovat edelleen nähtävissä alusta loppuun eli maailman luomisesta viimeiseen tuomioon. Seuraavaksi pitää lähteä retkelle katsomaan kirkon maalauksia livenä.

 

Ritva Hellsten: Lea

Vanha mies pyytää anteeksi aikuisilta lapsiltaan, että oli aikanaan niin ankara kasvattaja, tukisti ja antoi piiskaa. ”Mutta siihen aikaan ajateltiin, että lapset pitää kasvattaa kurissa, jotta heistä tulee kunnon ihmisiä.” 

Kuusikymppinen Lea ei ole päässyt niin pitkälle, että pyytäisi anteeksi. Mutta kun hän saa tietää sairastavansa syöpää ja tajuaa, että elämä on loppusuoralla, katse kääntyy taaksepäin. Pintaan nousevat takaraivossa pitkään pyörineet kysymykset: Miksi lapseni karttavat minua? Miksi tyttäreni ei puhu minulle asioistaan? Miksi lapsenlapset tuntuvat vierailta? Mitä olen tehnyt väärin?

 

Lea menestyi koulussa, hänellä oli kavereita ja poikaystäviä ja hän oli työpaikalla osaava ja tykätty. Mihin se kaikki jää, kun hänestä tulee äiti? Hänellä on hyvä mies, lapset ovat terveitä, on koti ja on puutarha. Miksi Lea kokee silti, että elämä ei suju niin kuin hän haluaisi, vaan koko ajan pitää olla ojentamassa ja neuvomassa ja sanomassa ja silti perheenjäsenet eivät opi?

 

Mitä vanhemmiksi lapset tulevat, sen enemmän he tekevät oman päänsä mukaan. Mies vetäytyy verstaaseensa – ja mitä mies tarkoittaa, kun sanoo Lean ehdottaessa automatkaa Eurooppaan, että ei se tältä porukalta onnistu? Silloin Lea ei kysynyt sitä, vaikka miehen sanat vihlaisivat. Nyt hän kysyy, mutta mies on kuollut ja hän ei voi kysyä kuin itseltään.

 

Ritva Hellstenin Lea on on romaani nykyisyydestä ja menneisyydestä, peräjälkeen ja samaan aikaan. Kenelle Lea kertoo lapsuudestaan, nuoruudestaan ja aikuisista vuosistaan, se selviää kirjan loppupuolella. Muistoista alkaa piirtyä kuva lapsesta, joka pärjäämisensä takana pelkää. 

Ritva Hellsten rakentaa taitavasti kuvaa Lean elämästä, syistä ja seurauksista. Hän ei osoita sormella, ei piirrä yhtälöitä, vaan jättää oivaltamisen lukijalle. Teksti soljuu, se on helppolukuista mutta ei kevyttä. Kotkan seudun murre, elämänpiiri ja tapojen muuttuminen vuosikymmenien varrella piirtyvät taustalla kiinnostavasti.

 

Kysymykseksi jää, mitä on tehtävissä enää, vai onko mitään? Miten Lean pitäisi edetä nyt, kun hän pysähtyy ja näkee, että vaikka hänen tarkoituksensa oli hyvä, toteutus ja keinot eivät pelittäneet sen kanssa yhteen?

 

Kirjastossa eteen osunut Ritva Hellsten on minulle ennestään tuntematon nimi, mutta varasin Lean jälkeen luettavaksi myös hänen aiemman romaaninsa Orvot.

 

SAMAA AIHEALUETTA

Tuula-Liina Varis: Maan päällä paikka yksi on

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/04/tuula-liina-varis-maan-paalla-paikka.html

 

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/01/laura-lahteenmaki-ikkunat-yohon.html?m=1

 

Elisabeth Strout: Olive Kitteridge

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2020/03/elisabeth-strout-olive-kitteridge.html

 

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/11/eeva-joenpelto-vetaa-kaikista-ovista.html

 

Sally Salminen: Katrina

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/06/sally-salminen-katrina.html

 

Kati Tervo: Sukupuu

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2017/02/kati-tervo-sukupuu.html

 

Majgull Axelsson: Kuiskausten talo

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/10/majgull-axelsson-kuiskausten-talo.html

Claudie Gallay: Tyrskyt

Naisen elämä on päätynyt tyrmäykseen. Päästyään jotenkuten jaloilleen hän ottaa työpaikan pienestä kylästä Normandian uloimmalla niemenkärjellä ja yrittää unohtaa taakse jääneen. 

