 |
| Pusuruoho |
Se vika siinä kyllä on, että ei toimi.
Pussaamme kaikissa muissa paikoissa paitsi pussausruohon alla.
Semmoista holtitonta elämää meillä.
Joululeuhkinta jatkuu...
Tämmöistä ei ole ihanissa blogeissa, mutta meilläpä on. Läl-läl-lää.
Se vika siinä kyllä on, että ei toimi.
Pussaamme kaikissa muissa paikoissa paitsi pussausruohon alla.
Semmoista holtitonta elämää meillä.
Se vika siinä kyllä on, että ei toimi.
Pussaamme kaikissa muissa paikoissa paitsi pussausruohon alla.
Semmoista holtitonta elämää meillä.
summa summarum: joulu
verstaalla taasen, ja töitäkin varmaan riittäisi.
Päivä vain ei käynnisty ilman pakollista blogikierrosta, edes pientä sellaista.
Eikä myöskään ilman väistämätöntä joululeuhkimista.
Oli rentouttavaa. Paitsi että vapaat loppuivat ihan liian pian, olen kyltymätön.
Yritin ehdottaa hraH:lle että se kävisi pienet palkkaneuvottelut työnantajansa kanssa, minä voisin ihan hyvin olla semmoinen hempeä kodin hengetär, voisinpaistaa lämmittää hraH:n toffeleita mikrossa niin että sen varpaat olisivat lämpöiset kun se tulisi kotiin ja pöydässä odottaisi höyryävä tuhti pataruoka ja iloisesti hymyilevä vaimo.
Ei se luvannut mennä.
Siitä joulusta.
Ylenpalttinen sosiaalinen elämä leimaa joulunviettoamme, joinain päivinä olen ollut ihan nääntynyt liiallisista ihmiskontakteista. Ja toisina päivinä ihan lamaantunut, kun sitten niitä kontakteja ei olekaan ollut.
Tänä vuonna oli meidän vuoromme isännöidä esijoulupiirakkajuhlia, joissa osallistujat kilpailevat piirakanleipoudessa (sarjat suolainen ja makea) sekä esittävät perhe- ja muukokoonpanoittain kultturelleja esityksiä. Meidän perhekuoromme lauloi sulosointuisasti ja melkein viisiäänisesti kauneimmat joululaulut-vihkosta löytyneet viittomakielisen sovituksen Jouluyöjuhlayöstä. Oli luultavasti silmiä vaan ei korviariipivä kokemus.
Piirakkafiestaa seurasi perinteinen puurojuhla. Aatonaattona kestitsimme iso- ja isoisovanhemmat puurolla. Kattilapuuro ei puuroutunut ja uunipuuron onnistuin keittämään pohjaan.
Uunin.
Se olikin ainoa paikka pastakeittiössä, johon ei vielä ollut joulunhenki hannupekka yltänyt. Ihan selvä universumin kosto laiskalle ihmiselle.
Vietin aatonaattoillan jynsseröimällä uuninpohjaa. Jee.
Sitten tulivat pyhät ja lokoisat. Joka päivä söimme eri pöydässä kaikenmoisia herkkuja, joista mainittakoon erikseen bambi ja siianmäti.
En ole lukenut niin paljon kuin olisin halunnut. En ole opiskellut niin paljon kuin olisi pitänyt. En ole liikkunut niin paljon kuin olin suunnitellut. Ja olen syönyt paljon enemmän kuin olisi ollut hyväksi.
Yleisarvosana joulunvietolle kuitenkin yltiöpositiivinen (sen syömisen ja liikkumattomuuden takia lähinnä).
Joulun ovelimman lahjan sain siskolta: se haastoi kuvaamaan joka päivä yhden kuvan.
Ja minähän kuvaan. Että tervetuloa tutustumaan sinnekin!
Päivä vain ei käynnisty ilman pakollista blogikierrosta, edes pientä sellaista.
Eikä myöskään ilman väistämätöntä joululeuhkimista.
Oli rentouttavaa. Paitsi että vapaat loppuivat ihan liian pian, olen kyltymätön.
Yritin ehdottaa hraH:lle että se kävisi pienet palkkaneuvottelut työnantajansa kanssa, minä voisin ihan hyvin olla semmoinen hempeä kodin hengetär, voisin
Ei se luvannut mennä.
Siitä joulusta.
Ylenpalttinen sosiaalinen elämä leimaa joulunviettoamme, joinain päivinä olen ollut ihan nääntynyt liiallisista ihmiskontakteista. Ja toisina päivinä ihan lamaantunut, kun sitten niitä kontakteja ei olekaan ollut.
Tänä vuonna oli meidän vuoromme isännöidä esijoulupiirakkajuhlia, joissa osallistujat kilpailevat piirakanleipoudessa (sarjat suolainen ja makea) sekä esittävät perhe- ja muukokoonpanoittain kultturelleja esityksiä. Meidän perhekuoromme lauloi sulosointuisasti ja melkein viisiäänisesti kauneimmat joululaulut-vihkosta löytyneet viittomakielisen sovituksen Jouluyöjuhlayöstä. Oli luultavasti silmiä vaan ei korviariipivä kokemus.
Piirakkafiestaa seurasi perinteinen puurojuhla. Aatonaattona kestitsimme iso- ja isoisovanhemmat puurolla. Kattilapuuro ei puuroutunut ja uunipuuron onnistuin keittämään pohjaan.
Uunin.
Se olikin ainoa paikka pastakeittiössä, johon ei vielä ollut joulunhenki hannupekka yltänyt. Ihan selvä universumin kosto laiskalle ihmiselle.
Vietin aatonaattoillan jynsseröimällä uuninpohjaa. Jee.
Sitten tulivat pyhät ja lokoisat. Joka päivä söimme eri pöydässä kaikenmoisia herkkuja, joista mainittakoon erikseen bambi ja siianmäti.
En ole lukenut niin paljon kuin olisin halunnut. En ole opiskellut niin paljon kuin olisi pitänyt. En ole liikkunut niin paljon kuin olin suunnitellut. Ja olen syönyt paljon enemmän kuin olisi ollut hyväksi.
Yleisarvosana joulunvietolle kuitenkin yltiöpositiivinen (sen syömisen ja liikkumattomuuden takia lähinnä).
Joulun ovelimman lahjan sain siskolta: se haastoi kuvaamaan joka päivä yhden kuvan.
Ja minähän kuvaan. Että tervetuloa tutustumaan sinnekin!
 |
| mamman luona tapanina |
Omakuva
Vihdoinkin olen pitkä, sorja ja oljenvaalea.
Ja seison venkurassa.
Jee!
ps. yhdeksän lomapäivää.
Yhdeksän!
talviseisaus
hiljaisella verstaalla.
Jos jaksan ja kykenen (päänsärky!) ja viitsin, lähden ihan kohta tyttöjen koulun joulukirkkoon.
Eilisilta meni tyttöjen koulun joulujuhlassa - valikoidusti juhlaan pääsivät vain eka- ja kolmasluokkalaisten vanhemmat.
Oli perinteinen tonttujuhla: tonttutanssit ja tonttuesitykset. Seimi jäi puuttumaan, mutta olkoon - menevät kirkkoon kuitenkin tänään.
Hauskinta oli kun oli tanssiesitys että ohi vilahtavat suuret kuuset hip! Ja köppäinen muovikuusi vilahti kaaduksiin. Se kaatui ainakin kolme kertaa juhlan aikana, ja katkesi kerran.
*
edittiä
Nyt olen kyynelehtinyt läpi tyttöjen joulukirkon.
Että voikin olla sydämeenkäypää.
Suosittelen ihan jokaiselle kesken työpäivän pientä annosta ekaluokkalaisten seimikuvaelmaa, vaikka ei omistaisikaan ekaluokkalaisia.
Aivan erityisesti suosittelen kenelle tahansa kyynistyneelle, väsyneelle tai muuten vain alakuloiselle vähintään ruokalusikallista pieniä paimenia, jotka tuulettavat esityksen päätteeksi ("he ylistivät herraa...")
Jos jaksan ja kykenen (päänsärky!) ja viitsin, lähden ihan kohta tyttöjen koulun joulukirkkoon.
 |
| toiset osaa. minä en. |
Eilisilta meni tyttöjen koulun joulujuhlassa - valikoidusti juhlaan pääsivät vain eka- ja kolmasluokkalaisten vanhemmat.
Oli perinteinen tonttujuhla: tonttutanssit ja tonttuesitykset. Seimi jäi puuttumaan, mutta olkoon - menevät kirkkoon kuitenkin tänään.
Hauskinta oli kun oli tanssiesitys että ohi vilahtavat suuret kuuset hip! Ja köppäinen muovikuusi vilahti kaaduksiin. Se kaatui ainakin kolme kertaa juhlan aikana, ja katkesi kerran.
*
edittiä
Nyt olen kyynelehtinyt läpi tyttöjen joulukirkon.
Että voikin olla sydämeenkäypää.
Suosittelen ihan jokaiselle kesken työpäivän pientä annosta ekaluokkalaisten seimikuvaelmaa, vaikka ei omistaisikaan ekaluokkalaisia.
Aivan erityisesti suosittelen kenelle tahansa kyynistyneelle, väsyneelle tai muuten vain alakuloiselle vähintään ruokalusikallista pieniä paimenia, jotka tuulettavat esityksen päätteeksi ("he ylistivät herraa...")
hajanaista
työnilli
Tajusin juuri etten voikaan tehdä sitä isoa urakkaa, jota olen jo monta päivää roikottanut, ennen kuin vasta ensi vuoden puolella.
Käytännössä näreksin tänisen ja huomisen täällä verstaalla ihan tyhjän panttina.
*
mietin aamulla bussissa semmoista, että miksi silmälasipäiset tytöt ja pojat näyttävät ihan ereiltä?
Pienet silmälasipäiset tytöt näyttävät siltä, että niistä tulee isoina presidenttejä ja ihmisoikeusaktivisteja ja sankareita.
Pienet silmälasipäiset pojat näyttävät siltä, että maailma on niiden mielestä pikkaisen liian iso ja tekee mieli pussata niiden pullukkaposkea ja pörröttää tukkaa että kyllä se siitä.
