Helmikuu.
Töitä, sesonkiherkkujen loputon paraati, pikkuhiljaa pitenevät päivät. Pakastaa, ei pakasta.
Ja hiihtoloma! En aio hiihtää tänäkään vuonna. Sukseni kuluttavat kantahämäläisen ulkovaraston sisäseinää ja mononi hiihtelevät tänä päivänä hyväntekeväisyyteen lahjoitettuina ties missä. Olkoon tämä kostoni siitä, miten alakoulun liikuntatunnilla laskin hiihtoretkellä alas mäkeä jäiseen kohtaan ja kaaduin metsäladulle suoraan takaraivolleni. Kun tulin tajuihini ja makasin lumessa hetken selkä kohmettuen ja sinistä taivasta tuijottaen, päätin etten enää koskaan hiihdä vapaaehtoisesti. Tai loin itse itselleni tällaisen muiston, mene ja tiedä. Lupaus on kuitenkin pitänyt tähän päivään.
Jos ei hiihtämisen niin loman tarpeessa on tämä maikka tässä ollutkin. Siis siitä huolimatta, että olin syksyn puolella kakkosjakson ajan työttömänä kotosalla katsomassa erilaisia eläinlääkäriohjelmia, kun kunnalta loppuivat valtionavustukset kesken. En ole varma, onko kyse turnauskestävyyteni heikentymisestä vaiko erityisoppilasköörini syventyneistä haasteista elämän varsitiellä. Ehkä molemmista! Joka tapauksessa otan ilolla vastaan pitkähkön palkallisen hengähdystauon. Ahdan siemennäkkileipää napaani ja ostan lauantain kauppareissulla ylimääräisen lottorivin.
Kun en lomaile, olen (onneksi) töissä. Kaikenlaista on tullut taas opetettua - oppitunneilla, käytävillä ja aamunavausten merkeissä keskusradiossa. Ruotsin deklinaatioita, Kustaa Vaasan poikia, yhdenmuotoisuutta ja mittakaavaa, lineaarisia funktioita, talous- ja rahapolitiikan eroa, sanaluokkia, ehtovirkkeitä, esseen kirjoittamista, työhakemuksen tekemistä, sääty-yhteiskunnan kiemuroita, jääkäriliikettä, avio-oikeutta, evoluutio-oppia. Vaan laiskapa töitään laskee.
Joskus syksyllä tulin miettineeksi, että teini-ikäinen on kuin kotikissa. Omatahtoinen jukuripää, joka mielellään ajattelee elelevänsä ympäristöstään irrallaan ja itsenäisenä, vaikka on todellisuudessa mitä riippuvaisin läheistensä jatkuvasta huollosta. Välillä mikään ei kelpaa, ei sovi, ei pysty, ei kykene. Päivä voi mennä nurkassa selkä muihin päin käännettynä. Rauhallinen hetki muuttuu silmänräpäyksessä riehumiseksi, hysteriaksi tai irvistelyksi. Mutta kun menee hienosti ja huoneen täyttää myötämielinen kehräys, täyttää aikuisen sydämen lämmin läpätys - aivan kuin onnistuminen olisi jotenkin aikuisesta kiinni! Se on kaunis valhe. Niin kissan kuin teininkin kohdalla kyse on tähtien asennosta, tuulen suunnasta sekä ajallisesta välimatkasta edelliseen tai tulevaan ruokailuun. Plussakelin päivät palkitsevat yhtä kaikki.
Tähän väliin tulee luonnollisesti huomauttaa, että pidän kissoista, ja että yleistyksestä huolimatta kohtelen oppilaitani aina muistaessani ihmisinä ja yksilöinä.
Vaan nytpä lehtorin linnunaivot narikkaan. Koitan taas jatkossa raapustella useammin. Kiireettömät aamukahvit, minä tulen!
