jalka- ja kesälomakriizi

Lähdin eilen kävelemään töistä pyöräkorjaamolle ja huomasin että jalka on ihan vietävän kipeä.
Niin kuin olisin kyykännyt jotain yhden jalan kyykkyä aivan fanaattisesti ja kaiken lisäksi vielä painot käsissä.
Ihmettelin, mitä oikein olen elämälläni tehnyt: en pystynyt muistamaan yhtään fanaattista yhdenjalankyykkäämissessiota, enkä mitään muutakaan semmoista hupituokiota jossa olisin koukistellut ja ojennellut toista koipeloistani toistuvasti ja määrätietoisesti.

Päättelin että joku tautihan siinä koivessa ihan selvästi on.
Lenkutin pyöräkorjaamolle, fillaroin kotiin ja uikutin hraH:lle että jalkaan sattuu.
Lähdimme kävelylle hyvästelemään jalkaani ja ostamaan kissanruokaa koska ihan selvästi mitä siinä ikinä onkaan se johtaa siihen että jalka ihan kohtapuoliin irtoaa, sitten ei enää kävellä ja kissatkin kuolevat nälkään.

Tulin kotiin ja jalkaan sattui aina vain.
Isosisko pyysi lenkille.
Sanoin etten flunssan ja koiven takia mitään lenkkeile, mutta mennään kävelylle, voin siinä samassa hyvästellä jalkani uudestaan tässä vaiheessa tauti oli muuttunut rutto-lepra-kuolioksi joka johtaa paitsi sen kipeämmän jalan, myös toisenkin koiven irtoamiseen ja mätänemiseen.
Otin kameran mukaan ja nilkutimme purtsikalle.
Kyykistyin ottamaan kuvaa metsätähdestä ja silloin iski voimallinen flashback: taisin sunnuntaina olla työhommeleissa ja taisin siinä hässäkässä kuvata aika paljon kaikenmoista semmoisessa hankalassa pituushyppelijäkyykkäyksessä kyykkyyn-ylös-kyykkyyn-ylös.

Ehkä se jalka ei nyt sitten ihan hetikohta vielä irtoakaan.

flashbackin aiheuttaja, jalan ihmeparantaja

*

Tuijotin sunnuntaiaamuna koko perheen kalenteria.
Nuoriso aloittaa kesälomansa lauantaina. Meillä on yhteinen sunnuntai ja semisti yhteinen maanantai ja sen jälkeen näemmekin kaikki toinen toisemme vasta juhannuksen aatonaatonaattona.
Piti laskea kahteen eri kertaan.
Kyllä se niin on.

*

Aika hyvä viikonloppu

Lauantaina jouduin taas toimittamaan pyörän korjaamolle. 
no kyllä en keksi siihen koko ajan uusia vikoja, vaikka ne korjaamon pojat ovatkin kivoja ja sööttejä.

Kävelin korjaamolta keskustaan ja keskustasta kotiin. Katselin maailmaa.

Matkan varrella juttelin itämaisen vaihto-opiskelijan kanssa, kävin kirjastossa, jätin ostamatta kesävaatteita, ihmettelin siivouspäivätohinaa, istuin puistossa lepuuttamassa jalkojani ja katselemassa tipulintusia. 

lintubongaukseni etenee loistavasti, kiitos kysymästä; erotan isot linnut pienistä.
olen lintubongauksessa yhtä hyvä kuin viineissä.
on punaisia ja valkoisia. 

myös lintusissa.

Illalla vietin pienen hetken hraH:n ja kaverinsa kanssa, sitten raahauduin kotiin potemaan: kesäflunssan-kehvatsu.

*

Sunnuntaina tapasimme ystäviä, käväisin työmaalla, jatkoin potemista.

Hyvään viikonloppuun mahtuu paljon.

metablog

Rouva Kepponen sanallisti oivallisesti sen, mitä minäkin eilen vaivalloisesti lenkillä paarustaessani pohdiskelin. pohdiskelin vaivalloisesti ja myös paarustin vaivalloisesti, kovasti oli vaivalloista eilen.

Bloggaaminen on minulle harrastus.
Blogi on päiväkirja, henkinen hiekkalaatikko.
Kun minä en ihan oikeasti ymmärrä tätä nykyistä blogimaailmaa.
dinousaurus mikä dinosaurus, ei sillä mitään voi

Bloggaamisen maailma on muuttunut ihan valtavasti sen reilun kymmenen vuoden aikana, jonka bloggaamista olen harrastanut.

Aluksi melkein kellään ei ollut kuvia, ja nimellään bloggasivat vain lähinnä luonnevikaiset narsistit tai sellaiset tyypit, joilla oikeasti oli kansalaisjournalistisesti merkittävää sanottavaa, yliopistotutkijat ja sentapaiset heput.

Sitten ilmestyivät kuvat, jotka muuttuivat yhtäkkiä ammattimaistyylisesti käsitellyiksi, suunnitelluiksi ja pohdituiksi.
Teksteistä on tullut konseptoituja; ja oletteko huomanneet sen, että joko annetaan neuvoja tai sitten kysytään mielipidettä?
Myydään, suositellaan, arvotaan.
Luenhan minä niitä ihan mieluusti, mutta en oikein ymmärrä.

