Perjantaina löysin itseni monen tylsistyneen alakoululaisnaaman edestä. Eikä ihme - aloitin työpajailuni vaatimattomasti 5000 vuoden takaa. Jos tehdään, tehdään kunnolla!
Viikonlopun katsoin televisiota vanhempieni nurkissa välillä olustellen ja saunoen. Vahdin kissaa, tai toisinpäin. Roikale antoi ensimmäisenä aamuna onnellisesti nukkua yli kymmeneen, toisena herätteli puoli kahdeksalta availemaan ruokapurkkia ja viimeisenä sianpieremänä alkoi mouruamisen, kukansyönnin ja peitonräpläämisen puoli kuudelta. Rajansa lienevät silläkin. Anteeksi se sai viimeistään sitten, kun seuraavan kerran kiipesi mahan päälle hyrisemään. Minun tai P:n. Haluaisin saunan. Ja kissan. En halua yli puolentoista sadan kilometrin työmatkaa, puolivalmista tutkintoa tai huuliherpesvirusta nenään. Nimimerkillä Yllättäen ja pyytämättä.
Aamulla maisema värjötti sumun takana, kun vaihdoin junaa. Pellolla juoksi harmaaturkkinen kettu. Työpäivän aikana ehdin mittailla näyttelysalin lattialankut moneen kertaan. Avainnauha henkilökortteineen sopii jo hyvin kaulaan. Kotimatkalla pikkuritsan radiosta rätisi The Carpenters ja moottoritien päälle kerääntyi synkkää ukkospilveä, kun mietin kaiken olevan aika kohdallaan.
2 kommenttia:
Mäkin näin ketun junan ikkunasta jossain Purolan kohdilla lauantaiaamuna. Musta melkein tuntui, että meillä oli katsekontakti.
Ketut jaksaa aina säväyttää. Varsinkin, kun arkipäivän luontokokemukset rajottuu yleensä siihen, että näkee city-varisten parittelevan koirankakkaroskiksen päällä.
Lähetä kommentti