Jos Pikkusisko käyttäisi niitä laseja, jotka sille on määrätty, se näyttäisi sellaiselta japanilaiselta ahkeralta tytöltä, joka käy päivisin koulua, iltapäivisin iltalukiota ja iltaisin ottaa yliopistossa laajan astrofysiikan tunteja. Se ei vahingossakaan käytä niitä lasejaan, paitsi joskus äärimmäisessä hätätilanteessa iltaisin pimeässä huoneessa salaa.
*
Televiissio meni sitten hajoamaan. Tai sen antennijohdossa on joku vika. En tiedä onko johto sisäisesti poikennut vai onko vika liittimessä. Enkä tiedä, miten sen pystyisi testaamaan. Paitsi jos ostaa uuden johdon.
Mutta jos vika onkin telkkaripuolen liittimessä, niin kuinkas sitten suu pistetään? Voiko semmoista edes järkevästi korjata?
Ihan tyhmää muutenkin murehtia koko telkkarin kohtaloa.
Paitsi että henkisesti telkkarin sytyttäminen (kuten nuoriso tapaa sanoa) merkitsee minulle omaa aikaa. Ei sillä että oikeastaan mitään katsoisin, mutta se kuuluu iltarutiineihin. Telkkari aukeaa kun nuoriso katoaa omiin komeroihinsa ja minuun kohdistuvat vaatimukset lakkaavat.
Murehdin siis oikeastaan sitä, että jos telkkaria ei ole, ei minulla ole omaa aikaa.
Aivan naurettavaa. Höh.
*
Kriisiydyin kaikesta siitä mitä vielä täytyy tehdä. Lähinnä kaupassakäynnistä.
Olin ihan että kääk ja aargh ja aika ei riitä ja sika täytyy lahdata ja sahti keittää ja matot puistella lumihangessa.
Sitten otin paperin ja kynän ja tein kartan kauppalistan kääntöpuolelle. Ei niitä juttuja niin paljon oikeastaan ollutkaan. Lähinnä se kauppareissu.
Kaikki muu on bonusta, jos ehtii niin ehtii. Jos ei, niin mitään kauheaa ei kuitenkaan tapahdu (paitsi tietysti kaikki esikuvallisäidit tulevat heristelemään sormiaan minulle)
Nyt minulla on taas kaikki aika maailmassa.
*
Yöllä valvoessani sekosin vähän ja mietin että pitäisikö kuitenkin lunastaa se punttisalikortti jonka lunastamisen jo kertaalleen hylkäsin.
Tulisikohan siellä käytyä?
*
hiljaisen työpäivän eedit
on muuten harvinaisen raivostuttava biisi se papparus tee patee, tee patee, papparus tee patee!
Tee itse senkin laiska lortti!
Tajusin juuri etten voikaan tehdä sitä isoa urakkaa, jota olen jo monta päivää roikottanut, ennen kuin vasta ensi vuoden puolella.
Käytännössä näreksin tänisen ja huomisen täällä verstaalla ihan tyhjän panttina.
*
mietin aamulla bussissa semmoista, että miksi silmälasipäiset tytöt ja pojat näyttävät ihan ereiltä?
Pienet silmälasipäiset tytöt näyttävät siltä, että niistä tulee isoina presidenttejä ja ihmisoikeusaktivisteja ja sankareita.
Pienet silmälasipäiset pojat näyttävät siltä, että maailma on niiden mielestä pikkaisen liian iso ja tekee mieli pussata niiden pullukkaposkea ja pörröttää tukkaa että kyllä se siitä.
Jos Pikkusisko käyttäisi niitä laseja, jotka sille on määrätty, se näyttäisi sellaiselta japanilaiselta ahkeralta tytöltä, joka käy päivisin koulua, iltapäivisin iltalukiota ja iltaisin ottaa yliopistossa laajan astrofysiikan tunteja. Se ei vahingossakaan käytä niitä lasejaan, paitsi joskus äärimmäisessä hätätilanteessa iltaisin pimeässä huoneessa salaa.
*
Televiissio meni sitten hajoamaan. Tai sen antennijohdossa on joku vika. En tiedä onko johto sisäisesti poikennut vai onko vika liittimessä. Enkä tiedä, miten sen pystyisi testaamaan. Paitsi jos ostaa uuden johdon.
Mutta jos vika onkin telkkaripuolen liittimessä, niin kuinkas sitten suu pistetään? Voiko semmoista edes järkevästi korjata?
Ihan tyhmää muutenkin murehtia koko telkkarin kohtaloa.
Paitsi että henkisesti telkkarin sytyttäminen (kuten nuoriso tapaa sanoa) merkitsee minulle omaa aikaa. Ei sillä että oikeastaan mitään katsoisin, mutta se kuuluu iltarutiineihin. Telkkari aukeaa kun nuoriso katoaa omiin komeroihinsa ja minuun kohdistuvat vaatimukset lakkaavat.
Murehdin siis oikeastaan sitä, että jos telkkaria ei ole, ei minulla ole omaa aikaa.
Aivan naurettavaa. Höh.
*
Kriisiydyin kaikesta siitä mitä vielä täytyy tehdä. Lähinnä kaupassakäynnistä.
Olin ihan että kääk ja aargh ja aika ei riitä ja sika täytyy lahdata ja sahti keittää ja matot puistella lumihangessa.
Sitten otin paperin ja kynän ja tein kartan kauppalistan kääntöpuolelle. Ei niitä juttuja niin paljon oikeastaan ollutkaan. Lähinnä se kauppareissu.
Kaikki muu on bonusta, jos ehtii niin ehtii. Jos ei, niin mitään kauheaa ei kuitenkaan tapahdu (paitsi tietysti kaikki esikuvallisäidit tulevat heristelemään sormiaan minulle)
Nyt minulla on taas kaikki aika maailmassa.
*
Yöllä valvoessani sekosin vähän ja mietin että pitäisikö kuitenkin lunastaa se punttisalikortti jonka lunastamisen jo kertaalleen hylkäsin.
Tulisikohan siellä käytyä?
*
hiljaisen työpäivän eedit
on muuten harvinaisen raivostuttava biisi se papparus tee patee, tee patee, papparus tee patee!
Tee itse senkin laiska lortti!
ei villapaitoja tänään
*huokaus*
Aamu aamulta tulee elo työläämmäksi.
En pysty pitämään mielessäni edes normaaleja aikatauluja, saati sitten mitään niin mutkikasta kuin tämän viimeisen viikon ohjelma:
"äiti ope sanos että me päästään tuntia aikaisemmin kun me mennään tuntia aikaisemmin"
"ai milloin?"
"no emmä tiedä, tänään tai huomenna tai perjantaina"
"milloin sun pitää olla koulussa"
"höh, tuntia aikaisemmin!"
"niin mut mikä päivä?"
"emmä tiedä, tänään tai huomenna tai perjantaina"
Jee.
"äiti, mikä on sen Xx:n keilahallin nimi ja osoite?"
"no Xx:n keilahalli tietysti"
"niin mut sen osoite?"
"mihin sä sitä tarviit, kyllä sä tiedät missä se on"
"joo mut kaverit ei tiedä"
"siis mistä alkaen sun kaverit ei ole osanneet käyttää nettiä?"
"nokun ne ei tiedä sen nimeä"
"voi hyvänen aika. Se on Xx:n keilahalli. Xx:n kadulla"
Jeejee.
"äiti, milloin me päästään tänään koulusta?"
"mistä mä voisin tietää, kukaan ei ole kertonut mulle."
Jeejeejee.
Ihan selvästi ystäväni jouluhenki hannupekka on jättänyt minut nyt oman onneni nojaan.
Siisteysintoilu loppui (ei hetkeäkään liian aikaisin) - mikä valitettavasti myös näkyy.
Samoin loppui myös stressitön hyväntuulinen tonttutassuttelu, nykyään kaiken maailman hidastahtiset mummot tukkivat tieni ja käytäväni ja hyppelevät eteeni kaupan hyllyjen takaa ja parkkeeravat rollattorinsa ja kärrynsä juuri sen tiskin eteen jonne yritän kurottautua.
Ovelimmat heistä muodostavat triplamummobarrikadin: yksi vyöräyttää peräkärrystään ostokset pitkin käytävää, toinen kankelo ryhtyy niitä poimimaan ja kolmas tukkii käytävän rollattorillaan. Siinä minä sitten olen, mummojen vankina ja niin lähellä maitotiskiä. Bussi lähdössä kolmen minuutin päästä.
("Shastje bylo tak blizko i tak vozhmozhno...")
Kaiken lisäksi minulla on jääkaapissa perhepakkaus (seitsemän murrosikäistä veljestä -kokoa) lihatuotetta, joka pitää käyttää tänään, ja ruokapöydässä vain Pikkusisko.
Jeejeejeejee.
Aamu aamulta tulee elo työläämmäksi.
En pysty pitämään mielessäni edes normaaleja aikatauluja, saati sitten mitään niin mutkikasta kuin tämän viimeisen viikon ohjelma:
"äiti ope sanos että me päästään tuntia aikaisemmin kun me mennään tuntia aikaisemmin"
"ai milloin?"
"no emmä tiedä, tänään tai huomenna tai perjantaina"
"milloin sun pitää olla koulussa"
"höh, tuntia aikaisemmin!"
"niin mut mikä päivä?"
"emmä tiedä, tänään tai huomenna tai perjantaina"
Jee.
"äiti, mikä on sen Xx:n keilahallin nimi ja osoite?"
"no Xx:n keilahalli tietysti"
"niin mut sen osoite?"
"mihin sä sitä tarviit, kyllä sä tiedät missä se on"
"joo mut kaverit ei tiedä"
"siis mistä alkaen sun kaverit ei ole osanneet käyttää nettiä?"
"nokun ne ei tiedä sen nimeä"
"voi hyvänen aika. Se on Xx:n keilahalli. Xx:n kadulla"
Jeejee.
"äiti, milloin me päästään tänään koulusta?"
"mistä mä voisin tietää, kukaan ei ole kertonut mulle."
Jeejeejee.
Ihan selvästi ystäväni jouluhenki hannupekka on jättänyt minut nyt oman onneni nojaan.
Siisteysintoilu loppui (ei hetkeäkään liian aikaisin) - mikä valitettavasti myös näkyy.