Joka kerta kun olen käynyt jossain kivassa paikassa, ajattelen että tästä Joku Oikea Bloggaaja saisi hienon blogikirjoituksen.
Niin kuin nyt vaikka maanantaina.
Ihan hyvin olisin voinut ottaa laadukkaan pitkäputkisen kamerani jos minulla olisi semmoinen ja räpsiä muutaman kuvan pyöräkorjaamolta ja sitten olisin kirjoittanut lennokkaan, aistikkaan vaalein kuvin koristellun kirjoituksen siitä, kuinka ihkuja ovat Pyöräkorjaamon joustavasti palvelevat pojat.
Koska ne ovat; tulevat ovelle vastaan ja tervehtivät niin kuin oikeasti ilahtuisivat että tuoltapa tuleekin tuo mukava rouva ja heti odotellessa huolsivat pyörän kuntoon ja kaiken lisäksi vielä ihan maksutta: antaa olla vaan, tää menee vielä niillä vanhoilla.

Tai sitten olisin voinut julkaista venkuraposeerauskuvan, kun tajusin että minun kannattaisi varmaan ruveta pukeutumaan pelkkään lenksavarustukseen, kun siitä tulee niin virtaviivainen olo.

Mutta en vain pysty.
tuossa Pyöräkorjaamon kohdalla luki sen korjaamon oikea nimi, mutta en kertakaikkiaan pystynyt jättämään sitä siihen. Sain krampin.

Semmoista kyllä lenksallani suunnittelin, että kesällä varastaisin aikaa alati ahnailta ja kiertäisin kuohari-mansikka -pitoisen blogikiertueen Suomessa. oikeasti olen ihan surkea kuoharinkäyttäjä, mutta voisin kiertää sitten vaikka ilman sitä, pelkillä mansikoilla

höh. itsepä pyysitte: virtaviivainen venkurapose

PS.

tajusin, miksi en itse pysty suosittelemaan, arvostelemaan ja arpomaan: mitä ihmettä se kenellekään kuuluu, missä minä pyöräni huollatan,  kahvini juon tai vaatteeni osteskelen ?

En sure omaa anonymiteettiani, koska ihmisen selvittäminen tai löytäminen on melko helppoa. En hetkeäkään kuvittele olevani täysin anonyymi.
En hirveästi sure lapsukaisiani tai hraH:ta, koska yritän kirjoittaa heistä sellaisia asioita, joita voi kertoa omalle äidille, anopille tai naapurin tädille.
Suojelen heitä sen, minkä kykenen.

Mutta yhtään ei kenellekään kuulu, missä kaupassa, pyörähuollossa, pankissa tai lääkärissä asioin tai jätän asioimatta.
Justiinsa siinä menee minun yksityisyyteni raja.

Nämä uuden sukupolven blogit ylittävät sellaisen yksityisyyden rajan, jota en ole tajunnut edes olevan olemassa.
Jotkut näistä uuden sukupolven blogeista ovat suorastaan vaivaannuttavia, vähän ehkä jopa säälittäviäkin. luen niitäkin, ihan silkasta myötätunnosta.

Luen nykyään hyvin monenlaisia blogeja; lempiblogeissa arki pulppuilee ja sanat sujuvat.
Luen myös sellaisia joista en pidä ja joissa kieli kangertaa, ihan vain siksi että pysyn kärryillä tässä uudessa uljaassa maailmassa.

bongari

kamerakerho aktivoitui taas; puoliksi velvollisuudentunnosta aloin osallistua viikkokuvahaasteeseen ja kävin kuuntelemassa luontokuvaesitelmän.

Sitten pitikin kaivaa kamera esiin, pitkästä aikaa.

yhtenä iltana istuin sateen jälkeen mustikkamättäässä
näin vaaleanpunaiset miniufot

toisen kerran konttasin lähimetsässä

hiippailin voikukkapöpelikössä

rupesin lintubongariksi
tässä taitaa mennä kyllä enkeli?

Tällaisella harrastuksella on omituisia seurauksia.

1. aloin ymmärtää että lintujen bongaaminen voi olla aika metkaa

2. haluan ruveta tekemään eväsretkiä

3. tajuan että kamerassani on sen vaatimattomuudesta huolimatta minulle ihan riittävästi vääntöä. pitäisi oppia käyttämään sitä. ja kehitellä jonkinmoinen pieni jalka.

hiukkasen asiaa

Kuten jo ehdin leuhkia, Isoveli lähtee ensi keväänä hiukkaskiihdyttelemään Sveitsiin.

No, tämähän paljasti hiukkasen suuren aukon sivistyksessäni.

Alamäkeni alkoi jo siitä, kun luulin että Cern on paikkakunta mitä muuta voi kuvitella kun kakru huutaa että mä pääsin sinne Cerniin. 
Vaan äläs, eipäs olekaan. Cern onkin ylevästi ranskaksi nimetty pikkuhiukkasten tutkimuskomiteetti  ja se kuuluu kirjoittaa että CERN.

Sen sentään tiesin että jossain siellä Cernissä silloin kun vielä luulin että se on paikkakunta eikä komiteetti on suurensuuri maan sisään kaivettu renkula, jossa törmäytetään hiukkasia ja yritetään saada aikaan uusia hiukkasia tai jotain muuta antimateriaa.

