Nyt se on nähty, uusin Bond. Spectren alku on mahtava: Bond käyskentelee Mexico Cityssä jonkun naisihmisen seurassa luurankopuvussaan, sillä on kuolleiden päivän juhla. Ensin viivytellään jotensakin sensuellisti ainakin minuutti kunnes meno alkaa ja sitä jatkuukin koko elokuvan ajan. Spectren hienoon alkuun liittyy viittaus Buster Keaton elokuvaan (luin Hesarista). Huippua. Daniel Craig Bondina osaa olla käsittämättömän cool.
Miehellä on melkein koko elokuvan ajan yllään valkoinen paita, joka myötäilee treenattua vartaloa ja pikkutakki, joka näyttää hieman kittanalta (tätä ei Hesarissa mainittu).
Spectressä Bond kieltäytyy shampanjasta ja heittää aseen olkansa yli. Viittaako tämä siihen, ettei Craig ehkä enää jatkossa olekaan Bond? Onko mies pehmennyt? Bond luo Spectressä naiseen ihan oikean ihmissuhteen.
Vaikka Bondiin oli tuotu uutta (osaston lakkauttamisia ja massiivista ihmisten digitaalista seurantaa), niin sen viehätys perustuu enemmänkin perinteeseen. Minäkin haluan matkusta marokkolaisella junalla, vetää ylleni iltapuvun ja juoda drinkin yhdessä Daniel Craigin kanssa.
Elokuvassa liikutaan ihanissa kaupungeissa, Roomassa ja Lontoossa. Kotiin kävellessä tuli mieleen, että mitä hittoa minä täällä Tampereella teen. No saahan Tampereelta ostaa mustaa makkaraa ja täällä saattaa nähdä Simo Frangenin.
Kävin rakennustyömaalla: lattia oli valettu, keittiön kaapit irroitettu seinästä ja vessaan oli jätetty valot. En ole koskaan kokenut tällaista remonttia. Tavallisesti remonttiin kuuluu rautakaupoissa pyöriskely, pöly, purkaminen, kiroilu ja vinoon jäänyt lattia.
lauantai 31. lokakuuta 2015
perjantai 30. lokakuuta 2015
HIT
Kävin eilen Pyynikillä. Pimeällä lenkkipolulla kirmaili ilmieläviä sarjamurhaajia. Kun sarjamurhaaja tuli vastaan, levitin olemattomat hartiani, kiristin askeleitani ja etenin hyväkuntoisen karateharrastajan loikin. Koska sarjamurhaaja ei jostain syystä tappanutkaan minua, höllensin vauhtia, kunnes pimeydestä syöksyi uusi sarjamurhaaja.
High-intesity interval training.
Keskustelin tiistaina ystävän kanssa syvällisesti:
- Mari sanoi Jounille, että se hymyilee vaan silloin kun kamerat ovat paikalla, sanoin.
- Eikun Tanja sanoi silleen Ronille, S väitti.
- Kyllä se oli Jouni, joka sen sanoi.
- Niin muuten olikin.
On ihanaa kun tuntea toinenkin hölmö, joka katsoo "Ensitreffit alttarilla"- ohjelmaa.
Olen asunut kahdeksan viikkoa väliaikaisasunnossani. Hilaan joka päivä petauspatjaani ylöspäin. Joku siirtää sen yön aikana pois paikoiltaan, ainakin se roikkuu aamuisin puoliksi tyhjän päällä.
Laitoin tänään remonttimiehelle sähköpostia. En haluakaan keittiön kaappeihin niitä vanhoja vetimiä vaan uudet himmeäpintaiset. Montako kertaa ehdin muuttaa mieleni, ennenkuin uudet kaapit ovat paikoillaan?
High-intesity interval training.
Keskustelin tiistaina ystävän kanssa syvällisesti:
- Mari sanoi Jounille, että se hymyilee vaan silloin kun kamerat ovat paikalla, sanoin.
- Eikun Tanja sanoi silleen Ronille, S väitti.
- Kyllä se oli Jouni, joka sen sanoi.
- Niin muuten olikin.
On ihanaa kun tuntea toinenkin hölmö, joka katsoo "Ensitreffit alttarilla"- ohjelmaa.
