TSI-nörtti

TSI, melkein kuin CSI mutta ei sinne päinkään. Vaikka aika Horatio-henkeen oon tänään riehunut toista tuntia valaistussa asunnossa fikkarin kanssa. Ja ehkä vähän tuijotellut kaukaisuuteen kädet lanteilla. Aurinkolaseja ei kyllä ollut, eikä punaista tukkaa. eikä muuten Hummeriakaan.

Mutta siis joo, tulin puhelimyydyksi (tai siis puhelinmyyjä yllätti, en  ole joutunut ottaa-slipoverin-pois-hommiin) tässä reilu viikko sitten ja jotenkin päädyin tilaamaan itselleni uuden netin ja digiboxin. Olin haikaillut tallentavaa digiboxia, mutta en vielä ollut päässyt toimeentumaan ajatuksen kanssa. Ja nyt sekin asia tuli hoidettua.
Eilen sitten päätin kaivaa laatikon auki ja viritellä laitteet. Nukutti, mutta olisin halunnut nähdä Neloselta tulleen Beckin. Ja kas, tallennusominaisuus hän tässä tuli enempi kuin tarpeen. En todellakaan koe olevani mikään nörtti, joten itkuhan siinä meinasi päästä kun kaikki härpäkkeet oli tuossa lattialla somasti ja lopputuloksena se ettei toimi netti eikä telkkari. Ei auttanut kuin jättää kamat levälleen ja lähteä bellyyn. Jotenkin siellä sain vatkattua aatokseni uuteen malliin ja sen jälkeen tunti tehokasta aikaa saada laitteet toimimaan ennen kun Beck alkaa. Sainhan mä ne lopulta toimimaan, mutta piuhoja ja kaapeleita oli olkkarin ja eteisen lattia täysi.
Tänään sitten työpäivän ja salitreenin jälkeen uusi yritys vähemmillä piuhoilla. Ja toimii.

Sittenhän se varsinainen lysti sitten alkoikin. Digiboxin ja modeemin sijoittaminen niille kuuluviin paikkoihin. Boxi kirjahyllyyn (ja niin että piuhat kulkee sieltä takaa siististi) ja modeemi tuonne itäsiipeen (makkariin). Onnekseni edelliset asukkaat tässä kämpässä halusivat katsella telkkaria makuuhuoneessa ja 70-luvun teknologialla ei tässä asunnossa ole kuin olohuoneessa antennipistoke. Kekseliäät asukkaat olivat sitten poranneet (hyvin siistit, toim huom!) reiät antennipiuhaa varten olohuone-vaatehuone ja vaatehuone-makuuhuone seiniin. Nyt sain sitten digiboxin ja modeemin yhdistävän kaapelin kulkemaan siististi ja nätisti. Huomenna pitäisi enää naputella piuha kulkemaan jalkalistan päällä, tai oikeasti haluaisin ostaa sellaisen muovisen jutskan minkä sisälle sen voisi laittaa. Pitkin iltaa olen siis kontannut pitkin lattioita, keräillyt johtoja kirjahyllyn alta ja ujutellut niitä pitkin seiniä. Siksi on ollut tarvetta myös taskulampulle.
Usko meinasi loppua ja toivokin oli jo karannut, mutta kyllä nyt on siistiä.

Toim huom, voisi joskus imuroida tuolta kirjahyllyn altakin ja vaatehuoneen nurkat kanssa...

Toistan itseäni

Tänään meni salilla kello rikki. Ensin siitä tipahti sellainen sellainen pimeässä hohtava nappula tuosta klo 12 kohdalta ja hetkeä myöhemmin huomasin että kellosta puuttaa hihnasta ihan kokonainen pala. Kelloni on ehta muovikello (ihku pinkki), jonka ostin tämän vuoden helmikuussa. Äsken yritin etsiskellä kuittia, olisin käynyt tyrkyttämässä kelloa takaisin myyjälle mutta eihän sitä löytynyt. Toisaalta olen tainut tiputtaa kellon lattialle epähuomiossa useammin kuin kerran, joten taitaa lähinnä olla peiliin katsomisen paikka. Harmittaa silti isolla. Kello on sellainen asia, mitä ilmankaan en oikein osaa olla. Alaston olo ilman. Vähän sama juttu kuin se että huomaa kesken päivän kännykän unohtuneen kotia. Mutta kellon puuttuminen on vaan paljon pahempi.

