Joulukuun luetut

 Joulukuussa otin taas käyttööni äänikirjapalvelun, ja kuuntelin suloisia joulukirjoja töihin kävellessäni. 
Kuukauden kirjavinkki on Karin Erlandssonin Sininen lanka. Se puhuttelee erityisesti neulomisen ystäviä.

kuvituskuva: Puijonlaakson kirjasto

Kuukauden luetut käänteisjärjestyksessä:

Tuija Lehtinen: Rebekka ja talven taikaa. #tuijalehtismaraton . Rebekka-sarjan talveen sijoittuva kertomus. Rebekka alottaa pikaluistelun, pohtii poikia ja viettää hiihtolomaa. Pieni välikirja Rebekka-sarjassa. 

Karin Erlandsson: Sininen lanka - mitä tiedän neulomisesta. Ihana pieni kirja (tai laajennettu essee) kutomisesta (neulomisesta?) - langoista, sukista, malleista, historiasta - kutomisen ihanuudesta ja vaikeudesta. Paikoin ehkä hiukan kiersi kehää, mutta oli toisaalta juuri semmoinen kirja, jollaisen haluaisin osata itsekin kirjoittaa. Tuli lukiessa hyvä mieli, nauratti ja kyynelehditytti. Kuka sitä nyt mallitilkkua viitsisi, tai ohjetta niin nuukasti noudattaa? 

Tuija Lehtinen: Rebekka tarttuu toimeen. #tuijalehtismaraton . Pappilan Rebekasta kertovan nuortenkirjasarjan toinen osa. Räväkkä Rebekka kohtaa kettinkijengin, häärää koulunäytelmässä ja elää seiskaluokkalaisen syksyistä arkea. Sarjasta puuttuu kokonaan Lehtisen aiemmille nuortenkirjoille tyypillinen rento sanailu, ja kirjan puolivälin paikkeilla aikajänne menee jotenkin sekaisin. Hiukan naiivi perusjatkokertomus alakoulu-yläkoulu -nivelvaiheeseen.

Annie Darling: Ylpeyttä ja ennakkoluuloa Bloomsburyn kirjakaupassa. Sympaattiseen romanttisten kirjojen kirjakauppaan sijoittuvan kirjasarjan toinen osa. Tässä osassa kerrotaan introvertin Verity Loven tarina. Yhden kesän ajaksi Verity tarvitsee valepoikaystävän erilaisiin kesärientoihin. Sellainen löytyy vähän vahingossa, ja ystävänpalveluksena Verity ja Johnny päätyvät valesuhteeseen toistensa kanssa. Tarkoitus ei luonnollisestikaan ole rakastua. Hyvin ennalta-arvattavassa tarinassa keskiössä on Verityn introverttius ja tarve olla mieluummin omissa oloissaan kuin ihmisten keskuudessa. Oikein herttainen satu, kesäisestä ilmapiiristään huolimatta sopi luettavaksi myös joulunpyhinä.

Joanna Bolouri: Lahjoista parhain. Työttömäksi jäänyt lakimies Nick joutuu ottamaan tilapäistyön kauppakeskuksen joulupukkina. Yksi lapsiasiakkaista toivoo, että äiti olisi taas onnellinen. Nick ryhtyy puuhaamaan pojan äitiä Sarahia yhteen parhaan ystävänsä kanssa, ja rakastuu tietysti itse täysin toivottomasti. Jokseenkin odotettavaan loppuun päädytään mukavalla tavalla - ei liian mutkikkaasti mutta ei myöskään liian suoraan. Kirja käynnistyi vähän hitaasti, mutta osoittautui oivalliseksi hyvänmielen romantiikaksi, kirjassa vietettiin ystävien suloisia häitä, muutamat joulut ja edettiin muutenkin hyväntuulisen romanttisissa tunnelmissa. Alussa vierastin vähän äänikirjan miespuolista lukijaa. Leppoisan romanttinen joulukirja sai hyvälle mielelle. Äänikirja.

Tuija Lehtinen: Miss Seinäruusu. #tuijalehtismaraton Rea on päätynyt Routakorven tilalle miniäksi. Appi ja anoppi ovat hankalia, parisuhde vetelee viimeisiään. Rea päättää erota miehestään. Frans-poika jää vuoroviikkohuoltajuuteen Rean pienen kaupunkikodin ja isänsä ja isovanhempiensa tilan väliin. Rea työskentelee toimittajana ja yrittää päästä jaloilleen elämässään. Letkeä välipalakirja, ei Lehtisen parasta tuotantoa, mutta varsin lukukelpoinen.

Heidi Swain: Joulupuun taikaa. Liza Wynter on perinyt isältään ekologisen kuusifarmin, jonka kanssa hän ei halua olla missään tekemisissä, vaan haluaa pikemminkin päästä siitä eroon voidakseen toteuttaa matka- ja yritysunelmansa. Hässäkkäiseen joulunaikaan Lizan on palattava monen vuoden jälkeen kuusifarmille tasaamaan tilit ja hankkiutumaan eroon mokomasta riesasta. Jouluinen, talvinen ja suloinen kertomus myyntimökkeineen ja komeine miehineen. Lunastin pienen tauon jälkeen äänikirjapalvelun, ja aloitin heti lempeän jouluisissa tunnelmissa. Hyvin ennalta-arvattava ja herttainen kertomus, sopii stressin kuormittamalle sielulle. Äänikirja

Tuija Lehtinen: Kolme miestä netissä. #tuijalehtismaraton Muistelin että tämä on jotenkin tylsä kirja. Ei ollut; oli pikkuhauska mukava välipalakirja. Taksikuskina toiminut Saimi muuttaa putkiremppaevakkoon siirtolapuutarhamökkiin, kirjoittaa gradua ja huvittelee nettimiestensä kanssa. Kesäinen, lukukelpoinen kertomus, jossa keskeisessä osassa kompleksiset äitisuhteet. 

 S.J.Bennett: Kolme koiraa haudattuna - hänen majesteettinsa tutkimuksia. Viihdyttävä dekkari sijoittuu Buckinhamin palatsiin, ja päätutkijana langoista vetelee itse Englannin kuningatar. Makuukamarin seinältä kadonnut maalaus käynnistää vaivihkaiset tutkimukset, uima-altaalta löytyy ruumis ja palatsin henkilökunta saa solvauskirjeitä. Tarinassa vilisee henkilöitä, ja minun oli välillä vaikea pysyä kärryillä kaikissa käänteissä (johtuu luultavasti siitä, että luin todella pienissä pätkissä), mutta kirja itsessään oli viihdyttävä ja hyväntuulinen. 

Jojo Moyes: Hopealahti. Moyesin kirjoja suomennetaan jotenkin erikoisessa järjestyksessä, ja minulle on siitä tullut mielikuva että Moyes on hyvin epätasainen kirjailija; en ole vieläkään päättänyt, pidänkö Moyesin tuotannosta vai en. Tämä kertomus sijoittuu australialaiselle valasrannikolle, hiukan kulahtaneeseen hotelliin. Yksi hotellivieraista selvittää, voisiko rannikolle rakentaa luksusluokan matkailukohteen vesiurheiluineen kaikkineen, yhteisö elää valaista ja valasretkistä, hotellin omistajaperheellä on tummia salaisuuksia.  Hiukan odotettavia käänteitä ja onnellinen loppu - luin, mutta edelleen sekavin tunnelmin. Moyes ei selvästikään ole mikään suosikkini hyvänmielenkirjallisuudessa. Luettavampi kertomus silti kuin muutama muu viime vuosina ilmestynyt. (kaikkia en ole kyennyt edes kunnolla aloittamaan)

Sophie Kinsella: Kuokkavieraana kotona. Luin tämän alkukielellä alkuvuodesta. Effien vanhemmat eroavat äkisti, isä jää asumaan perheen lapsuudenkotiin - kunnes isän uusi tyttöystävä päättää myydä kartanon. Ennen muuttoa kartanossa järjestetään pompöösit jäähyväisjuhlat, jonne Effietä ei ole kutsuttu. Effie palaa kartanoon hakemaan sinne jääneitä tavaroitaan juuri juhlailtana, ja päätyy hiippailemaan, piiloutumaan ja salakuuntelemaan perheensä salaisuuksia milloin minkäkin huonekalun takana tai alla. Effie on Kinsellan sankarittareksi poikkeuksellisen aikaansaapa ja tarmokas. Kuten Kinsellan kirjoissa aina, tässäkin tarinassa käänteet ovat vähän höpsöjä, hahmot sympaattisia, vauhti elokuvamainen ja kaikessa on hyväntahtoisuuden, ilon ja lempeyden pohjavire. Oivaa luettavaa kun kaipaa hyvänmielen tarinoita arkeensa.

värikoodisto
chicklit (viihde /feelgood/hömppä)
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

joulunjälkeis

 kaikenmoista mietin aina vain.