Olen asunut kahdeksan viikkoa väliaikaisasunnossani. Hilaan joka päivä petauspatjaani ylöspäin. Joku siirtää sen yön aikana pois paikoiltaan, ainakin se roikkuu aamuisin puoliksi tyhjän päällä.
Laitoin tänään remonttimiehelle sähköpostia. En haluakaan keittiön kaappeihin niitä vanhoja vetimiä vaan uudet himmeäpintaiset. Montako kertaa ehdin muuttaa mieleni, ennenkuin uudet kaapit ovat paikoillaan?
torstai 29. lokakuuta 2015
Hyi, onko tämä viihdettä?
Mistä tietää, että tuore romaani on viihdettä tai muuten vaan humpuukia?
Jos tarinan alussa mies ja nainen kohtaavat, inhoavat toisiaan ja kirjan viimeisellä sivulla päätyvät vihdoin toistensa syliin, niin se on viihdettä se, eikä muuksi muutu vaikka (nais)kirjailija kuinka toivoisi pääsevänsä apuraha-apajille. Hämäyksen vuoksi myös korkeakirjallinen tuotanto saattaa sisältää rakkautta (riskipeliä), mutta silloin rakkaustarina loppuu onnettomasti.
Taiteellisessa romaanissa käytetään omaperäistä kieltä (ei siis "naama loisti kuin Naantalin aurinko" tai "X:n elämä oli ollut myrskyä ja tyventä"). Kokeilevuus ei ole pahasta, välimerkkejä voidaan käyttää luovasti tai jättää kokonaan pois. Jos kieli on yksinkertaista ja kansantajuista, on kyynisyys hyvästä. Tapahtumat kannattaa sijoittaa ankeaan betonilähiöön tai muovata dystopia, jossa kirjan henkilöiden ihon alle on ommeltu pakki, josta virtaa erilaisia tunnnetiloja tuottavia kemikaaleja suoraan romaanihenkilöiden kehoon.
Jännitys on harvoin taidetta, vaikka kirjassa käytäisiin läpi kaikki maailman sosiaaliset ongelmat ja vaikka poliisi olisi alkoholisti.
Kun kynä alkaa piirrustaa automaattisesti viisauksia kuten: Elämämme päämäärän hyvyys tai huonous riippuu siitä, millaisen tien valitsemme päästäksemme siihen ja miten me tuon tien kuljemme. (Paolo Coelho), kannattaa laittaa kynä takaisin penaaliin ja lähteä poimimaan suppilovahveroita.
Jos tarinan alussa mies ja nainen kohtaavat, inhoavat toisiaan ja kirjan viimeisellä sivulla päätyvät vihdoin toistensa syliin, niin se on viihdettä se, eikä muuksi muutu vaikka (nais)kirjailija kuinka toivoisi pääsevänsä apuraha-apajille. Hämäyksen vuoksi myös korkeakirjallinen tuotanto saattaa sisältää rakkautta (riskipeliä), mutta silloin rakkaustarina loppuu onnettomasti.
Taiteellisessa romaanissa käytetään omaperäistä kieltä (ei siis "naama loisti kuin Naantalin aurinko" tai "X:n elämä oli ollut myrskyä ja tyventä"). Kokeilevuus ei ole pahasta, välimerkkejä voidaan käyttää luovasti tai jättää kokonaan pois. Jos kieli on yksinkertaista ja kansantajuista, on kyynisyys hyvästä. Tapahtumat kannattaa sijoittaa ankeaan betonilähiöön tai muovata dystopia, jossa kirjan henkilöiden ihon alle on ommeltu pakki, josta virtaa erilaisia tunnnetiloja tuottavia kemikaaleja suoraan romaanihenkilöiden kehoon.
Jännitys on harvoin taidetta, vaikka kirjassa käytäisiin läpi kaikki maailman sosiaaliset ongelmat ja vaikka poliisi olisi alkoholisti.