Minä ihan näen mielessäni kuinka ne hiukkashemmot menevät aamuisin töihin ja sitten tulee semmoista formulapärinää kun niitä hiukkasia lähtökiihdytetään ja sitten ne ampaistaan sille kiertoradalleen.
Vähän semmoisella tavalla kuin fortunakuulat ampaistaan liikkeelle.

Sitä kyllä ihmettelen, että miten ne pystyvät niitä törmäyksiä havainnoimaan, että niillä on se mikroskooppi justiinsa siinä kohden, jossa ne hiukkaset tömähtävät toisiinsa, mutta ehkä se onkin juuri siksi monivuotinen projekti, että osuu törmäys aivan kohdilleen.
Kyllä muuten ottaisi päähän ihan vietävästi, jos juuri olisi siirtänyt mikroskooppia, ja sitten se törmäys tapahtuisikin siinä kohdin missä se oli juuri äsken.
Voin kyllä kuvitella että ovat juuri semmoisia epattoja ne häiriintyneet törmehtivät hiukkaset.

Missä niitä hiukkasia säilytetään väliajat?
Voiko samaa hiukkasta uusiokäyttää vai onko se kertakäyttöinen?
Mitä tehdään hajonneille hiukkasille?
Mistä niitä hiukkasia saa?
Onko jossain hiukkastenvalmistajain ammattikunta?

Sen tiesin että tällä hommelilla on jotain tekemistä Higgsin Bosonin kanssa.
Sitten perehdyin ystäväni ja kaikkitietävän sekä alati luotettavan tietolähteen, googlettimen, avulla tähän higgsiin
"kaikkeuden täyttää erityinen Higgsin kenttä, joka vaikuttaa erilaisiin hiukkasiin eri voimakkuudella mutta joihinkin se ei vaikuta lainkaan. Mitä suurempi kentässä liikkuvien hiukkasten vuorovaikutus kentän kanssa on, sitä suurempi massa niillä havaitaan. Higgsin hiukkanen on Higgsin kentän eksitaatio, joka on mahdollista tuottaa tarpeeksi suurienergisissä törmäytyksissä. Higgsin hiukkanen ei siis sananmukaisesti anna massaa muille hiukkasille, kuten usein sanotaan, vaan se pikemminkin vain vahvistaa hypoteesin, että Higgsin kenttä on olemassa"

Meditoituani tämän kappaleen kanssa tovin, ihmettelin että miksi pitää mennä sinne Sveitsiin asti kun higgsin kenttä on meillä olemassa ihan meillä kotona.

Tulin nimittäin siihen tulokseen että ihan minä itse omimmassa persoonassani olen higgsin hiukkanen tunnetaan myös nimellä hitsin hiukkanen ja hitsin hiukkasen ärsyttävä ja aiheutan sekä eksitaatiota että suurienergisiä törmäyksiä.
Joihinkin ei minulla ole mitään vaikutusta varsinkaan jos käskee että tee läksysi ja massani on kovasti sitkassa enkä lahjoita sitä muille.
Ja hiukkasen kiihdynkin aina välillä vaikka ei olekaan maanalaista rataa jossa kiihtyä, vaan kiihtyynnyn ihan vapaassa tilassa. Se on varmasti paljon hienompaa ja harvinaisempaa, niin että kannattaisi kaikkien hiukkasnörttien tulla meille havainnoitsemaan.
Higgsin bosoni, MOT /QED.

No sitten perehdyin vielä luotettavampiin tietolähteisiin googlatkaa itse, minä en linkitä salaliittoteorioihin joiden mukaan siellä maanalaisella kiertoradalla askarrellaankin mustia aukkoja ja maailmanloppuja ja semmoisia, ja sanoin Isoveljelle, ettei kovin paljon seikkailisi siellä tunnelissa, mutta että voisi kyllä tuoda meille kotiin yhden pienehkön mustan aukon tuliaisina. ja juustoa. ja käkikellon.
Ajattelin että pistän sen mustan aukon roskikseen pesukoneessahan sellainen sukamentävä aukko jo valmiiksi onkin, mutta hraH:n mielestä se oli huono idea, jos vahingossa työntää käden sinne myös ja se katoaa kokonaan.
Minä arvelin että ilmestyy se käsi rinnakkaistodellisuuteen ja koputtaa olkapäälle.

*
Ja tämä siis vastauksena ihanalle Pinkille, joka kysyi että heräänkö aamuisin ihmettelemään älykkölapsiani.
Kyllä herään aamuisin, mutta tavallisesti jaksan ihmetellä lapsia vasta päivisin.
Yleensä kahvitauolla.
Ja muina semmoisina hetkinä kun ei vallitse higgsin kenttä tilassa.

elämä on yhtä juhlaa

En oikein tiedä, kuinka suhtautuisin juhlien järjestämiseen.
Toisaalta se on ihan mukavaa, toisaalta se on loputtoman prokrastinaation ja vatuloimisen aihe.