Kylä on, kuten pienet kylät usein, vähäisten asukkaiden tiivis yhteisö. Kaikki tuntevat toisensa ja toistensa salaisuudet, nekin salaisuudet, joista ei puhuta. Menneet tapahtumat vaikuttavat yhä vaikenemisen takaa.

 

Eräänä päivänä kylään saapuu keski-ikäinen mies. Hänellä on avain vanhaan taloon, joka on ollut pitkään tyhjillään. Mies on tullut etsimään vastauksia menneisyydestä jääneisiin kysymyksiin. Mitä tapahtui aikanaan hänen vanhemmilleen ja veljelleen? 

 

Kaiken taustalla tyrskyää meri. Rantakalliolla pesivät kirkuvat linnut, kalastajien veneet kolahtelevat laitureihin öisin kun tuuli nousee, ja majakan valokeila pyyhkii rantoja tasaista tahtia. 

 

Claudie Gallayn Tyrskyt on kaunis ja surumielinen kirja ja samalla yhdenlainen dekkari. Suru nousee menetyksistä: keneltä on meri vienyt rakkaat, keneltä sairaus, kuka on kadottanut rakkaansa muulla tavoin. Suru ei laske koskaan tyystin otettaan irti, mutta se voi muuttua omanlaisekseen vahvuudeksi: elän tässä, mikä on läsnä nyt.

 

Tai sitten ei. Menetys voi kääntyä myös katkeruudeksi, ”koskaan en anna anteeksi”. Kauna jumittaa kaunan kantajan niille sijoilleen. Eteenpäin ei pääse, jos ei suostu kääntämään katsettaan menneistä tähän päivään ja tulevaan. 

 

Tarinan edetessä keriytyy auki vanhoja tapahtumia. Miten hyvänä purjehtijana tunnettu isä saattoi ajaa tutuilla vesillä karille? Ja missä on se veljeksistä, jonka ruumista ei koskaan löydetty, ei elävänä eikä kuolleen?

 

Loppua kohti kirja tuo mieleen Patricia Harmanin kirjan Hope Riverin kätilö. Molempien päähenkilöille taitaa loppujen lopuksi käydä hyvin. Vuosi vuodelta pidän enemmän kirjoista, jotka vahvistavat sitä, että elämässä voi käydä hyvin. Vaihtoehtoinen näkemys on, että elämä kyntää pohjamudissa ja jatkuu yhtä kurjana tai vielä kurjempana. Nyt taas, kun kevät tuntuu viipyvän yhä uudelleen satavan lumen ja pakkasten vuoksi, tällaiset kirjat vahvistavat oloa, että kyllä tässä lämpö ja vihreys vielä koittaa!

Runollisen kaunis kieli, pieni kyläyhteisö ja meri tuovat mieleen myös Ulla Lena Lundbergin Jään. Siinä kirja, joka pitäisi varmaan lukea vuosien jälkeen uudelleen.

- - - 

SAMANTYYPPINEN

 

Patricia Harman: Hope Riverin kätilö  

 

 

Hanna Kivisalo: Hyvän jälki

Ei mennyt pitkään sen jälkeen, kun korona oli vallannut Suomen, kun alettiin muistella, miten tavallinen arki on parasta elämää. Se arki, mikä yhtäkkiä oli rajoitusten saartama. 

Tavallinen arki oli sitä, jossa oli tarpeen kehottaa ”count your blessings”, tee lista asioista, jotka elämässäsi ovat hyvin. Ne kävivät itsestäänselviksi, eikä niitä osannut enää arvostaa, ja katse hakeutui siihen, mitä minulta puuttuu tai mikä on muuten huonosti. Kunnes itsestäänselvyydet katosivat.