Leppoisaa on ollut, vaikka ei yhtään semmoista kun etukäteen kuvittelin.

En saanut lusikkalaatikkoa siistittyä ennen joulua ja aattona heitin tulikuuman puolivalmiin bataattilaatikon pitkin lattiaa, seiniä ja keittiötä noin ylipäätään onneksi olin laittamassa sitä vasta uuniin kypsymään, ei ollut vielä ruokavieraita pöydän ympärillä haarukat ojossa. bataattisöösän saa kätevästi siivottua lattialta ikkunalastalla, jos joku semmoista vinkkiä sattuu kaipaamaan.

Misteliäkään en käynyt saksimassa. Liikaa oli liikennettä silloin kun olin liikkeellä sakset taskussa.

 

 

misteli

 Liian vähän olemme pelanneet mitään yhdessä, Lehtorin vilkkuva ruma jouluvillapaita unohtui taas kerran kaappiin eikä aattoaamun aamiainenkaan ollut niin justiinsa kun vallan olen juonut pikakahvia, oli väljistynyt paketissaan pressokaffe, jäi juomatta.  

Mutta on ollut leppoisaa ja rentouttavaa silti. 

ei sekään ollut niin justiinsa

 

Kivoja lahjoja sain myös.
En kyllä tiedä, raskinko käyttää Boboa. Hänen uumeniinsa kuuluisi laittaa mankkaa. En ehkä henno, tukehtuu koko kaveri vielä.

ytimessä

Mietin tulevaa vuotta.

Mietin jääkaappia mitä siellä on, vaatteita mimmoisia rupean käyttämään, liikuntaa siitä on tullut yllättävän tärkeää ja olennaista elämässäni ja kotia mietin myös mimmoisia huoneita ja kalusteita jos nuorinkin muuttaa kohta omilleen.
Onhan siinä ihmiselle pohdittavaa.

Myös mietin muistikirjoja, kutomista, lukemista ja kirjoittamista. Ja sitä liikuntaa, sitä mietin paljon.

joulunalusmietintöjä

 Kaikenmoista mietin.

 

Joulua ainakin mietin.
Alkukuusta tekemäni joulutehtävälista on yhä samassa tilassa.
Sielunikin on yhä samassa tilassa kuin alkukuusta.
Minulla on kammottava aavistus siitä, että olen unohtanut tai unohtamassa jotain supertärkeää.
Ehkä kinkun. tai sen riivatun lanttulaatikon

En murehdi aattoa.
Tai sitä aattopäivällistä lähinnä.
Sitä en murehdi. paitsi jos olen unohtanut lanttulaatikon, sitä sietäisi murehtia
Enemmän murehdin sitä, kun pitkästä aikaa on koko alkuperäinen kotilauma koolla.
Mahdummeko?
Jaksammeko toisiamme? kun kaikki meistä tarvitsevat omaa tilaa ja rauhaa ja sitä ei ole
Riittääkö ruoka? tein kauppaan ruokatilauksen ja laitoin kaikkea tuplat, veikkaan että emme selviä edes tapaniin.

 

ei mitään muutosta, ei uusia rukseja

 

Asumista mietin.
Nuorimmainen alkavan kevään abitura on alkanut puhua että muuttaisi omilleen.
Oli käynyt jo jossain asuntonäytössä.
Puhuin kuin ruuneperi, että älä nyt tässä maailmantilanteessa sido itseäsi asuntoon jossa on sähkölämmitys.
Nuoren mielestä sähköyhtiöt tarjoavat opiskelijoille tosiedullisia sähkösopimuksia.
Minun mielestäni sellaista ei sähkölämmitteiseen puutaloon ole tarjolla.
Kun menin illalla nukkumaan, kuulin kuinka Lehtori pohti asumisasioita nuoren kanssa.
Ehkä sen sana painaa enemmän kuin minun. monista olemme eri mieltä mutta onneksi emme sähkölämmityksestä emmekä yksityisten vuokranantajien vuoden minimisopimuksista.

Jo aikaisemmin samana päivänä kun sekä savolaistunut kyläilijä että yhä kotona asuva tuleva abitura olivat riennoissaan ja minä rustasin kauppalistaa, sanoin Lehtorille että kuvittele, ensi vuonna me ehkä värkätään ja valmistellaan täällä joulua kahdestaan.
Että kaikki päivät ovat niin kuin tämä hetki. en oikein tiedä mitä siitä mietin

Somea mietin.
Se vie hirveästi aikaa ja vaikka siellä on ihania ystäviä ja kavereita, niin on se myös todellinen aikasyöppö.
Kaikenlaista kivaa jää tekemättä.
Olen psyykannut itseäni siihen että kun joulutauko töistä alkaa, pistän myös somen lomalle.
Ihan vaan luen ja kudon ja leivon ja pitkästyn. sitä kyllä mietin että jos en kerro siitä instassa niin onko sitä kivuutta olemassakaan.

Näytti instassa lähiömutsi tehneen samansisältöisen ulostulon.
Tykkään hänen instastaan ja blogistaan, mutta silti olen sitä mieltä että minä olen enempi lähiö- kuin hän.
Pienituloinen, elementtitalon asukki, ihan oikeassa lähiössä, vähän jumissa omassa elämässäni.

Minulla ei ole varsinaista joululomaa. Pidän saldovapaita aatonaattona ja pyhien jälkeen tiistaina.

*

Pari joululahjaa puuttuu.
Ja kaverilahjat, niitä en jaksaisi yhtään, siinä olen tylsä. en jaksaisi miettiä jotain kypsän aikuisia jouluglögejä ja ekologisia lautasliinoja. en halua semmoisia itse enkä halua antaa eteenpäinkään. olen kiittämätön liero
Lautasliinat joulupöydästä puuttuvat vissiin.
Kirjastovisiitti ehkä.
Apteekissa pitää käydä.
Jos olen joku ilta myöhään hereillä, hiippailen hakemaan mistelinoksan tien varresta. Sakset käteen vain ja puuhun kiikkumaan.

Sitten aion vaan leipoa ja lukea.
Tehdä juustoa, tsatsikia ja semmoista kalajuttua.
Hehkuttaa uunia oikein kunnolla. sähköstä viis. olen koko syksyn yrittänyt olla säästäväinen, huomaan kaipaavani leipomista.
Ja lukea. Lukea ja pitkästyä.

 

*

 

Leppoisaa joulunaikaa <3!

momentum

 joskus menneinä aikoina feissibuukkiin tehtiin niitä semmoisia päivityksiä se tunne kun...

 **

 

Vietiin illalla pyykkipussi Isoveljelle.

Oli Pikkusiskokin lähtenyt matkaan.
Se haaveilee omilleen muuttamisesta.

Isoveli oli meitä pihalla vastassa, kun talossa on alaovi lukossa.

Pikkusisko sanoi tulevansa katsomaan, millaiselta opiskelijan asunto näyttää.
Jos vaikka hänkin sellaiseen asettuisi.
Kohta ja pian.

Sitten ne kävelivät yhdessä jäisen pihan poikki.
Isoveli ja Pikkusisko.
Huput päässään, vierekkäin.
Toinen pyykkipussiaan kantaen.

Minä olin haikea ja iloinen ja lisää haikea.
Siinä menevät he.
Yhdessä.
Poispäin minusta.
Kohti.

*

Että voi yhtäaikaa tuntea syvää iloa ja kiitollisuutta, suurta haikeutta, oivalluksen jonkun päättymisestä ja uuden edessä olemisesta.

edellinen momentum

ajattelin mennä sometauolle kunhan joulutauko töistä alkaa.

sekalaisia uimakriizejä

Kriizi1) uimakriizi puhkesi maanantaiaamuna. Viikon tauko uimisesta. Vesi oli kylmää. Ulkona oli pimeää en tiedä miksi se haittaa koska uin hallissa. Piti herätä aikaisin. En melkein pysynyt pinnalla. 