Ikinä en muista laskea montako vierasta tulee, tai en muista kutsua kaikkia, tai joillekin ei sovi, tai jos sopii niin ei ehdotettu aika.
Ikinä en muista mitä ruokarajoitteita kelläkin on ja vaikka muistaisinkin, niin en muista sitä silloin kun olen kaupassa ostamassa niitä tarjottavia.
Jos vielä muistankin ostaa lautasliinat, niin takuuvarmasti unohdan jotain paljon tärkeämpää, esim. kakun sisälmykset.

Ikinä en kykene valmistautumaan ajoissa ja sitten keksin kaikenmoisia viime tingan hätäpääratkaisuja.

Ja sen sijaan että leipoisin, siivoaisin tai tekisin kaikkea muuta semmoista mitä tehdään kun valmistellaan juhlia (esim. kauppalista, vieraiden laskenta ja lautasliinojen taittelu), niin ajaudunkin aakkostamaan cd-levyjä, tai kuten viikonloppuna, katselemaan vanhoja valokuvia.

ihan tositosivanha kuva: edesmennyt Leevi-kisu kuvan keskellä suunnilleen 10-viikoisena.
Kuva vuodelta 1998.

Olin jo ajatellut ulkoistaa tulevan kesän rippijuhlat - osin sankarin itsensä vaatimuksesta, mitä en yhtään ihmettele - mutta se, jolle juhlat piti ulkoistaa, onkin itse ulkoistettuna muualle.
En kyllä viitsisi maksaa jollekin randomille kaupalliselle toimijalle omaisuuksia siitä että joku on miettinyt lautasliinojen värin minun puolestani, vaikka ehkä tarkemmin ajateltuna kyllä kannattaisi.

hätävarasisälmystetty kakku

No, keskimmäinen kumminkin täytti viisitoista, vaikka kakusta melkein puuttuivatkin sisukset.

Ja sitten vielä meinasi käydä ihan kaamea onnettomuus. Onneksi en ollut leipäveitsi kädessäni, kun Isoveli, tuo tasaisista tasaisin, syöksyi peräkomerostaan ja huusi kuin faan koko murrosikäisellä keuhkokapasiteetillaan.
Se oli valittu johonkin älykköporukkaan, joka lähtee ensi keväänä viikoksi hiukkaskiihdyttämään Sveitsiin.

Nuo lapsukaiset tekevät ensi vuonna uskomattomia matkoja.
Yksi hiukkaskiihdyttelee ja toinen on lähdössä Suurille Järville tanssimaan suomalaisia tansseja.

*

minä vain haaveilen kissanpennuista.

vanhemmuusonnellisuus

Superäiti Anni Karuselli -blogista haastoi harjoittamaan onnellista äitiyspuhetta ja muistelemaan vanhemmuusvuosien hyviä hetkiä, ilonaiheita ja onnellisuuksia. (kääk ja ramppikuume...)

Tässäpä näitä, randomissa järjestyksessä:

* enkeliskahyppy
Kyynelehdin alkuviikosta tanhuesityksessä kun ihan vieraiden pienten lasten ryhmä meni enkeliskahyppyjä.
Niiskutin hraH:lle että muistatko kuinka Isosisko treenasi niitä eteisessä?
Tarmokkaasti ja punaposkisesti niitä mentiin meidän vanhan kodin eteisessä, ja nyt se lapsi on jo ihan iso ja sen jalat asettuvat noin vain enkeliskaan ja moneen muuhunkin, joiden nimiä minä en edes tiedä.
Se kun ne tykkäävät harrastuksistaan.
Ne tykkäävät harrastuksistaan, jotka ne ovat ihan itse keksineet ja löytäneet.
Ne tykkäävät harrastuksistaan, joissa ne ovat hyviä, oppivat koko ajan uutta ja jotka täyttävät niiden elämän ja ajatukset välillä liiankin kanssa.

* juhlapuhe
Vuosi sitten Isoveli valittiin yläkoulun päättävän luokan puhujaksi. Äärettömän epävirallisen huhun  mukaan sillä oli korkein keskiarvo ikinä koko koulun historiassa.
Se halusi itse pukeutua pukuun, koska juhlapuhujalla kuuluu olla puku.
Silloin tajusin, että olen opettanut sille kaiken mitä sen tarvitsee osata.
Se, kun kaikki vuosien varrella harjoiteltu, jankutettu, kinattu, opeteltu alkaa kantaa hedelmää tavalla tai toisella.
Kun ne oppivat kävelemään, puhumaan, lukemaan, ajamaan pyörällä, osoittamaan mieltään.
Kun ne oppivat keskustelemaan.
Se, kun lapset oppivat ja osaavat soveltaa oppimaansa.
Ylpeys ja ilo kaikesta siitä, mitä ne oppivat.

* se kun itse tekee asioita ensimmäistä kertaa
rapsuttaa omenaa ja syöttää sitä vauvalle ja muistaa että sillä tavalla oma äitikin aikoinaan ruokki omaa siskoa
kun keittää hilloa tai leipoo synttärikakun tai valmistelee kastejuhlia tai rippijuhlia (linkin takana oleva teksti on jaettu monessa eri tilanteessa muistona, viimeksi se jalostui juhlapuheeksi esikoisen rippijuhlaan; tässä kaikkien aikojen ensimmäinen versio tuosta tekstistä.)
se kun pyöräiltiin koko perhe yhdessä ensimmäistä kertaa kaupunkiin
se kun matkustettiin kauas maailmalle ihan vain oman perheen kanssa yhdessä ensimmäistä kertaa
 se kun ruvettiin lenksaamaan

*lasten keskinäiset välit
se kun Isoveli opettaa tytöille matikkaa tai kyselee niiltä kokeeseen.
se kun Isoveli kutsuu Pikkusiskoa Nöpöseksi.
se kuinka Isosisko käskee Isoveljeä ajamaan partansa. Ja Isoveli uhkaa hieroa siihen partaa.