Hanna Kivisalon Hyvän jälki koostuu lyhyistä kirjoituksista, sivun tai kahden mittaisista, joissa katsotaan tavallista arkea uusista näkökulmista. Kirjoituksia yhdistää se, että elämä on hyvää silloinkin, kun siinä on ongelmansa ja vaivansa, väsymystä ja hermostusta. Hyvä täytyy vain huomata.

 

Kirjoittaja on kolmilapsisen perheen äiti, ja monet ajatukset ja huomiot liittyvät lapsiperheen arkeen. Mutta valtaosin ne ovat myös yleispäteviä, uutta näkökulmaa antavia, olipa arjessa pieniä lapsia tai ei, tai olipa niitä ollut tai ei. Niitä voi verrata myös omaan lapsuuteensa, miten minun kanssani aikanaan toimittiin. Tekstejä voisi lukea lukupiirissä ja jatkaa ajatuksia yhdessä keskustelemalla.

 

Hyvän jälki myös paranee edetessään. Jos ensi alkuun kaikki ajatukset eivät tuo erityistä uutta, loppupuolella teemat laajenevat ja huomasin pysähtyväni pitempään jokaisen tekstin kohdalle. Osa näkökulmista oli jo tuttuja, mutta tuoreentuivat lukiessa. Kuten:

 

”Ihmisessä on taitekohta, jossa jaksaminen tulee päätökseensä. Taitekohta on siinä, kun hiljainen ääni huokaa sisällä ja sanoo, että nyt en enää jaksa, nyt en enää pysty pisaraakaan. Taitekohtaa ei ole pakko kunnioittaa. Sen ohi voi puskea päättäväisyydellä, viis veisata vapisevasta väsymyksestä ja kehon kierroksista, mutta ylityksellä on hintansa. Kun yhden päivän voimat on käytetty, tulevien päivien varastot alkavat kulua. - - Taitekohta on taitekohta, ja yhtenä päivänä varastotkin loppuvat.”

 

OMAA AJATTELUA TÄSSÄKIN:

Hannu-Pekka Björkman Valkoista valoa

Ida Pimenoff: Kutsu minut

Tämä on rankka kirja. Jos käyttäisi kliseistä ilmaisua, sanoisi, että tämä on kirjoitettu sydänverellä. En tiedä kuinka paljon romaanissa on kirjailijan omia kokemuksia, mutta tuntuu kuin mukana olisi tunnevyöryjen keskellä tehtyjä päiväkirjamerkintöjä, niin todentuntuisia ne osin ovat.

Eihän se ole uutta, että vanhempi lähtee. Pois muuttava saattaa sanoa, että en minä lasta hylkää, vain sinut, koska en halua elää enää sinun kanssasi vaan sen uuden. Mutta ei se niin mene. Lapselle voi puhua mitä vain, mutta teot ovat ne, jotka jättävät jäljet, se, mitä lapselle tapahtuu. 

Tai jos lapsi kuulee varttuessaan, että sun isäs ei halunnut sua, se vaati että sut pitää abortoida, onhan se tieto, joka kyseenalaistaa koko olemassaolon oikeutuksen. Isäni ei halunnut minua, hänen mielestään olisi parempi että olisin kuollut. Tuntuu tosi pahalta silloinkin, vaikka äiti olisi kuinka rakastava ja turvallinen. Silti se on huimasti parempi tilanne kuin se, että myös äiti huutaa suutuspäissään, että en minä sinua olisi halunnut.

Ida Pimenoffin esikoisromaanin päähenkilölle, Veralle, elämä tuo eteen hylkäämisen ja sitten toisen. Pahimmalta tuntuu, kun lapsi itkee isänsä perään ja purkaa pettymystä ja surua raivoamalla äidille ja huutamalla ilkeitä sanoja, jotka oikeasti kuuluisivat isälle. Mutta kun isä suostuu tapaamaan, silloin lapsi on kuin enkeli, ettei isä vain suutu ja jätä näitäkin vähiä tapaamisia.

Samaa tarinaa on esimerkiksi Laura Honkasalon kirjassa Metsästä tuli syöjätär. Se kuten myös Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun ovat erinomaisia sekä kirjoina että psykologisesti.

