Missä on vertaistuki, kun
...perse jäätyy matkalla kauppaan, yliopistolle, keskustaan, kotiin ja rautatieasemalle?
...sataa, sataa ja sataa?
...ei millään osaa päättää, äänestäisikö edustajistovaaleissa väriä vai humanistia?
...koneesta on äänikortti paskana ja Schindlerin listankin kattominen ässäseurassa saa verenpaineen koholle?
...sitä meinaa vihdoin koota muuton jäljiltä teipattuina lojumaan jääneet Ikea-tuolinsa ja huomaa teipit irrotettuaan kadottaneensa ainoan kuusiokoloavaimen?
...päätä alkaa särkeä kirkkaista valoista, lisäaineista, kasvatustieteestä, viinistä ja laulusta?
...Aviisin kannessa on SEKÄ Sofi Oksanen ETTÄ Paavo Väyrynen?
...Halloween-krääsä räjäyttää pään?
...maailman parhaassa ja uskollisesti palvelleessa paistinpannussa on haarukankynsien muotoinen jälki?
...jumpassa ei opi helppoa askelsarjaa edes viidenkymmenen toiston jälkeen, vaan itsepintaisesti lähtee väärällä jalalla, väärällä iskulla ja väärään suuntaan?
...kaksi kertaa pidettyihin, hyvälaatuisiksi kaupassa arvioituihin kolmentoista euron sukkahousuihin tulee silmäpako?
...kaikki astiat ei mahdu kuivauskaappiin, vaikka miten tunkis?
...torstai-ilta käsittää ainejärjestön saunailtaan menon sijaan tenttiin lukemista ja jumpassa kärsimistä?
...sitä käy jumpassa torstaina ja itkemään pistävät lihaskivut loppuvat seuraavana tiistaina?
...perjantai-ilta käsittää kotikotipaikkakunnalle bileisiin menon sijaan tissiliiviostoksilla käynnin, kissan ruokkimisen, tiskipöydän esiintiskaamisen ja Yhteishyvän lukemisen ennen nukkumaanmenoa yhdeksältä?
...kurssin, jonka luennolla tutkija muun muassa jonglöörasi, tenttipaperiin huomaa kirjoittavansa ensi kertaa koskaan sanan moraali ja miettii sen poispyyhkimistä?
...uus Trendi on aivan paska?
...Luontoarpa pettää joka kerta?
...banaani muussaantuu reppuun ja sotkee noin seitsemän kirjaston kirjaa?
...pyöränlukko ja isolla rahalla ostettu kypärä makaavat toimettomina hattuhyllyllä kun itse mankeli makaa edelleen radanvarsikaupungissa, syvällä pyöräkellarissa kumi puhki?
...kansantaloustieteen tentti oli ja meni, uusinta on kohta enkä mä edelleenkään osaa derivoida?
...ennestään likaiselle matolle kaatuu tomaattikastiketta ja perään lasillinen soijamaitoa?
...jokainen omistamani klopopari hajoaa yksi toisensa perään eikä mulla ole varaa talvikenkiin?
...ja sukatkin kestää keskimäärin kolme käyttökertaa?
...valtio-opin kurssilla dosentti keräilee vaihtareilta naurahduksia kutsumalla täkäläistä kahvia absolute poisoniksi juuri, kun kaadan itselleni lisää termarista, koska oon vaan koukussa?
...netti ei toimi, Spotify ei toimi, Facebook ei toimi, kasvit kuolee ruukkuihin ja enkä mä jaksa enää odottaa?
...mussa ei ole mitään vikaa vaan kaikki on paskaa?
30. lokakuuta 2009
25. lokakuuta 2009
17. lokakuuta 2009
Reviisori
Höhhöhhöö. Tulipas todistettua lähes mykistyttävä dorkuuteni sekä kotona että kaupungilla. Sivalsin nimittäin pari päivää sitten leipäveitsellä syvän pystyhaavan sormenpäähäni, siten siis, ettei siinä pysy kiinni minkään maailman laastari mitenkään päin. Tämän jälkeen jalkauduin paitsi kansantaloustieteen viimeiselle luennolle, myös paikalliseen Prismaan. Sieltä ostin muun muassa kukkaruukun ja ulkolämpömittarin. Tyytyväisenä kävin jumpassa pumppaamassa hauislihaksia. No mahtuiko kasvi ruukkuun? Pystyikö mittaria naulaamaan kiinni tuuletusikkunan peltipintaan? Tuliko jokainen lihas taas kipeäksi, kun piti repiä ja sätkiä, vaikkei kunto oikeasti kestä? Hyvänä puolena sormenpään haavassa lienee se, että sen kanssa sipsien syöminen sattuu. Ei tosin eilistä mässäystä estänyt.