*juhasipiläraivari ruokapöydässä
se että niillä on mielipiteitä maailman asioista.
Olkoonkin että ne ovat vähän mustavalkoisia ja yksioikoisia, niin silti
se, miten ne uhkaavat ruveta kirjoittamaan kokeellista angstista teinirunoutta pelkillä adjektiiveilla ja numeraaleilla

* se kun niiden kanssa voi jakaa asioita; vaikkapa mielipiteitä kirjoista.

* se, että olemme onnekkaita
että asiat kääntyivät parhain päin.
se elämisen voima ja riemu ja rohkeus, joka nuorimmaisessa on.

* se, kuinka vielä melkein kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin hraH katsoo kohti ja ihan sydämeen asti ja sanoo rakastavansa; kuinka sillä hetkellä tajuaa syvästi, ettei olekaan ihan kokonaan kadottanut itseään sinne jonnekin vauvavuosien pitkään mustaan kuiluun vaan on ihan tuore.
Että me emme olisi itsejämme ilman juuri tätä kierrepyörrettä, ja se on hyvä.
Että kaikesta huolimatta tai kaiken tämän ansiosta, tai ehkä kuitenkin sekä ja että, meidän on hyvä näin.
Se että mekin olemme kasvaneet, oppineet, jakaneet, tehneet asioita ensimmäistä kertaa.

**
Oi, miten ihana haaste!
Tulipa tästä hyvä mieli.

Nyt pitäisi vielä keksiä, kenet haastan mukaan:
Ihana Elisa
Jalankulkuonnettomuuden Kukkis
Tuula Oman katon alta

Irti arjesta

Aurinko, lämpö, kauneus.

Kukat ja kujat.

Kiireettömyys. Hyvä ruoka, hyvä seura.

Shoppailu, kävely, vaeltelu, istuskelu.

Pakollinen naurukohtaus. 

Kieroutunut huumorintajuni rakastaa propagandajulisteita. 

Auringonlasku merellä, molempiin suuntiin.

melkein ruokabloggaus

disclaimer: Tästä piti tulla ruokaprn-aiheinen postaus, mutta ei tullutkaan.

ruokaprn-osio
HraH sai naapureilta kimpaleen peuraa kiitoksena jostain YYA-jutusta.
Ramppikuume.
Kysyin riistakokkiystävältä, mitä asialle voisi tehdä ja miten se vakuumoitu ja pakastettu köntti parhaiten käsitellään. Haasteelliseksi kokkisodan teki se, että vakuumoidus-pakastetusköntistä ei pystynyt päättelemään, mikä osa peurasta oli kyseessä.
Ostimme kaupasta jonkinmoisia yrttejä ja sieniä koska arvelin, että mikä tahansa, missä on aika paljon sipulia ja jonkin verran sieniä tekee kunniaa riistalle.

näin pitkälle pääsin vaiheittain kuvitetussa ruokaprn-lifestyleosiossa

Purin lihan pakkauksestaan ja se olikin paistin/fileen sijaan palapaistityyppinen ratkaisu, mikä itse asiassa oli hyvin huojentava kokemus; pihvien ja paistien paistaminen ei ole ihan minun juttuni.
tietysti lauloin eldankajärvenjäätä, tietysti. mitä te oikein kuvittelette? ei kai peuraa voi valmistaa muuten.
Peuranpalat menivät marinadiin, paitsi pari jotka menivät kissan kuppiin.

Sitten loppuukin ruokaprn.
Nimittäin nuorempi kissaeläin sai hetikohta vainun villiruuasta ja tuli häntä pöyheänä tutkailemaan tilannetta.

No, sitä peuraahan sitten metsästettiin ja tapettiin.
Sen jälkeen iski riistavilli.
Sitten tuli hätätilanne ja koska puolipitkäkarvaisella kissalla on villahousut kesät talvet, tuli niin sanotusti hätä housuun(kin).
Josta seurasi se, että kissa todettiin pesuntarpeiseksi. se oli kyllä sitä joka tapauksessa, ei ollut niin löysä hätä kumminkaan. nyt vain sattui olemaan aikaa ja nuorisoa läsnä.
Sen sijaan että olisin verkalleen hivellyt peuraani uuniin, teinkin rapsakkaan karjalanpaistityyppisen ratkaisun ja rupesin kissanpesupuuhiin teinin kanssa.
Sinänsä kätevää, koska ruoka valmistui ja kissa peseytyi ja minä vietin aikaa suljetussa tilassa teinin kanssa. Oli meditatiivista.