Hyvä on myös tämä Ida Pimenoffin Kutsu minut. Sitä lukee toivoen, että kaikki voisi vielä kääntyä hyväksi tai ainakin paremmaksi. Onneksi elämä ei ole pelkkiä pettymyksiä vaan myös iloisia yllätyksiä, jopa onnea. Lopputulemana kirjasta jää valoisa olo, vaikka samalla miettii, minkälainen aikuinen kasvaa lapsesta, joka kantaa arvottomuuden kokemusta ytimessään ja ajattelee: jos minä olisin ollut toisenlainen, isä tai äiti ei olisi muuttanut pois kotoa ja jättänyt minua. Miten siitä kokemuksesta pääsee eteenpäin, miten sen saa muutettua vahvuudeksi ja elämänviisaudeksi?

Pimenoffin kirjassa pois muuttaneen vanhemman kuvaus on myös hätkähdyttävä. Kuinka hyvä vanhempi voi muuttua niin toiseksi? Oliko se aiempi näytelmää? Mutta kuka voisi näytellä vuosia niin hyvin? Vai onko kyse uudesta kumppanista, joka haluaa kahdenkeskistä aikaa, johon ei mahdu vanhasta liitosta muistuttava lapsi? Tai onko kyse syyllisyydestä, että kun on riittävän paha olla siitä, mitä tietää rikkoneensa, paha olo täytyy kääntää pois itsestä ja alkaa syyttää muita, kun sinä olet sellainen?

Aikuiset selviävät lopulta, paremmin tai huonommin, mutta selviävät. Lapset kantavat kokemuksia mukanaan. Sitten voi käydä kuten kirjassa Sinun lapsesi eivät ole sinun: aikuinen tytär alkaa tentata äidiltään, mitä silloin oikein tapahtui, kun te erositte, ja äiti huokaa, että mitä sinä niitä enää muistelet, vanhoja asioita, enhän minäkään niitä ole muistanut vuosiin. 

 

Mutta monta kertaa vasta aikuisena lapsi pystyy ottamaan asiat esille. Siksi kysymyksiin on vastattava, vaikka olisi epämukavaa palauttaa mieliin vanhoja. Parasta olisi, jos aikanaan perheen jättänyt vanhempi ottaisi itse asiat esiin aikuisen lapsensa kanssa ja kysyisi, mitä ajattelet, mitä tunnet, mitä haluat kysyä minulta ja sanoa minulle – sano kaikki, mikä sinua painaa, mistä olet vihainen, mistä olet loukkaantunut ja pettynyt. Kuoren alle jääneet paiseet puhkeavat auki puhumalla, ja siitä voi lähteä lopullinen parantuminen.

 

Kaikki vanhemmat eivät siihen kuitenkaan pysty. Ida Pimenoffin kirjassa aikusein lapsen kysymykset kilpistyvät torjuntaan, puhutaan tästä joskus toiste, ja käännetään puhe muihin aiheisiin. Pahimmillaan keskusteluun haastettu vanhempi sulkee oven kokonaan, mikä on yksi hylkääminen lisää. Sen verran täytyisi kuitenkin jokaisessa olla miestä tai naista, että katsoisi suoraan silmiin valintojaan, asiassa kuin asiassa. Jos ei heti kun ne ovat tapahtuneet niin ainakin ajan päästä. 

 

SAMAN TYYPPISIÄ OMALLA LAILLAAN NÄMÄKIN

 

Laura Honkasalo Metsästä tuli syöjätär 

 

Karin Ehrnrooth Vinoon varttunut tyttö

Laura Lähteenmäki Ikkunat yöhön

 

Majgull Axelsson Kuiskausten talo

 

Peter Franzén Tumman veden päällä

 

Tuula-Liina Varis Maan päällä paikka yksi on

Suvi Vaarla: Westend

Elinan isä on rakennusyrittäjä, pienestä aloittanut mutta nyt menee lujaa. Kunnes kaikki muuttuu: Suomeen iskee lama. Lama on suurin sitten 1930-luvun, siinä kaatuu yrittäjä toisensa perään ja lopulta pankkejakin. Asuntokauppa loppuu muutamassa kuukaudessa kuin seinään. Myynnissä olevien asuntojen hinnat romahtavat, ja epäonniset jäävät kahden asunnon loukkuun. 