Kriizi2) jatkoa uimakriizille.
Olen liian nopea hitaitten radalle ja liian hidas nopeiden radalle.
Meillä on hallissa vielä semmoinen vähän leveämpi extrarata, missä on kaikenmoisia ihmisiä lapsia jos niitä on tai pikavesijuoksijoita tai ketä vaan. Maanantaiaamuisin siellä vanuu sellainen porukka jota mielessäni kutsun kassinkelluttajiksi. Vanhojen äijien kööri, joka enimmäkseen juoruilee altaan matalassa päädyssä.
Ne uivat ehkä pari altaanmittaa sinä aikana kun itse räpiköin omaa osuuttani. Muun ajan ne kansoittavat altaan päädyn ja juoruilevat.
Silloin kun ne uivat, ne uivat hitaasti ja raskaasti keskellä rataa. Kummaltakaan puolelta ei pääse ohi.
Yritin olla ärtymättä. Treenasin uimalla pelkällä käsivedolla.
Liikunta on sosiaalista.
Sosiaalisuus on tärkeää.
Mutta kun minä minä-minä-minä! haluaisin jollain radalla pystyä uimaan kohtalaisen yhtäjaksoisesti sen säälittävän pienen hetken, jonka päivästäni uimiselle löydän.
Välillä menen suosiolla hitaiden radalle, mutta se on ihan yhtä hankala, kun kapealla radalla ei meinaa päästä uimahattutätien ohi. Niiden kunniaksi on sanottava, että ne sentään uivat koko ajan. Ja reunassa. Ja sinnikkäästi, vaikkakin kovin hitaasti.

Kriizi3) edelleen jatkoa uimakriizille
Aloin siinä polskutellessani sääliä itseäni sen sijaan että olisin iloinnut
Tulin kateelliseksi niille kassinkelluttajille joilla on aikaa juoruilla altaan päässä.
Ja niille hitaammille uimareille jotka voivat uida vaikka kolme varttia tai tunnin ja rentoutua saunassa kaikessa rauhassa.
Ja vesijumppaajillekin tulin kateelliseksi. Kaiken varalta.
Minä olen jatkuvasti kiinni aikatauluissa. Siinä, miten bussi tulee tai menee.
Jos kotoa lähtevä bussi on viisi minuuttia myöhässä, minulla on allasaikaa viisi minuuttia vähemmän. Tai sauna-aikaa.
Jos tie on luminen tai liukas, joudun lähtemään hallilta vielä aikaisemmin.
En ehdi rasvata nahkaani huolella enkä puhaltaa hiuksia enkä edes saunassa tulla löylyissä vähän liian lämpimäksi.
Koko ajan on pidettävä kelloa silmällä.
Yritin kovin iloita siitä että minulla on sentään mahdollisuus mennä uimaan.
Voisin nousta aikaisemminkin.
Sentään pääsen uimaan vaikka se ei olekaan mikään mindfulnes-tuokio.
Kriiziydin silti.

*

Tänä aamuna kun lähdin uimaan, meidän kotioven takaa löytyi vaalea mytty.
Luulin ensin että talvijänis, sitten tajusin että yläkerran naapurien kissa oli yrittänyt käpertyä pieneksi ja huomaamattomaksi valejänikseksi siihen ovennurkkaan.

Mietin sekunnin että mitä teen.
Nappasin kissan kainaloon ja menin soittamaan yläkerran ovikelloa.

Nyt olen ihan että häh! Meinasinko muka oikeasti jättää sen kissan siihen meidän ovinurkkaan? Mitä mielessäni oikein liikkui? Miten edes tulin semmoista ajatelleeksi?

sitoutumiskammoisuus-joulukalenterikriizi

 minua vaivaa pahemman laatuinen sitoutumiskammo.

 

Se ilmenee esimerkiksi siinä, että en kykene sitoutumaan joulukalentereihin enkä tatuointeihin.

Ajaduimme jotenkin keskustelemaan nuorison kanssa siitä, millaisen tatuoinnin voisi ottaa, ja ilmoitin että en ole vielä keksinyt sellaista tekstiä johon voisin sitoutua loppuelämäkseni.
En edes lasten nimiin.
siis mitä etkö sä sitoudu edes meihin?!
minusta olisi pöljää laittaa lasten nimet käsivarsiin kun vielä toistaiseksi muistan ne, ja sitten kun en muista niin aika hämmentävää olisi ihmetellä että mikä ihmeen villepetteri minulla on käsivarressa, minäkö se oon? alkaisin ehkä vaatia että minua kutsutaan villepetterisaijamarjataksi tai jotain. sekin olisi outoa. ja kun niitä lapsosia on kolme ja jokaisella kolme nimeä ja minulla lyhyet käsivarret. ja olisi irstasta jos ne nimet olisivat reidessä ja pitäisi sieltä tarkistaa että kenen kanssa asioin nyt. 

Tai mitä jos laitatan itseeni jonkun inspiroivan lauseen ja sitten parin vuoden päästä olenkin ihan eri mieltä asiasta?
jos vaikka laitan että live-love-laugh ja se meneekin pois muodista ja tilalle tulee että cry-sleep-repeat?
kiellettiin kyllä erityisen painokkaasti laittamasta live-love-laugh.
tai jos laitan sen kiinalaisen ruokalistan ja sitten rupeankin tykkäämään vaikka intialaisesta ruuasta? 

Tiedän että jotkut laittavat vaikka oman asuinalueen postinumeron. Entä jos muutan?
Vai pitääkö laittaa ne kaikki joissa on joskus asunut. helkkarinmoinen lista siinäkin. toisessa koivessa pelkkiä postinumeroita ja toisessa jumalaton määrä lasten nimiä. entä jos menee sekaisin? kutsun vahingossa jotain että hei 33101!

 

Joulukalenteriinkin sitoutuminen on työlästä.
Joka ihmeen aamu pitäisi jotain luukkuja availla.
Illalla en kumminkaan muista. enkä jaksa nousta sängystä sitten kun muistan. 

Kaikki karkkikalenterit ovat pois laskuista, koska en halua syödä karkkia ensimmäisenä aamulla.
en oikeastaan myöskään päivällä enkä illallakaan, en varsinkaan jos pitää nousta sängystä, avata luukku, syödä karkkia ja pestä hampaat uudestaan. ei tule kauppoja.
Tee- ja kahvikalenterissa on se riski että on pahaa. tulee kurja mieli 

Mitään ylimääräistä sälää tai roipetta en halua nurkkiini se sulkee pois kaikki suloiset yllärit. 

Kosmetiikkaa en harjoita muutenkaan enkä halua sitoutua mihinkään kuorintavoiteisiin ja ihmeseerumeihin, ja muihin pikkuputeleihin joista tulee yksi surkea tippa sormenpäähän.
ja entä jos niissä on vahva tuoksu? menee pieleen koko kuukausi. 

Sisko on pari kertaa tehnyt ihanan puuhakalenterin jossa on ollut jouluisia tehtäviä ja yllätyksiä. En kumminkaan halua tehdä joulutehtäviä kenenkään muun kuin itseni tahdissa ja omasta ehdotuksestani
ja sitä paitsi tunnen oloni tosi tyhmäksi jos leikin yksikseni tip-taptonttuleikkiä eteisessä, vaikka noin yleisesti ottaen ajattelen ja luulen että olen hurjan leikkisä, huumorintajuinen ja iloinen, niin en oikeasti ole.

Monena vuonna on ollut veikkauksen rapsutuskalenteri mutta siinä on se ongelma että päävoitto lähtee pois kun rapsuttelen. että ei voi sitten sitäkään availla, kun ei kumminkaan voita ja taas tulee paha mieli.

Semmoinen on sitoutumiskammokriizi ihmisellä.

(joulukalentereista kirjoitti inspiroivasti Satu)

teimme itsenäisyyspäivänä
kävelyretken metsänpeittometsään
emme joutuneet metsänpeittoon

joulumieltä edistämässä

 Joulumieltä edistäviä asioita - lauantai

Kävelin läpi vanhan ajan joulumarkkinoiden mutta en edistynyt joulutunnelmassa. 
Edistän jatkossa että en mene markkinoille.

Varasin kotiinkuljetusajan joulusapuskoille ja aloin tehdä alustavaa ostoslistaa.
Se kyllä edistää joulumieltä, koska muutamana vuonna olen melkein ajatunut paniikkikohtaukseen joulunalusaikaan kaupan maitotiskillä.
Liikaa ihmisiä ja kaikkea.

syön välipalaa, luen ja teen joululistaa

Joulumieltä edistäviä asioita - sunnuntai

Ajauduin jonkinlaiseen suunnittelemattomaan siivousmielentilaan.
Ensin raivasin itse rakentamani kasat olohuoneen pöydältä.
Sitten raivasin itse rakentamiani kasoja eteisen tilannehuoneesta. Meiltä löytyi muovikassillinen maskeja, siltä varalta että niitä vielä jonain päivänä tarvitaan.

Sitten ajattelin että siivousmielenhäiriö riittäisi jo.
Mutta kohta olinkin rätti kädessä ruokkoamassa vessassa ja kylppärissä.