Kun kynä alkaa piirrustaa automaattisesti viisauksia kuten: Elämämme päämäärän hyvyys tai huonous riippuu siitä, millaisen tien valitsemme päästäksemme siihen ja miten me tuon tien kuljemme. (Paolo Coelho), kannattaa laittaa kynä takaisin penaaliin ja lähteä poimimaan suppilovahveroita.
tiistai 27. lokakuuta 2015
Hiusten pesu puolukkamehulla
Löysin viikko sitten kehonhuoltojumpassa lapaluiden lähentäjät ja nyt olen ne kadottanut. Lapaluuni etääntyvät toisistaan, enkä saa niitä enää yhteen.
Heräsin kuudelta. Vaikka on vapaapäivä ja vaikka kampaaja on vasta yhdeksältä.
En uskalla kertoa kampaajalle, että ostin hiusten pesuun tarkoitettua saippuaa. Ajattelin olla ekologinen, sillä vähentäähän pahvikotelossa myytävän saippuan käyttö jätekuormaani. Saippuapesun jälkeen hiukset tuntuvat jotenkin erilaisilta, nihkeiltä ja kitkaisilta. Kuivattuna ne näyttävät lopulta aika samalta kuin muovipullosta valutetulla nesteellä pestyt.
Kirjoitin googlen hakukenttään hiusten pesun, jolloin se tarjosi hakuvaihtoehtoja:
hiusten pesu kananmunalla
hiusten pesu ruokasoodalla
hiusten pesu hunajalla
hiusten pesu etikalla
hiusten pesu kookosöljyllä
hiusten pesu ilman shampoota
Nuoruudessani jotkut pesivät hiuksensa mäntysuovalla. Silloin hiusten pesua pidettiin vahingollisena, sillä jos pesi hiukset usein ne rasvoittuivat nopeammin. Niinpä monella oli klähmäiset hiukset.
Meillä asusti amerikkalainen vaihto-oppilas Sheila, joka kävi juoksemassa ja pesi hiuksensa päivittäin. Pidimme hänen tapojaan kummallisina. Sheila ihastui Timotei-shampooseen. Huutelimme koko perhe iltaisin toisillemme "Good night, I love you!". Lopetimme huutelun heti kun Sheila palasi kotiin.
Mitä siitä vaikka pesisin hiukset puolukkamehulla. Hyvät ekologiset valinnat tuntuva turhilta sillä mitä väliä on muutamalla muovipullolla, kun aion marraskuussa lentää San Franciscoon. Ehkä minun pitäisi matkustaa sinne laivalla ja palata muutaman kuukauden kuluttua kertomaan uusista lääkkeistä.
Heräsin kuudelta. Vaikka on vapaapäivä ja vaikka kampaaja on vasta yhdeksältä.
En uskalla kertoa kampaajalle, että ostin hiusten pesuun tarkoitettua saippuaa. Ajattelin olla ekologinen, sillä vähentäähän pahvikotelossa myytävän saippuan käyttö jätekuormaani. Saippuapesun jälkeen hiukset tuntuvat jotenkin erilaisilta, nihkeiltä ja kitkaisilta. Kuivattuna ne näyttävät lopulta aika samalta kuin muovipullosta valutetulla nesteellä pestyt.
Kirjoitin googlen hakukenttään hiusten pesun, jolloin se tarjosi hakuvaihtoehtoja:
hiusten pesu kananmunalla
hiusten pesu ruokasoodalla
hiusten pesu hunajalla
hiusten pesu etikalla
hiusten pesu kookosöljyllä
hiusten pesu ilman shampoota
Nuoruudessani jotkut pesivät hiuksensa mäntysuovalla. Silloin hiusten pesua pidettiin vahingollisena, sillä jos pesi hiukset usein ne rasvoittuivat nopeammin. Niinpä monella oli klähmäiset hiukset.
Meillä asusti amerikkalainen vaihto-oppilas Sheila, joka kävi juoksemassa ja pesi hiuksensa päivittäin. Pidimme hänen tapojaan kummallisina. Sheila ihastui Timotei-shampooseen. Huutelimme koko perhe iltaisin toisillemme "Good night, I love you!". Lopetimme huutelun heti kun Sheila palasi kotiin.