Samoin loppui myös stressitön hyväntuulinen tonttutassuttelu, nykyään kaiken maailman hidastahtiset mummot tukkivat tieni ja käytäväni ja hyppelevät eteeni kaupan hyllyjen takaa ja parkkeeravat rollattorinsa ja kärrynsä juuri sen tiskin eteen jonne yritän kurottautua.
Ovelimmat heistä muodostavat triplamummobarrikadin: yksi vyöräyttää peräkärrystään ostokset pitkin käytävää, toinen kankelo ryhtyy niitä poimimaan ja kolmas tukkii käytävän rollattorillaan. Siinä minä sitten olen, mummojen vankina ja niin lähellä maitotiskiä. Bussi lähdössä kolmen minuutin päästä.
("Shastje bylo tak blizko i tak vozhmozhno...")
Kaiken lisäksi minulla on jääkaapissa perhepakkaus (seitsemän murrosikäistä veljestä -kokoa) lihatuotetta, joka pitää käyttää tänään, ja ruokapöydässä vain Pikkusisko.
Jeejeejeejee.
villapaita- ja muu imelyysvaroitus
merkillisiä kohtaamisia kartanossamme sattui eilen.
Tiedättekö miltä tuntuu kun kaikki mistä koskaan on unelmoinut, on totta?
*
Isoveli täytteli kokonaisvaltaisen terveyskyselyn lomaketta (grrrr). Tyypilliseen tapaansa hän puntaroi jokaista kysymystä huolellisesti - oletko ahdistunut tai jännittynyt "hmm, jännittynyt, no on sitä stressiä, ahdistunut? ei emmä sanois ahdistunut, laitetaan ei"
"oletko huolissasi vanhempiesi erosta, alkoholinkäytöstä tai taloudellisesta tilanteesta - hei äiti, aiotteks te erota tai onks meillä taloudellisia huolia?"
vastasin että ei, mutta siinä kysytään oletko sinä huolissasi.
"nääfst, kyllä mä luotan siihen et te saatte tän paketin pysymään kasassa."
hetkistä myöhemmin istuksin eteisessä odottamassa että voisin lähteä kirjastoon.
Isoveli: "mä vastasin siihen että mä aion kasvaa isona vastuulliseksi ja tasapainoiseksi yhteiskunnan tukipilariksi joka raataa maksaakseen veronsa"
ja sitten se tuli syliin istumaan. Otti kaulasta kiinni ja istui vaan: kyllä äidin syliin mahtuu aina.
Vaikka leuka työntää haituvaa.
*
Myöhemmin illalla istuksimme tyttöjen kanssa iltapalanjälkeistunnelmissa. (herrat olivat lähteneet elokuviin) Pikkusisko meni pesuilleen, Isosisko alkoi leikeillä lehdistä kuvia koulussa tehtävää unelmakarttaa varten.
Isosisko:" yks mun luokkalainen saa viiskymppiä kuukausirahaa, sillä on pankkikortti ja se raha menee sinne"
minä: "mmm"
Isosisko: "se joutuu rahottamaan kaikki leffat ja vaatteet ja muut itse"
minä: "mhm, se on aika iso raha kyllä. Mitä mieltä sä olet, mä olen just miettinyt tätä asiaa. Millain sä haluaisit että meillä olis?"
Isosisko: "mun mielestä meidän systeemi on hyvä. Emmä halua noin suurta vastuuta vielä."
*tauko* "onks meillä semmosta kuvaa missä olis ylioppilaslakki? mä haluun viiden vuoden päästä olla iloinen lukiolainen."
minä: "noi rahajutut on aika hankalia. jos sä saisit enemmän kuukausirahaa, niin missä se raja menis? mitä kaikkea sun pitäis sit hoitaa itse? bussikortit? talvikengät?"
Isosisko: "niin. ei se onnistuis, mä inhoon kaupoissa käyntiä. ei mulla olis kunnon kenkiä"
*tauko* "hei, onks toi Englanti? Jos musta tulee isona psykologi, mä muutan Skotlantiin. Jos musta tulee paleontologi, mä jouduin kai muuttamaan Amerikkaan"
minä: "niin että sä lähdet joka tapauksessa maailmalle? et jää tänne?"
Se katsoo suoraan silmiin, kasvot rauhallisina, levollisina ja avoimina.
Kirkkaina.
Ohikiitävän hetken minä kuulen sen sielun kahinan, näen ne pienet hennot unelmien poikaset venyttelemässä.
*
Tiedättekö miltä tuntuu kun kaikki mistä koskaan on unelmoinut, on totta?
*
Isoveli täytteli kokonaisvaltaisen terveyskyselyn lomaketta (grrrr). Tyypilliseen tapaansa hän puntaroi jokaista kysymystä huolellisesti - oletko ahdistunut tai jännittynyt "hmm, jännittynyt, no on sitä stressiä, ahdistunut? ei emmä sanois ahdistunut, laitetaan ei"
"oletko huolissasi vanhempiesi erosta, alkoholinkäytöstä tai taloudellisesta tilanteesta - hei äiti, aiotteks te erota tai onks meillä taloudellisia huolia?"
vastasin että ei, mutta siinä kysytään oletko sinä huolissasi.
"nääfst, kyllä mä luotan siihen et te saatte tän paketin pysymään kasassa."
hetkistä myöhemmin istuksin eteisessä odottamassa että voisin lähteä kirjastoon.
Isoveli: "mä vastasin siihen että mä aion kasvaa isona vastuulliseksi ja tasapainoiseksi yhteiskunnan tukipilariksi joka raataa maksaakseen veronsa"
ja sitten se tuli syliin istumaan. Otti kaulasta kiinni ja istui vaan: kyllä äidin syliin mahtuu aina.
Vaikka leuka työntää haituvaa.
*
Myöhemmin illalla istuksimme tyttöjen kanssa iltapalanjälkeistunnelmissa. (herrat olivat lähteneet elokuviin) Pikkusisko meni pesuilleen, Isosisko alkoi leikeillä lehdistä kuvia koulussa tehtävää unelmakarttaa varten.
Isosisko:" yks mun luokkalainen saa viiskymppiä kuukausirahaa, sillä on pankkikortti ja se raha menee sinne"
minä: "mmm"
Isosisko: "se joutuu rahottamaan kaikki leffat ja vaatteet ja muut itse"
minä: "mhm, se on aika iso raha kyllä. Mitä mieltä sä olet, mä olen just miettinyt tätä asiaa. Millain sä haluaisit että meillä olis?"
Isosisko: "mun mielestä meidän systeemi on hyvä. Emmä halua noin suurta vastuuta vielä."
*tauko* "onks meillä semmosta kuvaa missä olis ylioppilaslakki? mä haluun viiden vuoden päästä olla iloinen lukiolainen."
minä: "noi rahajutut on aika hankalia. jos sä saisit enemmän kuukausirahaa, niin missä se raja menis? mitä kaikkea sun pitäis sit hoitaa itse? bussikortit? talvikengät?"
Isosisko: "niin. ei se onnistuis, mä inhoon kaupoissa käyntiä. ei mulla olis kunnon kenkiä"
*tauko* "hei, onks toi Englanti? Jos musta tulee isona psykologi, mä muutan Skotlantiin. Jos musta tulee paleontologi, mä jouduin kai muuttamaan Amerikkaan"
minä: "niin että sä lähdet joka tapauksessa maailmalle? et jää tänne?"
Se katsoo suoraan silmiin, kasvot rauhallisina, levollisina ja avoimina.
Kirkkaina.
Ohikiitävän hetken minä kuulen sen sielun kahinan, näen ne pienet hennot unelmien poikaset venyttelemässä.
*
rauhaa vain rauhaa...
Sunnuntai-iltana laahasimme laumamme laulamaan kauneimpia joululauluja.
Hyvin suunniteltu on puoleksi tehty: asiasta varoitettiin nuorisoa jo hyvissä ajoin, varmaan marraskuulla ensimmäisen kerran: kyllä kerran-pari vuodessa voi käydä kirkossa. Tykätä ei tarvitse, mutta käyttäytyä pitää.
Käyttäytyivät.
Lauloivat.
Olivat hyväntuulisia.
Ja minä lauloin - koko sieluni kyllyydestä. Suunnilleen kolmanteen lauluun asti.
"Suo mulle maja rauhaisa
ja lasten joulupuu..."
Neljännessä laulussa onnistuin kokoamaan itseäni vähän.
Viidenteen asti.
"tulkoon joulu kansoille maan
pääsköön vangit vankilastaan..."
Lauloimme kaikki vanhat ihanat suloiset rakkaat.
Illan päätteeksi olin rauhaisa ja ravisteltu.
*
Isosisko iltapalalla: "mitä possut sanoo?"
Pikkusisko: "röh-röh"
IS: "mitä lehmät sanoo?
Isoveli: "muu"
Isosisko: "mitä enkelit sanoo?"
Isoveli: "ne helisee ja kilisee"
Isosisko: "höh, ne sanoo älkää peljätkö"
*
turhautunutta edittiä.
Verstaalla on hiljaista; kaksi isoa urakkaa jäpöttää asemissaan. Eivät etene, toisesta odotan kommenttia viereisen työpöydän takaa, toisesta infoa isoovaisilta.
Tulevat kolme viikkoa: neljä työaamua. Yhdeksän (yhdeksän!) loma-aamua. Yksi työaamu. Kaksi vapaa-aamua. Kaksi työaamua. Kolme vapaa-aamua.
Aivan huippua.
Jos vielä saan nuo kaksi isoa urakkaa kunnolla alkuun tai jopa valmiiksi...
*
*uutiskierrosta*
Olen pohtinut suomalaisia jouluruokia. Noin periaatteessahan ne ovat köyhän ruokaa, talonpoikaista: juureksia, puuroa, vähän lihaa täytteeksi.
Silti aika typerryttävää että joulupöydän koostaminen tänä päivänä ei ole köyhän touhua.
Vaikka jättäisi kaikki yleellisyysherkut kokonaan pois.
Pistää miettiväiseksi.
Tämmöisiä uutisia ei saa kyllä sitten ollenkaan julkistaa.
Tulen ihan sekopäiseksi siitä ajatuksesta että universumi romahtaa.
Sattuko se?
Entä jos vahingossa jään henkiin ainoana?
Tai jos lapset jäävät ja minä en?
Missä ne sitten asuvat?
