Aloita päiväsi hymyllä

Luin somesta W.S. Fieldsin heiton "Aloita päiväsi hymyllä, sitten sekin on tehty".  Hänellä on muitakin sarkastisia "aforismeja" kuten: 

If at first you don't succeed, try again. Then quit./A rich man is nothing but a poor man with money. / I am free of all prejudices. I hate everyone equally./ A woman drove me to drink and I didn't even have the decency to thank her.

Fields ei ollut kovin onnellinen ihminen, vaikka menestyikin loistavasti koomikkona Hollywoodissa. Fieldsistä tuli alkoholisti ja hän kuoli vuotavaan vatsahaavaan 66-vuotiaana.  Kuka häntä enää muistaa. Käytin näiden asioiden selvittelyyn puolisen tuntia aamustani. 

Hesarista löytyy arvio Harry Salmenniemen uusimmasta romaanista Sydänhämärä. Romaani kertoo kirjailijan lapsen sairastamisesta ja perhe-elämästä. Romaani odottaa lukemistaan kirjapinossa, jonka olen kasannut jakkaralle. Kirjapino tulee luultavammin rojahtamaan lattialle lähipäivinä. 

Hesarissa kirjoitetaan "Sairaalassa kertoja kokee olevansa sellaisten ihmisten armoilla, joiden ei tarvitse oikeuttaa työtään mitenkään, kun taas kirjojen kirjoittaminen on naurettavaa, eikä sillä naurettavuudella ole mitään merkitystä". 

Vaeltelen kirjakaupassa mukien, heijastimien, lankojen ja laukkujen keskellä. Etsin kirjoittamaani lastenkirjaa sitä löytämättä. Plaraan kirjaston vaihtohyllyä. Näitäkään kirjoja ihmiset eivät enää halua kotiinsa. Ehkä Salmenniemen romaanikin löytyy jossain vaiheessa vaihtohyllystä.  

Lääkärin työtä ei tarvinnut perustella itselleen, vaikka liittyihän siihenkin paljon turhauttavaa tietokoneen näpyttelyä. 

Nyt sitten sitä menestysromaania kirjoittamaan!

Taidetreffit

Parillakin kirjoituskurssilla on suositeltu menemään taidetreffeille itsensä kanssa. Ohareita ei tarvitse pelätä. 

On kiva käydä elokuvissa yksin, samaten jonkun toisen kanssa. Jälkimmäisessä on se hyvä puoli, että filmistä voi keskustella heti elokuvan jälkeen. Yksin ollessa aistii toiset katsojat, mutta jos elokuva on hyvä, kaikki ympäriltä haihtuu. 

Inhoan sipsien rousketta, kännykän vilkuilua, karkkipussien kahinaa ja juomisesta aiheutuvia ääniä. Olen tämmöinen elokuvafundamentalisti. Mulkoilen jäätävästi niitä, jotka eivät tiedä miten elokuvateatterissa kuuluu käyttäytyä. 

Näin viikonloppuna kaksi naisohjaajan elokuvaa. Eteläkorealaisen Celine Songin elokuvan Past Lives ja Tiina Lymin Myrskyluodon Maijan. Songin kerronta on hidasta, tyylikästä ja katsoja saattaa vain arvailla mitä elokuvan henkilöt tuntevat. Tiina Lymi maalaa voimakkaammilla väreillä  ja elokuvassa tapahtuu paljon, myös raskaita asioita. Ruotsalainen Amanda Jansson on kerrassaan erinomainen Maija. Jannen ja Maijan suhde on kuvattu lämpimästi ja elokuvan seksi on iloista. Ehkä Oolannin sodan englantilaiset viipyvät elokuvassa pikkuisen liian pitkään. 

Ystävä, joka istui vieressäni, nyyhki elokuvan puolivälistä eteenpäin. Minua itketti vasta kun vanha Myrskyluodon Maijan tunnari alkoi pauhata kaiuttimista. Tuntui häiritsevältä, että moisissa olosuhteissa elävillä ihmisillä oli liian siistit, silitetyt, puhtaat vaatteet. Lehmä tuotti maitoa jatkuvasti, vaikka ei ollut välillä edes tiineenä. Mutta mitäpä tämmöinen kaupunkilainen lehmistä tietää. Maitoa saa lähikaupasta. En edes käytä maitotuotteita.

Olen tyytyväinen, ettei Halla-Aho päässyt toiselle kierrokselle. Laitoin tänä aamuna kaksikymmentä euroa Haaviston kampanjaan. Olen suuri mesenaatti.

Ihmeparanemisia

Kävin kaksi ja puoli vuotta sitten silmälääkärissä. Mies sanoi, että silmänpohjieni valtimoissa näkyy ateroskleroosia ja silloin sitä on muissakin suonissa. "Jos et olisi lääkäri, lähettäisin sinut lääkäriin". Häh? Silmälääkäri suositti kontrollia itselleen kahden vuoden kuluttua.