Sen jälkeen ajauduin siirtelemään kalusteita takahuoneessa.
Se vain ei ole hyvä.
Siellä on aivan liikaa kaikenlaista säilytettävää, liian tumma lattia, liian hailea valo ja liian iso kirjahylly. 
Tavaroista ei voi hankkiutua eroon, kun aina jollain jälkikasvusta on joku tunnesuhde johonkin - yhdellä pulpettiin, toisella kulmasohvaan ja kolmannella patjaan. Ja Lehtorilla on tunnesuhde kirjahyllyyn, vaikka häntäkin on kait vähän alkanut häiritä sen koko seinän kokoisuus.
Siirtelin kalusteita, totesin että ei siitä sen kummempaa tule ja olin tyytymätön.

Mutta joulumieli on kovasti edistynyt.

Sinänsä outoa, koska minun mielestäni joulun edellä ei ole mitenkään pakollista siivota ja raivata ja riehua.

elma otti selfien

Yhdet jouluvalot ovat kadonneet. Ei mitään mielikuvaa.

Haluaisin ostaa kaikkea söpöä roinaa, lisää jouluvaloja ja kirpparilta jälkiruokakulhot. En tiedä miksi. Olen melko varma että jos menen kirpparille, minua odottavat siellä täydelliset jälkiruokakulhot. 
En ehkä mene. Parempi säilyttää se illusio.

iskikö hannupekka?

 

 

Mietin lähestyvää joulua.

Ensimmäinen adventtisunnuntai oli päivänä melkein täydellinen: aamulla kävin uimassa, sieltä suorinta tietä kirkolle laulamaan Hoosiannaa ja illalla vielä oman kynnellekyenneen lauman kanssa riisipuuroa ja joulutorttuja. 

Viime vuosina olen melkein poikkeuksetta ollut joulukuussa jotenkin ponneton. Väsynyt. Kyllästynyt. Jaksamaton.
Tykkään joulusta, mutta en vain ole päässyt kiinni jouluhenkeen muutamaan vuoteen.
En sillä tavalla kuin haluaisin.

Tarkkaavaisimmat lukijani tietysti muistavat, että on ollut vuosia jolloin ystäväni Jouluhenki Hannupekka on siivittänyt elämääni koko joulukuun. (sekalaisia kohtaamisia Hannupekan kanssa)

Pitkästä aikaa - tuntuu siltä kuin siitä olisi mennyt vuosia - sisälläni on alkanut läikkyä joulunodotuksen ilo.

Ajattelin että teen tänä vuonna joka päivä yhden joulumieltä edistävän asian.

Ainakin aion ihan vartavasten mennä katselemaan joulukadun valoja ja Stokkan jouluikkunaa kyllä muuallakin osataan kuin pääkaupungissa. 
Ja putsata lusikkalaatikosta kaikki muruset. olen oikein säästellyt sitä tehtävää tähän joulukuuhun, monta viikkoa olen jo suunnitellut. säästäväiselle ihmiselle tulee parempi mieli - tässäkin asiassa - kun säästelee tekemistä, valmis työ tekijäänsä kiittää.
Kahville ehkä menen ja joulutortulle en kyllä tykkää luumutortusta yhtään.
Seimen laitan niin kuin joka vuosi.
Ja jouluvalojakin vaikka sisko oli sitä mieltä että energiansäästön nimissä ei pitäisi. lasketaanko patterivalot?
Hypistelin vähän jouluisia lautasliinoja kaupassa jo. 
Lanttulaatikkoa olen miettinyt. Erityisesti uidessani - koska uidessa pitää olla hyviä ajatuksia.

Lanttulaatikosta on jo käyty ensimmäinen alustava keskustelu. Meillähän perinteisesti laatikkomestarina on jo vuosia toiminut Isosisko, joka on siinä määrin joulupuristi, että hänen mielestään laatikko pitäisi tehdä itse parvekkeella kasvatetuista lantuista.
Yritin taas kerran ehdottaa, että josko tekisimme valmiista söösästä ja vasta aattona juuri ennen juhlaväen tuloa, selvittäisiin energiansäästön nimissä yhdellä uuninlämmittämällä. yleensä ollaan tehty pakkaseen joskus joulukuun alussa. ilmassa oli pientä liennytystä kun lupasin että voidaan tietysti itse keittää söösä edellisenä päivänä. en halua ajatella mitä tapahtuu jos sähköt katkeavat. paitsi kyllä siitä selvitään, viime vuonna uunin vastus alkoi oikutella juuri jouluna. sammui koko uuni aina kun oli puoli tuntia lämmennyt.

Pikkusisko haluaisi kreikkalaisen ruokalistan. Yritin vähän varovasti selittää, että osa aikuisemmasta juhlaväestä saattaisi kokea jopa loukkaavana jos meillä olisi joulupöydässä vain souvlakia ja fetaa ja mythosta joka kuulemma on sitä paitsi pahanmakuista. 

Olemme jo vuosia noudattaneet joulupöydässä nyyttäriperiaatetta: tuo mukanasi se, mitä ilman joulu ei tule. Laatikot tulevat talon puolesta.
Ja koska ydinperheeseen kuuluu viisi henkilöä, meillä on laatikoiden lisäksi lähtökohtaisesti tarjolla viittä herkkuruokaa. 
Itse olen vähän Pikkusiskon linjoilla: jouluruuat eivät oikein kosketa. Voisin elää ihan hyvin ilman sitä lanttulaatikkoa ja kaikkea muutakin.
Olisin varmaan aika onnellinen jos meillä olisi souvlakia, fetaa ja mythosta ja taustalla soisi luuppina zorbas - mutta kunnioituksesta, arvostuksesta ja rakkaudesta ympärilläni olevia ihmisiä kohtaan, tulkoot laatikot, kinkku ja kaikki mikälie muu.

Minä odotan sitä itseleivottua piparkakkua aattoaamun hämärässä en syö pipareita koko joulukuussa sitä ennen ja jouluyötä ja paavin joulumessua jonka kyytipoikana on lasillinen portviiniä ja suklaakonvehti. 

Ehdottomasti - hannupekka on tullut taloon - eläköön adventin ilo!

ps. olisi mukavaa luvata joulukalendääripostaus vaikka joka päivälle, mutta ollaan realisteja. en ehkä kykene.

Marraskuun luetut

 Marraskuu meni sukkelaan, tuntuu siltä että en ole lukenut melkein mitään.
#tuijalehtismaraton oli mukavan leppoisaa luettavaa hyvin intensiivisen työjakson keskellä.
Omaheimon Ratkaisuja läskeille pisti pohtimaan asioita.

Marraskuu 2022

García Hector: Ikigai - pitkän ja onnellisen elämän salaisuus japanilaisittain. Japanissa elinajanodote on huomattavasti länsimaita pidempi, ja Okinawan saarella jo käsittämättömän pitkä. Kirjan kirjoittaja on yrittänyt selvittää, mikä on pitkän ja onnellisen elämän salaisuus. Kirja on pieni ja herttainen, mutta asia kiertää kehää: terveellisestä kasvisvoittoisesta syömisestä ja merkityksellisestä elämästä on kirjoitettu paljon. Luin kyllä mieluusti tämän kirjan, mutta en tiedä, sainko siitä mitään suuria oivalluksia. 

Regina Rask: Hyvä naapuri. Vappu Helander -sarjan kaiketi kolmas osa. Toimittajana ja suurlähetystössä työskennellyt Vappu on päätynyt entiseen kotipitäjäänsä Järvelään huolehtimaan ikääntyvistä vanhemmistaan. Vanhemmat eivät huolenpitoa kaipaa, mutta Vappu alkaa asettua pikkupaikkakunnalle. Tykkään Raskin kirjojen maailmasta. Toimii myös äänikirjana.

Tuija Lehtinen: Nappikaupan naisia. #tuijalehtismaraton. Miesystävänsä ravintolassa työskentelevä Saskia saa kyllikseen sekä miehestä että ravintolasta, missä ei pääse näyttämään kykyjään. Saskia päätyy vanhan ajan nappikauppaan myyjättäreksi, ja siinä sivussa toisen omistajan seuraneidiksi ja kokiksi. Vanhan ajan kauppakortteli, sen liikkeet, kauppiaat ja miehet vievät Saskian mukanaan: leivoksia, askarteluiltoja ja joulun valmistelua - hyväntuulinen, lempeä jouluinenkin tarina.

Anne Özay: Sinä, Sagani - saattohoitoa saaressa. Marianne Thomén tarina. Runollinen, vähän kalevalaisen poljentoinen, kirjemäinen, hyvin henkinen muistelma kirjoittajan ystävästä, ystävän viimeisestä kesästä. 

