väliaikaista kaikki on vaan?

olotila odottaa lattiaheppua

Olen ihan harmistunut, koska remppaheikit ovat kasanneet kaikki työkalunsa ja ties mitkä myrkkynsä pastakeittiööni. Ja tukkineet kaikki jo melkein käyttökelpoiset huoneet kaikella sellaisella minkä minun mielestäni olisi voinut laittaa suoraan paikalleen.
Mieslogiikka! Sen sijaan että nostaisi pesukoneen paikalleen, nostetaan siihen tilalle jättikokoinen jääkaappi.

Kirjahylly on pystyssä mutta ei kuvattavissa, sen tiellä on joku aparaatti ja vyöry muuta työmaaromua. Huone oli eiliseen asti asumakunnossa.

Kirjahyllyn pystytyksen jälkeen roinan määrä väheni murto-osaansa. 

Samalla sinnillä kaapitin melkein puolet keittiötavaroista. Pari laatikkoa sitä puolta vielä purkamatta.

Vaatteet ovat paikoillaan.

Lattiaheppu tulee tänään. En pääse neljään päivään tekemään yhtään mitään.
Olin ajatellut kaapittaa viimeisiä isompia asioita, mutta en pääse tarvittaviin kaappeihin saati tavaroihin käsiksi koska a) jääkaappi ja b) sähköjohdot. Ja viime kädessä tietysti c) koska lattiaheppu ja hänen hitaasti kuivuvat myrkkynsä.

Tyhjentämättä on lähinnä astia-, hygienia- ja lelupuolta.

pastakeittiön uudet keittiöhärpäkkeet?

aula

Jo ammoin havaitsemamme ystävät - herrasväki Psykedeelinen - on tehnyt tihujaan myös sähköpuolella. Sähkömies teki kunnioitettavan mittaisen työpäivän ja oli lähtiessään varsin hikoilevainen.

Mutta toiveikas ja sitä mieltä että maanantaina...

Meillä on myös toimiva vessa ja juokseva vesi. (ei mikään itsestäänselvyys kaikkien putkiohareiden jälkeen!)

Rakastuin ahtaaseen vessaamme. (jota en pääse kuvaamaan koska sähköjohdot)

En oikein tiedä, onko parempi olla yltiöpessimisti vai -optimisti.

Siksi olen raivostuttavalla tavalla vuorotellen kumpaakin ja hämmennän välitöntä lähipiiriä salamannopeilla mielialanmuutoksilla.

Odottaminen ei selvästikään ole minun juttuni. 

Tai kärsivällisyys.

Remppaheikit ihan varmasti eivät ole minun juttuni. 

*

Päätin että vietän aktiivilomaa.

Olen käynyt uimassa ja kiipeilemässä ja kerran puntilla. Kaikkina muina päivinä aktiivi on koostunut lähinnä raivonpäisestä kävelystä milloin mihinkin. Yleensä jonkun melkoisen suuren kantamuksen kanssa.

Yleisessä turhautuneisuudessani rupesin virkkaamaan jotain jämälangoista.

Kohta joudun ostamaan lisää jämälankoja.

loma.

loma!
lomaloma!
lomalomaloma!

Silkasta lomanodotuksen ilosta meinasin nukkua pommiin: tähän asti olen kaikkina aamuina herännyt ilman herätyskelloa kissanmourunnan aikoihin, ja joka tapauksessa niin aikaisin, että olen ollut verstaalla tuntia aikaisemmin kuin kouluvuoden aikana.

Verstaalla on jo monta päivää ollut hiljaisempaa. Nakuttelen tänään verkalleen hommat järjestykseen, ruokkoan pöytäni ja vetäydyn pelipaikoilta.
Menen kirjastoon lainaamaan juhannus-horge-sangria-maailmaan sopivaa luettavaa.
Menen sisustuskauppaan ostamaan ihanuuksia.
Menen kahvinkeitinkauppaan valitsemaan kahvinkeitintä.
Menen herkkukauppaan ostamaan kauhukolmikolle juhannus-horge-herkkuja.
Ja sitten vain olen.
Eikun Olen. Isolla alkukirjaimella.

*
HraHakkarainen laahasi minut eilen punttisalille.
Muistini mukaan olen ollut salilla viimeksi ennen kuin Isoveli on saanut alkunsa, vaatimattomat nelisentoista vuotta sitten. (silloin minulla !?! oli kuukausikortti??!!)

Personaltrainerini hraH oli fiksu ja antoi vain keppijumppa- ja venyttelyohjeita ja pisti seisomaan tasapainolaudalle. Suorastaan kielsi menemästä härpäkkeisiin, jotka joka tapauksessa ahdistavat kun niistä tulee mieleen inkvisitio. ("nobody expects the Spanish inquisition!")

Personalkehoni on nyt miellyttävällä tavalla lämmin ja venynyt, teki hyvää.
Saatan harkita uudelleenmenoa.
 *

juhannussuunnitelma

Aloin miettiä, mistä asioista oikein bloggasin ennen remppalouhosta?
Mitä oli ennen flooraa? Onko joskus ollut olemassa aika, jolloin en ole harmitellut vääränväristä saumauslaastia? (grrr!)

Olen elätellyt - suunnilleen tähän päivään asti - utopistisen vahvoja toiveita siitä, että olisimme juhannuskorvit grillanneet jo omassa uudessa hienossa uunissamme.
Tai itse asiassa ihan ensin elättelin utopistisia toiveita siitä, että juhannuksena olisimme jo asuneet uudessa hienossa kodissamme pari viikkoa ja aivan kyllästyneet siihen ja että olisimme viettäneet juhannusta perinteiseen tapaamme ensin itseksemme ja sitten kavereiden kanssa mökkimaisemissa.