Syksy on jo pitkällä. Pientä pakkasennipistystä on ollut jo monta päivää, kalseaa harmaata sadetta ja kimaltavankirkkaita päiviä perätysten. Sorsalammen pintaa peittää jo pitsinohut jää. Iltaisin pimeys laskeutuu yhtäkkisenä hyökynä, ja sen ja katulamppujen syttymisen väliin jää hiljainen, musta hetki. Odotan ensilunta.
Luukkuni tuntuu omalta päivä päivältä enemmän. Tavarat ovat löytäneet paikkansa, kuvat seinille ja astiat kaappeihin. Lopullisesti tästä tuli koti eilen, kun läpsäisin vessapaperitelineen kiinni kaakeliin. Tuntuu hyvältä. Jopa siivoaminen, jota kohtapuoliin täytyy harjoittaa kyläilemään saapuvan äidin johdosta. Ehkä intoudun jopa silittämään verhotkin, jotka ovat roikkuneet ryppyisinä likaisen ikkunan äärellä jo kuukauden. En lupaa pestä mattoa, johon tähän mennessä on kaatunut vasta mansikkaskumppaa ja hedelmä-smoothieta, molempia ehkä puoli litraa. (Kenties itsesuojeluvaisto on tähän saakka estänyt kaupassa tarttumasta valkoisiin mattoihin.) Äidin vierailu on muuten ihana tekosyy pistäytyä kalliissa kahviloissa ja puolivahingossa päätyä takkikauppoihin, joissa sattumalta on just alennusmyynti. Harmi, ettei samalla tavalla voi ajautua matkatoimistojen nettisivuille. Keväällä olisi reissu, vaikka matkakassa, seura ja määränpää ovatkin vielä auki. Sinkkiksen äärellä huolimattomasti lausuttu Mennäänki Nykiin! on jäänyt kumajamaan pääkoppaan itse kullekin. Tasan lähdetään, jos voitan Luontoarvalla viistoist tonnii. Lupaan!
9. lokakuuta 2009
Uni tulee kaikkialle
Mua ei pelota, mua ei pelota
Oon tottunut hyssyyn tähän
Mua ei pelota, ei yhtään pelota
No okei, ehkä vähän
Hyssy, hyssy, hämärän hyssy
Tää on sininen hetki
Mun pitäis olla nukkumassa,
mutt yhä vaan jatkuu retki
Tälläistä hämärää satujen maata
ei ole kyllä kellään
Pidä mua kädestä, pidä mua kädestä
kun hiljaa hyssytellään
Ella ja Aleksi, Hämärän hyssy
Olen huomannut eron. Olen läsnä, olen tässä, olen elossa. Olen vahvasti kotona ruumiissani, siitä aamun hetkestä kun joudun suostuttelemaan ja uhkailemaan kehoni pois sängystä siihen hetkeen, kun ojentaudun sinne takaisin. Lakana on viileä, ja yö lepää ihoani vasten. Pimeässä pihlajat huojuvat ääneti ikkunani takana. En tunne tuulta mutta aistin sen. Kokeilen unieni pintaa varpaani kärjellä, ja pian ne kannattelevat minut kauas, kauas.
Olen aina arvostanut liikuttumisen voimaa. Sellaista kokemusta ja tunnetta, joka iskee polvilleen lupaa kyselemättä - sitä hetkeä, jona liikutaan ihmisyyden syvimmällä maantieteellä. Liikutun vihan, voimattomuuden ja epäoikeudenmukaisuuden tunteista, mutta kaikkein väkevimmin, kun koen jonkin kauniiksi tai traagiseksi, kertovan jotain oleellista elämästä ja siitä mitä tapahtuu meidän ihmisten kesken.
Viime aikoina olen osannut liikuttua erityisen paljon. Itken kasvatustieteen kirjalle, taivasta vasten piirtyvän tiaisen ääriviivoille, sille miten ihmiset istuvat kahvilassa hiljaa toisiaan katsellen. Itken sille, kun kotona tekemäni kaneli-kardemummakahvi onnistuu täydellisesti ja maistuu paratiisilta. Itken pimeässä luentosalissa sadan ihmisen keskellä kappaleelle, jossa lapset laulavat Juna on parempi kuin autot ja bussit/ Täällä voi leikkiä, tehdään maja/ Isäkin hymyilee kun se ei aja. Itken kotimatkalla tähtikuvioille, ja hiljaisuudelle, joka öisin on rikkumaton.