Tuija Lehtinen: Blondi jyrsijä. #tuijalehtismaraton. Joona, Poju ja E.T ovat ystäväkolmikko lapsuudesta. Tiet erkanevat yläkoulussa ja risteävät taas lukiossa. Joonan, E.T:n ja poikien ihastuksen blondin jyrsijän äänillä kerrottu tarina lukiovuodesta. Jotenkin hupaisa, en aina tiennyt miten suhtautua melko äärimmilleen vedettyihin hahmoihin, mutta hupaisa - se lienee oikea sana. Hahmot eivät ole aivan uskottavia, eikä tarina muutenkaan, mutta viihdyttävä ja hauskahko - Lehtiselle tyypillinen sanailu tosin puuttuu,  huvi tulee enemmän henkilöistä. Ihan kelpo nuortenkirja.

Sarah Morgan: Perhe-elämää aloittelijoille. Kukkakaupassa työskentelevä alisuorituja Flora rakastuu leskeksi jääneeseen, kahden tyttären isään. Pariskunnan tie on takkuinen, kun kummankin elämää varjostavat salaisuudet, joista on vaikea puhua, ja soppaa hämmentävät äitinsä kuolemasta traumatisoituneet lapset. Minulla on vähän kaksijakoinen suhde Morganin pehmeään viihdehöttöön, osaa en saa alkuun paria sivua pidemmälle, tämä taas oli lajityypissään varsin kelvollista kuunneltavaa. Mukavan hötöinen, aika ennalta-arvattava ja paikoin mukavasti puhutteleva. Ihan kuunneltava kirja aamuisin pimeällä metsänreunustiellä. Lue tai kuuntele jos kaipaat höttöä! Äänikirja.

Donna Leon: Perintöprinssi. Brunettin perheeseen kuuluva iäkäs mies aikoo adoptoida nuoren rakastettunsa ja tehdä tästä perillisensä. Perheen, rakkauden ja työmaailman polut leikkaavat Brunettin arjessa. Huoletonta välipalaluettavaa Venetsiassa. 

Tuija Lehtinen: Suklaapolkuja. #tuijalehtismaraton. Suklaapolut menivät samalla tavoin melkein ahmimalla kuin edellinenkin kirja. Ilmatieteenlaitoksella tutkimustyötä tekevän Elsan parisuhde on väljähtynyt, mies kiitää omissa menoissaan ja miehen lapsi edellisestä liitosta muuttaa Elsan hoteisiin. Intohimoton parisuhde närästää, ystävät tulevat yksi kerrallaan raskaaksi ja siirtyvät omaan äitikuplaansa, Elsa yrittää puhaltaa tulta suhteeseen edes jollain keinoilla. Perus-Lehtistä, etenevä kertomus.

Donna Leon: Ansionsa mukaan. Yksityisen kirjaston kokoelmasta on kadonnut kirjoja ja kirjoista kuvitettuja sivuja. Stressivälipalana hiukan Venetsiaa, ei liian pahoja rikoksia, hyvää ruokaa ja viiniä. Luen tuttuja dekkareita uudestaan, jos niiden maailmaan on hyvä upota.

Tuija Lehtinen: Franseska. #tuijalehtismaraton. Taiteen parissa työskennellyt Franseska on päätynyt perheyritykseen ennustajaksi ja asumaan kimuranttiin perhekokoonpanoon äitinsä ja isoäitinsä kanssa suvun kartanoon. Erityistä päänvaivaa aiheuttaa veli lukuisine naisineen. Lehtisen tuotannon alkupään teoksia muistuttavassa Franseskassa on tummempia sävyjä ja tapahtumia. Tämä ei ole oikein koskaan kuulunut suosikkeihini, ja on jäänyt vähän varjoon Lehtisen tuotannossa. Epäilin vähän, haluanko lukea tätä ollenkaan, mutta se etenikin melkein ahmimalla. 

Mari Frisk: Monitahokas. Jatko-osa kirjalle Neliöjuuri. Neliöjuuressa kaksossiskot Kati ja Sonja päättävät perustaa yhdessä puolisoidensa kanssa kahden heteroparin apilaperheen, siskoista Kati tulee raskaaksi, ja Sonjan puoliso on lapsen biologinen isä. Monitahokkaassa perheen tarina jatkuu ja perheen kokoonpano muuttaa muotoaan. Pidin ensimmäisestä osasta ja pidin tästäkin, tarina etenee, siinä on huumoria ja samastumispintaa vaikka omista vanhemmuuden ensiaskeleista on jo vuosikausia. Perheen kokoonpano elää, kirjan nimen perusteella ja matkan varrella tapahtuvien käänteiden perusteella odotin aivan toisenlaista loppuratkaisua. Hyvää pohdiskelua vanhemmuudesta, perheestä ja vanhemmaksi kasvamisesta viihteellisessä paketissa. Äänikirja.

Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille. Hyvin alkanut kuuntelu tyssäsi teknisiin ongelmiin, ja olin jo hylkäämässä koko ajatuksen kirjasta. Pelkäsin että saan korviini luurien täydeltä kiukkuista mouhaamista, mutta onneksi ei - se ja tekniset ongelmat olisivat olleet yhdessä liikaa. Kirja avasi ymmärrystäni rakenteissa piileviä ongelmia kohtaan. Oli informatiivinen lukukokemus, jos kohta nuo varsinaiset ratkaisut jäivät muutaman lauseen mittaisiksi. Kirja herätti pohtimaan sanastoa, siitä onkin erillinen blogikirjoitus olemassa. Sitäkin pohdin, että minua häiritsee se, kun monet ongelmat - liittyvät ne sitten rasismiin, naisvihaan tai kuten tämän kirjan teemassa läskifobiaan - ovat rakenteellisia ja aktivistit käyttäytyvät (toisin sanoen huutavat netisssä raivoisasti) siten, että maailman pitäisi muuttua nyt, tai mieluummin eilen. Rakenteet muuttuvat niin älyttömän hitaasti. Tämä kirja oli sillä tavalla silmiä avaava tai ajattelua avartava, että sain vastauksia päässäni pyörineisiin ikuisuuskysymyksiin, mutta ei minun oivalluksillani vielä rakenteita muuteta. Se että yksittäisen ihmisen asenne tai ajattelu muuttuu, on toki askel kohti suurempaa muutosta, mutta muutos itsessään on hidas. Hyvin hidas. (olen ollut tekemässä pientä muutosta ei-kovin-suuressa organisaatiossa. se vei viisi vuotta. minkä verran siinä kontekstissa vie valtavan suuri ajattelun muutos kokonaisessa yhteiskunnassa?) Ei minua häiritse se muutoksen vaade, vaan sen missä tahdissa muutoksen pitäisi tapahtua. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka terveydenhuolto, jossa tämän kirjan mukaan on korjattavaa tutkimustiedossa, hoitotavoissa ja ihmisten kohtaamisissa - eivät mitenkään voi olla nopeita muutoksia, koska osan niistä pitäisi tapahtua rakenteissa (hoitosuositukset) ja vielä isomman osan ihmisten korvien välissä (kyky kohdata, joka muutenkin tuntuu olevan erityisesti lääkäreille haastellista - ja mikä lisäksi vaatisi useammanlaisia muutoksia myös rakenteissa: vaikkapa koulutuksessa ja ehkä myös siinä, ketkä siihen koulutukseen pääsevät, ja sitä ennen pitäisi olla kohdillaan nuo tutkimustuloksiin ja hoitosuosituksiin liittyvät muutokset.).  Sivuhuomio: Aina kun joku läskiaktivisti huutaa näistä asioista netissä, minun tekee mieleni huutaa takaisin, että kyllä minullekin ihan joka kerta lääkärissä sanotaan että syö terveellisemmin, liiku enemmän ja nuku paremmin, se on niiden mantra ainakin jos käy esittelemässä kotimaisia perinnesairauksiaan. Ja sen jälkeen minun tekee mieleni huutaa että jos lääkäri on pököpää, se on pököpää. Enää ei tee ihan niin paljon, oli sillä tavalla oivalluttava kirja. Sitä kyllä mietin yhä, korjautuvatko rakenteet netissä huutamisesta? Tavoittavatko ne huudot niitä ihmisiä, jotka ovat rakenteissa? Miten kauan kestää ennen kuin korvien väliset asenteet muuttuvat (ihan hirvittävän kauan, kauemmin kuin osaa kuvitellakaan)? Informatiivinen lukukokemus, sain vastauksia ja lakkaan kyselemästä pääni sisällä tyhmiä. Suosittelen, jos aihealue millään tavalla kiinnostaa; itse kuuntelin suosituksen perusteella ja siksi koska kaikenlaiset asiat kiinnostavat. Äänikirja.