Elämän reaaliteetit nyt näin kuitenkin rynnistävät ihmistä vastaan ja varmaa on, ettei remppalouhos ole vielä täysin asuttava juhannuksena. Lattiaheebo ainakin tulee vasta juhannuksen jälkeen. Ja ilmeisesti sähköheebo myös. (tänään paikalla on putkityyppi, huomenissa kaapistoasentajat).

Sinnikkäästi pidän toiveiden lippua huikean korkealla ja olen omatoimisesti päättänyt että juhannuksen jälkeisenä torstaina asetun oman keittiöni välittömään läheisyyteen.
Viimeistään kuitenkin perjantaina.
Silloin syön iltapalaksi juuri sitä mitä itse haluan juuri siihen aikaan kuin itse haluan ja juuri niin röntsissä ja vähissä vaatteissa kuin itse haluan ja rankan päivän päätteeksi kellistyn uudelle hienolle sängyllemme ja vaivun levolliseen suloiseen uneen, jota eivät pätki repivät stressiheräämiset ja toimettomuuttaan mouruavat kissat.
Varaan itselleni oikeuden itkeä katkerasti, jos näin ei käykään. (ei se tietenkään onnistu. se nyt on ihan selvä. silloin ei vielä ole kulunut riittävän monta paria viikkoa)

Kykyni olla sosiaalinen ja positiivinen ja syödä muiden päättämiä ruokia on saavuttanut kertakaikkisen lakipisteensä.
Ei edes niin kovin ponnekkaan keskustelun tuloksena hraH varasi meille juhannusjuhlat hotellista.
Kissoista huolehtii Joku Muu (ei kuitenkaan äiti!).
Me lönötämme pitkästä aikaa oman väen kesken.
Aion kuvitella että olen jossain missä on myös Horge ja kannullinen sangriaa. Tai mitä tahansa muuta kepeän kesäistä.

Jos nyt kuitenkin vastoin kaikkia odotuksia rakas ja saavuttamaton keittiöni sattuisi olemaan toimintakykyinen suomalaisen suven suurena juhlana, aion keittää siellä uusia perunoita ja syöttää lapsille makkaraa ja mennä vasta sen jälkeen haaveilemaan Horgesta. (lattiaheebo tulee joka tapauksessa vasta juhannuksen jälkeen, eikä sitä ennen kannata muuttaa vaikka muuten voisikin.)

**
ja joka tapauksessa aion nyt heti kohta mennä osteskelemaan kaikkia niitä kivoja juttuja, joiden osteskelua olen lykännyt jo pari viikkoa.
Tää rupee nyt sisustamaan.

maanantaimasennus?

Niin olen ylpeä lapsukaisestani. Hieno elämys yleisölle, ja kaikesta päätellen myös tanssijalle: tämän päivän kansantanssi on jotain aivan muuta kuin rullaatirullaata.
Loppunumerossa kentällä oli liki neljätuhatta tanssijaa, mutta: "katsos, kyllä minä aina tunnen oman muumilapseni" - kuten Muumimamman tiedetään lausahtaneen.

**

Rempparapo
Pieni edistysaskel: lapoin vaatteet kaappeihin. Jätin itselleni vielä töitä: menen järjestämään ne sieviin pinoihin nyt alkuviikosta.
Tulee edes illuusio asioiden etenemisestä.

Ja sehän oli selvä, että kaikista maailman asioista se valmiiksi koottu sänky tuli etuajassa. Piti kestää kolme viikkoa. Kesti yhden.
Onneksi sen sai jättää vielä varastoon.


Mikä ihme vaivaa maailmankaikkeuden aikajanaa?
Onko aika-avaruudessa vääristymä?
Olenko joutunut johonkin outoon madonreikään?

Ilmeisesti kaikki johtuu vain siitä, että olen humanisti, enkä niin muodoin kykene tajuamaan matemaattisia suureita.
Sen paremmin kvantteja kuin moolejakaan, enkä ainakaan pareja.

Kaikki remppajutut ovat kestäneet /kestävät "pari viikkoa". Tai "pari päivää" kuten reklamoitu keittiökaapisto. Menossa päivä nro 4.

Pari on - kuten kaikki tiedämme - mitä tahansa reilusti yli kolmen, ja joka tapauksessa yli yleisen sietorajan.
vrt. "märkätilalupa tulee parissa viikossa" (= 2,5 vko)
"kaks miestä, pari viikkoa" (= 4 vko)
"tän valmistuminen kestää pari viikkoa" (edelleen 4 vko)

Tällä logiikalla toistaiseksi alkamaton täysmittainen lomani päättyy parin viikon kuluttua. Ja se kuulkaa vasta onkin masentavaa.
Koska jos pääsemme asettumaan parin viikon kuluttua, se tarkoittaa sitä, että vietän koko lomanikin väliaikaisolotilassa. grrrrr.
Mutta ei hätää, se on kuitenkin vain pari viikkoa.Ja siitä parin viikon päästä onkin jo melkein joulu. Että jos jouluksi kotiin.

Täytyy ehdottaa maksupolitiikasta huolehtivalle hraH:lle että voisimme maksaa parin viikon kuluttua.
Oikein harmittaa, että maksoimme keittiökaapistot jo pari viikkoa sitten. Höh.