Otsikkoon palatakseni. Samaan aikaan kun salilla ihmettelin hajonnutta kelloani (totuuden nimissä se on varmaan jo hajonnut aiemmin, huomasin vaan sen salilla), kuuntelin (mp3:sta akku loppu) kun joku perstrainer kävi asiakkaansa kanssa läpi tämän viikkoaikataulua. Jos salakuuntelin oikein, ohjelmassa oli kerta salilla ja neljä aerobista harjoitusta viikkoa kohti! Toki en asiakkaan tavoitteita tiedä, ja saatoin myös väärin salakuulla, mutta tuntuu suhde jotenkin, hmm, väärältä? Tai tässä päästään nyt siihen itseni toistoon. Niinkuin olen miljoonasti täälläkin huokaillut, ei noi aerobiset ole millään tavoin mun juttu. En saa itseäni ruoskittua kuin väkisin lenkille, ja silloinkin on pakko olla seuraa. Kesän jälkeen en ole saanut oikein vesijuoksuvaihdettakaan silmään, vain muutamia kertoja olen jaksanut käydä. Ainoa säännöllinen aerobiseni on Bellyfit, joka sekin on sangen matalasykkeistä. Tiedostan, että jotain tarvitsisi tilanteelle tehdä. Ongelmani on spontaani inho ryhmäliikuntaa ja ohjattuja tunteja kohtaan, pois lukien siis ilmeisen. Tai mikäs pakko ihmisen on mitään aerobista harrastaa jos se ei kiinnosta? Salilla riehuminen kun kiinnostaa edelleenkin senkin edestä.

Väsyttää ja vatuttaa. Syyttäisin hormoneja jos niiden vaikutukseen uskoisin. Syytän sadetta ja kiirettä töissä. Äh. Nyt tarttis ostaa jostain motivaatiota.

Tyttö-huttua

Kuten otsikosta voidaan päätellä, älkööt raavaat miehet ja tyttösoopailulle immuunit naikkoset vaivautuko.
Eli kriisiä pukkaa. Eka kertaa. Tai siis no kun näitä mun tekstejä lukee, niin tuntuu lähinnä että seilaan kriisistä kriisiin. Mutta nyt olis eka parisuhde-kiipeli tiedossa. Tosin tuo tiedossa- termi vaikuttaa siltä että se olisi vasta tulossa, mutta hyvin vahvasti se on jo täällä.
Keittiömestari ja allekirjoittanut on kumpikin vähän väsynyt. Lähinnä töihin ja sitten kanssa tähän jatkuvaan elämän sovitteluun.
Toinen haluaa muuttaa maalle ja perustaa perheen sinne. Toinen haluaa asua nykyisillä nurkilla eikä se lapsikatraskaan nyt ehkä ihan omimmalta vaihtoehdolta tunnu.
Ehkä tää on tällainen puolen vuoden koettelemus kun ollaan todettu ettei tää oo ehkä enää kevyttä deittailua vaan pahasti vaikuttaa ihan aikuisten ihmisten suhteelta. Ja kun toinen on niin ihana, lataa siihen kaikki omat unelmansa, kuinka tavoittamattomia ne sitten ikinä onkaan. Tai mistä mä tiedän. Elämässäni eka kertaa olen tämmöisen pähkinän itselleni kehittänyt purtavaksi.
Aiemmissa suhteissa olisin nostanut jo kytkintä, tai se toinen olisi tehnyt niin. Aiemmin ei ole ollut tällaista "tahtotilaa", business-slangia lainatakseni, jatkaa suhdetta vaikka onkin myrskynmerkkejä havaittavissa henkisessä taivaanrannassa.

Tää karkaa jo niin ontuviksi kielikuviksi, taidan lopettaa. Ajattelin vaan kokeilla jos kokisin valaistumisen kun kirjoitan fiiliksiäni "ylös". Note to self, ei toiminut ainakan vielä. Seuraavaksi kokeillaan tv-terapiaa, sieltähän alkaa Nurse Jackie(Nelonen) ja sen jälkeen Hung (tv2).

Sunnuntain kootut

Väsynyt mutta onnellinen. Sain tänään puuhattua salilla sellaiset setit että heikompia hirvittää! Ei nyt sentään, mutta uskomaton draivi päällä ja salilla vierähtikin sitten 2 tuntia. Hiukan saattaa huomenna olla paikat kipeät...
Tuo on kyllä niin mystistä, kun välillä kulkee ja toisinaan sitten taas ei. Enkä ole saanut ynnnättyä päässäni sitä yhtälöä minkä tuloksena on onnistunut salitreeni. Tuntuu ettei levolla, syömisillä tai vuorokauden ajalla ole mitään tekemistä. Itseasiassa tänäänkin ehkä enempi ärsytti lähteä salille kun sohvalla oli niin mukava asento ja jumitin tyytyväisenä noita kaapelin maksukanavia jotka tän viikonlopun on näkynyt ilmaiseksi (ainakin kaapelitalouksissa). Kun vihdoin pääsin salille asti ja lämmiteltyä, alkoi tuntuakin hyvältä. Ja klassisesti sanoen siitä se sitten lähti.