Tuija Lehtinen: Rebekka ja kesäprinssi. #tuijalehtismaraton. Rebekan perhe muuttaa saaristosta pieneen kaupunkiin Oulun lähettyville, pappis-isä, taiteilijaäiti, murkkuikää kipuileva isoveli ja adoptoidut pikkusiskot muodostavat lastenkirjamaisen, melkein peppipitkätossumaisen taustan seiskaluokkalaisen Rebekan muutoksen kesälle. Aurinko paistaa, siskojen kanssa leikitään, serkku on vähän hankala ja mystinen kesäprinssi ilmestyilee ja katoilee. Kirja on vauhdikas, lastenkirjamainen, eloisa kertomus selkeästi vielä lapsuuden puolella elävästä iloisesta tytöstä. Kontrasti Laura-sarjan viimeisiin osiin on valtava, tuntui todella siltä että hyppäsin kylmiltäni keskelle Peppi Pitkätossun elämää.

Tuija Lehtinen: Laura, sua kaipaan. #tuijalehtismaraton. Laura-sarjan viimeinen osa toi mieleeni vanhat tyttökirjat nykypäivään päivitettynä: Mary Marckilla taisi olla joku jossa vietettiin abivuotta, hengattiin porukassa yhdessä ja valmistuttiin ylioppilaiksi. Tässä kirjassa oli samaa henkeä, mutta nykypäivässä: vauhtia, iloa ja niin tärkeässä osassa se oma kaveriporukka ja oma luokka, tulevaisuus avarana edessä. Vähän sama kuin Mirkka-sarjassakin, viimeisessä osassa on jotain kovin nostalgista ja hyväntuulista. Luin ilolla stressipäivänä, jäin tyttökirjamoodiin, melkein teki mieli aloittaa tämä samantien alusta. 

Tuija Lehtinen: Laura pitää pintansa. #tuijalehtismaraton. Lauran äiti on raskauden vuoksi vuodelevossa sairaalassa, pikkuveljet aiheuttavat päänvaivaa ja tanssipari alkaa käyttäytyä kummallisesti. Laura-sarjaan kuuluva, asiallisesti etenevä kertomus.

värikoodisto
chicklit (viihde /feelgood/hömppä)
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

viikonloppu ja maanantai ja tiistai

 Viikonloppuna töitä ja töitä ja vapaaehtoishommeleita.

Koko viikonloppuna en ehtinyt ajatella mitään.
Enkä oikein tehdäkään mitään erityistä.

Lauantaina työjärjestin juhlat. Stressasin, riittävätkö munkit. Riittivät.

Tulin kotiin. Palelin. Menin nukkumaan.

Sunnuntaina kävin aamulla uimassa. Stressi jäi altaaseen.

Kävin kotona, söin, menin tohinalla hakemaan vitamiineja kaupasta. Menin kirkolle vapaaehtoishommiin: olin vaalilautakuntalainen. Välillä kävin taas kotona ja taas tohinalla kirkolle laskemaan ääniä. Laskimme. 

Kotiin yöllä.

Palelin koko yön, piti nousta pukeutumaan lisää välillä.

Tuli maanantai. Menin töihin, tein töitä. Yritin puskea yhtä julkaisua maailmalle. 

Mietin että menenkö uimaan, mutta meninkin kotiin.

Söin.

Lähdin uimaan. Kroppa oli väsynyt viikonlopusta.

Menin teatteriin kun yksi esitys syksyltä oli siirtynyt tänne. Ulla Tapanilan Lava-ammuntaa.

Oli hauska.

Tulin kotiin, palelin, menin nukkumaan.

Tiistaina aamulla havahduin työläästi että jostain tulee ääni. 

Kelloradiossa raikasi joku raskaampi rokki, kello oli soinut jo viisi minuuttia.

En meinannut herätä. 

Menin töihin. Sain juuri ja juuri puskettua maailmalle sen julkaisun. Olin unohtanut palaverin eli kokouksen. 

Menin kokoukseen. Soitti kotona asuva lapsi että voinko tuoda hänelle eväät töihin kun olivat unohtuneet. 

Laittoi viestin kotona asumaton lapsi että oli päässyt keikkatyölistalle. Se oli odotettavissa, koska hänelle tapahtuu hyviä asioita kun minulla on kokous. 

Menin viemään eväitä. Tulin kotiin. Mentiin anoppilaan kun käly on kylässä. Mentiin kauppaan. Tultiin kotiin.

Kohta alan taas palella ja sitten menen nukkumaan.

Tuli ilta ja tuli aamu ja muuta semmoista.

 

vapaaehtoishommeleita vaalilautakunnassa

perjantai: mietin turvallista tilaa

Mietin turvallista tilaa.
Mietin alakoulujen väkivaltatapauksia.
Ja mietin lisää.

Missä vaiheessa normaalista kohteliaasta kunnioittavasta käytöksestä tuli asia josta pitää erikseen sopia? Päättää? Määritellä?
Miksi ihmeessä meidän pitää erikseen määritellä ja luoda turvallinen tila? 
Kunnioita - älä pilkkaa, älä arvostele - älä tee oletuksia - anna tilaa - kuuntele - pyydä anteeksi.
Normaaliin kanssakäymiseen kuuluvia asioita.
Jotka pitää erikseen ottaa esille, muistuttaa kanssaihmisille. 
Monen tapahtuman kutsussa mainitaan noudatamme turvallisemman tilan periaatteita.
Meille aikuisille pitää erikseen sanoa, että tässä kansanlaulukerhon yhteisessä illassa ei sitten haukuta ketään.

Mietin alakoulujen väkivaltatapauksia. Tai yläkoulujen.
Mediassa sauhutaan koulujen vastuusta.
Aivan varmasti kouluissa opet tai muu henkilökunta eivät anna semmoisia välituntitehtäviä ekaluokkalaisille että käypä vähän potkimassa tuota tutisevaa arkajalkaa tuolla koulunpihan reunalla.
Vaan päinvastoin - toivottavasti ainakin - yrittävät lakkaamatta muistuttaa arkisen kanssakäymisen periaatteista, hyvistä käytöstavoista: käsien pesusta, tervehtimisestä, koskemattomuudesta.
Turvallisesta tilasta.
Koululle vastuuta ei voi sysätä, ei kokonaan.

Vastuu on olemassa jo paljon ennen kouluvuosia.
Vastuu on meillä kaikilla.
Tavoissa joilla kohtaamme arjessa asiakaspalvelijoita, opettajia, harrastusohjaajia, bussikuskeja, toisiamme, läheisiämme, lapsiamme.
Tavoissa joilla käyttäydymme arjessa, työssä, harrastuksissa, liikenteessä, elämässä.

Jos me aikuiset emme muistuttamatta, turvallisesta tilasta sopimatta, osaa kohdata muita ihmisiä kunnioittavasti, pilkkaamatta, arvostelematta, olettamatta, tilaa antaen, kuunnellen ja anteeksi pyytäen - miten lapset osaisivat?

Missä vaiheessa tuli yleiseksi normiksi poistaa suodatin omien yksityisten ajatusten ja asenteiden edestä ja antaa niiden levahtaa koko kansan näkyville ja kuuluville mahdollisimman äänekkäästi? 
Kaikenlaista saa ajatella, mitä vaan mieltä saa olla, mutta ihan kaikkea ei tarvitse röyhtäistä yleiseen jakeluun. Kaikista ihmisistä tai heidän valinnoistaan ei voi eikä tarvitse pitää, mutta sen ajatuksen voi pitää ihan vain omana tietonaan. 

Me vaadimme usein lapsilta että kaikkien pitää päästä leikkiin mukaan, ketään ei saa jättää ulkopuolelle, eikä nimitellä. Toimimmeko itse niin?
Miksi ihmettelemme jos lapset eivät toimi?
Miksi oletamme että koululla on vastuu jos itse emme kanna vastuutamme?

Mitä meille on tapahtunut tai tapahtumassa?

työtorstai

kävelin töihin, tein töitä.
Ensimmäistä kertaa varmaan viikkoon oli sellainen olo, että ehdin melkein hengittää työpäivän aikana.

Torstaisin meillä on viikkopalaveri.
Sain hyvällä tavalla tukea omalta porukalta.
Ja kävin vielä hyvän jälkikeskustelunkin siihen päälle.

 

Melkein olin jo lähdössä kotiin - takki päällä ja kengät jalassa - kun tuli vielä yksi hoidettava. Ja vielä yksi lisää. Ja yksi ja yksi ja yksi.

Kävelin kotiin.
Söin.

Lähdin pyöräillen uudelle kierrokselle töihin.
Luulin jo päässeeni eroon iltatöistä ja erityisesti näistä piinallisista infotapahtumista.
Lällällää, enpäs päässytkään.  olen puhunut semmoisia läpi niin moneen kertaan, että alan kyllästyä omiin juttuihini. pitäisi vissiin uudistaa repertuaaria.
Jälkimmäinen ilta hyydytti. illan ensimmäinen porukka kannatteli mukanaan, jälkimmäisessä oli mulkoilijoita. olin veikannut päinvastoin.