**

Rempan, muuton ja yleisen kodittomuuden suhteen tanssipidoilta kotiutunut Isosisko kiteytti: "äiti lupaa mulle, että kun me päästään omaan kotiin, me ei mennä viikkoon, tai kahteen, eikun kolmeen mihinkään kylään"
Oli helppo luvata.

potutus

höh.
Se seinän vinous ja mittavirhe onkin etu- ja takaosan välillä.
Se maksaa meille koko seinän korkeudelta kymmenen senttiä säilytystilaa. Ja ainakin kaksi työpäivää, tai enemmän jos toimitus kestää kauemmin.

Alan ymmärtää suhteellisuusteoriaa: aika on suhteellista. Pari viikkoa on viisi.

Nukkuminenkin on sitä paitsi aivan yliarvostettua touhua.

Synkeän tyytyväinen

olen synkeä.
Tai tyytyväinen.
Tai synkeän tyytyväinen.

Olen ihan koko ajan ollut aivan tavattoman huolissani pastakeittiöinkarnaation mitoista.
Olen ainakin skviljoona kertaa käynyt mittaamassa pääseinustaa ja murehtinut.
Olen mitannut rakkaalla rullamitallani (viimeksi eilen, hraH:n huokaillessa turhautuneesti), olen mitannut silmämääräisesti ja jalkamitalla ja Isoveljen kanssa vaaksalla ja rullamitalla.
Viime kädessä olen lohduttautunut sillä, että keittiöliikkeen asiantuntijaihminen on sen mitannut ja tarkistanut ja omien mittaustensa perusteella tehnyt piirrustukset ja suunnitelman.
Mutta voe helkkendaaler sentään.
Mittavirhe.
Mittavirhe.
Mittavirhe. (tähän ei löydy tarpeeksi rumaa sanaa, keksikää itse valinnainen!)

Vanhojen talojen riesa: seinät eivät ole suoria.
Heitto ala- ja yläosan välillä noin tuuman verran. Mitta otettu keskikorkeudelta.
Toivon totisesti että korjaava laatikosto tulee suunnilleen sekunnissa. (se laatikosto, josta olin niin iloinen, koska se on kymmenen senttiä enemmän kuin vanhassa pastakeittiössä. olisi pitänyt uskoa intuitiota!)

Kuljetuspalvelu soitti noin kolme minuuttia mittavirheen havaitsemisen jälkeen ja ajattelin että sepä vasta nopeaa toimintaa.
Mutta he tuovatkin meille valopeilin.
Jotenkin kyllä muistan että sellainen tuli jo viikko sitten?
(täytyy käydä penkomassa paketteja)

En yhtään ihmettele enää kodinkoneiden ja keittiökalusteiden hintoja, kyllä on melkoista hävikkiä - pelkästään yhdessä ainoassa kohteessa. (tähän mennessä: kadotettu 1 kpl jääkaappi; tyritty: 1 kpl vetolaatikosto; toimitettu tuplana: valopeili)

**

Miten muuten on mahdollista että kaapiston tilaus kestää suunnilleen sata vuotta mutta hätävarakaapiston saa melkein heti?
Onko niillä linjat tukossa kaikista hätävaratoimituksista?
Miten paljon pitää tulla kupruja, että voi ruveta suhtautumaan epäluuloisesti?

Ihan olen päättänyt että ikinä kuuna kullanvalkeana taikka koskaan en enää tee mitään remonttiin vivahtavaakaan.
En edes nukkekotiin.

**
Heräsin yöllä painajaiseen: emme pääse ikinä muuttamaan.
Sen lisäksi pudotin tuttavan kaksosenpuolikkaan kuralätäkköön ja yritin peitellä sitä heittämällä lapsen autoon.

sisustusta osa 1

teimme eilen Pikkusiskon kanssa ensimmäiset sisutukselliset hankinnat.

Menimme tutkimaan ja valitsemaan kaikenlaisia tärkeitä juttuja - wc-istuinta, suihkuseiniä, kenkätelineitä - ja päädyimme ostamaan verhot.
Ei tarvittu muuta kuin typykän kaihoisa huokaus: "voi äiti, nää on ihanat!"
Näpräsimme myös vihreitä karvalankamattoja ("äiti, tää olis niinku ruohoa, mun huone olis niinku puumaja!") ja kaikenlaisia muita ihanuuksia. ("mä haluaisin että mulla olis tosi värikästä ja iloista. se olis niinku mun oma koti!")

Olisin ostanut kenkätelineet, mutta olin unohtanut mitata käytettävissä olevan tilan.
Ja pyykinkuivatustelineen, mutta sama syy.
Katselin erilaisia imukuppijuttuja: pyyhekoukkuja ja paperitelineitä ja muita, ovatkohan ne toimivia? Pysyvätkö myös betoniseinässä? (ajattelen lastenhuoneita: laukkunaulakoita ja vastaavia)

Onko sadesuihku hintansa arvoinen yleellisyys, vai onko aivan turhake? Koska tila ei anna mahdollisuutta vaaleanpinkille koko perheen yhteiselle kynttilöin somistetulle kulmaporealtaalle /infrapuna-ultraäänisaunalle, päätimme panostaa vähän parempaan suihkulaitteeseen.
Sisustusaktiivit - vinkkejä?