Mistä tietää tuleeko romahdus?
Miten pitää varautua?
Voiko mennä piiloon?
Ei hyvät hyttyset. Jos meinaa romahtaa, en halua tietää mitään etukäteen.
Pitäkää typerät uutisenne.
Hyvää kolmatta adventtia!
 |
vaivalloinen piparitaikina suostui kauliutumaan. Vähän olisi saanut olla enemmän jauhoja silti, rakenne on vähän hötöinen.
Illalla laulamaan joululauluja - menkää tekin!
**
ps. Pikkusisko opetti käyttämään snapseediä, jee.
ps2. adventtikynttelikössä etualalla hraH:n lahja minulle, taka-alalla minun lahjani hraH:lle. (tai siis tietysti itseillemme, ovelasti naamioituna)
joulun henki jyllertää
jo on ollut merkillinen päivä.
Kimppuuni hyökännyt joulun henki (alias hannupekka) ei vain jätä rauhaan.
Kimppuuni hyökännyt joulun henki (alias hannupekka) ei vain jätä rauhaan.
 |
| aamukaffepaussilla: lantut jäähtymässä, porkkanat uunittumassa |
Onnistuin humanistimatikalla ("laskin aivan itse eilen...") kalkuloimaan, että joulu on jo neljän päivän päästä, siis keskiviikkona.
Antakaa kiltit minun pitää harhaluuloni, yritän kuitenkin muistaa mennä vielä keskiviikkona töihin.
Keskiviikkona uhkaava joulu on kuitenkin uskomattoman tehokas motivaattori, vai onko se sitten tämä ystäväni hannupekka-jouluhenki, mene ja tiedä.
Pastakeittiössä on päivän mittaan syntynyt paitsi laatikoita, myös järjestystä laatikoihin. Ja kaappeihin: vaikka en aiokaan vetäytyä kaappeihini joulunviettoon, niin melkein tekisi mieleni.
Kummallinen on tämä jouluhenki kuitenkin, vielä pari päivää sitten en ollut edes joulukuussa, saati sitten minkäänmoisissa valmistelutunnelmissa, kaikkein vähiten missään niin masentavassa kuin siivousurakoinnissa - se ei millään muotoa ole kuulunut jouluvalmistelutraditioihin ennenkään.
Jouluhenki pakotti minut myös hankkimaan piparipurkin ja keksipurkkeja. Ja muutamia muita välttämättömyysesineitä, kuten esim. kivituikkuja.
Jouluhenki oli vyörynyt myös hraHakkaraiseen: perjantaina kohtasimme Lintukodon eteisessä ja kumpainenkin ojensi toiselle nyssäkkää: arvaa mitä mä toin sulle? (eikö olekin ovelaa naamioida sisustusblogien lukemisesta syntynyt tuhlailukierre lahjaksi toiselle ja syyttää siitä jouluhenkeä?) (en kyllä tiedä, mitä hraH naamioi. mahtaakohan se lukea myös sisustusblogeja?)
No, nyt on tuikkuja.
 |
| jouluhenki pakotti vaihtamaan jouluverhot akkunoihin |
Olen tursuillut paitsi jouluhenkeä myös suunnatonta itsetyytyväisyyttä siinä määrin, että nuoriso alkoi illansuussa kysellä milloin se hannupekka oikein jättää sut rauhaan.
Sitä odotellessa.
joulun henki
joulun henki valtasi minut eilen.
Nyt olen siinä käsityksessä että joulu on ensi keskiviikkona.
Tursuilen hyvää joulumieltä, sisuksissani kuplii lennokas keittiön ja kodin valtias: pipareita! Laatikoita! Joulusiivousta! Verhoja! Piparipurkkeja! Valoja! Koreja! Paketteja! Suloisia pikkuturhake-esineitä! Leipälaatikoita!
Ei ole ollut tylsää töissä.
Yhtään en varmalla ole lukenut mitään sisustusblogeja. En ainakaan niinä kahtena edellisenä tosi hiljaisena päivänä.
*
Eilen kummallakin tytöllä oli kaveri kylässä. Ja molemmilla kaksikoilla oli selkeähkö agenda: leivotaan mokkapaloja. Panostin koko sieluni voimalla siihen, että olen mahdollisimman normaali.
Onnistuin taivuttelemaan pikkutyttökaksikot muffinsinleivontaan vetoamalla siihen, että ei ole aikaa eikä aineksia.
Pikkupikkutytöt leipoivat ennen ruokaa piparinmakuisia muffinseja.
Isot pikkutytöt leipoivat ruuan jälkeen suklaamuffinseja.
Aterialla:
minä: mä istuin bussissa niin joulun henki valtasi mut. Täytyy ruveta suunnittelemaan joululeipomuksia.
Isoveli: ...pekka.
minä: Hannupekka? Onksen jouluhengen nimi hannupekka? Ei se esittäytynyt.
Isoveli: eikun mä sanoin...siis mitä? Ei esittäytynyt? Onpa törkee tyyppi!
minä: no ei esittäytynyt. hyökkäs kimppuun vaan. mokoma hannupekka.
isompi vieras pikkutyttö hihittää hampurilaiseensa.
No yritin ainakin olla normaali. Yritin. Ihan varmasti.
*
Työlistaa tuleville päiville
- apteekki!
- tonttupaita Pikkusiskolle joulunäytelmään
- puurojuhlat?
- kehvatsun joulukortit, nyt heti
- piparit
- laatikot
- kampaaja. asap.
Nyt olen siinä käsityksessä että joulu on ensi keskiviikkona.
Tursuilen hyvää joulumieltä, sisuksissani kuplii lennokas keittiön ja kodin valtias: pipareita! Laatikoita! Joulusiivousta! Verhoja! Piparipurkkeja! Valoja! Koreja! Paketteja! Suloisia pikkuturhake-esineitä! Leipälaatikoita!
Ei ole ollut tylsää töissä.
Yhtään en varmalla ole lukenut mitään sisustusblogeja. En ainakaan niinä kahtena edellisenä tosi hiljaisena päivänä.
*
Eilen kummallakin tytöllä oli kaveri kylässä. Ja molemmilla kaksikoilla oli selkeähkö agenda: leivotaan mokkapaloja. Panostin koko sieluni voimalla siihen, että olen mahdollisimman normaali.
Onnistuin taivuttelemaan pikkutyttökaksikot muffinsinleivontaan vetoamalla siihen, että ei ole aikaa eikä aineksia.
Pikkupikkutytöt leipoivat ennen ruokaa piparinmakuisia muffinseja.
Isot pikkutytöt leipoivat ruuan jälkeen suklaamuffinseja.
Aterialla:
minä: mä istuin bussissa niin joulun henki valtasi mut. Täytyy ruveta suunnittelemaan joululeipomuksia.
Isoveli: ...pekka.
minä: Hannupekka? Onksen jouluhengen nimi hannupekka? Ei se esittäytynyt.
Isoveli: eikun mä sanoin...siis mitä? Ei esittäytynyt? Onpa törkee tyyppi!
minä: no ei esittäytynyt. hyökkäs kimppuun vaan. mokoma hannupekka.
isompi vieras pikkutyttö hihittää hampurilaiseensa.
No yritin ainakin olla normaali. Yritin. Ihan varmasti.
*
Työlistaa tuleville päiville
- apteekki!
- tonttupaita Pikkusiskolle joulunäytelmään
- puurojuhlat?
- kehvatsun joulukortit, nyt heti
- piparit
- laatikot
- kampaaja. asap.
melkein joulusaarna
kiertelin eilen kaikessa rauhassa kaupungilla, vähän tonttuhenkisissä tunnelmissa. Ilman stressiä. Hyväntuulisena.
Jos kaikki olisi mennyt niin kuin kuuluu, taivaalta olisi leijaillut höyhenenkeveitä pakkaslumihiutaleita, olisin kierrellyt tuntikausia iloisesti ja löytänyt kekseliäitä omatekoisenoloisia ja edukkaita lahjoja kassitolkulla, poskeni olisivat punoittaneet ostamisen ja tuhlaamisen riemua, olisin tursuillut ympärilleni hyvää kaupallista tahtoa ja sitten olisin mennyt höyryävän kuumalle glögille ja joulutortulle nyssäköineni.
No jaa.
Työläästi olen oppimaisillani sen, ettei elämäni ole semmoista kuin kuuluu, vaan aikalailla erimoisempaa.
Melkein satoi vettä. Ainakin oli suhmuista ja lumetonta. Punaiseen glögiin en kykene ensinkään, enkä oikein joulutorttuihinkaan. Ja suunnilleen kolme kauppaa on maksimi, sitten ei huvita enää.
Yhden kaupan kassalla jonottaessani kuuntelin nuorisoporukkaa (lisätkää ystävällisesti joka toiseksi sanaksi v/s-sana) "sit siellä tutkintovankeudessa ei pääse kertaakaan ulos tai ehkä kerran mä sain kerran joka päivä yhden röökin kun mä olin niin hyväkäytöksinen".
Katselin nuorta kaveria joka bussia odottaessaan räpelsi kauppakeskuksen koristeistutusten hötökiviä, keräsi niitä perunalastupurkkiin ja kaatoi takaisin istutuksen juurelle. Uudestaan ja uudestaan.
Juttelin bussissa hajamielisesti tuttavan äidin kanssa. Siitä miten ahdasta joulupöytään tulee. Miten lapset ovat kasvaneet.
Kotonurkissa odottivat kissanvessat siivoustaan ja keskenkasvuisella nuorisolla oli sata ja yksi asiaa selvitettävänään: kokeita allekirjoitettavaksi, tärkeitä asioita kerrottavaksi.
Joskus myöhään illalla sain kiinni siitä ajatuksentyngästä, joka koko rujon ostoskierrokseni ajan oli kolkutellut.
Sen on aikoinaan pilapiirtäjä, professori Kari Suomalainen kauniisti kuvittanut ja sanoittanut - toivottavasti en riko mitään hyviä tapoja kun lisään kuvan tänne.
Tänä aamuna työnsin pitkästä aikaa kuuntelusaparaatin taskuuni, räpläsin bussissa kanavaksi jouluradion ja hengitin.