Pyöräilin kotiin pakkasessa.
Olin hyhmässä aivoista ja henkisesti ja fyysisesti.
Palelin.
Piti pistää kaksi pyjamaa päällekkäin kun menin nukkumaan.

Meillä on yhden nuoren kanssa semmoinen vitsi että aina kun hänen elämässään tapahtuu jotain huikean hienoa, minä olen kokouksessa tai infotapahtumassa.
Juuri ennen illan tapahtuman alkua nuorelta tuli viesti: mahdatko olla kokouksessa? pääsin nimittäin työhaastatteluun!

kiipeilykeskiviikko

 Olen koko alkuviikon haaveillut kiipeilystä.
Menin hallillekin ihan etuajassa kun kotona ei ollut mitään tekemistä.

Hirveästi väkeä. Ihan tupaten täynnä koko halli.

Hyvästä motivaatiosta huolimatta jotenkaan ei vain treeni käynnistynyt kunnolla.
Pelotti olla ylhäällä ja pelotti tulla alas.
Muutama hintelä onnistuminen ja hirveän paljon adrenaliinia. Kerran meinasin tippua pahasti.

Normaalisti treenaan Isoveljen opastuksella ja ohjauksessa, hän kiipeilyvalmentaa opintojen ohella useampaa ryhmää.
Toisinaan mukaan tulee Pikkusisko, joka on välillä tällä hallilla töissä ja valmentaa hänkin, tosin toisella hallilla. vai pitäisikö kummankin kohdalla puhua ohjaamisesta ennemmin?
Isoveli on nimennyt itsensä valmentajaksi ja siskonsa tekniikkavalmentajaksi.
Nyt tuli soppaan vielä yksi alunperin omien töiden kautta tuttu mies. Hän nimesi itsensä henkiseksi valmentajaksi.
On kuulkaa aika stressaavaa kun tuntee olonsa yhtä sulokkaaksi kuin sarvikuono ja yrittää muistaa kaikki mahdolliset ohjeet lantio seinää kohti! toukkari! polvi! kriittisten silmien tuijotuksessa. Onnistuin kattoprofiililla pääsemään tavoitteeseeni eli toiseksi viimeiseen otteeseen viimeinen ei ole realistinen ja sitten mässähdin selälleni pläts vain.
Ajattelin että jos se mies, niin kiva kuin onkin, jää pitkäksi aikaa seuraamaan meidän treenejä, menen ihan puihin.
Tykkään tehdä asioita rauhassa ja itsekseni siksi uiminen on niin kivaa: kun pää on veden alla en näe muiden kriittisiä katseita

. Ja otan hirveän huonosti ohjausta vastaan.
Isoveli on siitä mainio tyyppi että se onnistuu luomaan ympärilleen tai minun ympärilleni turvallisen tilan.

*

Kävin päivällä myös töissä. Tein töitä. Olin välillä turhautunut.

Kotona laitoin itselleni ruokaa. Keitin pastaa ja laitoin sekaan valkosipulituorejuustoa. Sitten pilkoin joukkoon pikkutomaatteja, sipulia ja paprikaa, vähän pähkinärouhetta ja fetakuutioita. Oli mainiota.

tiistai - aamupalamietintöä koko päivä

Keittelin aamulla puuroa.
Mietin että olisi kiva kattaa aamupala jotenkin kauniisti, instassa katselen aina @lähiömutsi aamupaloja. Porkkanat ja muut omilla sievillä lautasillaan.
Sitten mietin, että en halua syödä aamupalaksi porkkanaa.
Enkä oikeastaan mitään, mikä pitäisi paloitella ja kattaa erilliselle lautaselle.

Minun aamupalaani kuuluu
- ohuenohut ruisleipäpari ja juustoa en osaa vieläkään sellaisia kasviksellisia leivänpäällisiä. Ja hyvänä päivänä vielä kananmuna siihen leivän päälle.
- mansikoita, kaurahiutaleita ja viiliä ennen oli turkkilaista jogurttia mutta vaihdoin viiliin. kieltäydyn kutsumasta tuorepuuroksi. ei ole puuro
- kahvia

Ennen oli myös greippimehua mutta sitten kerran luin pitkästä aikaa lääkkeideni käyttöohjeita. 
Siihen loppui greippimehu.
Greippiin verrattuna appelsiinimehu on aneemista.
Niin en sitten laita mehua.
Sitruunat ovat niin kuivia, tulee liian kalliiksi.

Puuroa tein Lehtorille.
Se ei koskaan pyydä, mutta jos kysyn että haluatko niin se aina sanoo että jos vain viitsit.
Viitsin.
En kysy jos en viitsi.

Mietin mansikka-kaurahiutale-viili -hässäkkääni. ei ole tuorepuuro!
Ja sitä miksi meihin on sisäänkirjoitettu semmonen puuropakkomielle kuin on. 
Puuro ei pidä nälkää. Ainakaan aamulla.
Kotona asuva nuori kysyi että jos vaihtaisi aamupalalle jonkun tilalle puuron. Minä sanoin että senkun mutta pitää olla muutakin kuin puuroa. Että ota puuroa lisäksi, älä tilalle.

Minä en pysty syömään puuroa.
Siis aamuisin.
Kaura-
Voin kyllä ottaa välipalaksi tai kovan nälän päivänä iltapalaksi ruishiutalepuuroa ja joskus lohturuuaksi mannapuuroa. Ja yhdestä marjapuurosta tykkään myös.
Mutta perinteinen kaurapuuro aamupalalla ei mene.
Ei edes semmoinen oikeasti tosi hyvä pitkään haudutettu. Vaikka kuinka olisi hyvä, niin en pysty.

Ja ainakaan en pystyisi niihin semmoisiin instakelpoisiin kaurapuuroihin, joihin on lapioitu päälle raejuustoa ja banaania ja maapähkinävoita ja marjoja.
Raejuusto on päiväruoka.
Banaania voi laittaa jogurttiin tai viiliin mutta ei puuroon.
Samoin (maa)pähkinävoita.
Ja marjat myös. 
Puuro puurona.
Puuron päälle voi laittaa voisilmän =margariini ja maitoa. Ja siinä se, mitä puuron päälle laitetaan.
Tai kaurapuuroon myös sokeria voi. Joulupuuroon ehkä juuri ja juuri myös kanelia mutta ei ole välttämätön.
Ei muuta.

Joskus olen kokeillut ruispuuroa aamupalalla ja se on muuten hyvä, mutta kun puuron lisäksi pitää ottaa jotain muutakin viiliä?jogurttia? niin kaksi lusikkaruokaa aamupalala on jotenkin liikaa.

*

Tapahtui myös tiistaina:
kävelin töihin - tein töitä - kävelin kotiin - kokkasin ruokaa - kuuntelin ja olin olemassa kolmelle aikuiselle nuorelleni kun maailma potkii tavalla tai toisella - luin - kirjoitin tämän - ruokin kissat - siistin kissanvessan - ja jotain kaikkea

ps

Ihan melko syömäkelponen marjapuuro
pohja: sekamehua oikeassa suhteessa laimennettuna n. 1 l kaikkiaan
tummaa mannasuurimoa sen verran kuin puuroon kuuluu, elikkästen holvaus ja sitten vielä ripottelu
½ tl suolaa
jonkin verran sokeria vajaa puoli desiä ehkä; semmoisen knappervaare-astian puolikkaan kannellisen verran
Keitetään mannapuuro.
Siitä tulee vähän kummallisen väristä, ei kannata näyttää lapsille.
Annetaan jäähtyä jonkin aikaa vaikka vartin. Ja siirretään pois kattilasta, paitsi jos haluaa säästää tiskiä.

Sitten roivautetaan sekaan pari-kolme desiä pakastemarjoja; mustikka-mansikka-vadelma -sekoitusta  huom! kotimaisia että ei tarvitse kuumentaa.
Annetaan niiden pehmetä jonkin aikaa vaikka puoli tuntia.
Sauvasöösäimellä marjat söösäksi puuron joukkoon ja sen jälkeen puuro vatkataan ihanan pehmeäksi marjapuuroksi. Maistetaan vähän ja tarvittaessa lisätään aavistus sokeria vielä.

maanantai

 Jäi jotenkin päälle tuo päivän hommeleiden tarkastelu.

Maanantaina: aamulla töihin metsänreunatietä pitkin. Viime vuonna pimeä metsätie pelotti. Nyt kävelen ainakin vielä ihan tavallisesti vain.
Töissä oli kamalasti kaikenlaista piiperrettävää.
Paikkohommia, kun olin perjantaina poissa.
Paikkohommia, kun yksi työkavereista on sairastunut. Töistälähtö venähti.
Kun tein hänen juttujaan iltapäivällä, mietin että ei kyllä kuulu minulle tämä. Vaan minkäs mahdat.