Siihen syöveriin putoaa Elinan isäkin. Hulppea omakotitalo Westendissä muuttuu vuokrakolmioksi betonielementtitalossa, sillä kaikki omaisuus on ollut isän firman lainojen vakuuksina.

90-luvun lama on Suomen historian traumakohtia. Romaaneja siitä on kirjoitettu toistaiseksi vähän, vaikka lamavuodet ovat jokaisen tuolloin eläneen muistissa lopun ikää. Jos itsellä säilyi työpaikka, jokainen tietää niitä, jotka jäivät työttömiksi. Jos oma asunnonvaihto ei osunut vuosikymmenen taitteeseen, jokainen tietää jonkun, joka osti isomman asunnon, vaikka entinen oli myymättä kuten tapana oli, ja menetti molemmat. Jäljelle jäi iso asuntolaina, jota maksoi vuosikausia senkin jälkeen, kun lama viimein 1995 seutuvilla alkoi kääntyä nousuun.

Ehkä traumaattiset ajat vaativat riittävästi etäisyyttä, ennen kuin niistä tulee laajemmalti romaanin aiheita?

Suvi Vaarla on ollut 90-luvun taitteessa 13-vuotias, saman ikäinen kuin Westendin päähenkilö Elina on laman iskiessä. Vaarla on kertonut lehtijutussa, miltä tuntui, kun joutui muuttamaan Kruunuhaan kodistaan Suvelan lähiöön. Kruunuhaan asunto jouduttiin myymään pilkkahinnalla, sillä se oli äidin yritystä varten otetun lainan vakuutena ja yritys kaatui lamaan. 

Westendiä on kiinnostava lukea jo ajankuvankin vuoksi. 90-luvun tv-ohjelmat, musiikki, vaatteet, sisustus, ruoat ja puheenaiheet ovat tuttuja ja herättävät aijuu-olon. Mutta romaani kertoo myös lapsen silmin katsottuna lamavuosille tyypillisen tarinan nousukauden huumasta ja sitä seuraavasta putoamisesta. Niin totta ja niin surullista.

Westend rinnastuu sukupolviromaanina Laura Honkasalon menestysromaaniin Sinun lapsesi eivät ole sinun, joka kertoo lapsuudesta 70-luvun taistolaisaikoina ja mitä sitten tapahtui, kun taistolaisuus hiipui. Molemmissa on myös kiva isä, jonka kanssa rakennetaan pienoismalleja ja pohditaan maailmaa, mutta joka muuttuu ja katoaa häntä jumaloivan tyttären elämästä, joko kokonaan tai henkisesti.

Kertomusta viedään molemmissa eteenpäin kahdessa aikatasossa: nykyhetkessä kun tyttäret ovat nuoria aikuisia ja lapsuudessa. Honkasalon kirja on kuitenkin mittavampi ja laajempi jo pelkästään sivumäärältään, ja molemmat kertovat täysin oman tarinansa.

Westendin aikuinen Elina on ohuempi kuin lapsi-Elina. Häntä olisi kannattanut lihottaa ja syventää, ei vain kertoa, mitä tapahtui sitten ja sitten. Nyt aikuisen Elinan vaiheet lukee, jotta pääsee taas takaisin 90-luvulle, joka on kaikin puolin elävää. Kokonaisuutena kuitenkin kiinnostava kirja.

SUVI VAARLAN OMA TARINA
https://www.menaiset.fi/artikkeli/ihmiset-ja-ilmiot/ihmiset/kun-suvi-oli-lapsi-han-asui-helsingin-kruununhaassa-lahella

SAMANTYYPPISIÄ

Pauliina Aminoff: Äiti meidän

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö

Peter Franzen: Tumman veden päällä

Merja Mäki: Ennen lintuja

Kun on koko lapsuutensa saanut kuulla, että on haaveilija, joka ei saa mitään kunnollista aikaan, niin ei ihme, että tuntee häpeää siitä mitä on ja mitä tekee - teet niin tai näin, aina löytyy moitittavaa.