Söimme karjalanpeuranpaistia ja se oli hyvää kyllä.
Suklaakakku jäi iltapäivään, koska kahdella keskenkasvuisella oli tiedossaan harrastustoimintaa. Lähdimme koko sakki fillaroimaan harrastuspaikalle.
Kaksi jäi sinne, yhden kanssa menimme ostoksille.
Inhoan käydä ostoksilla pyhäisin, mutta ostin silti juoksupöksät ja juoksutakin, koska tähän asti olen lainannut Isoveljen juoksutakkia, enkä ole omistanut asiaankuuluvia pöksiä ensinkään, vaan olen häpäissyt itseni ja lenkkiseurani juoksemalla joissain säälittävissä collegehousuissa.

Tulimme kotiin. Olin vain.
Halusin testata uudet juoksupöksät, lähdimme teinin kanssa lenksalle.
Pöksät olivat toimivat. Kyllä kuulkaa lähti keskiäkäisestä vauhtia kun oli virtaviivaiset hoissit jalassa ja käärmes lenkkipolulla.
Mielenkiintoista: tiedän ihan tasan tarkkaan, missä kohden kuntopolkua ne kärmekset varmimmin liikkuvat ja tiesin ihan varmasti, että nyt ne ovat liikkeellä. Ja silti säikähdin kun puunoksien luoma varjo alkoikin liikkua.
Ja vaikka heti näin että sillä on kauniin keltaiset peltorit korvillaan, hyppäsi sydän kurkkuun ja iho meni kananlihalle.

Tulin taas kotiin ja vetelehdin.
Vaihdoin kissanhiekat, kun kerran oli aikaa.
Kävimme hraH:n kanssa iltakävelyllä.
Ja sitten olin vain ja oli hyvä.

Mutta koska kissanpesu, ei tullut lifestyleruokabloggausta, vilpittömät pahoitteluni!

*
Parhaita vapaapäiviä ovat pitkät. Semmoiset päivät, jolloin ehtii sata ja yksi asiaa ja on melkein koko ajan ihan valtavan hyvällä tuulella ja aurinko paistaa.
Niin kuin nyt oli.

uneliaana

Löysin jostain blogista (Kupla? Kitta?) vinkin unettomuuskirjasta: Leeni Peltosen Valvomo - kuinka uneton oppi nukkumaan.

Kirjassa oli paljon hyvää asiaa, erittäin selkeästi kirjoitettuna.
Mitään uutta ja yllättävää en löytänyt, mutta mukavasti monenmoista uneen ja uneliaisuuteen liittyvää selkeästi esitettynä ja samoissa kansissa, siitä iso plussa.

Olen aina ollut epähyvä nukkumisessa.
En nuku vieraissa paikoissa.
Olen äärettömän rytmintarpeinen.
Uneni häiriintyy sekä sisäisistä että ulkoisista tekijöistä helposti.
Nukahdan iltaisin helposti, nukun pätkäisesti ja katkonaisesti ja jään helposti valvomaan ja murehtimaan maailman menoa.

Oma vinkkivitoseni

1. ulko-olento. Se tunti päivässä on ihan ehdoton. Sillä pelastan paljon. Talvikaudella, kun jämähdän sohvannurkkaan, nukun ja voin paljon huonommin. Nyt, pyöräilykaudella, uni on parempaa.
Tätä asiaa täytyy tulevalla talvikaudella pohtia tosissaan. Ja sille täytyy tehdä jotain.

2. some. Voin ja nukun paljon paremmin, kun pistän fläpän pois ajoissa. Älyttömän vaikea toteuttaa.

3. kahdeksan. Kahdeksalta pitää aloittaa liukuma kohti unta. Ei aikataulujärjestelyitä, ei nuorison kanssa kinaamista, ei liian järkyttäviä elokuvia tai telkkarisarjoja tai kirjoja, ei fläpää. Mielellään ei iltahommia. Älyttömän vaikea toteuttaa.

4. puitteet. Hyvä sänky, hyvät lakanat, hyvä yövaatetus, raikas ilma. Ne kaikki, mitä ensimmäisenä käsketään toteuttaa.

5. pelastavat enkelit. Olen koukuttunut äänikirjoihin: Matti Rämön Rengasrikkoja Saharassa (ladattavissa Areenasta) -stooriin. Toisena vaihtoehtonani on Extra Virgin (kirj. Annie Hawes, lukijana Rula Lenska). Vain ja ainoastaan nämä kaksi kirjaa toimivat. Muista jään valvomaan. Joko nukahdan, tai sitten on ainakin mukavaa, hiljaista tekemistä.  Ja kyse ei ole siitä, että nämä olisivat erityisen tylsiä kirjoja, vaan siitä että lukijan ääni resonoi niin kauniisti. Rämöä kuunnellaan öisin, Hawesia jos tarvitaan aamu- tai päivätorkut.
Homma on ruvennut toimimaan jo niin hyvin, että pelkkä kuuloke korvassa saattaa helpottaa unen tuloa.
Todella huonona yönä saatan nousta lukemaan, mutta sellaisia öitä on onneksi ollut todella vähän viime aikoina.
Talvikaudella nappailin melatoniinia.