Menin terveyskeskuslääkärille. Hoidettiin riskitekijöitä ja nyt ovat verenpaineet ja kolesterolit melkein miinuksella.

Sain kutsun samalle silmälääkärille, viivyttelin, venytin ajan tilaamista ja varasinkin vastaanoton toiselle saadakseni second opinioinin, sillä olihan minulla muitakin vaivoja kuin paskat verisuonet. Tämä nainen tutki silmänpohjani huomattavasti tarkemmin ja sanoi, ettei suonissani ole kerrassaan  mitään vikaa. Paranin siis yleisestä valtimotaudista muutamassa minuutissa. Kerroin tästä Facessa ja päädyimme siihen ettei third opinionia kannata enää etsiä. 

Vuosia sitten vähän epävarman oloinen gynekologi epäili minulla munasarjasyöpää ja lähetti sairaalaan. Minut otettiin jostain syystä osastolle, jossa toinen lääkäri tutki ja totesi, ettei poikkeavaa löydy. Olin jo tehnyt kuolemaa ja suunnitellut hautajaisia. Palasin terveenä kotiin. 

Postiluukku kolahti ja luukusta putosi Suomen kuvalehti, jonka tilasin jostain tarjouksesta. Rakastan postiluukun kolahdusta. Se liittyy jotenkin lapsuuteen ja Aku Ankan viikottaiseen ilmestymiseen tai mummon lähettämään kirjeeseen, josta usein löytyi sininen viiden markan seteli. 

Kuopiossa

Kävin Kuopiossa suunnittelemassa interrail-reissua. Ostimme laivaliput Helsinki-Travemünde välille ja varasimme hotelliyön Lyypekistä. Määränpäämme on Ligurian alue Italiassa. Teimme varauksen Airbnb -majoituksesta Genovassa. Katsoin kotiin palattuani google mapsista miltä asumuksen seutu näyttää ja aloin epäillä, että selviääkö sieltä hengissä ja löytääkö asuntoa enää kaupassa käynnin jälkeen. Voi olla, että majoitummekin La Speziaan. Matkaseurani aikoo viipyä matkalla kaksi viikkoa, minä kolme. Toistaiseksi tuntuu aika sekavalta. 

Perehdyin Kuopiossa taidemaalari Juho Rissaseen, josta Antti Heikkinen on kirjoittanut näytelmän, joka esitettiin Kuopion kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. 

Juho Rissanen syntyi Kuopiossa 1873 köyhiin oloihin. Juhon isä kuoli taidemaalarin ollessa kymmenvuotias. Isä paleltui humalassa järven jäälle markkinoilta palatessaan. Juho Rissasesta  tuli perheen elättäjä. Kulkutaudit riehuivat ja lapsia kuoli. Rissasilla ei ollut edes vakituista asuntoa vaan he asuivat loisina eri taloissa. 

Rissanen pääsi koristemaalarin oppipojaksi, kiinnostui ja kunnostautui maalaamisessa. Albert Edelfelt auttoi häntä myöhemmin taidemaalariksi kouluttautumisessa. Nyt vähän oikaisen: Taiteilija osallistui Pariisin maailmannäyttelyyn 1900 ja hän pokkasi sieltä pronssisen mitalin. Hän asui Ranskassa, Saksassa, Italiassa, Ranskassa, Tanskassa ja muutti lopulta Yhdysvaltoihin ja kuoli sitten Miamissa. Rissanen osasi monia kieliä ainakin jonkin verran ja lausui niitä savolaisittain.

Antti Heikkisen kirjoittamassa näytelmässä Maalari -Juho Rissanen, taiteilija saapuu Nilsiään maalaamaan alttaritaulua ja herättämään pahennusta. Näytelmässä käsitellään luomisen tuskaa, mutta myös taiteilijan naissuhteita.  Malleja alttaritauluun on Nilsiästä vaikea saada, kun ei voi olla varma, onko mallina keikaileminen kristitylle sopivaa puuhaa. 

Juho Rissanen ja muutkin näytelmän henkilöt puhuvat savon murretta, joka sujuu heiltä hyvin, ollaanhan Kuopiossa. Ilkka Pentti sopi hyvin Juho Rissasen rooliin ja Taava Hakala oli tehnyt näytelmästä sutjakkaasti etenevän.  

Kuopion taidemuseossa oli esillä Juho Rissasen taidetta (mm. Hauta-Heikin mummo, jota on sanottu savolaisten Mona Lisaksi kts. yllä), korttelimuseossa kerrottiin hänen elämästään ja päälle vielä näytelmä!  Tämä ei nyt liity Juho Rissaseen mitenkään, mutta Kuopiossa on hieno uimahalli. 

Kerttu 16.10.2008-17.1.2024

Kerttu (Hobbit-Dolls Showtime) syntyi vuonna 2008, syntymäpaikasta ei löydy merkintöjä, mahdollisesti hän näki päivänvalon Nurmijärvellä. Hän ei tullut toimeen perheen muiden kotieläinten kanssa ja toivoi uutta kotia. Kerttu oli enemmän yksilöpelaaja kuin joukkueen jäsen. Telinevoimistelija eikä pesäpalloilija. Hän halusi kaikkien jakamattoman huomion.