Siihen vielä se, että on kiinnostunut vääristä asioista. Kotiseudulla on tarkka jako miesten töihin ja naisten töihin, ja sitä rajaa ei sovi ylittää. On siis kaikella lailla epäsopiva ja huono.

Kun sitten alkaakin kuulla, miten hyvin hoitaa asiat, miten oivaltaa ja osaa, eihän sitä usko. Ajattelee, että ne eivät näe, minkälainen oikeasti olen, mutta kohta ne huomaavat ja nolostuvat, kun ovat kehuneet tällaista.

 

Vaan entä jos kehuja vain tulee, kerta toisensa jälkeen? Milloin kiitokset alkavat vaikuttaa siihen, miten itse näkee itsensä? Viimeistään silloin, kun taas moitetta äidiltä kuullessaan ei käännäkään katsettaan maahan vaan katsoo äitiä takaisin silmiin ja sanoo, että äiti on väärässä. Se tuntuu hyvältä, sittenkin, vaikka siitä joutuu saman tien maksamaan.

Alli on päälle kaksikymppinen, kun hänen perheensä joutuu jättämään kotitilan Laatokan saaressa. Alue luovutetaan Neuvostoliitolle talvisodan päättävässä rauhansopimuksessa. Perhe muuttaa toiselle puolelle Suomea, Pohjanmaalle isän sukulaisiin. Vie tovin, että oppii paikalliset tavat ja oikeat sanat. Sitten alkaa huomata hämmästyksekseen, että toisella puolella Suomea naisen elämänrajat eivät olekaan samat kuin kotiseudulla. Elämä avartuu.

Merja Mäen esikoisteos Ennen lintuja on mielenkiintoinen lukupaketti. Se on kertomus perhedynamiikan muutoksesta uusissa oloissa ja Allin kasvusta omilla jaloillaan seisovaksi naiseksi. Se on myös kertomus rankasta evakkomatkasta. Toki Suomessa tiedetään, että karjalaiset joutuivat lähtemään kotiseuduiltaan ja kulkemaan eri puolille Suomea osin härkävaunuissa, osin reellä, osin jalkaisin. Mutta mitä konkreettisesti oli kulkea 500 kilometriä päivä päivän jälkeen hevosta ja lehmää paimentaen halki Suomen, yöpyä olkien päällä lottien järjestämissä hätämajoituksissa, palella, sairastaa, olla nälissään ja likainen ja lopulta päästä perille vieraisiin oloihin vieraiden ihmisten keskelle, jonne pitäisi asettua. 

 

Päätin vain vilkaista kirjastosta mukaan ottamaani pikalainaa, kun olin lukenut kirjasta lehtijutun, mutta se veikin mukanaan. Lopulta urakoin 400 sivua lähes yhteen menoon, ja sen jälkeen elin vielä kirjan tapahtumissa. Tarinankerrontaa parhaimmillaan: kiinnostavaa, puhuttelevaa, ajatuksia herättävää ja mukaansa vievää.

Mirja Aatsinki: Asunto koulun yläkerrassa

Anna on nuori opettaja, joka tulee pieneen kyläkouluun 50-luvun taitteessa. Hänellä on ihanteita, ja hän näkee uuden sukupolven kasvattamisen ja opettamisen tärkeänä tehtävänä. Jokainen oppilas on hänelle erityinen, hän haluaa kannustaa ja ohjata kutakin kykyjensä mukaan hyvään elämään. Koulua pitäneiden monensorttisten sijaisten jälkeen kyläläiset ottavat vakituisen nuoren opettajan lämpimästi vastaan, samoin oppilaat.

Mutta kohta Annan elämään alkaa kertyä painolastia, joka muuttaa häntä. Lopulta koulunpito päätyy katastrofiin. Se paljastuu heti kirjan alussa, mutta sitä ei kerrota, minkälaisesta katastrofista on kyse. 

Kirjailija rakentaa juonta kahdessa tasossa, nykyhetkessä, joka on 80-lukua, ja Annan nuoruudessa kolmekymmentä vuotta aiemmin. Tarina avautuu lukijalle pala palalta ja päätyy lopussa takaisin 80-luvulle.