*

Kaikki alkoi siitä, kun muksut nukkuivat huonosti ja peruskrämppäni olivat huonossa hoidossa. Nukkumattomuudesta, nukkumisesta ja väsymyksestä tuli elämän keskipiste.
Jatkuva murhe siitä, saako seuraavana yönä nukuttua.
 Meneekö läpi kaiken lyövä lamaannuttava väsymys koskaan ohi.
Tuntuuko ikinä hyvältä ja virkeältä.
Nukkumaanmenoa alkaa odottaa ja pelätä.
Aamusta asti odottaa sitä, että pääsee nukkumaan.
Ei hyvä.

Nyt kun lapset nukkuvat yönsä ja peruskrämpät ovat kurissa ja nuhteessa, voin kaikenkaikkiaan paremmin. Muutama huonommin nukuttu yö ei järisytä mielenterveyttä ihan hirvittävästi: muutaman päivän pärjää pienemmilläkin unilla.

Olen tajunnut sen, että en ikinä tule olemaan niitä ihmisiä jotka nukkuvat suvereenisti illasta aamuun yhtä soittoa. En nuku. En vaan nuku.
Mutta onneksi en myöskään valvo ihan valtavan paljon. Nukun pätkäisesti.
Näen paljon sekavia unia.
Hyvänä yönä mennään kahden varikkokäynnin taktiikalla.
Huonona tulee kolme tai neljä. Huonon yön jäljiltä olo on kuin olisin uinut neljä kertaa neljänsadan sekauintiviestin kaikki osuudet yksin. Näen painajaisia.

Unesta on onneksi tullut suurinpiirtein sitä, mitä sen kuuluukin olla: osa elämää.

kissaeläin tervehtii laskevaa aurinkoa

LUOKKARETKIKASSA-GRR

Luokan kaukomaanmatkasta pidettiin vanhempainkokous ja annettiin hinta-arvio: 600e.
Ilmoitin siinä vaiheessa yhteiseen keskusteluun, että en myy mitään, mutta osallistun kyllä kaikilla muilla tavoin. Myymishaluttomuuteeni on ihan pätevä syy; sekä minun että hraH:n työyhteisöt. 

Seuraavassa vanhempainkokouksessa matkan hinta oli tarkentunut.
1000e.
Plus shoppailukulut.
Plus päivän aikana syötävät sapuskat.
Hommeliin kuuluu aamupala majoitusperheessä ja jonkinmoinen illallinen majoitusperheessä. 
Majoitus perheessä.
Siinä kohden olin jo ihan grr.

Sitten avautui yksi vanhempi wilmakeskustelussa sävyyn on se nyt kumma juttu ettei haluta lapsille hyvää matkaa ja kyllä pitää sinne kauas maailmalle päästä ja ne lapset voivat vaikka itse tienata ne rahat. Esim. heillä lapsi pesee autoa ja keittää kahvia vanhemmalle.
Ilmoitin hraH:lle että minä en mene enää yhteenkään palaveriin ja grr.

HraH meni seuraavaan palaveriin ja sai junailtua homman niin, että kohdemaa otetaan uuteen arviointiin, muutama muukin vanhempi kun piti retkeä vähän ylihintaisena. Ja jos ei muuta niin ainakin hinnannousua aivan kohtuuttomana.
Samaan syssyyn joku keksi että myydäänpä teatterilippuja.
Ja se vanhempi joka oli avautunut, sanoi että tää luokka voisi tehdä semmoisen markkinointihässäkkäjutun, hän kyllä myy sen viidellä tonnilla.

Tilanne tällä hetkellä:
Kukaan ei tiedä, montako teatterilippua on myyty
Kukaan ei tiedä, mille tilille rahat tilitetään
Yksi alalla työskentelevä vanhempi on luvannut selvittää, mitä luokka joutuu maksamaan veroja.
Se avautumaan taipuvainen vanhempi myi luokan markkinointihässäkkäjutun viidelläsadalla.
Matka on edelleen kallistunut.

Nyt minä vasta grr olenkin.
Ensinnäkin. Myin ne teatteriliput omalle perheelleni. koska työyhteisö. 
Toiseksikin. Millaisessa perheessä vanhempi maksaa lapselle siitä että se lapsi keittää kahvia? Mitä se lapsi oppii mistään - paitsi että normaali perhe-elämä on pelkkää vastikkeellista toimintaa ja perheen sisälläkin vaan ostetaan ja myydään kaikkea?
Kolmanneksikin. Vaikka myisi perheen sisällä, se raha on kuitenkin minun kukkarostani pois. Paljon helpompaa maksaa heti vaan suoraan itse, ilman mokomia kommervenkkejä.
Neljänneksikin. Sen matkan hinta on tuplaantunut alkuperäisestä.
Viidenneksikin. Perhemajoitus. Papuja ja makkaraa. Joudun lapiomaan lapselle kirstullisen rahaa ettei se kärsi migreenistä koko reissua. Se kolminkertaistaa matkan hinnan.

Isoveljen vastaavasta kulttuurimatkasta maksettiin tonni, jokainen suorin vartaloin omasta kukkarostaan ja matka piti sisällään  hotellimajoituksen ja puolihoidon kolmen ruokalajin aterioineen. Sekä retket. Shoppailusta ei Isoveljen kohdalla tarvinnut murehtia.