Mitä siitä vaikka pesisin hiukset puolukkamehulla. Hyvät ekologiset valinnat tuntuva turhilta sillä mitä väliä on muutamalla muovipullolla, kun aion marraskuussa lentää San Franciscoon. Ehkä minun pitäisi matkustaa sinne laivalla ja palata muutaman kuukauden kuluttua kertomaan uusista lääkkeistä.
maanantai 26. lokakuuta 2015
Lääkäristä wannabe kirjailijaksi
Metallinen kynsiviila irtosi kädestäni, putosi lattialle ja jäi pystyyn varpaitteni viereen. Kuin tikka tikkatauluun, sillä erotuksella, että tikkani lentävät katolle tai putoavat maahan lappeelleen. Katsoin hölmistyneenä kynsiviilaa ja ajattelin "tästä kirjoitan facebookiin".
Koska kaikki valittavat, että kirjamessuilla oli tungosta, niin minä en valita. Kirjoitusopettajani huitoi ja veti tuolia pöytänsä ääreen ja minä luulin, että hän pyysi minut siihen istumaan vaikka hän haali tyhjää tuolia ystäväänsä varten. Ehdin jo istahtaa joten en kehdannut enää lähteä pois. Ystävälle saatiin toinen tuoli. Opettajalla oli ihanat punaiset kengät ja minä saan kuulemma ostaa samanlaiset. Pitää lähteä Tallinnaan kenkäostoksille.
Terhi Rannela, joka haastatteli Joel Haahtelaa ja Katri Lipsonia otsikolla "Lääkäristä kirjailijaksi", istui samassa pöydässä.
Haahtela ei kokenut lääkärinammatin olleen kutsumus (sitä tietysti kysyttiin). Joel Haahtelan isä on keuhkolääkäri (melkein kaikki naispuoliset keuhkolääkärit ovat innostuneet alasta Tari Haahtelan vuoksi), joten lääkärin ura tuntui kotoisalta ja turvalliselta.
Katri Lipson (työterveyslääkäri) sanoi, että sekä kirjailijan että lääkärin ammatissa annetaan enemmän kuin otetaan. Miten hienoa olla sellaisen luottamuksen arvoinen, että joku vieras ihminen kertoo asioistaan. Ihanteena on, että lääkäri ei tuo itseään esille vaan on vastaanotolla yksinomaan potilastaan varten (ja tilastointia ja laskutusta varten, kirjoittajan lisäys). Silti Katri Lipsonkaan ei kokenut lääkärin uraa kutsumusammatiksi. Lääkärin koulutuksesta on kirjailijan ammatissa hyötyä: lääkäri on joutunut pänttäämään siinä määrin, että jaksaa istua paikallaan ja näpertää paksunkin romaanin valmiiksi asti.
Tulin taas siihen tulokseen, että julkaisukynnyksen ylittäminen on mahdotonta. Se olisi kuitenkin tärkeää, että voisin saada kirjoitusvapaata leimautumatta täysin kahjoksi.
Ostin neljä kirjaa, jota pidän kohtuullisena. Tilasin Image-lehden seitsemän numeroa hintaan 29 euroa. Yritin estellä sanomalla "Luen lehden kirjastossa", johon myyjä "Moni tämän tilannut sanoo aiemmin lukeneensa lehden kirjastossa, mutta olevansa nyt todella tyytyväinen kun se putoaa omasta postiluukusta".
Lainasin kirjastosta George Saundersin novellikokoelman "Joulukuun kymmenes". Jukka Petäjä sanoo kritiikissään kirjailijan tyylistä: Jonathan Franzenilla tuunattu David Forster Wallace. En osaa kuvailla novelleja (olen lukenut kokoelman vasta puoliväliin), ne ovat jollain sympaattisen hillittömällä tavalla kammottavia ja samalla viihdyttäviä.
Koska kaikki valittavat, että kirjamessuilla oli tungosta, niin minä en valita. Kirjoitusopettajani huitoi ja veti tuolia pöytänsä ääreen ja minä luulin, että hän pyysi minut siihen istumaan vaikka hän haali tyhjää tuolia ystäväänsä varten. Ehdin jo istahtaa joten en kehdannut enää lähteä pois. Ystävälle saatiin toinen tuoli. Opettajalla oli ihanat punaiset kengät ja minä saan kuulemma ostaa samanlaiset. Pitää lähteä Tallinnaan kenkäostoksille.