Toissapäivänä näin yhden kaverin jonka kanssa nykyään tulee pidettyä yhteyttä pari kertaa vuodessa. Jäätävä komentti oli "muija kuihtuu silmissä". Siistiä, mitä tohon voi vastata? "Joo, niin olis tarkoitus?" Kuittasin ilmeisesti kohteliaisuudeksi tarkoitetun kommentin jo klassiseksi käyneellä olan kohautuksella. Nykyään kun en jaksa keksiä mitään uutta ja mullistavaa vastausta ulkomuoto-kommentterihin, tunnen kuinka selkäni takana puhistaan siitä kuinka ylpeä on minusta tullut heti kun painoa on tippunut.. Tai no tuskin ne ihmiset joiden mielipiteillä on merkitystä, sillä he tietävät epävarmuuteni ja vaikeuteni vastata kohteliaisuuksiin. Mutta nämä hyvänpäivän tutut saattavat pitää ylpeänä, mutta pitäkööt.

Ylpeydestä puheenollen; Keittiömestari sanoi että olen älykkäin ihminen jota hän on tapaillut. Kuulemma viisauteni veti häntä aluksi puoleen, ja jaksaa edelleen hämmästellä. Arvostaa ihan eri tavalla tällaista piirrettä kuin muita avuja. Näiden muiden avujen omistajia hän onkin sitten aiemmin tapaillut. Nyt herääkin kysymys kuinka tyhmiä ihmisiä hän on aiemmin deitannut? Noh, eihän tuo minulle kuulu, mutta luontainen uteliaisuus nostaa päätään :)

??!!

Miksi jokaikisessä jumpparyhmässä paikkaa ja aikaa katsomatta on joku räpätin-täti joka katsoo oikeudekseen kailottaa asioitaan kaikille ja koko ajan? Hiljaa rivissä! Ketään ei oikeasti kiinnosta kuulla kolmatta kertaa mille tunneille olet ilmoittautunut ja kuinka raskaaksi tämän koet ja kuinka viime viikolla piti vatsat jättää väliin että ehtii Prismaan.

Miksi jokaikisessä jumpparyhmässä - tähän ehkä vaikuttaa paikka ja aika, en usko että noissa isommissa ketjuissa (Sats, Elixia, jne) on näitä, tai en tiedä, en oo koskaan käynyt- on niitä tätejä jotka tulee sinne lähinnä vaan hengailemaan. Ollaan niin lihavia ettei tarvi vatsoja tehdä. Kun muut kaivaa mattoa esiin, niin nää eräät voi vaikka lähteä Prismaan ostamaan vähän pullaa kun ei pystytä tekemään vatsoja. No ei kai niitä ikinä pysty tekemäänkään jos ei ikinä edes kokeile.

Miksi mä en osaa liikuttaa ylävatsaa ja alavatsaa eri aikaan? Mulla liikkuu vaan yksi ja sama maha vaikka kuinka yritän.

Miksi tunneälyinen mieskollegani halasi mua tänään? Hittolainen, asuu Keittiömestarin naapurissa ja on alle 2kuukautta vanhan tytön isä? Vai voiko mua kaikessa tunneälyisyydessä halata koska asuu Keittiömestarin naapurissa ja on alle 2kuukautta vanhan tytön isä? Okei, heitettiin jotain sekundaläppää ja halauskin taisi olla osa vitsiä, mutta eipä tuo huumorilla muita konttorin kantturoita halaile?

Miksi kirjoittelen asteikolla porkkana-sininen luokkaa kirahvi sisällöltään olevaa postausta vaikka silmät on täynnä nukkumasan hiekkaa?

Ja haihtuu lumous

Painan vähemmän kuin kertaakaan 2000-luvulla. Taas. Painoin jo kerran aiemminkin mutta yllättäen kehittelinkin lisää painoa.Mutta tietysti täällä on menossa henkinen levottomat ja mikään ei riitä. Taas. Asetin tavoitteeksi pudottaa tälle vuodelle vielä 5 kiloa. Taas. Voi olla että jää unelmaksi, voi olla että onnistuu. En ajatellut alkaa dieetille, kaikki tekstejäni lukeneet tietää mitä mieltä olen niistä. Kaikki tekstejäni lukeneet tietävät myös että selkärankani syömisten suhteen on yhtä jäykkä kuin sulanut pehmis.