Omia sisustushankintojani hillitsee se, etten saa realisoitua salarahastoani käteiseksi. En ymmärrä, miten se voi niin vaivalloista olla tämän päivän sähköisessä maailmassa. Pitäisi mennä kuuntelemaan sijoitusneuvontaluentoa ja odottaa kun ne faksaavat (!) tiedon jonnekin josta sitten rahat käsipelillä siirretään eteenpäin. En millään kykene hankkiutumaan sijoitusneuvojan juttusille, liian vaivalloista. Pitäisi varata aika ja kaikkea. Höh.

Kuka edes käyttää faksia tänä päivänä?
Onko sellaisia härpäkkeitä edes olemassa enää?

*

olen keräytynyt

Alan tokeentua viikonlopun työkeikasta.

Työhöni ja toimenkuvaani ei noin periaatteessa kuulu naperoiden kanssa puuhastelu, mutta koska nyt työyhteisö sellaisten asioiden ympärillä pyörii, osallistun minäkin satunnaisesti lapsellisiin tapahtumiin.
Ylimääräisten vapaapäivien toivossa tietysti.

Kyllä niin sisäisesti nauratti.
Yksi napero kannettiin jäähylle rauhoittumaan.
Yksi nelikko kävi puskapissillä jäätelötikut toisessa kädessä.
Vielä vähän fiksumpi rivillinen naperoita kävi kilpapuskapissillä: en tiedä kilpailtiinko kaaren pituudella vaiko sillä toisella momentilla, mutta lahkeillehan se homma kuitenkin meni. Jos ei omille, niin kaverin.
Muutama kakara kerättiin ojasta uimasta.
Ja aika monen taaperon perässä juoksi työlääntynyt äiti-ihminen.

Kauhunsekaisella kaiholla muistelin noita allekouluikäisvuosia ja totesin, että niin on helpompaa kun ei tarvitse pelätä että joku joutuu ihan hukkaan, ei tarvitse kantaa kassillista vaihtovaatteita, eikä raahata makaroninlötkeäksi heittäytynyttä lasta ottamaan lukua.

Monet niiden vuosien tapauksista ovat nyt vain hauskoja juttuja. Mutta yhtään ei naurattanut silloin kun uhmaikäinen heittäytyi raahautumaan pulkan perässä ja karjui suoraa huutoa että punainen valo ei saa mennä.
Tai kaupassa "mä kuoooolen".

Jollain tavalla se kaikki työläännys ja väsymys on ollut hyvää pohjaa luovaa. Käyttäytyvät melkein inhimillisesti nykyään, usemmiten (paitsi ehkä tiistaisin ja silloin kun pitäisi ihan oikeasti käyttäytyä)

keräilyerissä

Keräilen itseäni viikonlopun jäljiltä: töissä. Melkein hauskaa, myös rankkaa.
Keräilen itseäni viikonlopun jäljiltä: Pikkusisko on saavuttanut rempansietokynnyksensä.
Keräilen itseäni viikonlopun jäljiltä: pitkän ja henkisesti rankanpuoleisen työpäivän jälkeen lapsen alistunut kärsivällisyys oli ihan liikaa. Mietin koko ajan, miten voisimme olla kaikki jotenkin järkevästi samassa osoitteessa. Jälkiviisaana: olisi ehkä sittenkin kannattanut vuokrata väliaikaisasunto meille kaikille. Kissaeläimet tekevät meistä lainsuojattomia.

Keräilyeriin kun kuulun, onnistuin aamulla tumpeloimaan itseni väärään bussiin.
En käsitä miten se on mahdollista.
Meiltä menee näin kesäaikaan kolme erilaista bussilinjaa: kaksi sinne minne haluankin ja kolmas ei ollenkaan sinne. Onnistuin katsomaan numerot jotenkin ihan päin peräseinäjokea ja havahduin yhtäkkiä kirjastani ihan väärän maiseman keskeltä.
Tuli työmatkalle mittaa: köröttelin naapurilähiöön ja vaihdoin bussia.

Viikolla luvassa kotimaanmatkailua: loppuviikosta Hesaan työasioissa, viikonloppuna Suomen Mansesteriin huvitteluasioissa: Isosiskon edesottamuksia ihailemaan.

Jatkan keräilyäni.

väliaikatilanne louhoksella

Kameran piuha löytyi.
Anoppilassa, matkalaukussani.


olotila
vielä löytyy polkuja joita kulkea




keittiö




hraH:n aula, tuo kotimme alati seesteinen keskipiste




Isoveljen komero, viimeisenä tuotujen roinien kasa


Elättelen värjyvää toivoa juhannuksesta, mieluummin asettuisin jo paljon paljon aikaisemmin.

Sain sovittua UPM:n kanssa lomapäivät, kerrankin riitelemättä (se oli hyvällä tuulella kun meidän hanke on melkein maan parhaissa kantimissa tällä hetkellä!)
Kaksi viikkoa loman alkuun.

Kumma juttu: kaksi viikkoa loman alkuun tuntuu tosi lyhyeltä ajalta.
Kaksi viikkoa remppaheikkeilyä tuntuu ihan järjettömän pitkältä ajalta.
Mitenköhän saisi korvien välistä poistettua tuon remppaheikki-moodin?

etsintöjä remppalouhoksella

eilen olin tarmokas.
Tarvitsin kaikenlaista tavaraa suhteellisen normaalin elämän jatkumisen varmistamiseksi.

Piti siis kaivautua remppalouhoksen pölyisiin uumeniin, ja samalla odottelin postimiestä taas kerran visiitilleen. Ilmeisesti pakettivuoresta on puuttunut jotain, jonka puuttumista emme ole edes huomanneet, saati että olisimme puuttunutta vielä osanneet kaivata.

