Varjo

Itse valitsin kerran olla sinun varjosi
Laahasin onnellisena perässäsi
Kuvitellen olevani siten vähän enemmän
Olinhan löytänyt elämälleni tärkeän tehtävän

Joskus uskalsin hiipiä hetkeksi edellesi
Koitin kasvaa suureksi rinnallesi         
Mutta palasin pian paikalleni takaisin
Enhän tiennyt itsekään mitä silloin halusin

Kunnes kerran ikäväkseni huomasin
Minusta oli tullutkin toisenlainen varjo
Sellainen joka kaivetaan esiin sateella
Ja piilotetaan nurkkaan paisteella

Olin ruma ja rikkinäinen
Turha ja yksinäinen

Nyt olen vihdoin vapaa siitä hämmennyksestä
Olen enää muisto varjosta entisestä
Minulla on omat vahvat jalat
Ja ne astuvat mihin milloinkin itse tahtovat

Minä EN

Minä EN ole kielteinEN
Olen realistinEN ja tiedän sanomattakin sEN
EttEN ole kovinkaan luottavainEN
Mutta kai muuten melko tavallinEN ihminEN

KuljEN riskiEN reittejä vältellEN
EpävarmuudEN maassa eläEN
KaikEN tarkoin varmistelEN
HuomisEN valmiiksi suunnitelEN

HätäilEN ja ympärillENi pälyilEN
PelätEN välillä vapistEN
ArvelEN, että huomaat sEN
Ja hävetEN paikalta liukenEN

Mutta minä EN ole kielteinEN
EN sentään sellainEN !

ENnEN vaikka itseltäni kiellän sEN.

Voi sinua!

- Voi sinua!
Sinä ja moni muu
Kirjoititte jo kaikki kauniit sanat loppuun
Ne on taivuteltu, suloisesti soviteltu
Kieputeltu valmiiksi liian moneen runoon, lauluun

- Voi minua!
Minä ja moni muu
Sotkemme sanoja sekaisin, väännämme väkisin
Jospa joku joskus jäisi elämään
Ei vain helisemään ihan yksinään

Ja ikkunan takana laulaa lintu.
Se katsoo minua tuimasti ja sanoo:

- Voi sinua!
Soitan minäkin samoja säveliä,
ikuisia iskelmiä, laulan lakkaamatta,
muihin vertaamatta!

- Voi sinua!
Ellet taidoillasi, lahjoillasi,
lauluillasi, omilla sanoillasi,
uutta iloa luomakuntaan luo!

Häviän

Häviän vieläkin liian usein itseltäni
Äkkiä huomaankin huhuilevani jostain sivulta
Oma ääneni toteaa minun lähteneen pois

En ole edelleenkään löytänyt pysyvää kotia kuoreni alta
Enkä ole onnistunut lukitsemaan itseäni sisään
Yhä välillä vaivaannun omassa seurassani

Niin ahdasta,
Niin tylsää, tyhjää puhetta
Outoa hiljaisuutta

Silloin karannut sieluni lähtee vaeltamaan vapauteen
Ja hyvähän sen on sieltä huudella ivaten perääni:
- Mitäs nyt teet? Sinä et ole läsnä!

Mutta vielä joskus, sen lupaan!
Joskus sisälläni on niin kotoisaa
Ettei mikään voi enää houkutella minulta pakoon 

Iloa etsimässä

Ilo oli mennyt piiloon.

Etsin sitä kaikkialta.
Kävelin kirkkaana päivänä rannalla.
Tuijotin vieraan lapsen nauravia kasvoja.
Annoin itselleni luvan tehdä, mitä mieleni tahtoi,
mutten siitäkään osannut nauttia.  

Iloa en löytänyt.

Niin minä luovutin ja päätin mennä itse piiloon.
Painuin vällyjen alle pimeään, 
vaivuin levottomaan uneen.
Unessakin muistin, kuinka iloton olin. 

Kunnes aikani siinä maattuani,
heräsin hiljaiseen ääneen, joka kuului aivan läheltä.
Se puhui lempeästi niin kuin sellaiselle, joka ei aivan ymmärrä elämää.
Niin kuin peiton alle piiloutuneelle lapselle puhutaan.
- Siellähän sinä oletkin! se sanoi.

Ilo oli löytänyt minut. 

Se oli nähnyt salaisen piiloni. 
Hätäännyin, mutta ilo ei ollut moksiskaan.
Tarjosi vaan varmasti hentoa kättään.
- Tule! se sanoi.
- Kestätkö sinä?
kysyin ja pelkäsin, ettei se jaksaisi minua,
olinhan kamalan raskasta seuraa.

Mutta ilo olikin vahva ja kesytön, suorastaan villi.
Se tempaisi minut yhdellä kädellä hurjaan tanssiin.
Minä loikin kömpelösti sen rinnalla ja yritin aluksi hallita sen hyppelyä.
- Käyttäydy nyt ilo!
- Älä häpäise minua leikilläsi enempää!

Kohta minun oli kuitenkin luovuttava vastarinnasta.
Niin hullunkurista se tanssi oli.
Pyörryttävää, kepeää, pelotonta ja hilpeää. 

Ilo oli valloittanut minut!

Lämpöä etsivät kalat

Lämpöä etsivät kalat pyrkivät syvälle
Ne sukeltavat pohjalle pinnan viimaa karkuun
Antavat järven rauhassa jäätyä ylleen
Siellä mudassa ne elävät pitkän kylmän kauden
Liikkuvat pimeässä hitaasti ja yksin

Lämpöä ja suojaa etsiessään
on toisinaan hylättävä pinta
ja löydettävä lepo syvältä

Syyllisyydestä

Syyllisyydestä sinulle kerroin
Se minua taas vainoaa
Ei se vaivaudu kysymään lupaa
Sillä paljon on asiaa

Se kertoo kuinka vähän
olen pystynyt antamaan
Niin heikosti rakastamaan
Herättää keskellä yötä ja jatkaa
Sitä samaa lauluaan:

Yritä, yritä vielä enemmän! Ei riitä, riitä tämä!
Yritä, yritä vielä enemmän! Ei riitä, riitä tämä!

Ja minä helposti opin
sen tarttuvan sävelen
kohta jo hyräillen vastaan:

Yritän, yritän vielä enemmän! En riitä, riitä näin!
Yritän, yritän vielä enemmän! En riitä, riitä näin!

-
Mutta ymmärsinkö oikein,
se et olekaan sinä,
joka kanssani laulua laulaa?