Eli vaihtoehdoksi jää lisätä jumppaa. Siihen onneksi löytyy selkärankaa. Aikaa vaan ei oikein tahdo löytyä. Viime viikolla kävin neljästi salilla ja neljästi lenkillä. Jossain välissä pitäisi tehdä niitä töitäkin, nukkua, pitää yllä sosiaalista elämää ja varsinkin pitää yllä suhdetta siihen yhteen Mestariin.

Töissä harvinaisen tunneälyinen mieskollegani kehui kohentunutta ulkomuotoani, sanoi että näytän varsin kuumalta kissalta. Tai no ehkä ei ihan noilla sanoin, mutta sisältö oli kuitenkin hyvin paljon tuonne päin :)
Jostain syystä olen vaan puutunut kertaamaan laihtumistani, ja ottamaan vastaan suunnatonta ihailua ja palvontaa (köh..). Turtuneena vain vastailen jotain sinne päin jos joku kysyy tai kommentoi olemustani. Toisaalta pieni narsisti sisälläni saattaa möksähtää jos tapaa ihmisiä pitkän tauon jälkeen eivätkä he ääneen reagoi kuumaa kissamaisuuttani.

Päivän pähkinä, mistä biisistä otsikko? No tästä tietty!

ps. Kategoriaan: uusavuttoman kodinhoidolliset murheet: voiko Fastin perusblenderin tunkea astianpesukoneeseen? Tai lähinnä tuleeko se sieltä ehjänä pois?

Herkät kädet

Voi kuulkaas kullanmurut. Elämäni on saanut tarkoituksen. Tai helpotuksen. Tai jotain. Alkoipa tämä taas mullistavasti, mutta näillä mennään. 
Alustuksena, kuten otsikkokin kertoo, ajoittain kärsin siitä että käteni tai oikeastaan kämmenet on herkät. Niihin siis sattuu hyvin helposti ja saan niihin myös mustelmia (joka yleensä herättää ihmisissä ihmetystä, tätä vissiin harvemmin sattuu) ja kovettumia pienestäkin kulutuksesta. Ei järin tyttömäistä kun kädet on kuin, hmm, no jollain raavaalla miehellä joka on tehnyt jotain sellaista mistä on saanut kädet kovettumille.
No anyways, salilla käyminen on tehnyt välillä kipeetä, muutenkin siis kuin henkisesti. Eipä tee enää. En tiedä miksen aikaisemmin ole asiaa tajunnut. Sali-rukkaset. Vaaleanpunaiset nahkaiset salihanskat. Rukouksiini on vastattu. Viime aikoina kehitys on ollut jumissa, lähinnä sen takia että käsiin sattuu vaikka voimaa ehkä riittäisi. Eilen testasin uusia käsineitäni ja voi autuus. Treeni kulki ja sadesäässä paistoi aurinko. Tosin riesana on nyt julmettu lihaskipu kun kiusasin itseäni ehkä vähän turhankin reippaasti. Tänään täytyy ehkä käydä vähän palauttelemassa.

Palauttelusta tuli mieleen, että paino on karannut puoli kiloa ylöspäin. Ei kyllä tarvitse kysyä miksi. Perjantaina; pullaa, suklaata, sipsiä. Lauantaina; hampurilaista ja ranuja, illalla sipsejä, juustoa, jäätelöä. Itsekuri syömisten suhteen? Onko kukaan nähnyt? Mietin jo vahvasti pitäisikö kokeilla sitä GFG-haastetta, kun ruokailut olisi niin rajattuja ei tulisi ehkä lähdettyä lapasesta niin helpolla? Mutta entäs sitten neljän viikon päästä? En oikein noista kuureista silleen piittaa, kun niiden loputtua paluu entiseen on kuitenkin enemmän kuin todennäköistä.