Jos kaikki olisi mennyt niin kuin kuuluu, taivaalta olisi leijaillut höyhenenkeveitä pakkaslumihiutaleita, olisin kierrellyt tuntikausia iloisesti ja löytänyt kekseliäitä omatekoisenoloisia ja edukkaita lahjoja kassitolkulla, poskeni olisivat punoittaneet ostamisen ja tuhlaamisen riemua, olisin tursuillut ympärilleni hyvää kaupallista tahtoa ja sitten olisin mennyt höyryävän kuumalle glögille ja joulutortulle nyssäköineni.
No jaa.
Työläästi olen oppimaisillani sen, ettei elämäni ole semmoista kuin kuuluu, vaan aikalailla erimoisempaa.
Melkein satoi vettä. Ainakin oli suhmuista ja lumetonta. Punaiseen glögiin en kykene ensinkään, enkä oikein joulutorttuihinkaan. Ja suunnilleen kolme kauppaa on maksimi, sitten ei huvita enää.
Yhden kaupan kassalla jonottaessani kuuntelin nuorisoporukkaa (lisätkää ystävällisesti joka toiseksi sanaksi v/s-sana) "sit siellä tutkintovankeudessa ei pääse kertaakaan ulos tai ehkä kerran mä sain kerran joka päivä yhden röökin kun mä olin niin hyväkäytöksinen".
Katselin nuorta kaveria joka bussia odottaessaan räpelsi kauppakeskuksen koristeistutusten hötökiviä, keräsi niitä perunalastupurkkiin ja kaatoi takaisin istutuksen juurelle. Uudestaan ja uudestaan.
Juttelin bussissa hajamielisesti tuttavan äidin kanssa. Siitä miten ahdasta joulupöytään tulee. Miten lapset ovat kasvaneet.
Kotonurkissa odottivat kissanvessat siivoustaan ja keskenkasvuisella nuorisolla oli sata ja yksi asiaa selvitettävänään: kokeita allekirjoitettavaksi, tärkeitä asioita kerrottavaksi.
Joskus myöhään illalla sain kiinni siitä ajatuksentyngästä, joka koko rujon ostoskierrokseni ajan oli kolkutellut.
Sen on aikoinaan pilapiirtäjä, professori Kari Suomalainen kauniisti kuvittanut ja sanoittanut - toivottavasti en riko mitään hyviä tapoja kun lisään kuvan tänne.
 |
| Joulukatu eli Kuokkavieras syntymäpäiväkesteissä Kari Suomalainen 1954 |
Tänä aamuna työnsin pitkästä aikaa kuuntelusaparaatin taskuuni, räpläsin bussissa kanavaksi jouluradion ja hengitin.
partioangst - taas kerran
olenko koskaan maininnut minua ahdistavasta ja kaikennielevästä partioangstista?
Siinä on kertakaikkisesti harrastus jota en vaan pysty käsittämään, en mitenkään.
Minä en ymmärrä
1. mitä siellä oikein tehdään
2. miksi
3. mihin ne ovat aina valmiita
4. ja minkä takia
5. miksi ne antavat toisilleen kummallisia nimiä ja niiden tapahtumilla on kaksimielisiä nimiä
6. miksi pitää vannoa valoja
ja ihan kaikkein vähiten ymmärrän
7. miksi on hihamerkkejä.
Ei voi mitenkään olla että Badenbaden on tarkoittanut äidin ompelemaan niitä viisitoista minuuttia ennen sen puolisotilaallisen tilaisuuden alkua niin että se äiti ompelee hihan kiinni itseensä ja lisäksi sen hihan sulki niin ettei käpälä mahdu välistä.
Olen antihihamerkki ja sen lisäksi antimilitantti liberaalipasifisti.
Minun läheisimmät ja kaiketi ja vissiin parhaimmat ystäväni ovat lievästi sanottuna himosellaisia, ja yritin kerran kysyä että ihanko oikeasti olet sitä mieltä että jos et tuntisi niitä ihmisiä niin ilomielin laittaisit lapsesi semmoiseen harrastukseen missä on peräkylän perästävetäjät osallistumassa ruskapunkkuun vetäjiensä perähien ja ahterulosteen kanssa.
Se on kuulemma nuorten viestintää nuorille. Ja että vika on vain minussa itsessäni ja omassa kapeakatseisuudessani.
Ei voi olla Badenbadenin ajatus sekään.
(nyt on tietysti paha omatunto kun sillä tavoin haastoin riitaa. mutta sillä nimenomaisella hetkellä otti päähän)
Oli se kyllä ihan sievä joulujuhla, ei siinä mitään. Näin kaikki kummilapset. Ne taisivat melkein kaikki sanoa minulle jotain. Tai pikemminkin niin että ne kaikki melkein sanoivat minulle jotain. Tai ne kaikki sanoivat melkein minulle jotain. Tai edes melkein jotain.
Jopa se pienin joka on päättänyt että olen pelottava.
*
Mistä tulikin mieleen että lasten - erityisesti Isosiskon - kaverit tuijottavat minua aina niin kuin yrittäisin purra niitä kaulavaltimoon.
Isosisko halusi eilen antaa minulle palautetta, että olen pelottava kun olen pelottava. Että kun hän menee kavereiden luo, niin niiden vanhemmat ovat normaaleita ja tervehtivät että mitäs Isosisko ja moi! Sillä tavalla kuin perheenjäsentä tervehditään. Että ne ovat rentoja ja normaaleja.
Minä sanoin että minähän kyllä tervehdin hänen kavereitaan ihan samalla tavalla kuin häntä, kysyn että mitäs Isosiskon /kaverin päivään tänään kuuluu? Ja olen rentokin vielä.
Vika on ilmeisesti siinä ettei minun rentouteni ole normaalia. Tai jotain.
Minä luulin että olen hauska.
Mutta kuten yleensä, jos ihminen luulee olevansa hauska, hän ei taatusti ole sitä.
Olen siis epähauska ja pelottava. MOT.
Minua on jo ruvennut pelottamaan kaikkien lasten kavereiden vierailut, kun ne ovat niin kauhistuneita.
Minä kun luulin että olen semmoinen punakkaposkinen ja iloinen keittiössähäärivä arkkiäiti, jonka luo lapset ja niiden kaverit ihan jonottavat, että voikun pääsis sinne.
Mutta ei, olenkin pieni kauhukeittiöäiti.
*
Siinä on kertakaikkisesti harrastus jota en vaan pysty käsittämään, en mitenkään.
Minä en ymmärrä
1. mitä siellä oikein tehdään
2. miksi
3. mihin ne ovat aina valmiita
4. ja minkä takia
5. miksi ne antavat toisilleen kummallisia nimiä ja niiden tapahtumilla on kaksimielisiä nimiä
6. miksi pitää vannoa valoja
ja ihan kaikkein vähiten ymmärrän
7. miksi on hihamerkkejä.
Ei voi mitenkään olla että Badenbaden on tarkoittanut äidin ompelemaan niitä viisitoista minuuttia ennen sen puolisotilaallisen tilaisuuden alkua niin että se äiti ompelee hihan kiinni itseensä ja lisäksi sen hihan sulki niin ettei käpälä mahdu välistä.
Olen antihihamerkki ja sen lisäksi antimilitantti liberaalipasifisti.
Minun läheisimmät ja kaiketi ja vissiin parhaimmat ystäväni ovat lievästi sanottuna himosellaisia, ja yritin kerran kysyä että ihanko oikeasti olet sitä mieltä että jos et tuntisi niitä ihmisiä niin ilomielin laittaisit lapsesi semmoiseen harrastukseen missä on peräkylän perästävetäjät osallistumassa ruskapunkkuun vetäjiensä perähien ja ahterulosteen kanssa.
Se on kuulemma nuorten viestintää nuorille. Ja että vika on vain minussa itsessäni ja omassa kapeakatseisuudessani.
Ei voi olla Badenbadenin ajatus sekään.
(nyt on tietysti paha omatunto kun sillä tavoin haastoin riitaa. mutta sillä nimenomaisella hetkellä otti päähän)
Oli se kyllä ihan sievä joulujuhla, ei siinä mitään. Näin kaikki kummilapset. Ne taisivat melkein kaikki sanoa minulle jotain. Tai pikemminkin niin että ne kaikki melkein sanoivat minulle jotain. Tai ne kaikki sanoivat melkein minulle jotain. Tai edes melkein jotain.
Jopa se pienin joka on päättänyt että olen pelottava.
*
Mistä tulikin mieleen että lasten - erityisesti Isosiskon - kaverit tuijottavat minua aina niin kuin yrittäisin purra niitä kaulavaltimoon.
Isosisko halusi eilen antaa minulle palautetta, että olen pelottava kun olen pelottava. Että kun hän menee kavereiden luo, niin niiden vanhemmat ovat normaaleita ja tervehtivät että mitäs Isosisko ja moi! Sillä tavalla kuin perheenjäsentä tervehditään. Että ne ovat rentoja ja normaaleja.
Minä sanoin että minähän kyllä tervehdin hänen kavereitaan ihan samalla tavalla kuin häntä, kysyn että mitäs Isosiskon /kaverin päivään tänään kuuluu? Ja olen rentokin vielä.
Vika on ilmeisesti siinä ettei minun rentouteni ole normaalia. Tai jotain.
Minä luulin että olen hauska.
Mutta kuten yleensä, jos ihminen luulee olevansa hauska, hän ei taatusti ole sitä.
Olen siis epähauska ja pelottava. MOT.
Minua on jo ruvennut pelottamaan kaikkien lasten kavereiden vierailut, kun ne ovat niin kauhistuneita.
Minä kun luulin että olen semmoinen punakkaposkinen ja iloinen keittiössähäärivä arkkiäiti, jonka luo lapset ja niiden kaverit ihan jonottavat, että voikun pääsis sinne.
Mutta ei, olenkin pieni kauhukeittiöäiti.
*
leivontaleuhotusta
saako valittaa?
Aaargh keskenkasvuisille ja heidän systeemeilleen.
Valivali ja natinati työelämälle.
Murgh elämälle yleensä ja joulun lähestymiselle erityisesti.
En tykkää, en jaksa, ei huvita.
Olisikohan se ollut sitten siinä?
*
Jaakkotontun lokoisat eläkepäivät aiheuttivat sen, etten ollenkaan hahmota ajan kulkua, saati sitten sitä suurta juhlaa joka vääjäämättä väijyy pahaa-aavistamattomia kohtsiltään nurkan takana.