Mirja Aatsingin esikoiskirja Asunto koulun yläkerrassa on taitavaa työtä. Mittaa kirjalla ei ole kuin parisataa sivua, mutta kirjailija saa niillä ilmavasti ja tarkasti kerrottua koko tarinan. Niinhän se usein käy: asiat voivat alkaa kääntyä vinoon pienistä tapahtumista, mutta kun askel on lähtenyt sivupolulle, tapahtuminen paino kasvaa kuten lumipallo, joka kerää lunta ympärilleen rinnettä vieriessään. 

 

Oman lisänsä kerronnan sympaattiseen aitouteen tuo 50-luvun alun miljöö: köyhyys, hajut, maut, talven kylmyys ja arkiaskareiden työläys alkeellisissa oloissa - ulkohuussikin on pihan perällä, jonne on juostava olipa pakkasta minkä verran tahansa. Sodan jälkeen se kaikki on kuitenkin luksusta, on rauha, on ruokaa, asiat menevät kohti parempaa ja ennen muuta ei tarvitse enää pelätä. Kun lukiessaan elää Annan ja lasten arkea, havahtuu kirjan pois laittaessaan seikkoihin, joita ei muuten edes noteeraa: mikro, pyykinpesukone, induktioliesi, lämmin suihku...

Kirjan takakannen mukaan Mirja Aatsinki on työskennellyt pitkään opettajana Pohjois-Suomessa, ja on itse ollut kansakoulussa oppilaana 50-luvulla. 

 

Ann Cleeves: Kylmä maa

Jos haluaa pistää kiireet hattuhyllylle mutta ei aivoja, hyvä dekkari on oivallinen konsti relata. Dekkareissa ei kannata tuijottaa uutuuksia, sillä monasti myös ”vanhassa vara parempi”, muinaissuomalaista sananlaskua siteeraten. 

Yksi oivallinen perusdekkari on ei ihan uutuuksiin enää kuuluva Ann Cleevesin Kylmä maa. Siinä on johdonmukainen juoni: rikos, tutkinta, riittävästi mahdollisia syyllisiä ja naseva ratkaisu. Pidän myös siitä, että juonessa ei ole äklöttäviä yksityiskohtia. Rikos on vain juonen alkupiste, pääpaino on sillä, miten tekijä löytyy, kuka hän on ja miksi teki mitä teki. 

Kylmä maa sijoittuu Shetlannin saarille Englannin pohjoispuolelle. Se on sopivan rajattu paikka, mutta ihmisiä on kuitenkin riittävästi niin, että tekijäksi on monta vaihtoehtoa. Päähenkilö on komisario Jimmy Perez, josta Ann Cleeves on kirjoittanut useita kirjoja. Hahmosta on myös tv-sarja, joskin se on erkaantunut jonkin verran kirjan päähenkilöstä. 

Synkän talvipäivän kaatosade saa aikaan maanvyöryn. Vyöryn alle jää vanha, autioksi luultu mökki, mutta kun tuhoja käydään arvioimassa, mökin raunioista löytyy tuntematon nainen. Ensin hänen luullaan kuolleen maanvyöryssä, mutta tarkemmin tutkittaessa käy ilmi, että hän oli jo kuollut mökin sortuessa. Kuka hän on ja mitä hän teki autiotalossa – ja kuka halusi päästä hänestä eroon? 

Kirjailija pitää juonenkäänteet hyvin hyppysissään ja sitä myöten lukijan. Tarina etenee klassisen poliisitutkinnan tapaan, kuulustellaan ihmisiä ja vähitellen alkaa löytyä silminnäkijöitä, jotka ovat nähneet naisen kuka missäkin. Loppuratkaisu on sujuvan juonen päätteeksi yllätys.