Itken sillekin, kuinka aion omistaa joskus julkaistavan kirjani ihmiselle, jota en ehtinyt rakastaa tarpeeksi. Hänellä ei ollut ketään - meitäkin yhdisti vain kaukainen sukulaisuussuhde. Hän kuoli, ennen kuin ymmärsin. Nyt olen myös ymmärtänyt, että ilman elettäni hän katoaa kokonaan. Sen ajatteleminen repii minut kappaleiksi. Samanaikaisesti, ensimmäisten kouristusten jo ravistellessa, tunnen halua hymyillä. Tämä on tässä, tämä on sitä - olen niin onnellinen, että kykenen tuntemaan jotain näin, että liikutun yhä vain enemmän.
Ja tajuan, mikä on odotellut ovensuussa ja kuulostanut siltä, että yrittää olla hiljaa. Se on itku, ja nyt se tulee luokseni huoneen poikki ja syleilee aamuun saakka.
Oon tottunut hyssyyn tähän
Mua ei pelota, ei yhtään pelota
No okei, ehkä vähän
Hyssy, hyssy, hämärän hyssy
Tää on sininen hetki
Mun pitäis olla nukkumassa,
mutt yhä vaan jatkuu retki
Tälläistä hämärää satujen maata
ei ole kyllä kellään
Pidä mua kädestä, pidä mua kädestä
kun hiljaa hyssytellään
Ella ja Aleksi, Hämärän hyssy
Olen huomannut eron. Olen läsnä, olen tässä, olen elossa. Olen vahvasti kotona ruumiissani, siitä aamun hetkestä kun joudun suostuttelemaan ja uhkailemaan kehoni pois sängystä siihen hetkeen, kun ojentaudun sinne takaisin. Lakana on viileä, ja yö lepää ihoani vasten. Pimeässä pihlajat huojuvat ääneti ikkunani takana. En tunne tuulta mutta aistin sen. Kokeilen unieni pintaa varpaani kärjellä, ja pian ne kannattelevat minut kauas, kauas.
Olen aina arvostanut liikuttumisen voimaa. Sellaista kokemusta ja tunnetta, joka iskee polvilleen lupaa kyselemättä - sitä hetkeä, jona liikutaan ihmisyyden syvimmällä maantieteellä. Liikutun vihan, voimattomuuden ja epäoikeudenmukaisuuden tunteista, mutta kaikkein väkevimmin, kun koen jonkin kauniiksi tai traagiseksi, kertovan jotain oleellista elämästä ja siitä mitä tapahtuu meidän ihmisten kesken.
Viime aikoina olen osannut liikuttua erityisen paljon. Itken kasvatustieteen kirjalle, taivasta vasten piirtyvän tiaisen ääriviivoille, sille miten ihmiset istuvat kahvilassa hiljaa toisiaan katsellen. Itken sille, kun kotona tekemäni kaneli-kardemummakahvi onnistuu täydellisesti ja maistuu paratiisilta. Itken pimeässä luentosalissa sadan ihmisen keskellä kappaleelle, jossa lapset laulavat Juna on parempi kuin autot ja bussit/ Täällä voi leikkiä, tehdään maja/ Isäkin hymyilee kun se ei aja. Itken kotimatkalla tähtikuvioille, ja hiljaisuudelle, joka öisin on rikkumaton.
Itken sillekin, kuinka aion omistaa joskus julkaistavan kirjani ihmiselle, jota en ehtinyt rakastaa tarpeeksi. Hänellä ei ollut ketään - meitäkin yhdisti vain kaukainen sukulaisuussuhde. Hän kuoli, ennen kuin ymmärsin. Nyt olen myös ymmärtänyt, että ilman elettäni hän katoaa kokonaan. Sen ajatteleminen repii minut kappaleiksi. Samanaikaisesti, ensimmäisten kouristusten jo ravistellessa, tunnen halua hymyillä. Tämä on tässä, tämä on sitä - olen niin onnellinen, että kykenen tuntemaan jotain näin, että liikutun yhä vain enemmän.