Ei muuten mutta ahnaat pikkukätöset vartoovat yhtä sun toista.
Toisaalta, ei niitä hankintoja kannata vielä tehdä. Joulutoivelistoja on nykerretty heinäkuulta alkaen, joten parhaillaan ollaan menossa päivitysversiossa 4.1.2.8. Oletettavasti tarkennuksia, bugifiksauksia ja suoranaisia vaihdoksia on todennäköisesti vielä luvassa.
Minä haluan tällä hetkellä vain jouluyön, portviinin ja rauhanmahaani maahani.
Sellaisen ihmisen todestiympäröivän kokonaisvaltaisen rauhan.
1 kpl, kotiintoimitettuna, kiitos. (saa tuoda enempikin jos liikenee)
*
Olen minä sentään jotain tehnytkin.
Pakotin pitkästyneet lapset viikonloppuna piparinleivontaan.
En kuristanut ketään, istuin vain ja höpöttelin ja katselin vierestä.
Se parempi taikina odottaa vielä valmistajaansa.
Toisen ohjeen sain puolituttavalta äidiltä, joka on ihmisenä hankala, mutta leipojana loistava. Olen kadottanut alkuperäisen ohjeen. En muista, miten se oikeastaan meni. Siinä oli joku niksi ja siksi ne ovat niin hyviä. Etsin kaikkien keittokirjojen välistä mutta en löytänyt. (en voi edes kysyä, koska se puolituttava-äiti muutti jonnekin kauas pois, ei kertonut minne)
Pargas pepparkakor ohje on kähvelletty omalta äidiltä (siitä sentään kyllä tiedän missä se asuu. Onneksi).
Olin aikuistuttani ihan äimistynyt kun löysin ohjeen, se on suomeksi! Olen koko ikäni ollut ihan varma että piparitaikinaa kuuluu loitsia ruåtsiksi. (vetemjöl, smör, socker, en tesked ingefära...). En pysty edes sanomaan sitä suomeksi. Se on Pargas pepparkakor.
Käsittämätöntä.
Ja ihan kamalaa kun lapsuusmuistoilta varisee pohja pois. Olen koko ikäni syönyt piparkakkuja jotenkin väärällä kielellä. Enkä edes tiedä, kumpi on väärä.
Olen hurahtanut tämmöisiin:
Halpaa ja helppoo, ei kovin nopeeta - uunittamisessa menee suunnilleen tunti. Kasvava nuoriso syö kohtuullisella myötämielisyydellä, mutta lajikkeita pitää olla kahta. Seesaminsiemenillä ja ilman.
Näkkäriohje on löydetty jostain täältä ihmeellisen intternetin uumenista ja muokattu kotikäyttöön sopivammaksi:
Kaurahiutaleita enempi, pellavat ja auringonkukat on jätetty kokonaan pois, leseitä (kaura+ruis) lisätty. Toisesta erästä jätetään myös seesaminsiemenet pois, ja lisätään edelleen leseiden määrää. Joskus olen ripsaissut ihan lusikankärjellisen sokeriakin taikinaan.
Ja se on sitten tosi löysä se taikina! On paljon helpompaa kipata se pellille ja kaapia isoksi neliskanttiseksi levyksi, joka ajetaan taikinapyörällä sopivankokoisiksi, kuin muotoilla pieniksi pyöreiksi.
Mutta muodolla on väliä.
Aaargh keskenkasvuisille ja heidän systeemeilleen.
Valivali ja natinati työelämälle.
Murgh elämälle yleensä ja joulun lähestymiselle erityisesti.
En tykkää, en jaksa, ei huvita.
Olisikohan se ollut sitten siinä?
*
Jaakkotontun lokoisat eläkepäivät aiheuttivat sen, etten ollenkaan hahmota ajan kulkua, saati sitten sitä suurta juhlaa joka vääjäämättä väijyy pahaa-aavistamattomia kohtsiltään nurkan takana.
Ei muuten mutta ahnaat pikkukätöset vartoovat yhtä sun toista.
Toisaalta, ei niitä hankintoja kannata vielä tehdä. Joulutoivelistoja on nykerretty heinäkuulta alkaen, joten parhaillaan ollaan menossa päivitysversiossa 4.1.2.8. Oletettavasti tarkennuksia, bugifiksauksia ja suoranaisia vaihdoksia on todennäköisesti vielä luvassa.
Minä haluan tällä hetkellä vain jouluyön, portviinin ja rauhan
Sellaisen ihmisen todestiympäröivän kokonaisvaltaisen rauhan.
1 kpl, kotiintoimitettuna, kiitos. (saa tuoda enempikin jos liikenee)
*
Olen minä sentään jotain tehnytkin.
Pakotin pitkästyneet lapset viikonloppuna piparinleivontaan.
En kuristanut ketään, istuin vain ja höpöttelin ja katselin vierestä.
Se parempi taikina odottaa vielä valmistajaansa.
 |
| Näissä ohjeissa on joku ero, en muista mikä. |
Pargas pepparkakor ohje on kähvelletty omalta äidiltä (siitä sentään kyllä tiedän missä se asuu. Onneksi).
Olin aikuistuttani ihan äimistynyt kun löysin ohjeen, se on suomeksi! Olen koko ikäni ollut ihan varma että piparitaikinaa kuuluu loitsia ruåtsiksi. (vetemjöl, smör, socker, en tesked ingefära...). En pysty edes sanomaan sitä suomeksi. Se on Pargas pepparkakor.
Käsittämätöntä.
Ja ihan kamalaa kun lapsuusmuistoilta varisee pohja pois. Olen koko ikäni syönyt piparkakkuja jotenkin väärällä kielellä. Enkä edes tiedä, kumpi on väärä.
Olen hurahtanut tämmöisiin:
 |
| kotinäkkäri, muodolla on väliä |
Halpaa ja helppoo, ei kovin nopeeta - uunittamisessa menee suunnilleen tunti. Kasvava nuoriso syö kohtuullisella myötämielisyydellä, mutta lajikkeita pitää olla kahta. Seesaminsiemenillä ja ilman.
Näkkäriohje on löydetty jostain täältä ihmeellisen intternetin uumenista ja muokattu kotikäyttöön sopivammaksi:
Kaurahiutaleita enempi, pellavat ja auringonkukat on jätetty kokonaan pois, leseitä (kaura+ruis) lisätty. Toisesta erästä jätetään myös seesaminsiemenet pois, ja lisätään edelleen leseiden määrää. Joskus olen ripsaissut ihan lusikankärjellisen sokeriakin taikinaan.
Ja se on sitten tosi löysä se taikina! On paljon helpompaa kipata se pellille ja kaapia isoksi neliskanttiseksi levyksi, joka ajetaan taikinapyörällä sopivankokoisiksi, kuin muotoilla pieniksi pyöreiksi.
Mutta muodolla on väliä.
intelligentti debatti
Pizzasunnuntaina
Isosisko: jos sais valita, niin mihin ikinä matkustaisitte?
Isoveli: nyt pistit pahan, täytyy miettiä
HraH: ihan helppo, Uuteen Seelantiin
Pikkusisko: jonnekin päiväntasaajalle
Isosisko: Ateenaan. Tai Hollantiin.
HraH: mä oonkin ollut Ateenassa
minä: Calapagossaarille. Tai eikun Pääsiäissaarille
Isoveli: mun täytyy hakee kartta. (tuo karttapallon pöytään)
**
Pizzasunnuntain jälkipuinnilla
minä (hyvin happamasti): höh, nyt toikin pyysi mua feispuukkiin kaveriksi.
HraH: taas joku sukulainen vai?
minä: ei kun yks herrakerhosta
Isoveli: montako kaveria sulla nyt on?
minä: melkein neljäkymmentä. Puuttuu enää kolkytyhdeksän.
Isoveli turskauttaa mehut pitkin pöytää.
**
perjantaina ruokapöydässä
Pikkusisko: Isä, sä olit ennen paljon mukavampi: sä et syönyt niin terveellisesti, sä et ollut niin vanha ja sulla oli omia mielipiteitä.
HraH: häh?
minä: (*kitulias naurukuolema*) Nyt sä oot vanha ja epämukava ja kenen mielipiteet sulla nyt sit on?
Pikkusisko: *mulkoilee merkitsevästi* No sun.
suuri mistelimietintö
hiphei ja hurraa! Viikon viimeinen työaamu.
Kaiken lisäksi olen tehnyt ihan kaiken sen, mitä olin tälle viikolle työlistalleni kirjannut, hyvä siis sillekin.(tai ainakin ihan kohta olen tehnyt)
Koko kasvava nuoriso sekä hraH viettävät tänään juhlavaa poikkeuspäivää, ja menevät kasvatus- ja työlaitoksiinsa normaalia myöhemmin - aamulla meillä kaikilla oli hetki aikaa venytellä ja vanua.
En minäkään singahtanut kiireellä ylös, vaan jäin köllöttelemään ja juttelemaan hetkeksi ja kuuntelin uutisetkin ennen aamupalan väkertämistä.
Aamupala nyt on aina yhtä sekopäistä höpöttelyä, se ei laiskottelusta ja löysäilystä muuttunut sen kummemmaksi.
Vielä varttia yli ajattelin että voinhan minäkin mennä verstaalle vähän myöhemmin, mutta silti lopulta kuitenkin päädyin kirmaltamaan hikisenä ja läähättävänä sen ihan tavallisen aambussini perässä.
Ja nyt sitten nyykötän täällä, työlista ylikruksittuna.
Pari isompaa juttua ainakin odottavat herrojen ja hidalgojen kommentteja, niitä ei saa edes vietyä eteenpäin ennen sitä.
*
Mietin että sonnustautuisinko verstaan pikkujouluksiin jotenkin tonttuhenkisesti vai pistäisinkö tukkaani mistelin?
Eikö joku jossain tyttökirjassa tehnyt niin? Vai oliko se joku poika joka salaa pisti jonkun tytön tukkaan mistelin ja sitten hyökkäsi kimppuun?
Pitäisikö itseasiassa kotoon hankkia misteli ja tönöttää koko joulu sen alla?
Miltä se edes näyttää? Sekoitan sen aina siihen missä on punaisia marjoja, rautatammiko se on? Vai mikä? Mikä on sen funktio, mitä sen alla kuuluu tehdä?