Kettu

Mieli kyllä käyttää jotain toista viisi kirjaimista sanaa joka päättyy samoihin kolmeen kirjaimeen ja alkaa kahdella samalla kirjaimella kuin viulu.
Jos joku ei nyt tiedä, niin mä olen unelmieni työpaikassa. Oikeasti. Tätä tavoittelin jo ammattileikkikoulussa, tai jotain tämän tyyppistä. Lähimmät kaverit ovat onnitelleet ja perhe tukenut. Mutta (kukaan ei varmaan arvannut että tässäkin jutussa tulee mutta) en kehtaa hehkuttaa onneani ja tyytistä fiiwistäni Keittiömestarille. Sillä on työt katkolla kuukauden päästä ja uuden haku on päällä, vissiin aika heikolla menestyksellä. Tuo nykyinen paikka missä on ollut siis tämän kauden on vienyt miehestä vissiin mehut lopullisesti, tai ainakin hetkellisesti. On kuulemma kiirettä, stressiä, pulaa ja liikaa. Kaikkea. Ja paljon. Toinen on ihan maansa myynyt. Ja märehtii omia työasioitaan koko ajan. Ala siinä nyt sitten hehkuttamaan kuinka upeassa ja fantastisessa työssä itse on. Tai siis kun ongelma on, etten tiedä saanko hehkuttaa ja varmuuden vuoksi olen ollut melko hiljaa, kuitannut lähinnä vaan että töissä on mennyt ihan jees. Niinkun että saanko hehkuttaa?

Asiasta rasiaan. Täällä taisinkin mainita että kaverini "juttailee" eli on mukana Go Fat Go haasteessa. Paino on tippunut 3,6kiloa. Ihan kivasti kolmessa viikossa, mutta suhteessa siihen mitä dieetillä pitäisi syödä tuntuu palkinto aika pieneltä rangaistukseen verrattuna. Tuo jatkuva raejuuston tempominen ei voisi vähempää kiinnostaa. Ja ne leseet. Älkää antako mun aloittaa siitä miltä leseet maistuu... Kalorit jää päivässä vissiin jonnekkin tuhannen luokkaan (kavertin arvio, ei ole laskenut) ja silti pitäsi treenata aerobista kolmesti viikkoon ja käydä salilla kanssa tai tehdä kotijumppaa. Aika paha. Nostan hattua kaverille, mä tarvin salilla käyntiin kyllä enemmän energiaa.  Toisaalta en ole laihtunutkaan kolmessa viikossa kolmea ja puolta kiloa.
Sen sijaan löysin kaupasta sipsejä joihin ei ole merkitty ravintosisältöä, eli Kirsun logiikalla siinä ei ole lainkaan kaloreita. Hyviä ovat.

Ja ne virheet vaan jatkuu...

Kävin tänään plastiikkakirurgin juttusilla ja ajattelin korjata nenäni ja laittaa takalistoon implantit.
No ei vaines. Olen täälläkin vissiin joskus tilittänyt että etuvarustusta löytyy enempi kuin olisi tarvis ja siitä on poikinut niska- ja hartiavaivoja. Kävin siitä naukumassa omalääkärille joka ystävällisesti kertoi että rintojen pienennys operaatioon hän voi kirjoittaa lähetteen, ja että se lähete sitten käsitelläänkin, kun BMI on alle 30. En tiedä sitten kuinka virallinen tai eettinen ratkaisu tuo oli, mutta täysin ymmärrettävä. Pitää saada liiat läskit pois jotta nähdään onko tissit oikeasti isot. Hih. Kävin sitten aikanaan kun tuon maagisen lievän lihavuuden piiriin kun pääsin vonkaamassa uudestaan lähetettä ja sen sainkin.
Tänään oli sitten vuorossa tosiaan kirurgin arvio leikataanko ja kuinka paljon leikataan (siihen ei oikeastaan saa itse päättää ilmeisesti jos Kela lystiä on kustantamassa). No aikansa siinä punnittuaan ja pähkäiltyään tuli lääkäri siihen tulokseen että etuvarustus on kuihtunut liiaksi jotta se katsottaisiin niin haittaavaksi jotta saisin Kelan mukaan maksajaksi. Asia ei vielä ollut ihan varma, vaan kirurgi vie caseni meetingiin missä sitten punnitaan että olenko oikeutettu vai ei (ja jos tuossa meetingissä on yhtään Kelan lääkäriä voidaan vastaus jo arvata!).

Ei tullut yllätyksenä että olen kutistunut, huomaahan sen vaatteistakin kun napitetut paidat istuu kauniimmin ja liivit on jääneet isoiksi. En vaan olisi uskonut että olen pienentynyt niin paljon. Palataan edelliseen postaukseen ja todetaan jälleen että täytän vasta vuoden päästä 30 vuotta ja rinnat roikkuu kuin kansallispuvun essun taskut. Höh. Tietysti pitäsi olla onnellinen että olen kutistunut kauttaaltaan, mutta jotenkin on vähän kaksijakoinen fiilis. Toisaalta olisi ollut ihanaa saada jotenkin normaalit rinnat, toisaalta olen tyytyväinen että vältin kirurgin veitsen ja yleisanestesian vaarat (tai no vaarat ja vaarat, mutta ei se koskaan hyvää tee). Ja onhan noi niskakivutkin helpottaneet, oon vaan ajatellut että se johtuu armottomasti yläselän treenistä salilla!