Viikonloppuna luvassa työkeikka: sinne kengät.
Huonekaluvalintoja teemme: näytepala sohvan kankaasta.
Mittanauha: verhojen pituuksien mittaamista varten.
Ruuvimeisseli: vahingossa sulkinaiseksi jääneen pesukoneen avaamista varten, ettei homehdu koko kone.
Kamerankin otin mukaan: tietysti kaikki kaipaavat kuvapäivityksiä?

Varsin epäjärjestelmällisesti aloin tonkia kasoissa.
Arvelin, että kengät saattaisivat löytyä sieltä, missä ovat melkein viimeksi tuodut tavarat. Lähestyin viimeksituotujen kasaa useasta eri ilmansuunnasta, mutta löysin joka kerta vain herraHakkaraisen kenkiä. (ja kirjoja. Niitä on joka paikassa, ja kaikkien niiden paikkojen vieressä)

Sohvakankaan näytepalasen löysin aivan vaivattomasti Isoveljen komerosta viimeisenä tuotujen tavaroiden kasan päältä. Sievästi viikattuna ja täysin pölyttömänä.

Mittanauha ei vieläkään ollut remppalouhoksella, se löytyi myöhemmin illalla väliaikaismajoituspaikasta. Se oli väliaikaisroinasäilytyskassissa.

Ruuvimeisselin kähvelsin remppaheebojen työkalupakista. Oma meisseli löytyi illalla kun järjestelin seuraavan päivän työasioita - se olikin käsiveskassa. Tietysti, ei kai kukaan kelpo nainen lähde mihinkään ilman ruuvimeisseliä?

Olin ihan varma, että kameran piuha on anoppilassa Tärkeiden Tavaroiden Laukussa.
Tärkeiden Tavaroiden Laukussa olikin punainen sydämenmuotoinen tyhjä peltirasia, tyhjä toilettilaukkuni ja pieni pussillinen vähemmän tärkeitä lääkkeitä sekä sohvan kiinnitysmekanismit.

Kameran piuha ei ollut myöskään kompuutterilaukussa, ei väliaikaisroinasäilytyskassissa, ei käytetyimpien vaatteiden laukussa, ei matkalaukussa eikä käsiveskassa. Että se nyt kuvapäivityksestä tällä erää.

Päivän saldo on kuitenkin positiivisen puolella: kolme tavaraa viidestä löytyi. Vaikkakaan ei yhtään sellaista tavaraa, jota ihan oikeasti olisin tarvinnut. Esim. ne kengät. Ne ovat aika essentiaaliset tulevan työpäivän kannalta.
Voittopuolisesti olen silti aina löytänyt louhokselta sen, mitä olen etsinyt. Olen vielä aika hyvin kartalla siitä, missä mitäkin on.

Ja puuttuva rengas oli vesiklosetin kaunis peili. Sen toivat postimiehet tyylikkäästi kaikkien muiden pakettien jatkoksi melkein täyteen olotilaamme.
Olen alkanut pelätä, että uusi sänky toimitetaan kamalan nopeasti. Tilasimme sen valmiiksi koottuna.

**

HerraHakkarainen sai sisustushepulin - hän keksi sisustustyynyt.
Yritimme valita kankaita tuleviin nojatuoleihin.
Niitä oli liikaa.
Sanoin ajattelemattomasti että voihan sitä vaikka kikkailla tyynyillä.
HraH:n silmät alkoivat loistaa.
(Emme totisesti taida asioida sen pahemmin kodinjunttilassa kuin pohjolan huonekaluhelvetissäkään: tässä on kuitenkin kyseessä mies, joka käyttää tuntikausia oman pukukankaansa valintaan. *huokaus*) (hmm... tätä kannattaisi ehkä jollain tavalla hyödyntää, suostuisikohan hän valitsemaan myös verhot? niistä on aina niin paljon päänvaivaa)

addiktiovaara

Tällainen remppaelämä on kauhean addiktioherkkää.
Joutuu päivästä toiseen taistoamaan sitä vastaan ettei addiktoituisi.

Aktiivivaiheen aikana ensin uhkasi remppakalja-addiktio. En ehtinyt remppakalja-addiktoitua, koska siirryin jo toisena päivänä saumattoman sujuvasti remppasärkylääkeaddiktioon. Sitä kyllä riitti, koko aktiivivaiheen ajan ja vähän ylikin.
Aktiivivaiheen perusostoskierros: rautakaupasta apteekkiin ja leipäkaupan kautta kotiin. Leivät nassuun, muutama tunti tapettien rapsuttelua ja perään kourallinen kivunlamauttajia.

Nyt - tasanne- ja henkislamaannusvaiheessa (eli remppaheikkiodotteluvaiheessa) - olen addiktoitumaisillani lohtusyömiseen, lohtujuomiseen, lohtunettinotkumiseen ja lohtushoppailuun.

Olen mielestäni ihan käsittämättömän urhoollinen (no en ole!) kun jaksan tämmöistä elämää ja sen takia minun pitäisi koko ajan saada lohdutella itseäni.
Minun kuuluu saada syödä karkkia ja pizzaa.
Tosielämässä en syö melkein koskaan karkkia. Nyt nassutan joka ilta. Ja meinasin suuttua hraHakkaraiselle kun se söi viimeisen omarin (en edes tykkää niistä, ne ovat liian makeita!) Ja liiasta pizzastakin tulee huono olo.  Lohtujuomista torjuu onneksi jääkaapin ja riittävän kylmän juoman puute.
Vyötärölinjatilanne on huolestuttava.
Olen vyötärölinjaton.