Kyllä niin hommaan mistelin meille kotiin. Vaikka mistä kivensilmästä, taikasirpilläni leikkuroin jostain ja joulun jälkeen keitän siitä soppaa.
Pitäisikö melkein heti lähteä misteliostoksille? (sirppi kumminkin unohtui kotiin, veikkaan ettei ole veskassa sitä.)
Mitä sanoo kukkakauppias vai kuka niitä oikein myy? Onko sillä sammiokaupalla misteleitä takahuoneessa?
*
ps. tietysti etsin kuvan ihmeellisestä intternetistä, nyt ei kukaan uskalla myydä rautatammea mistelinä minulle, heti huudan että haa, väärä kasvis on tuo.
Kaiken lisäksi olen tehnyt ihan kaiken sen, mitä olin tälle viikolle työlistalleni kirjannut, hyvä siis sillekin.(tai ainakin ihan kohta olen tehnyt)
Koko kasvava nuoriso sekä hraH viettävät tänään juhlavaa poikkeuspäivää, ja menevät kasvatus- ja työlaitoksiinsa normaalia myöhemmin - aamulla meillä kaikilla oli hetki aikaa venytellä ja vanua.
En minäkään singahtanut kiireellä ylös, vaan jäin köllöttelemään ja juttelemaan hetkeksi ja kuuntelin uutisetkin ennen aamupalan väkertämistä.
Aamupala nyt on aina yhtä sekopäistä höpöttelyä, se ei laiskottelusta ja löysäilystä muuttunut sen kummemmaksi.
Vielä varttia yli ajattelin että voinhan minäkin mennä verstaalle vähän myöhemmin, mutta silti lopulta kuitenkin päädyin kirmaltamaan hikisenä ja läähättävänä sen ihan tavallisen aambussini perässä.
Ja nyt sitten nyykötän täällä, työlista ylikruksittuna.
Pari isompaa juttua ainakin odottavat herrojen ja hidalgojen kommentteja, niitä ei saa edes vietyä eteenpäin ennen sitä.
*
Mietin että sonnustautuisinko verstaan pikkujouluksiin jotenkin tonttuhenkisesti vai pistäisinkö tukkaani mistelin?
Eikö joku jossain tyttökirjassa tehnyt niin? Vai oliko se joku poika joka salaa pisti jonkun tytön tukkaan mistelin ja sitten hyökkäsi kimppuun?
Pitäisikö itseasiassa kotoon hankkia misteli ja tönöttää koko joulu sen alla?
Miltä se edes näyttää? Sekoitan sen aina siihen missä on punaisia marjoja, rautatammiko se on? Vai mikä? Mikä on sen funktio, mitä sen alla kuuluu tehdä?
Kyllä niin hommaan mistelin meille kotiin. Vaikka mistä kivensilmästä, taikasirpilläni leikkuroin jostain ja joulun jälkeen keitän siitä soppaa.
Pitäisikö melkein heti lähteä misteliostoksille? (sirppi kumminkin unohtui kotiin, veikkaan ettei ole veskassa sitä.)
Mitä sanoo kukkakauppias vai kuka niitä oikein myy? Onko sillä sammiokaupalla misteleitä takahuoneessa?
*
ps. tietysti etsin kuvan ihmeellisestä intternetistä, nyt ei kukaan uskalla myydä rautatammea mistelinä minulle, heti huudan että haa, väärä kasvis on tuo.
ahd., angst. ja opiskelumouh.
yritin osallistua eilen siihen opiskelujutun verkkokeskusteluun, mutta totesin että en kyllä osaa. Taidan vain ruveta suosiolla nykertämään seuraavaa esseetä.
Mouhasin hraH:lle (joka onnekseen pelasi juuri silloin shakkia) että mitä ihmeen väliä jollain naisten asemalla oli joskus kaksisataa tai kolmesataa vuotta sitten? Se meni jo. Tai köyhien talonpoikien?
HraH sanoi poissaolevan tyynnyttelevästi että aivan niin.
Huomaatteko jonkun pointin opiskeluissani?
Mouhaus.
Onpa aihe mikä hyvänsä, niin minä kerin kierroksia koneeseen ja pakotan koko ympäröivän maailmani kärsimään kanssani.
Pitäisiköhän ottaa oma käytöksensä pienen tarkastelun alle? Ties minkä akateemisen angstin tällä kylvän puolustuskyvyttömiin lapsukaisiini?
Estän tietysti niitä täysipainoisesti totetuttamasta itseään, ne haaveilevat jostain ylevästä vaikka poronkasvatuksesta ja sitten niillä on mielessään kaikki se ahdistava mouhaus mikä opiskeluun liittyy, eivätkä ne menekään porotalouskouluun vaan rupeavat lusmuilemaan ja keräämään pulloja metsistä tai jotain. Ei se nyt vielä niin paha, mutta sitten ne tilittävät terapeutilleen että kyllä minä muuten mutta ahistaa niin kun en osaa mouhata riittävästi, ei ole opiskelijaksi minusta.
Se on vähän samanlainen juttu kuin tango. (äiti, älä lue tätä kohtaa!)
Ihmettelin monta vuotta että miksi tangot ovat niin vastenmielisiä.
No selvisihän se, kun kerran aikuisempana satuin visiteeraamaan kotikotona suursiivouspäivänä ja ämyristä tuli tuutin täydeltä tangoa.
Eivät sovi tango ja prokrastinaatio yhteen, eivät yhtään.
Ja jos menisin terapeutille niin voisin tilittää että melkein olisin tangokuningatar mutta kun en pysty olemaan samassa huoneessa tangolaulannan kanssa. (tai vaihtoehtoisesti että kyllä minä siivoaisin mutta kun heti alkaa ujeltaa tango korvien välissä ja tulee ahd.)
*
Eilinen oli muutenkin ihan ahd. ja angst.
Tiedättekö sellaiset päivät, joita Pikkusisko joskus paljon pienempänä kuvasi niin sattuvasti: kun elämä vaikertaa niin se vaikertaa.
Sellainen päivä, jolloin kertakaikkiaan vaan haraa vastaa niin kauan, että sydänalassa alkaa puristaa ylenpalttinen arkistressi? Vain pelkkä arkistressi, ei mikään sen kummempi.
Joulukuussa on niin paljon säädettävää, poikkeuksia ja poikkeuksen poikkeuksia, että kun siihen ympätään joku kevyenlainen kotikatastrofi päälle, voi ihminen jotenkin sielullisesti lysähtää.
Ajattelin että käperryn sohvannurkkaan säälimään itseäni oikein urakalla. Keitän ehkä kaakaota ja oikein ryveskelen kotikutoisessa kurjuudessa ja itsesäälissä.
Kissinvillat.
Selvittelin kolme muuta arkikriisiä ja kotikatastrofia, lisäsin ja poistin kalenteriin viitisentoista uutta poikkeusta ja poikkeuksen poikkeusta ja unohdin koko itsesäälin ja kaiken lisäksi sen kaakaonkin.
Ihan meni hukkaan koko hyvä stressi.
*
Piti kirjoittaa parisuhteellisuuksia ja uhmaikäisyyksiä tänisen ja eilisen blogikierrosten perusteella.
*
ps. se kehvatsun filosofiaessee sai vähän kehuja. Jotakin sinnepäin että hienoa omaa filosofista pohdintaa. (mutta lähteiden kanssa...)
ei muuten ollut ensimmäinen essee, jota kommentoidaan kutakuinkin noin, paitsi yhtä kommentoitiin että liikaa omaa pohdintaa. (voiko olla liikaa?)
Mouhasin hraH:lle (joka onnekseen pelasi juuri silloin shakkia) että mitä ihmeen väliä jollain naisten asemalla oli joskus kaksisataa tai kolmesataa vuotta sitten? Se meni jo. Tai köyhien talonpoikien?
HraH sanoi poissaolevan tyynnyttelevästi että aivan niin.
Huomaatteko jonkun pointin opiskeluissani?
Mouhaus.
Onpa aihe mikä hyvänsä, niin minä kerin kierroksia koneeseen ja pakotan koko ympäröivän maailmani kärsimään kanssani.
Pitäisiköhän ottaa oma käytöksensä pienen tarkastelun alle? Ties minkä akateemisen angstin tällä kylvän puolustuskyvyttömiin lapsukaisiini?
Estän tietysti niitä täysipainoisesti totetuttamasta itseään, ne haaveilevat jostain ylevästä vaikka poronkasvatuksesta ja sitten niillä on mielessään kaikki se ahdistava mouhaus mikä opiskeluun liittyy, eivätkä ne menekään porotalouskouluun vaan rupeavat lusmuilemaan ja keräämään pulloja metsistä tai jotain. Ei se nyt vielä niin paha, mutta sitten ne tilittävät terapeutilleen että kyllä minä muuten mutta ahistaa niin kun en osaa mouhata riittävästi, ei ole opiskelijaksi minusta.
Se on vähän samanlainen juttu kuin tango. (äiti, älä lue tätä kohtaa!)
Ihmettelin monta vuotta että miksi tangot ovat niin vastenmielisiä.
No selvisihän se, kun kerran aikuisempana satuin visiteeraamaan kotikotona suursiivouspäivänä ja ämyristä tuli tuutin täydeltä tangoa.
Eivät sovi tango ja prokrastinaatio yhteen, eivät yhtään.
Ja jos menisin terapeutille niin voisin tilittää että melkein olisin tangokuningatar mutta kun en pysty olemaan samassa huoneessa tangolaulannan kanssa. (tai vaihtoehtoisesti että kyllä minä siivoaisin mutta kun heti alkaa ujeltaa tango korvien välissä ja tulee ahd.)
*
Eilinen oli muutenkin ihan ahd. ja angst.
Tiedättekö sellaiset päivät, joita Pikkusisko joskus paljon pienempänä kuvasi niin sattuvasti: kun elämä vaikertaa niin se vaikertaa.
Sellainen päivä, jolloin kertakaikkiaan vaan haraa vastaa niin kauan, että sydänalassa alkaa puristaa ylenpalttinen arkistressi? Vain pelkkä arkistressi, ei mikään sen kummempi.