Jokin virhe ohjelmoinnissa

Palasipa maanantaina työkaveri isyysvapaalta ja kaikki konttorin kantturat (kaikella lämmöllä) istuuntui sitten päiväkahville kuuntelemaan tarinaa tämän uuden ihmistekeleen maailmaan saapumisesta. Kuviakin ihmeteltiin puhelimesta. Osasin ennakoida keskustelun suunnan jo siinä vaiheessa kun pullapitkoa kannettiin pöytään. En vaan osannut arvioida kuinka nopeasti keskustelu eteni siihen että kahviseurue arvaili koska meikäläinen tiinehtyy. Huoh. Hauskat kysymykset siitä onko haikaraa jo houkuteltu tai kylkeen tökkäykset ja kepeät huomautukset siitä että eikös jo olisi aika tehdä lapsia tuntuu aika rasittavilta. Varsinkin kun pyrin pitämään ystävällisen sävyn ja kertomaan kuitenkin tiukasti, että omat rintaperilliset eivät kuulu omiin suunnitelmiin. Tähän yleensä kuuluu vastaus että kyllä se mieli muuttuu ja että kohta kuljetaan jo maha pystyssä. En nyt vaan näe mitään tällaista tapahtuvan. En ole oikeastaan koskaan itse halunnut lapsia, näinä päivinä on ehkä enemmän käynyt sääliksi omat vanhemmat jotka olisivat loistavia isovanhempia mutta eivät näytä sitä koskaan pääsevän kokemaan. Isosiskonikin on aikanaan nimittäin tehnyt päätöksen ettei lapset kuulu hänen suunnitelmiin.
Lapset on ihan kivoja, varsinkin niin kauan kun ne ei ole omia. En vaihtaisi kummituslapsia mihinkään, ja pyrin aina maksimoimaan heidän kanssa vietettävän ajan. MLAV poikakin on mun kakkosvaihtoehto aviomieheksi jos Keittiömestarin kanssa ei homma pelitä (tosin joudun oottaa papin aamenta vielä,öö, 12 vuotta että se tulee lailliseen ikään, mutta onpahan aikaa selvittää tuleeko Keittiömestarista mitään). En oo vaan innostunut olemaan äiti. Ei lapsi olisi uran tiellä tai muutakaan sellaista, mutta koen että saan olla ylpeä itsestäni jos saan elämäni rämmittyä ehjänä loppuun, enkä todellakaan ole valmis ottamaan ketään syytöntä ihmistainta pilattavaksi. Nih. On silti hienoa että ihmiset lisääntyy. Ei se ole multa pois.

En tiedä onko tämä kaikki vaan suojareaktio sille että oman lapsen saaminen ei meikäläiseltä suju ihan niin helpolla kuin yläasteen sukupuolivalistus-tunnilla annettiin ymmärtää. Kävin aikanaan alan lääkärillä ja siinä sivusin sitten aihetta onko edes mahdollista lisääntyä. Johon lääkäri totesi vain lakonisesti että on se lapsi kerran aikaisemminkin syntynyt pelkästä pyhästä hengestä. Oikeasti ihana vastaus, naureskelin sitä pitkään. En jaksanut edes loukkaantua, enemmin arvostin suoraa puhetta.

Täytän vuoden päästä 30 vuotta. Olen elämäni työssä, nautin joka päivä sen tuomista haasteista ja varsinkin nyt kun saan todella näyttää mistä se kana pissii. On (pankin) oma asunto, auto ja rahaa pankissa matkaa varten. On hyviä ystäviä ja vielä parempia harrastuksia. On parisuhde (kuulemma, vaikee sanoo kun viimeksi nähtiin viime viikolla ja seuraavaksi nähdään ehkä lauantaina) ja on hyvällä mallilla oleva laihdutus, tai siis elämänmuutos. Sori nyt mutta näin on tosi hyvä.

Otsikko laina.

top 5 osa II

Oon joskus listannut lempparibiisejä treeneihin haasteen muodossa, mutta olen ollut ilmeisen näppärä ja nimennyt postauksen niin ovelasti etten sitä tähän hätään löydä. No kuitenkin päivitin tuossa soitintani, ja samalla päätin listata tänne tämän hetkiset suosikkini. Olen näemmävaikutteille altis ja toisto on voimaa ja näin ollen oma top vitoseni sisältö näyttää löytyvän myös Radio Rockin sahatummista...