Ja tajuan, mikä on odotellut ovensuussa ja kuulostanut siltä, että yrittää olla hiljaa. Se on itku, ja nyt se tulee luokseni huoneen poikki ja syleilee aamuun saakka.
5. lokakuuta 2009
Pedagoginen rakkaus
Selkä meni, taas. Sama kohta, sama liike, sama naksaus ja sama, lamaannuttava kipu. Onnistuin auttamaan muuton loppuun, mutta seuraava yö meni rehellisesti raivoitkiessä. Miten voi sattua niin paljon, pieneen ihmiseen? Nousin kahden tunnin välein huojumaan sängynlaidalle, puskemaan tuskanhikeä kaikista ihohuokosista ja kävelemään hidasta ympyrää mattoni ympäri myötäpäivään, vastapäivään. Yölampun valossa tajusin, ettei pahinta edes ole se veret suoniin jäätävä kipu, vaan kivun pelko. Jatkuva lihasvaraus, jatkuva ohimoissa jyskyttävä tieto: kohta sattuu, kyselemättä. Yhä uudelleen jähmetyin ajovaloihin. Yhä uudelleen etsin peittoni alla sitä ainoaa asentoa, jossa kärsimys muuttui miltei siedettäväksi, hengitin hampaat kireinä ja laskin tahtia aamuntulolle. Ja sama juttu kuin viimeksi - auringon noustua oli selkä hieman jäykkä, muisti pisti varomaan mutta kipu oli poissa. Kaipa se on uskottava, se ettei fysiikka vaan kestä kirjalaatikoiden kantelua, että siellä on jokin lihas erityisen heikko. Vain hieman toispuoleisena siivosin ja katoin pöydän musiikkia kuunnellen, laitoin booliviinin jäähtymään.
Kahdet juhlat peräjälkeen, huiseja lahjoja, perunasipulisalaattia, Oasis, naapurien sietokyvyn testaamista, eräs katuun kaatunut moottoripyörä, mansikkamargaritoja, mansikkaskumppaa, Plevna, paljastuksia, valomerkki, syysmyrkyssä kotiin, sukat märkinä lattialle nukkumaan ja aamulla se pakollinen, semidarrainen mattivanhaskeskustelu.
Tällä viikolla mennään ryhmäliikuntaan, tällä viikolla aloitetaan lukupiiri, tällä viikolla on kaksi tenttiä (toinen oli jo) - kaikenlaista vaikka ulkona sataa jäistä paskaa ja tuuli repii naamaan arktista railoa mennen tullen yliopistolle. Olen jo luovuttanut kansantaloustieteen suhteen, ja nykyisin kuvittelenkin Clint Eastwoodin näköisen professorin luennoilla paljettipukuun ja kilpailemaan rusettiluistelun EM-kisajäälle. Valtio-opin palikkakurssi päättyi tänään, ja nyt pitäisi tahkota 700 sivua kakkipyllerömakkia kasvatustieteen perjantaiseen tenttiin. Ilman silmälaseja, totta kai - ne kun piti jättää korjaukseen loppuviikoksi. Tietysti.
Sietokykyni on koetuksella muutoinkin kuin reistailevan lihaksiston suhteen. Kämppä ei pysy siistinä, joku likaa astioitani ja pudottelee uunin taakse sipulia, saan huolehtia liikaa duunia painavan seurustelusuhteeni turvallisuudesta yötyössä (johon kuuluu pimeyttä, voimalinjoja ja kahtasataa ohi kiitäviä pikajunia), keittiön vesiputket vuotavat hiljalleen roskakaappiin, läski lyllyy, suklaa maittaa ja tili tyhjenee. Ei oo helppoo, varsinkaan, kun mieleen väkisinkin hiipii moraalinen morkkis: onko oikein kouluttautua isolla valtion rahalla kasvatusalalle, jos ei ns. vittuukaan kiinnosta päätyä komentamaan yläasteikäisiä riisumaan pipoa luokassa, istumaan suorassa, olemaan hiljaa ja kuuntelemaan läpipaskan opetussuunnitelman mukaista tuubaa, jonka ainoa tarkoitus on sosiaalistaa tulevaisuuden oravanpyörän ihmisrattaat loksahtamaan ennalta määrätyille paikoilleen ja vielä pitämään osaansa lottovoittona? Opettajana voisi toki tehdä kaikenlaista hyvää ja kaunistakin, mutta tunnen itseäni sen verran, että tiedän voimieni loppuvan ennen säällistä eläkeikää. En ole löytänyt sisäistä kasvattajaani, huudan yöhön pimeään, vaikka tenttikirjan eräs lause kasvatustyön ytimestä kyllä kieltämättä kolahti: Kyse on ihmisyydestä ja siitä, millaisen yhteiskunnan haluamme. Lapsia voisi ohjata ajatteluun, jossa ei tarvitsisi kiristää tahtia ja hengästyä. Olisiko se sen arvoista - itsehän siinä uupuisi - - -
Kaadan kemupullon pohjalta jämät, pyöritän viiniä kielellä ja tartun taas kirjaan. Tiskit makaavat keittiössä, lika nurkissa.