Kaikkein vaikeinta on torjua lohtushoppailu. Olisi niin ihanaa mennä valitsemaan kaikenlaisia uusia juttuja uuteen kotiin. Ainoa mikä estää, on akuutti vaje säilytystiloissa.
Korvikkeeksi tilasin (!) ompelimosta (!!) itselleni uusia kesäpaitoja. Ajattelin, että jos en osta kotiin, voin kuitenkin hemmotella itseäni. En kyllä tiedä, missä niitä paitoja aion säilytellä. Ei tullut vaatekaappia niiden mukana.

En tiedä kuinka kauan vielä saan ylemmyydentuntoista nautintoa ei-osteskelusta.
Suunnittelen yhden salatilin tyhjäämistä ja fanaattista osteskelukierrosta kaikissa kaupungin kaupoissa.
Haluan pyyhkeitä, pyyhekoukkuja, päiväpeitteitä, pyykkitelineen, mattoja, verhoja, astioita, tiskiainesäilytyspullon, vessaharjatelineen, vaatenaulakon, kenkähyllyjä, kenkäkaappeja, teeveetason, telkkarin, radion, muita kodinkonehärpättimiä, lipastoja lapsille, peiton, housuja, paitoja, kenkiä, sukkia.
Olisi niin nautinnollista melkein itkeä ostoskassien painosta, siitä että kädet venyvät melkein maahan asti kaiken uuden ja ihanan painosta.

**

Olen pohtinut kaikenlaista nimistä.
Onko kornia, jos olisi veljekset ja toisen nimi on Joona ja toisen Eino? Jos tulisi kolmas, olisi ihan pakko antaa sille nimeksi Kai.

Ja sitten olisi kiva tuntea joku, jonka lempinimi olisi takatukka-Lehtinen. Olisi varmaan aika metka tyyppi se.

pitkästyneisyyden kaipuu

kaipaan lapsia niin että sieluun sattuu.
Vaikka näen heitä ihan joka päivä.
Kaipaan sitä että olemme vain me, omassa rauhassa. Kaipaan perhe-elämään turhautumista ja väsymistä ja voimattomuutta.
Kaipaan normaalia arkea.

Saan hetkellisiä hyvänmielen puuskautuksia siitä, että wc on kokonaan ja  kylppäri melkein laatoitettu (lattia kesken, taloyhtiön firma hidastelee vesieristeiden kanssa), siitä että Pikkusiskon huoneen kaappi on liukuovia vajaa valmis. Siitä että kävimme tilaamassa uuden sängyn (vaikkemme saaneetkaan sitä, jonka olisimme halunneet; valmistus oli lopetettu), siitä että keittiötä on pantu aluilleen.
Kaikki on hyvä ja eteenpäin. Olen positiivinen ja luottavainen ja suunnittelen verhoja. Tai mattoja.
Sitten tapaan lapset.
Silloin loppusuoralle on ihan liian pitkä matka.

Kaipaan aamupaloja.
On hetkellisesti ihan hauskaa hakea aamu- ja iltapalansa kahviosta tai kaupasta.
Kaipaan silti sitä, että saan istua varpaat paljaana oman pöydän ääressä syömässä kaikessa rauhassa.
Syömässä sitä, mitä itse haluan.

Kaipaan varpaitani.
Omassa kodissani hipsuttelen paljain varpain aina. Röntsävaatteissa, leppoisasti.
Kaipaan suihkunjälkeiskotoisolotilaa.

Kaipaan lapsia.
Kaipaan omaa suihkua, omaa keittiötä, omaa vaatekaappia, omia pölyjä ja likoja.

Päivät ovat ihan käsittämättömän pitkiä. Järjellä ja suhteellisuudentajulla ymmärrän: tämä kaikki on positiivista ja eteenpäinvievää aikaa. Meillä on koti valmistumaisillaan, meillä on paikkoja joissa tällä hetkellä olla, meillä on mukavia ihmisiä ympärillämme, meillä ei ole takana tuskallista vesivahinkoa tai muuta isoa tuhokriisiä.

Kaipaan lapsia.
Kaipaan itseäni.
Kaipaan oman elämäni hallintaa.
Kaipaan sitä, että me kaikki olemme saman katon alla: lapset, aikuset, eläimet, tavarat.

Kaipaan pitkästymistä.

Vasta nyt ymmärrän arjen arvon.

Luennan ilo

Yritän pitää ajatukseni poissa remppalouhokselta. HraH oli käynyt siellä: remppaheikkien mukaan menee vielä parisen viikkoa.
Viimeiset parisen viikkoa remppa on kestänyt parisen viikkoa. Mieleni tekee itkeä.

**

Isoveli menee syksyllä yläkouluun, Isosiskosta tuli viidesluokkalainen ja Pikkusiskosta tokaluokkalainen.
Kaikki ovat oppineet lukemaan viiden-kuuden ikäsinä kutakuinkin opettamatta, mekaaninen lukutaito on jokaisella viimeistään eskarikeväänä ollut suhteellisen sujuva ja ainakin osittain jo ymmärtävällä tasolla.
Kaikki lapset ovat tämän kevään aikana tehneet koulussa allu-lukutestin ja suoriutuneet siitä selvästi yli ikätason.