Terhi Rannela, joka haastatteli Joel Haahtelaa ja Katri Lipsonia otsikolla "Lääkäristä kirjailijaksi", istui samassa pöydässä.
Haahtela ei kokenut lääkärinammatin olleen kutsumus (sitä tietysti kysyttiin). Joel Haahtelan isä on keuhkolääkäri (melkein kaikki naispuoliset keuhkolääkärit ovat innostuneet alasta Tari Haahtelan vuoksi), joten lääkärin ura tuntui kotoisalta ja turvalliselta.
Katri Lipson (työterveyslääkäri) sanoi, että sekä kirjailijan että lääkärin ammatissa annetaan enemmän kuin otetaan. Miten hienoa olla sellaisen luottamuksen arvoinen, että joku vieras ihminen kertoo asioistaan. Ihanteena on, että lääkäri ei tuo itseään esille vaan on vastaanotolla yksinomaan potilastaan varten (ja tilastointia ja laskutusta varten, kirjoittajan lisäys). Silti Katri Lipsonkaan ei kokenut lääkärin uraa kutsumusammatiksi. Lääkärin koulutuksesta on kirjailijan ammatissa hyötyä: lääkäri on joutunut pänttäämään siinä määrin, että jaksaa istua paikallaan ja näpertää paksunkin romaanin valmiiksi asti.
Tulin taas siihen tulokseen, että julkaisukynnyksen ylittäminen on mahdotonta. Se olisi kuitenkin tärkeää, että voisin saada kirjoitusvapaata leimautumatta täysin kahjoksi.
Ostin neljä kirjaa, jota pidän kohtuullisena. Tilasin Image-lehden seitsemän numeroa hintaan 29 euroa. Yritin estellä sanomalla "Luen lehden kirjastossa", johon myyjä "Moni tämän tilannut sanoo aiemmin lukeneensa lehden kirjastossa, mutta olevansa nyt todella tyytyväinen kun se putoaa omasta postiluukusta".
Lainasin kirjastosta George Saundersin novellikokoelman "Joulukuun kymmenes". Jukka Petäjä sanoo kritiikissään kirjailijan tyylistä: Jonathan Franzenilla tuunattu David Forster Wallace. En osaa kuvailla novelleja (olen lukenut kokoelman vasta puoliväliin), ne ovat jollain sympaattisen hillittömällä tavalla kammottavia ja samalla viihdyttäviä.
sunnuntai 25. lokakuuta 2015
Dheepan
Dheepan on tamilitiikereiden jäsen, joka saa tarpeekseen. Hän lähtee kohti Ranskaa valevaimon ja lapsen kanssa väärennetyillä passeilla ja väärällä identiteetillä. Elokuvassa ei tuota huijausta mitenkään moralisoida vaan katsoja ymmärtää sen välttämättömyyden.
"Perhe" joutuu sotatantereelta toiseen sotaan, taloon, jota huumekauppiaat terrorisoivat. Perhe rakentaa jonkinlaisen kodin, vaikka he eivät taida kieltä ja heitä käytetään hyväksi. Saamme seurata Dheepanin ja hänen "vaimonsa" suhteen kehittymistä. Nainenhan on lopulta melkein tyttönen, jonka niskoille on sysätty vieras yhdeksänvuotias tyttö.
Kyse on selviytymistarinasta ja kyllähän he selviytyvät. Elokuvan muuttuu lopussa aivan toiseksi, toimintaelokuvaksi, jossa listitään porukkaa urakalla. Sen jälkeen tulee epäuskottavan onnellinen loppu. Sen onnellisen lopun ainakin minä tarvitsin voidakseni nukkua yöni rauhassa.
Elokuvan ihmisistä välitti ja toivoi heille hyvää. Näyttelijät olivat erinomaisia vaikka ovat käsittääkseni amatöörejä. Vaikka jotkut ovat olleet sitä mieltä, ettei elokuva ansainnut palkintoa, niin kyllä tätä varten kannatti nousta sohvalta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)