Disturbed - Another Way to Die
Volbeat - Fallen
A7X - Nightmare
Bullet For My Valentine - The Last Fight
Rammstein - Ich Tu Dir Weh

Sitten on tietysti se Suburban tribe josta ei enää varmaan tavitse sanaakaan sanoa, ja Ozzyn Let Me Hear You Scream... Ja onhan noita kaikkia muitakin. Näyttää taas olevan aika metalllihenkistä. Sopii syksyyn. Tai no metalli sopii kaikkiin vuodenaikoihin.

Muodonmuutoksia

Kuten jo tuossa hehkutin edellisessä viestissä, olen saanut ylennyksen, tai toimenkuvani on muuttunut. Ei sitä ylennykseksi voi sanoa kun palkassa ei tunnu missään.
Uusiin tehtäviini kuuluu tosiaan kouluttaa ihmisiä ja toimia asiantuntijana ja koordinoijana kun aiemmin työnkuvani oli vain omissa oloissa nököttämistä. Ta onhan se sitä edelleen puolet työajasta, mutta edeltäjäni sivusta seuranneena bongasin että käytännössä uudet työkuviot vie ajasta ainakin sen kaksi kolmasosaa. Alkuperäisessä toimessani myös työnantajani tarjoaa vaatetuksen, kun taasen nyt näissä uusissa hommissa saan olla "siviileissä". Toki olen oikeutettu käyttämään työnantajan osoittamaa haarniskaa, mutta ne nyt on vaan niin karmeita rättejä etten tahdo :)

Hengeltäni olen verkkari-ihminen, eli koomailen kotona verkkareissa ja itse asiassa kodin ulkopuolellakin siinä määrin kuin kehtaan. Uskon silti oikeiden vaatteiden voimaannuttavaan vaikutukseen, ja nyt tässä uudessa asemassa koen tarvitsevani sitä voimaannuttavaa tunnetta ennenmmän kuin muuta. Näin ollen uhrasin mahdollisuuden treenailla tyhjällä kuntosalilla ja painelin töistä suoraan ostoksille visiona löytää uusia vaatteita joissa esiintyä töissä. Tuskaahan se oli. Mutta löysin kuin löysinkin mustat housut, neulepaidan, kauluspaidan ja välikausitakin (mikä on välikausitakki? löysin siis itselleni takin niille päiville kun ei ihan vielä tarvitse toppista, muttei paljon puutukaan). Itse asiassa sopivia vaatteita löytyikin melko kivuttomasti, ilmeisesti pimenevä syksy on poutanut kaupoista pahimmat pastelliunelmat joita karsastan.
Ongelmat tulikin eteen sovituskopissa kun olin rohmunnut itselleni kahta, jopa kolmea kokoa liian isoja vaatteita sovitettavaksi! Jumaskekkama, en kuuna kullan valkeana olisi uskonut että parhaiten päälleni istuvat housut on kokoa 40! Yläosasto on kokoa 42, mutta se selittyy rintavarustuksellani. Ja sekin on kokoa pienempi kuin oletin olevani. Koin useammassakin sovituskopissa sellaisia epäuskon onnentunteita että oksat pois!

Vaaka kun ei oikein ole leikkinyt kaveria viime aikoina. Tai olen saanut jostain mustasta aukosta ilmaantuneista kuudesta kilosta jo viisi pois, mutta olen siis edelleen kilon raskaampi kuin mitä olin keveimmilläni keväällä. Ilmeisesti on päässyt tapahtumaan läskin vaihtumista lihakseksi. Harmittaa edelleen etten ole ottanut itsestäni kuvia matkan varrelta saati muita mittoja kuin painoa. Enkä siitäkään ole pitänyt minkäänlaista päiväkirjaa. Mutta en halua olla se ihminen joka vain tuijottaa lukuja (vaikka puntaria tuijottelinkin taas vähintään kerran päivässä). Haluan olla se ihminen joka kokee olonsa hyväksi (ja hoikaksi tietty! en edes yritä huijata itseäni uskomaan muuta) ilman että tarvitsee siihen numeroita.

Jo toinen!

Postaus tälle illalle. Piti siis tulla jorisemaan tämä alunperin, mutta Veelalta saatu palkinto sekoitti plasmat. Tuli ikäänkuin Ajatuskatkos... (en onneksi ole yhtään väsynyt)
Mistä huomaa että olen parantunut räkätaudista? En ole saanut aikaiseksi yhtään tekstiä tänne sen jälkeen kun tulkitsin itseni terveeksi. Tässä on tullut käytyä jo kahdesti salillakin, tosin hiukan kevennetyllä ohjelmalla kun oli kuitenkin viikko taukoa ja olo oli enemmän kuin kokeileva.