Grr, grr ja grr.

ja jos ne lapset edes olisivat samaa mieltä asiasta, voisi olla olematta grr. Mutta kun nekään eivät ole.
Niin että grr.

viikonloppurapo

Mitä tein vappuviikonloppuna?

Varasin matkan Tukholmaan. hii-o-hoi ja täältä tullaan Eurooppa!
HraH:n ankaran puhuttelun seurauksena suostuin olemaan ottamatta mukaan yhtäkään suloisista pikku pulluraposkistamme ("et ota niitä mukaan, nyt meet ja nautit, teillä on paljon mukavampaa ilman niitä").
nyt ne valittavat että aina sä biletät sun äitis kanssa etkä koskaan oo kotona ja ihan epää.
Ja minä olen ihan että hii-o-hoi, maailmalle vain aikuisessa seurassa!

Kävin teatterissa. Elävöidyin.
Myrskyluoto on yksi lempikirjasarjojani, tosin viime vuosina en ole enää kyennyt sitä lukemaan - se ravistelee liikaa. Olin vähän vastahakoinen lähtemään teatteriin, ajattelin että kyynelehdin saavikaupalla ja olen päiväkausia ahdistuneen ravisteltu.
Esitys oli tanssillinen, herkkä, aistillinen; vaikeille kohdille ja kohtauksille oli tilaa, mutta tuskaan ei jääty rypemään.
Käsittämätöntä, miten laadukasta tuotantoa näinkin pienellä ensemblellä kuin ÅST on. Jatkuvasti.
Pitäisi ehdottomasti käydä paljon useammin.

Kävimme hraH:n kanssa kantapaikassa yksillä. ikäänkuin sellaista vaihtoehtoa edes olisi; kävimme kaksilla.
Maistoin elämäni ensimmäistä kertaa rommia. mmmmm.
Ajauduimme eksistentiaalikeskusteluun ensin rommin, sitten portin ja myöhemmin oluen valmistustavoista ja sen vaikutuksesta hintaan; myöhemmin myös lahjakkaiden lapsukaistemme edesottamuksista.

Järjestelin yhdet 17-v synttärit.
Olin ajatellut että pääsen tosi helpolla kun kutsutaan vain sukulaiset.
Kehvatsun tunnolliset kummit kutsuivat itse itsensä ja sekoittivat aikataulun ja tarjoilun.
Kuten tavallista yliarvioin oman leivontatahtini ja uunin kapasiteetin ja sen lisäksi - tapani mukaan - unohdin lautasliinat ja muut tilpehöörit.
Olin ajatellut, että teen kaiken valmiiksi lauantaiaamuna ennen teatteriinlähtöä.
Ja höpöhöpö.
Vetelehdin puoleen päivään asti pyjamassa ja ajattelin, että ehtii sitä sunnuntainakin.
Sunnuntaina Isoveli lohdutti minua, että vika on selvästi uunissa. Jos siitä lähtisi irti 500-600 astetta, niin johan syntyisi pullaa ja kakkua rivakampaa tahtia.
Oli kai hyvät juhlat.

Keskiäkäisvinkkejä part2

Teini-, keski- ja uhmaikäisissä on ihan hirmu paljon samaa.

Ainoa ero on se, että teini ei yleensä huuda äksänä marketissa karkkihyllyn kohdalla.
Ja se ettei sitä kannata yrittää survoa kurahaalariin.

Kohtele niitä kaikkia samalla tinkimättömän päättäväisen heltymättömällä johdonmukaisuudella.
Varsinkin sitä keskiäkäistä.

Voit valita lohtuviinin tai lohtusuklaatin, mutta et molempia. (pitää olla kuri ja järjestys)

Voit valita menetkö kouluun pyörällä vai potkukelkalla, mutta kotiinjääminen ei ole vaihtoehto. (kuri ja järjestys!)


Koska sinä - keskiäkäinen - olet oletettavasti se vanhempi ja kukaties myös kypsempi osapuoli tässä kaaoksessa, yritä käyttäytyä arvollesi sopivasti.


Vältä kilpahuutoa.
Heittäydy suoraan joko nautinnolliseen itkupotkuraivariin tai mene omaan tilaasi hihittämään /kokoamaan itseäsi hetkeksi.

Kilpahuutoon ei kannata ryhtyä, koska
a) sen häviää teinille varmasti
b) se onnistuu kääntämään jollain venkautuksella kaiken sinun syyksesi. Vaikka se olisi itse lyönyt itseään vasaralla sormeen, se on sinun vikasi, koska olet periyttänyt siihen osumattomuusgeenit ja olit lyöntihetkellä muualla, vaikka sinun olisi pitänyt olla pitelemässä kiinni sekä naulasta että vasarasta ja sen lisäksi olet muumioitunut kalkkis joka ajattelee vain itseään ja äänestää väärää puoluetta eikä ymmärrä yhtään mitään muurahaisten tai muiden pieneläinten oikeuksista ja sitä paitsi katsoo maailmaa muutenkin ahdasmielisestä vinkkelistä ja muut joutuvat häpeämään sitä ja sekin on sinun syysi koska tästä syystä ihan kaikki nauravat koulussa ja opettajakin on mäntti. Ja sekin on sinun vikasi. Ettäs tiedät.