 

MUITA DEKKAREITA 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2020/06/hakan-nesser-herra-roosin-tarina.html 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2021/03/petra-rautiainen-tuhkaan-piirretty-maa.html 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2020/05/celeste-ng-olisi-jotain-kerrottavaa.html 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2020/02/indrek-hargla-apteekkari-melchior-ja.html 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2019/08/mattias-edvardsson-aivan-tavallinen.html 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2019/05/fiona-barton-lapsi.html

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2019/04/maria-adolfsson-harha-askel-jane-harper.html 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2017/04/liane-moriarty-tavalliset-pikku.html 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2013/12/harri-nykanen-leijonakuningas.html 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/12/lars-pettersson-koutokeino-kylma-kosto.html 

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Toimittaja Inkeri Lindqvist muuttaa Etelä-Suomesta Enontekiölle sodan jälkeen. Hän kertoo ryhtyvänsä kirjoittamaan lehtijuttuja sodasta toipuvasta Lapista. Se, mitä Inkeri ei kerro, on hänen aikomuksensa selvittää, mitä tapahtui hänen sota-aikana kadonneelle miehelleen.

Kolme vuotta aiemmin Väinö Remes piti päiväkirjaa saksalaisten vankileirillä, johon hänet oli lähetetty tulkiksi ja vartijaksi. Saksalaisilla oli sota-aikana lukuisia vankileirejä Pohjois-Suomessa. Niistä ei ole juuri puhuttu, eikä asiaa ole kovin paljon tutkittukaan. Ennen Suomesta lähtöä saksalaiset hävittivät vankileirit, samoin niihin liittyvät asiakirjat. 

 

Petra Rautiaisen Tuhkaan piirretty maa on jäntevä ja historiallisesti mielenkiintoinen romaani toisen maailmansodan viimeisistä vuosista ja sitä seuranneesta ajasta Pohjois-Lapissa. Rautiainen kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa, vankileirillä ja muutaman vuoden päästä Enontekiöllä. Molemmissa esiintyy samoja nimiä, ja vähä vähältä Inkerille alkaa selvitä, mitä hänen miehelleen tapahtui.

 

On oikeastaan yllättävää, että toisesta maailmansodasta ilmestyy edelleen niin paljon kirjoja, vaikka aikaa on kulunut jo 80 vuotta. Onko niin, että vasta nyt niitä on kirjoittamassa sukupolvi, joka pystyy käsittelemään sellaisiakin asioita, joista aiemmin on pyritty vaikenemaan? Kirjan luettuani googlasin lisää pohjoisen vankileireistä, mutta niistä löytyi vähän tietoa, joskin jonkin verran sentään: https://yle.fi/uutiset/3-9766670 .

 

Rautiaisen kirja pysyy hyvin koossa alusta loppuun. Viimeinen salaisuus selviää vasta loppusivuilla. Kieli on sutjakkaa, sitä on mukava lukea. Hyvä esikoisromaani.

 

Helena Immonen: Punainen kettu

 

Helena Immosen Operaatio Punaisessa ketussa historia on käännetty toisin päin: Se olikin Saksa, joka voitti toisen maailmansodan. Niinpä Immosen kirjassa Neuvostoliiton sijaan sanotaan Saksa ja kommunistin sijaan natsi. Neukkuajat muistavalle asetelma tuntuu hätkähdyttävältä, sillä ylösalaisuus piirtää kirkkaan kartan, tuolleenhan Suomi oli silloin talutushihnassa.

 

Juoni etenee sisä- ja ulkopoliittisten mutkien osalta todenoloisesti. Henkilöt sen sijaan olisivat tarvinneet lihaa luurangon päälle. Höttöisen rakkausromaanin puolelle mennään muun muassa silloin, kun reservin luutnantti Riina kiukuttelee pääesikunnassa työskentelevälle miehelleen, että tämä menee töihin eikä ole kotona vaimonsa kanssa, vaikka Suomea uhkaa vihollishyökkäys. Hyökkäyksen torjunta voi odottaa, kun tarttee viettää vaimon kanssa laatuaikaa. - Helena Immonen on itse reservin upseeri ja työskentelee puolustusvoimissa.

 

SAMAA AIHEALUETTA

Tommi Kinnunen Ei kertonut katuvansa

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2020/08/tommi-kinnunen-ei-kertonut-katuvansa.html

Terhi Rannela Frau

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2016/10/terhi-rannela-frau.html

Anna Jansson Hämärän lapset ynnä muita

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2016/01/anna-jansson-hamaran-lapset-william.html