Mitään mullistavaa tässä ei ole tapahtunut. Paitsi että palatakseni tuohon Suburban tribe-postauksen loppuun, voitaisiin tässä kai sanoa että mun ja Keittiömestarin suhde on ottanut harppauksen(?) eteenpäin. Sillä on ihan oma autopaikka meidän pihalta tästä päivästä eteenpäin! Vähänkö jännää. Tosin autopaikan vuokraus oli enemmän kuin taktinen veto kuin mikään yltiöromanttinen ele. Meillä nimittäin pihalauetta valvoo sangen innokas yksityinen pysäköinninvalvonta, ja tässä reilun sadan asunnon taloyhtiössä ei ole sitten yhtään vieraspaikkaa joten läheiset tienpientareet on täynnä autoja. Joten viisi euroa kuussa "kylmästä" autopaikasta ei ole mielesäni lainkaan paha. Onpahan sitten kavereille oma vieraspaikka.

Muuten kuuluu vain ja ainoastaan hyvää. Syyskuu on alkanut mitä valoisimmissa merkeissä. Aloitin tänään nimittäin uudessa työssä. Tai no uudessa ja uudessa, työnkuvani muuttui puolella. Nyt pitäsi sitten alkaa yhtäkkiä opettamaan ihmisiä ja suoriutua marakattina olosta kuin vettä vaan. Vähän jännittää alkaa kouluttamaan ihmisä ja neuvomaan heitä kuinka tehdä työnsä, mutta kai ne sitä mieltä oli että meikästä siihen on, kun siihen hommaan valitsivat!

Palkittu...

Ooh.. Mä oon saanut palkinnon. Tai kunniamaininnan. Tai jotain. Mutta siis Epäluonteenomainen Veela lykkäsi mulle sellaisen pjuutiful plokker avaardin. Siistiä. Mä oon niin otettu. Sekä palkinnosta että saatesanoista Veelalta. Mun elämäni on saanut tarkoituksen kun joku saa tirkistely-fiilareita.
Sitten pitäisi ilmeisesti paljastaa seitsemän asiaa. Ensin ajattelin, että täähän on helppo. Ei se sitten ollutkaan...

I) Ensimmäinen lempinimeni on seurannut perässäni melkein tähän päivään asti. Meitä oli kaksi samannimistä tyttöä samassa pihapiirissä, ja se toinen oli allekirjoittanutta muutaman vuoden vanhempi. Näin ollen meidän lempinimiksi muodostui Iskari ja Pikkari. Arvatkaa oliko traumaista olla lempinimeltään alusvaate? (on se muuten traumaista edelleen..)
II) Oonkohan kertonut jo tämän? Asun samassa postinumerossa kuin elämäni ekat 21v. Tosin asun nyt omistusasunnossa sillä alueella jota teininä halveksuin ja ilmoitin että ennemmin kuolen kuin muuta tänne (kröhöm..)
III) Ajokortillinen olen ollut reilut 10 vuotta. Olen siinä ajassa omistanut 5 autoa, kaikki eurooppalaisia, ja yksikään ei ole ollut yli 5 vuotta vanha.
IV) Olin 19-vuotiaana päähänpistosta puolitoista vuotta juomatta alkoholia.
V) Olin myös 15-vuotiaana yli puoli vuotta syömättä karkkia. En enää muista miksi.
VI) Melkein löin itseni kanssa vetoa että tämä blogi kokee äkkikuoleman viimeistään kahden kuukauden kohdalla. ei se sitten kuollutkaan? Wu-huu..
VII) Tsiikailen ihan suvereenisti muita naisia salilla. Joo, tiedän huonon tapa ja silleen mutta en saata olla vertailematta itseäni muihin. Se on vaan niin jännää.

Sitten pitäsi paiskata tällä palkinnolla seuraavia. Sotanorsu on mulle samaa kuin mä Veelalle. Sitä aloin ehkä ekana seurailemaan blogeista. Kun luen Pohdintoja Takavasemmalta, hoen hyvin usein yksikseni että niin just, mä oon ihan samaa mieltä. Joku vaan osaa ilmaista asiat paremmin kuin mä, joka vaan keskittyy puhisemaan.

(mä varmaan rikoin jotain palkintoetikettiä, mutta en halua läntätä sitä pokaalin kuvaa blogiini... antakaa anteeks tai ampukaa aamunkoitteessa :D )