Isoveli on eskari-ikäisestä asti ollut todellinen lukutoukka. Joskus jopa siinä määrin, että toivoisin itse olleeni vähän vähäisempi lukuharrastuksen kannattaja: Isoveli kun on kehittänyt lukuharrastuksesta itselleen jo jonkinmoisen tavaramerkin. Isoveli lukee: hän lukee nopeasti, paljon ja laajasti. Scifiä, fantasiaa, tietokirjoja, sarjakuvia, dekkareita, pokkareita, tyttökirjoja, poikakirjoja... Viimeisin tietämäni Isoveljen lukema kirja on Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia. Annoin sen hänelle perjantaina ja palautin kirjastoon lauantaina.
Yllättävimmät Isoveljen lukutempaukset ovat olleet Pikku naisia -sarja, Tuija Lehtisen Laura-sarja ja Uusi testamentti, jota hän sinnitteli ensimmäisen kerran läpi neljäsluokkalaisena.

Isosisko on lukijana valikoivampi. Hän aloittaa innolla mutta lukee harvoin loppuun asti. Jos voi valita, hän valitsee mieluummin äänikirjan. Tämän kevään aikana Isosisko on hämmästyttävällä sinnillä ja innolla urakoinut läpi Harry Pottereita - en olisi ikinä uskonut hänen innostuvan niistä, saati jaksavan tai edes uskaltavan niitä lukea. Eikä olisi tullut mieleenikään tarjota niitä hänelle luettavaksi. Parhaillaan Isosiskolla on työn alla Feeniksin kilta (melkein lopussa) ja Puoliverinen prinssi (kuulemma vähän tylsä, hän aikoo lukea vain parhaat palat). Jatkuvassa luennassa Isosiskolla on Harry Potter-elokuvakirja. Äänikirjoista luulen hänen kuuntelevan Linnunradan käsikirjaa ja kuulin hänen kuuntelevan jotain Arto Paasilinnaa.
Isosiskon Potter-fanatismi on kaikkinensa ollut varsin yllättävä ja uskomattoman hieno luku- ja eläytymisjuttu. 

Pikkusiskon lukutaito on vielä varsin tuore, reilun vuoden ikäinen. Hän kyllä lukee, mutta jos valita saa, hän mieluummin piirtää. Ja vielä mieluummin hän katsoo. Kevään aikana Pikkusisko lueskeli pitkät pätkät Narniaa. Kirjastosta Pikkusisko lainasi viimeksi Jalon Jesse-koirasarjaan kuuluvan kirjan, jota hän sinnitteli muutaman sivun eteenpäin. Pikkusisko on yhdessä isojen kanssa kuunnellut Linnunradan käsikirjan. Yhdessä luimme kirjastossa Kissojen nimipäiväkirjaa.

Yritän - silloin kun olen hyvän äidin tuulella - luetuttaa lapsilla laajasti.
Lukemaan opettelevalle olemme etsineet kirjoja kiinnostavista aiheista: dinosauruksista, avaruudesta, hevosista, eläimistä. Olen tarjonnut selkokirjoja siinä vaiheessa kun lukutaito on ollut vielä horjuvaa, mutta helppolukuiset ovat jo olleet liian tylsiä. Tytöt ovat molemmat lukeneet selkoversiona Pikku Heidin, Isoveljeä puhutteli Robinson Crusoe.
Isoveljellä on nykyään vapaa pääsy kaikkiin kirjahyllymme kirjoihin: joitain yksittäisiä kirjoja olen suositellut jättämään myöhemmäksi. Tytöille suosittelen omasta hyllystämme vanhoja suosikkejani.

Jos jonkun kirjailijan tyyli on puhutellut, olemme yhdessä etsineet kaiken mahdollisen juuri siltä kirjailijalta: Isoveli on kriisissä koska hän on lukenut kaikki Terry Pratchettit. Isosiskon suosikki Anneli Kanto ei suolla maailmalle riittävän nopeasti uusia Futistyttö-kirjoja ja Pottereidenkin loppu siintää jo horisontissa. Eläinaiheisia tietokirjoja onneksi riittää Pikkusiskon iloksi.

Olen lukenut lapsille ääneen: paitsi viimeisen vuoden aikana. Emme ole oikein enää löytäneet sellaista yhteistä ääneenluettavaa, joka olisi kaikkia puhutellut. Parhaita ääneenluettavia ovat olleet sellaiset, joissa äiti kierii naurusta lattialla, eikä lukemisesta tahdo tulla mitään: Timo Parvelan Ella-sarja lähinnä.
Isoveljelle luin aikoinaan Tarun sormusten herrasta: tyttöjen kanssakin sitä taannoin aloitimme, mutta heitä se ei kiinnostanut.

Vertailupohjani ei ole kovinkaan laaja - ja tietysti oma jälkikasvu on jo lähtökohtaisesti vähän parempaa kuin naapurin - mutta tuntuu siltä, että naperoillamme on erilaisten nyanssien ymmärtämisen kyky. He hahmottavat erilaisia kielikoodeja, kykenevät sanailemaan, ymmärtävät vaikeaakin huumoria ja osaavat keskusteluissa puolustaa mielipiteitään.
Vastapainoksi he ovat usein melko tavoittamattomissa: milloin Narniassa, Tylypahkassa tai Keskimaassa - kaukana kotoa ja minun komenteluistani joka tapauksessa.

kevätjuhlamietteitä

Lähikoulun kevätjuhla.
Ekaluokkalaiset - Pikkusisko eturivissä - lauloivat koulunsa päättäville Lasken matkaan leijan kauneimman. ("anna rauha, varjele meitä"...)
Kuudesluokkalaiset - Isoveli takarivissä - lauloivat kouluun jääville On aika purjeet nostaa.
Voi minun pieniäni.