Töistä uimaan. liiku aina maanantaisin!
Kävin nopeat seitsemän minuuttia? uimahallin punttisalilla venyttelemässä ja roikkumassa.
Altaan puolella oli sopivan väljää.
Joko uin poikkeuksellisen hitaasti tai menin todella monta kertaa laskuissa sekaisin, tai sitten vain viihdyin todella hyvin, kun polskuttelin melkein 40 minuuttia.
Mietin että jos olisi vuosikortti uimahallille ja vuosikortti kiipeilyhallille jaossa, niin kumman ottaisin mieluummin.
Ratkaisematon.

Missasin bussin.
Lähdin kävelemään kotiinpäin.
Jäin puolimatkaan odottamaan seuraavaa bussia, joka tietysti oli myöhässä.

Tulin kotiin.
Lämmitin ruokaa ja kasasin salaattivuoren lautaselle.
Täysin tapojeni vastaisesti lorotin siihen salaatinkastiketta. Joko se soossi tai sitten joku kasvis oli pahaa tai siis mennyt pahaksi.
Vihreät jäivät syömättä.
Jäi nälkä.
Kysyin että mitä suunnitelmia abituralla on keväällä tulevien lakkiaistensa suhteen, kun tarvitsisin uimahallille hyviä ajatuksia. lakkiaisten ruokalistoja voi suunnitella kuukausikaupalla uidessa! ja rippijuhlien myös, mutta niitä ei ole tiedossa enää.
Teini muistutti että hänestä ei ehkä tule ylioppilasta. Ja sitten hän kysyi että miksi on äidinlyyra vaan ei isän.
Minä sanoin että siinäpä minulle onkin hyvä ajatus kun en yhtään tiedä.

Kauppareissu.
Yritin ostaa kaiken alkavalle viikolle, kun on niin paljon hulinaa ja kiirettä ettei viitsisi käyttää aikaa yhteenkään kauppareissuun.
Autossa tajusin, että olin mitoittanut ihan väärin, kun laskin ruokaa ti, ke, to ja pe.
Lehtori on liesussa ti ja ke, kotona asuva nuori ke, minä ja Lehtori to.
Tarvitaan siis ruokaa vain tiistaille. Ja torstaille.

Lehtori muistutti että hän on lähdössä työreissulle tiistaina iltapäivällä ja tulee keskiviikkona illansuussa.
Siihen nähden että minusta opettajan paikka on opepöydän takana, Lehtori reissaa kamalan paljon työssään.
Ehkä se onkin joku kiertokoulun ope.

Ruokin kissat, söin iltapalaa, lueskelin.

Itsellisen viikon tilinpäätös

 Nyt on lauantai.

Välimeren toinen rannikko kotiutuu illalla, toinen aamuyön tunteina, viikkoni omatoimis-itsellis-itsekästä elämää on jo oikeastaan ohi.

Plään oli uida paljon, käydä valtavasti kirjastossa ja lukea jatkuvasti, syödä herkullisesti ja pitkästyä terveellä tavalla itsekseen oleiluun.

Niin, miten meni?

Maanantaina: normaali työpäivä, lähtö kotiin vähän kiireellä. Uimaan siskon kanssa, kotiin ja syömään ja jeesimään siskoa parissa asiassa, siskon kanssa yllätysvisiitille onnittelemaan äitiä synttäreiden johdosta. Kotona kahdeksan jälkeen, sängyssä yhdeksän jälkeen ja unessa ennen puolta kymmentä.
En ehtinyt kirjastoon enkä pitkästymään.

Tiistaina: ensin normaali työpäivä. Kotiin syömään jämiä maistuivat pahalta. Työpäivän jatko-osa iltapalaverin merkeissä. Kotona kahdeksan pintaan, en pystynyt kuvittelemaankaan saunaan menoa meillä on tiistaisin arkisaunavuoro josta yleensä pidän kiinni tiukasti. Sängyssä yhdeksän jälkeen ja unessa ajoissa ennen kymmentä. En ehtinyt kirjastoon, en uimaan enkä pitkästymään. 

Keskiviikkona: aamupäivällä työpalaveria, sitten normaali työpäivä ja perään kinkkisempi palaveri. Kotona viiden jälkeen. Pikaruokaa ja kohti treenejä. Hyvät mutta tärisyttävät kiipeilytreenit mätsikielto! tarkoittaa että ei saa pistää käsiä tai jalkoja samalle otteelle, piti koko ajan miettiä kiipeämistään normaalia tarkemmin. Olin hikinen, henkisesti ja fyysisesti tärisevä, tyytyväinen ja jee. Kotona yhdeksän kieppeillä, nukkumaan kympin jälkeen. En ehtinyt kirjastoon enkä pitkästymään, enkä kyllä uimaankaan mutta oli kumminkin kiipeilyä.

Torstaina: Takana viheliäisen huonosti nukuttu yö. Aamupäivällä viikkopalaveri uuden esimiesaseman iloja, sitten normaali työpäivä sitten paikkohommia. Työpäivä venähti pitkäksi. Toimittaja haluaa tehdä yhdestä asiantuntija-aiheesta haastattelun, onneksi älysin ajoissa eli viikkopalaverin jälkeen jututtaa todellisia asiantuntijoita. Kotona neljän jälkeen, ruokana eilisen jämiä. Mietin lähdenkö uimaan ja kirjastoon. En jaksanut ajatella uimista. Oli pakko laahautua sen verran maailmalle että kävin apteekissa ja kauppakeskuksen palvelupisteellä palauttamassa myöhästymäisillään olevan kirjan. Kotona joskus seitsemän jälkeen, kaikki aika meni puhelimessa kun ensin soitti Välimeren länsilaita, sitten itälaita, sain kumminkin monta kuukautta puikoilla olleen paidan valmiiksi päättely ja siistiminen puuttuu. Nukkumaan kympin jälkeen. Ei kirjastoa, ei uintia, ei pitkästymistä.

Perjantaina: vapaapäivä! Viikon työtunnit tulivat täyteen jo torstaina; vaikka työnkuva ja asema muuttui, tunnit pysyivät. epäilen että ei tule onnistumaan, on varmaan pakko siirtyä täysiin tunteihin. Poikasen kanssa retki Tampereelle Vapriikkiin. Pelimuseo, Tampere 1918 ja päälle vielä Vakoilumuseo.  Kudoin ja aiheutin sillä luultavasti niskavaivoja itselleni koko junamatkan. Loimaan jälkeen aloin pohtia, että en ehkä halua kutoa tästä kutomuksesta sitä, mitä olen aloittanut. Aloin miettiä koko työn purkamista ja kutomisen lopettamista ikuisiksi ajoiksi. Retki itsessään oli rentouttava ja mainio ja seura mitä parhainta ja olin ihan levollinen ja rento koko päivän. Kotona vähän ennen yhdeksää. En jaksanut mennä saunaan. Meinasin hermostua Lehtoriin joka halusi kertoa kaikkea millaisia tapaksia olivat kenenkin kanssa sinä päivänä syöneet ja minä halusin suihkuun, iltapalalle ja nukkumaan. Sängyssä ja unessa kympin pintaan. Ei kirjastoa, ei uintia eikä pitkästymistä.

suunnilleen ainoa kuva Tampereelta

Lauantai tätä kirjoitettaessa tähän mennessä: kävellen uimahallille, ihana rentouttava uinti, kotiin syömään kurjaa ruokaa, kohta seurakuntavaalihommia ja sitten on pakko käydä kirjastossa hakemassa yksi varaus. Pitkästymisestä ei tietoakaan. Haluaisin ottaa päivänokoset.

Teki mieli jo torstaina sanoa että olkaa vielä toinen viikko en ole ehtinyt pitkästyä tarpeeksi.

Ei onnistunut alkuunkaan: hyvät ruuat ja pitkästyminen ja paljon lukeminen.

Onnistui kohtalaisesti: aamuisin luin lehden sijaan kirjaa, ja koska työpäivät olivat aika täysiä, olin normaalia suuremmassa uutiskatveessa uutispimentoon en pääse, en vain pysty. 
Menin iltaisin aika aikaisin sänkyyn ja istuskelin siellä lukemassa, se oli mukavaa. Sitä rupean tekemään enemmän. yleensä luen enempi sohvalla ja menen sänkyyn myöhemmin ja luen vain muutaman sivun, nyt luin enempi.

En kirjoittanut, en blogannut, en juurikaan instannut. 
Kyllä on ollut outo viikko.