Juhannuksen kuvareportaasi eli kyllä maailmaan iloa mahtuu

Eipä siinä. Telttakankaan ja unen lävitse aistittu kuikan huuto, ilmoille pulppuilevat naurunremakat, kokon alla hiljalleen mureneva rantakallio. Naapuriveneille keljuilu ja suvivirren karjuminen sumuiselle järvelle aamuauringon jo noustessa pitkin vastarannan mäntyjen ruskeaa pintaa.

Paluumatkalla auton oirehtiminen herätti lievää kuolemanpelkoa. Se väistyi, kun radiosta kerrottiin, että saamiemme tekstiviestien mukaan ihmiset tanssivat seisovassa ruuhkassa autojen kattojen päällä Vihantasalmella - - -

Lontoon skidit sanoo et niillon tylsää

Ihan tiedoksi naapurin Virtanen-Lampisille: oi kyllä, se olen minä, joka täällä tiskaa ja pyykkää yksin lauantai-iltana, huudattaa radiosta Ratsiaa ja puhaltelee. P läksi äiyäbileisiin, kissa murjottaa maha kipeänä sängyn alla. Minä tulen sairaalasta.

Pääsin tänään töiden jälkeen lopultakin käymään - miltei kirjaimellisella - pääkallonpaikalla. Siskoni toisella lapsella tulikin männä päivänä pyytämättä ja yllättäen aivan järjetön kiire maailmaan. Matkallaan tyttö repäisi sen verran rajusti menemään, että siskollani oli hengenlähtö todella lähellä. Suoneen tuupattiin leikkausten aikana lisäverta kuulemma yhdeksän litraa. Voin kertoa, että syntymäillan jälkeinen, epävarmuutta täynnä ollut työpäiväni ei ollut taas niitä elämän ruhtinataröitä. Lamaannuksessa ja voimattomuudessa on menty.

Vähä vähältä huoli ja murhe sulivat viimein muutama tunti sitten, kun olemattoman käärön sisältä katseli hiljaa pari syvänsinisiä silmiä. Siskoni makasi kivuissaan mutta terveen värisenä, äitee huokaili ja veljeni valvoi vaitonaisena asetelmaa, kuten tapanaan on. Pieni sydän läpätti käsiäni vasten, ja silmistä heijastuivat keskussairaalan pihaa kiertävät pilvet.

Eivätpä tunnu taas jotkut lääkkeiden vetämiset, rahattomuudet, unettomuudet tai yhdentekevät gradunriekaleet hetkeen missään. Eivät mahtuneet mieleen ainakaan menneenä yönä, jolloin hämärä pyörteili sängyn yllä pohtiessani mitä puhelimessa oikein puhuimme, sen viimeisen kerran.

Kiitti letuista

Ei viikkoa ilman sydämentykytyksiä.

Maattuani flunssassa päiväkaupalla ja pohdittuani mm. elämän tarkoitusta havahduin torstaina tuttuihin oireisiin. Kipaisin vapaapäivän aamuni iloksi labrakokeissa, jotka vahvistivat epäilykseni - veriarvot olivat jälleen laskeneet tavalla, joka oli tuttu leikkausta edeltäneeltä ajalta. Vaikka kaikki on terveyteni kanssa aina väliaikaista eikä mitään saisi koskaan odottaa, kävi pudotus melko korkealta. Olin jo ehtinyt huoahtaa ja ihan pikkiriikkisen alkaa uskoa, että leikkaus oli oikea ratkaisu ja että kyllä tämä tästä, jotenkin. Sitten löysinkin itseni avaamasta pyhästi vihaamani lääkepurkin korkkia ja miettimästä, onko loppuelämä nyt sitten tätä.

Kesken rankan maanantaisen työpäivän sain lääkärin viimein kiinni. Olin valua pöydälle helpotuksesta, kun luurista ei kuulunutkaan pelkäämiäni pahoittelun ja luovuttamisen sanoja, vaan arvelu oireiden liittymisestä sairastamaani lentsuun. Lääkkeillä mennään jonkin aikaa ja sitten katsotaan. Maailmanloppu on siis peruttu, ainakin hetkeksi.

Lasken työpäiviä juhannukseen ja sen jälkeiseen pitkään (sairausloma)vapaaseen. TJ6 kaikenkarvaisine haasteineen, jonka jälkeen suuntaa pakattu auto kohti itää. Olkoon olo mikä hyvänsä.

Ilman uimapukumekkoa ei tule kesää

Neljä päivää sisällä. Alan vähitellen ymmärtää, miksi minunkin intterneettini on täynnään kotiaan maanisesti kuvaavia sisustusbloggaajia. Alkaahan se luukku kiinnostaa, kun siellä liikaa aikaansa viettää!