Joulukuussa on niin paljon säädettävää, poikkeuksia ja poikkeuksen poikkeuksia, että kun siihen ympätään joku kevyenlainen kotikatastrofi päälle, voi ihminen jotenkin sielullisesti lysähtää.
Ajattelin että käperryn sohvannurkkaan säälimään itseäni oikein urakalla. Keitän ehkä kaakaota ja oikein ryveskelen kotikutoisessa kurjuudessa ja itsesäälissä.
Kissinvillat.
Selvittelin kolme muuta arkikriisiä ja kotikatastrofia, lisäsin ja poistin kalenteriin viitisentoista uutta poikkeusta ja poikkeuksen poikkeusta ja unohdin koko itsesäälin ja kaiken lisäksi sen kaakaonkin.
Ihan meni hukkaan koko hyvä stressi.
*
Piti kirjoittaa parisuhteellisuuksia ja uhmaikäisyyksiä tänisen ja eilisen blogikierrosten perusteella.
*
ps. se kehvatsun filosofiaessee sai vähän kehuja. Jotakin sinnepäin että hienoa omaa filosofista pohdintaa. (mutta lähteiden kanssa...)
ei muuten ollut ensimmäinen essee, jota kommentoidaan kutakuinkin noin, paitsi yhtä kommentoitiin että liikaa omaa pohdintaa. (voiko olla liikaa?)
väsynyt tiistai
väy-väy-väsyttää.
Sorruin laskemaan: kolmetoista työaamua ennen joululomaa.
Aloin availla oman joulukalenterini luukkuja. Inhoan pelkkää ajatustakin jostain laajamittaisesta suursiivousurakasta, vaikka muistan kyllä kuinka ihanalta tuntui, kun äiti (<3) sen urakan päätteeksi levitteli raikkaat matot lattioille ja kodissa tuoksui joulupuhdas.
Minä teen varttisiivouksia, availen kalenterin luukkuja, se on tämmöiselle prokrastinoijalle paljon helpompaa.
Avasin heti alkuunsa kuusi luukkua: keittiön laatikot, nyt on roti ja järjestys siellä - meinasin kesken aamupuuronkeiton jäädä ihailemaan kauniita laatikoitani.
Yhdellä ihan helpolla venksautuksella sain ryönälaatikon hyötykäyttöön ja enemmän tilaa toiseen hyötylaatikkoon.
Enää kaapit. Sitten on keittiö hoidettu.
Paljon helpompaa näin kuin suursiivous kerralla koko kotiin, kyllä siinä lannistuu vahvahermoisempikin naisihminen, viattomista lapsista ja siipasta puhumattakaan.
Norsukin syödään pieni suupala kerrallaan.
*
Uusin harrastuneisuusopiskelu-urakkani - palatte epäilemättä halusta kuulla aiheesta - on verkkokeskusteluun osallistuminen.
Höh, minä en osaa. Miten siellä oikein kuuluu olla?
*
Tiedättekö mikä on tosissaan kummallista?
Täällä meidän kulmilla on alkanut uutena villityksenä bussikuskin kiittäminen kun jää pysäkillä pois. Samalla kun hyppää bussista ulos, pitää sieltä takaovelta huikata että giitööös.
Miksi kuuluu huutaa että giitööös, miksi ne eivät sano että kiitos, sitä en tiedä.
Se on yhä kasvava trendi.
Jotkut reippaammat yksilöt huutavat jopa että giitöös kyydistä tai jopa paljon kiitoksia kyydistä.
Minä jo kyynisenä ja väsyneenä odotan kauhulla sitä päivää kun joku saa päähänsä laulaa hoilottavalla sopraanolla että paaaljon giitöksiäää, paaljoon giitöksiää, hyyvästä kyydistä giitöksiiää....
Tasan en kiittele enkä yhdy lauluun ainakaan.
Sorruin laskemaan: kolmetoista työaamua ennen joululomaa.
Aloin availla oman joulukalenterini luukkuja. Inhoan pelkkää ajatustakin jostain laajamittaisesta suursiivousurakasta, vaikka muistan kyllä kuinka ihanalta tuntui, kun äiti (<3) sen urakan päätteeksi levitteli raikkaat matot lattioille ja kodissa tuoksui joulupuhdas.
Minä teen varttisiivouksia, availen kalenterin luukkuja, se on tämmöiselle prokrastinoijalle paljon helpompaa.
Avasin heti alkuunsa kuusi luukkua: keittiön laatikot, nyt on roti ja järjestys siellä - meinasin kesken aamupuuronkeiton jäädä ihailemaan kauniita laatikoitani.
Yhdellä ihan helpolla venksautuksella sain ryönälaatikon hyötykäyttöön ja enemmän tilaa toiseen hyötylaatikkoon.
Enää kaapit. Sitten on keittiö hoidettu.
Paljon helpompaa näin kuin suursiivous kerralla koko kotiin, kyllä siinä lannistuu vahvahermoisempikin naisihminen, viattomista lapsista ja siipasta puhumattakaan.
Norsukin syödään pieni suupala kerrallaan.
*
Uusin harrastuneisuusopiskelu-urakkani - palatte epäilemättä halusta kuulla aiheesta - on verkkokeskusteluun osallistuminen.
Höh, minä en osaa. Miten siellä oikein kuuluu olla?
*
Tiedättekö mikä on tosissaan kummallista?
Täällä meidän kulmilla on alkanut uutena villityksenä bussikuskin kiittäminen kun jää pysäkillä pois. Samalla kun hyppää bussista ulos, pitää sieltä takaovelta huikata että giitööös.
Miksi kuuluu huutaa että giitööös, miksi ne eivät sano että kiitos, sitä en tiedä.
Se on yhä kasvava trendi.
Jotkut reippaammat yksilöt huutavat jopa että giitöös kyydistä tai jopa paljon kiitoksia kyydistä.
Minä jo kyynisenä ja väsyneenä odotan kauhulla sitä päivää kun joku saa päähänsä laulaa hoilottavalla sopraanolla että paaaljon giitöksiäää, paaljoon giitöksiää, hyyvästä kyydistä giitöksiiää....
Tasan en kiittele enkä yhdy lauluun ainakaan.
vinkeä viikonloppu
Olipas viikonloppu!
Nuoriso oli leireilemässä ja me aikuiset täysin hunningolla.
Perjantaina päädyimme viinille ja läl-läl-lää, minun viini- ja port-valintani olivat paremmat kuin hraH:lla joka kateellisena katseli vierestä kun minä herkuttelin. Varsinkin sillä portilla. (vinkki, jos listassa lukee että elegantti, niin uskokaa sitä!)
Lauantaina meinasi tulla kriisi, kun huomasin että perjantaina oli ollut toisenkin esseen palautuspäivä. Muuten ihan hyvä, mutta kun se essee oli aloittamista vaille valmis.
Yhteisestä perheensisäisestä sopimuksesta päästimme Jaakkotontun vihdoin eläkkeelle, mutta siitä huolimatta hyökkäsi jouluinen askarteluhenki kimppuuni.
Idea oli yhdenlainen, toteutus toisenlainen. Lopputulemana lapsukaisillamme on elämänsä ensimmäiset suklaatijoulukalenterit. Sunnuntaina leiriltä kotiuduttuaan ne katselivat niitä hetken, ja jokainen vannoi, että syö suklaat vasta jouluna. Hmh.
Lauantaina illalla menimme yhdessä ystävien kanssa syömään, päädyimme maisteluannoksille. Juttelimme, nauroimme, ihmettelimme että miten on mahdollista: silloin joskus kauan sitten kun lapset olivat pieniä ja rahaa oli vähän, käytiin säännöllisemmin yhdessä syömässä. Nyt olisi aikaa, muksut pärjäisivät ja finanssiakin saattaisi riittää - silti vaan emme pääse yhteiseen pöytään asti.
Jospa se tästä taas.
Sunnuntaina stressaannuin. En yhtään tykkää kun makea elämä loppuu ja vastuu alkaa.
Isosiskolla oli suoraan leiriltä heti parit esiintymiset, kaikilla useampikin koe tulossa, koko joulukuu yhtä pelkkää säätöä.
Pudotus takaisin ankeaan arkeen.
*
Tällä viikolla verstaan pikkujoulukset. Jee.
Ette kumminkaan usko, mutta ne pidetään grillillä.
Nuoriso oli leireilemässä ja me aikuiset täysin hunningolla.
Perjantaina päädyimme viinille ja läl-läl-lää, minun viini- ja port-valintani olivat paremmat kuin hraH:lla joka kateellisena katseli vierestä kun minä herkuttelin. Varsinkin sillä portilla. (vinkki, jos listassa lukee että elegantti, niin uskokaa sitä!)
Lauantaina meinasi tulla kriisi, kun huomasin että perjantaina oli ollut toisenkin esseen palautuspäivä. Muuten ihan hyvä, mutta kun se essee oli aloittamista vaille valmis.
Yhteisestä perheensisäisestä sopimuksesta päästimme Jaakkotontun vihdoin eläkkeelle, mutta siitä huolimatta hyökkäsi jouluinen askarteluhenki kimppuuni.
Idea oli yhdenlainen, toteutus toisenlainen. Lopputulemana lapsukaisillamme on elämänsä ensimmäiset suklaatijoulukalenterit. Sunnuntaina leiriltä kotiuduttuaan ne katselivat niitä hetken, ja jokainen vannoi, että syö suklaat vasta jouluna. Hmh.
Lauantaina illalla menimme yhdessä ystävien kanssa syömään, päädyimme maisteluannoksille. Juttelimme, nauroimme, ihmettelimme että miten on mahdollista: silloin joskus kauan sitten kun lapset olivat pieniä ja rahaa oli vähän, käytiin säännöllisemmin yhdessä syömässä. Nyt olisi aikaa, muksut pärjäisivät ja finanssiakin saattaisi riittää - silti vaan emme pääse yhteiseen pöytään asti.
Jospa se tästä taas.
Sunnuntaina stressaannuin. En yhtään tykkää kun makea elämä loppuu ja vastuu alkaa.
Isosiskolla oli suoraan leiriltä heti parit esiintymiset, kaikilla useampikin koe tulossa, koko joulukuu yhtä pelkkää säätöä.
Pudotus takaisin ankeaan arkeen.
*
Tällä viikolla verstaan pikkujoulukset. Jee.
Ette kumminkaan usko, mutta ne pidetään grillillä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)