Vaan äkkiä tajuaa
Ettei ruumis elä ilman aurinkoa
Eikä henki ilman laulua
Entäs nyt?
Kahdet juhlat peräjälkeen, huiseja lahjoja, perunasipulisalaattia, Oasis, naapurien sietokyvyn testaamista, eräs katuun kaatunut moottoripyörä, mansikkamargaritoja, mansikkaskumppaa, Plevna, paljastuksia, valomerkki, syysmyrkyssä kotiin, sukat märkinä lattialle nukkumaan ja aamulla se pakollinen, semidarrainen mattivanhaskeskustelu.
Tällä viikolla mennään ryhmäliikuntaan, tällä viikolla aloitetaan lukupiiri, tällä viikolla on kaksi tenttiä (toinen oli jo) - kaikenlaista vaikka ulkona sataa jäistä paskaa ja tuuli repii naamaan arktista railoa mennen tullen yliopistolle. Olen jo luovuttanut kansantaloustieteen suhteen, ja nykyisin kuvittelenkin Clint Eastwoodin näköisen professorin luennoilla paljettipukuun ja kilpailemaan rusettiluistelun EM-kisajäälle. Valtio-opin palikkakurssi päättyi tänään, ja nyt pitäisi tahkota 700 sivua kakkipyllerömakkia kasvatustieteen perjantaiseen tenttiin. Ilman silmälaseja, totta kai - ne kun piti jättää korjaukseen loppuviikoksi. Tietysti.
Sietokykyni on koetuksella muutoinkin kuin reistailevan lihaksiston suhteen. Kämppä ei pysy siistinä, joku likaa astioitani ja pudottelee uunin taakse sipulia, saan huolehtia liikaa duunia painavan seurustelusuhteeni turvallisuudesta yötyössä (johon kuuluu pimeyttä, voimalinjoja ja kahtasataa ohi kiitäviä pikajunia), keittiön vesiputket vuotavat hiljalleen roskakaappiin, läski lyllyy, suklaa maittaa ja tili tyhjenee. Ei oo helppoo, varsinkaan, kun mieleen väkisinkin hiipii moraalinen morkkis: onko oikein kouluttautua isolla valtion rahalla kasvatusalalle, jos ei ns. vittuukaan kiinnosta päätyä komentamaan yläasteikäisiä riisumaan pipoa luokassa, istumaan suorassa, olemaan hiljaa ja kuuntelemaan läpipaskan opetussuunnitelman mukaista tuubaa, jonka ainoa tarkoitus on sosiaalistaa tulevaisuuden oravanpyörän ihmisrattaat loksahtamaan ennalta määrätyille paikoilleen ja vielä pitämään osaansa lottovoittona? Opettajana voisi toki tehdä kaikenlaista hyvää ja kaunistakin, mutta tunnen itseäni sen verran, että tiedän voimieni loppuvan ennen säällistä eläkeikää. En ole löytänyt sisäistä kasvattajaani, huudan yöhön pimeään, vaikka tenttikirjan eräs lause kasvatustyön ytimestä kyllä kieltämättä kolahti: Kyse on ihmisyydestä ja siitä, millaisen yhteiskunnan haluamme. Lapsia voisi ohjata ajatteluun, jossa ei tarvitsisi kiristää tahtia ja hengästyä. Olisiko se sen arvoista - itsehän siinä uupuisi - - -
Kaadan kemupullon pohjalta jämät, pyöritän viiniä kielellä ja tartun taas kirjaan. Tiskit makaavat keittiössä, lika nurkissa.
Vaan äkkiä tajuaa
Ettei ruumis elä ilman aurinkoa
Eikä henki ilman laulua
Entäs nyt?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)