Suhtautumiseni näihin lifestyle-arjen kuvaus-sisustus-kaikki kauniit lapseni ja koristetyynyni -blogeihin on kovin kaksijakoinen. Yhtäältä taidokkaiden kuvien ja hetkien jakaminen viehättää silmääni, koska pidän katselemisesta. Pinnat, värit, muodot (ja puhumattakaan siis tirkistelystä) kiehtovat. Toisaalta en pääse millään kiinni tietyntyylisiä blogeja leimaavaan ajatusmaailmaan. Miten kukaan jaksaa miettiä jotain saakelin mattoa kuukausitolkulla? Miksi joku unelmoi esineestä? Jaksaako toi nyt oikeesti ahdistua vääränvärisestä jakkarasta? Puheessa himotuksista tai oi jos saisin -kollaaseista voi olla kyse "vain" blogidiskurssista. Lisäksi jaetut tekstit ja kuvat heijastavat aina harkittua ja rajattua murto-osaa ihmisten elämästä. Silti joskus tuotoksia tarkastellessa iskee puhdas epäusko. Onko nää ihmiset tosissaan? Miten se verhojen sävy voi olla jollekin noin tärkeä?

Seuraan myös muotia - ja muotiblogeja. Tiedän mikä on espadrilla, watteau tai LBD, vaikken omalla pukeutumisellani todellakaan keiku trendien aallonharjalla - tai edes pohdi, millainen statement kustakin päivän asusta ympäristöön välittyy. Muotiblogeja tarkkailen niiden viihdearvon vuoksi. Omaa fiilistä täytyy kuitenkin kuulostella tarkkaan ennen klikkailukierrokseen ryhtymistä. Yleensä mallistohehkutukset herättävät vain ihmetystä ja huvitusta, mutta huonona päivänä alkaa vain vituttaa. Usko ihmiskunnan tulevaisuuteen kuolee, kun suunnilleen itseni ikäiset tyypit ovat täpinöissään lapsityövoimalla ja kemikaalimyrkyillä tuotetuista kertakäyttöräteistä (ja/tai tonnikaupalla maksavista laukuista) ja näyttävät olevan enemmän kiinnostuneita omasta peilikuvastaan kuin, noh, mistään muusta. Saa siihen peiliin tuijotella, ei siinä mitään. Toisinaan se on jopa suotavaakin. Esteettistä silmäänsä saa toteuttaa, pukeutumisellaan tai päiväpeitollaan. Kuitenkaan oman "tyylin" loputon etsintä ja toteutus luonnon ja muiden ihmisten oikeuksien kustannuksella ei mahdu tajuntaani. Elämän pääsisältöinä muoti ja vaatteet ovat mielestäni lähinnä surullinen kokonaisuus, ja tuntuisi hassulta tuijottaa niitä verhoja, kun voisi katsella ikkunasta uloskin.

Eipä tässä itsekään mitään pyhimyksiä olla, tietenkään. Ajoittain löydän itseni ajattelemasta, että tuonkin jos tuosta ostaisi, tulisi parempi mieli. Ihastelen astiauutuuksia, pussilakanakuoseja, kevättakin täydellistä leikkausta. Mukeja, lehtiä, julisteita, mekkoja ja sukkahousuja on kaapit pullollaan. Kukaan ei tarvitse näin paljon kirjoja kuin mitä hyllyssäni makoilee. Sekin miten arkeani vietän ja huomiotani kohdennan saattaa hyvinkin tuntua monen mielestä surulliselta. Ei hätää. Tuntuu se joskus itsestänikin, eikä varmaankaan sattumalta.

Valittamisen lisensiaatti

Odottelen lauantaita, joka ei olisi niin melankolinen. Kissa paiskii palloaan seinään, ulkona sataa ja tässä sitä ollaan taas flunssassa. Jotain kasvua on meikäläisessäkin tapahtunut - päätin nimittäin jo eilen, töissä kelloa kymmenen minuutin välein tuskaisena vilkuillen, jääväni olon pahentuessa suosiolla kotiin. Ehkä tähän terveeseen [sic!] sairauslomasuhtautumiseen on vaikuttanut eräs työtoveri, joka ei vain ymmärrä, ettei kipeänä tulla töihin. Häneltä tämän varmaan sainkin...

Kesätöiden kunnolla alettua on elämään tullut taas jonkinlainen rytmi. Tosin näiden iskujen mukaan ei juuri tee mieli tanssia. Työpäivät ovat pitkiä ja huonosti palkattuja, vapaiden sijoittelut epäloogisia ja iltaisin väsyttää niin, ettei mitään järkevää saa koskaan aikaan. Ylimääräisistä vuoroista huolimatta rahat eivät riitä tasan mihinkään. Nostin viime kuussa kaikki kevään opintolainani, ja kaikki ovat nyt menneet. Armollisesti kun osa kodinkoneista päätti hajota samanaikaisesti. Onneksi ennen juhannusta ja sen jälkeistä hammasleikkausta tulee yksi palkka. Sekään ei kanna kauas. Huokaisisin, jos se ei repisi tautista kurkkuani auki.

Onneksi on tuolla - pulskean lompsan päivinä - ostettuja hippiteelaatuja aikamoinen kasa. Kelpaa vetäytyä sänkyyn valmistautumaan huomiseen lääkärintodistusjonotukseen. Ach.