Isosiskon kaupunkikoulun kevätjuhla on kovaa kamaa: aikuisilta kielletty. Saimme kuitenkin eilen hraH:n kanssa eksklusiivisen näytteen ohjelmistosta, kun Isosisko, kaverinsa ja tämän pikkuveli esittivät kahden huilun ja yhden sellon sovituksena ihanan Smile:n.
Voi minun pieniäni.

*
Olen koko vuoden ollut vähän tyytymätön Isoveljen opettajaan, aiemmin tiukkaotteinen ope on tuntunut vähän vetämättömältä ja tavoittamattomalta koko vuoden. Monessa asiassa hyvin aloitettu työ on heitetty kesken.
Nyt kevätjuhlan päätteeksi hän tuli varta vasten juttelemaan: "Kiitos, on ollut ilo opettaa Isoveljeä"
Minulla löi aivokoneisto aivan tyhjää - miten vastataan että kiitosvain mutta me emme ole olleet yhtään tyytyväisiä ja oletko tosissaan hoitanut hommasi mahdollisimman hyvin? HraH oli onneksi ajan tasalla nopeasti: "kiitos, Isoveli on viihtynyt hyvin" (tottakai se viihtyy, se on istunut tunnit kaiket takapulpetissa kaikessa rauhassa lukemassa!)

Töiden loppuunsaattamattomuus on tosissaan jyrsinyt koko vuoden.

Luokalla oli lukuprojekti: piti lukea yksi kirja (*). (Hevonen joka hukkasi silmälasinsa) (minun mielestäni ei enää kuudesluokkalaisten kirja, mutta menköön nyt!)
Isoveli oli lukenut sen. Ja sen seuraavankin, jota ope hänelle ehdotti. Ja sitä seuraavan (Sofian maailma), mutta yleisen rauhan nimissä Isoveli luki sen uudestaan. Lukemiseen käytettiin joitakin äikäntunteja. Kun Isoveli oli urakoinut lukaissut kirjansa loppuun, ei opella ollut antaa hänelle mitään lisäluettavaa. Poikanen oli omatoimisesti lukenut Uutta testamenttia.
Osa luokan pojista ei missään vaiheessa päässyt sen oman kirjansa loppuun.

Oli viestijuoksutapahtuma, jonne pääsystä oikein kilvoiteltiin koulussa. Suurin sanoin ja pullistellen.
Tapahtumapaikalla kaikki muut juoksijat Isoveljeä lukuunottamatta kieltäytyivät osallistumasta, viettivät siinä leppoisan vapaapäivän istuskelemalla katsomossa.

Oli koko koulun yhteinen lukuoviprojekti, johon Isoveljen luokka ei edes osallistunut.

...ja nämä ovat vain yksittäisiä tapahtumia, jotka ovat koskeneet Isoveljeä; asioita jotka ovat olleet hänelle tärkeitä, äidille raportoimisen arvoisia.
Miten paljon on sellaista, josta en tiedä? Muille lapsille tärkeitä asioita? Sellaista, joka ehkä on kirjattu opetussuunnitelmaan? Mitä sellaista on ohitettu, joka olisi ollut tärkeää luokan tytöille?
Mihin opettajan aika ja energia on kulunut?

Sitäkin minä mietin, millaista viestiä oppilailleen antaa opettaja, jonka mielestä tehtävää ei tarvitse saattaa loppuun?
Kyllä - lukeminen on työlästä. Varsinkin jos osaa kieltä huonosti.
Kyllä - urheilussa voi hävitä. Omilla kulmillaan kuningas ei välttämättä ole voittaja kun porukassa on myös tosiharrastajia.
Mutta silti: annettu tehtävä pitäisi suorittaa loppuun. Pitäisi uskaltaa yrittää.
Koko elämäänsä ei voi luistella. Eihän?

*
Kevätjuhlan ehdoton helmi oli kahden pikkutytön esittämä Frontsideollie, joka huipentui siihen kun viimeisessä säkeistössä lavalle skeittasi pikkukundi joka teki melkein täydellisen frontsideollien (kompastui, vauhti oli liian hidas temppuiluun)
Se oli oikeasti liikuttavan suloista.
Ei siis tietenkään se, että napero kompastui, vaan koko se konsepti. Pikkutytöt juhlamekoissaan ja kaikki.

*
(*) miten voi oikeasti olla niin vaikeaa lukea loppuun yksi niin littana kirja? Se on vielä ihan hauskahkokin.
Minä olin kuudennella puoli vuotta maalaiskoulussa ja sen puolen vuoden aikana luimme äikäntunneilla ääneen (kaiken muun opiskelun ohessa) Robin Hoodin, Ollin oppivuodet ja Tottisalmen perillisen. Inhosin jokikistä, en olisi missään olosuhteissa lukenut niitä itsekseni.
Ja koska luettiin ääneen, luin käytännössä jokaisen vähintään kahteen kertaan. Seurasin puolisilmällä sitä kohtaa, jossa oikeasti oltiin menossa ja luin eteenpäin, kun en jaksanut odottaa niitä, jotka melkein vielä tavasivat.
No, sen toisen puolen vuoden aikana - jolloin olin kaupunkikoulussa - ei luettu mitään. Ei ääneen, eikä itsekseen. Ja sillä luokalla kyllä oli niitä, jotka eivät oikeasti osanneet lukea. Hätinä kirjoittaa.
Mutta se taitaa olla toisen tarinan paikka.