Tapasin Kertun ensimmäisen kerran 18. huhtikuuta 2010, jolloin hän muutti kotiini, josta tuli silloin hänenkin kotinsa. Minua tarvittiin hankkimaan ruokaa, siivoamaan ja muutenkin palvelemaan häntä eri tavoin. Jos Kerttua patisti viemään roskat, hän röyhisti rintaansa ja muistutti olevansa kuitenkin Hobbit-Dolls Showtime ja rotukissa, eikä mikään navettakissa. 

Alkuun Kerttu piileskeli sängyn alla, mutta jo pian hän ryhtyi valtaamaan pehmeämpiä nukkuma- ja näköalapaikkoja. Taistelimme sohvasta tai lähinnä sen pohjoisnurkasta.

Kertulle ei siunaantunut lapsia ja hän säilyttikin nuoruuden mittansa koko elämänsä ajan. Ehkä hänellä oli jotain rakkausjuttuja, mutta niistä hän vaikeni hienotunteisesti. Kerttu kertoi ylpeänä mahtuvansa edelleen samoihin vaatteisiin kuin nuoruusvuosinaan.  Hän ei ymmärtänyt, että paino oli asia, josta ei ollut sopivaa keskustella.

Kerttu piti ulkoilmaa myrkyllisenä ja vältteli sitä viimeiseen asti. Hän uskoi sen olevan terveydelle vaarallista ja vanhentavan ennenaikaisesti. Mökkioloissa hänen mieliharrastuksensa oli kärpästen pyydystäminen. Sisätiloissa tietysti. Kun kotiinlähdön aika tuli hän piiloutui vuodevaatelaatikkoon.  

Kun kotiin tuli vieraita, Kerttu oli aina heitä vastassa paitsi nyt ihan viime aikoina. Kerttu piti kaikenlaisesta kosmetiikasta. Häntä ei voinut päästää kylpyhuoneeseen, sillä hän nuoli kaikki kosmetiikkapakkaukset ja pesuainepurtilot. Jos rasvasi itsensä, oli pukeuduttava kiireesti. 

Nuoruusvuosinaan Kerttu pelkäsi imuria, myöhemmin hän nautti turkkinsa imuroinnista. Takapuolen peseminen oli Kertulle kauhistus. Kertun naukuminen kuulosti joidenkin mielestä lampaan määkimiseltä.

Hobbit-Dolls Showtime alias Kerttu teki pitkän ja kunniakkaan uran sohvan raapimisessa.  Itse asiassa hän ehti uransa aikana tuhota kahden sohvan verhoilut.

Kertun loppu oli kaunis ja rauhallinen, sillä hän sai eutanasian. 

Kerttu oli Kerttu. Kerttu oli myös Kyllikki romaanissani Ei saa mennä ulos saunaiholla. Jotenkin olen varma, että Kerttu kolisteli viime yönä olohuoneessa ja tassuttelee kohta tuosta läppärin ylitse ja näppäimistöön tarttuu pari vaaleaan pehmeää kissan karvaa.

Kirjoitusharjoitus

Nonniin. Olen taas kirjoituskurssilla. Tässä viiden minuutin harjoitus, jota kyllä hieman tänä aamuna muokkasin. 

 

        Jussi keräsi sylkeä suuhun, ryysti nenästään räkää ja ampui huuliensa välistä klimpin, joka lensi kotitalon alimmalle portaalle asti. Se oli ennätys.

        Hän nosti Volvon 244:n etupenkille vanhan höyhentyynyn, punaraitaisella kankaalla päällystetyn ja saumoistaan ratkeilleen. Penkki oli höyhenissä kuin kukkotappelun jäljiltä. Jussi kehui kaikille, että Volvossa jylisi neljäsylintelinen moottoli. Hän kiipesi ajajan paikalle ja pärisytti huuliaan. Jalat eivät vielä ulottuneet polkimille.

        Kun raajat sitten hädin tuskin  saavuttivat autoilijan mitat, Jussi ajoi ensin muutaman vuoden ajan pellolla kiekkaa. 

        Jussi ei koskaan selvinnyt autokoulun teoriakokeesta, varaa oli vain kolmeen yritykseen. Ei se autoilua estänyt, sillä Jussi oli koprakka ajamaan hiekkateitä. Jos poliisit näkivät hänet ratissa, niin komensivat kävelemään. Illalla veli polki pyörällä hakemaan auton tien pielestä.

 

Yksi lensi yli käenpesän

Metso-kirjaston alakertaan asteli mies, joka huuteli jotain natseista. Mies vaikutti vihaiselta ja käytti todella kuuluvaa ääntä. Kun hän ei näyttänyt lopettavan, aloin keräillä tavaroitani. Pakkasin läppärini hidastetusti, liikehdin kuin sameassa lämpöisessä vedessä.  Vältin äkkiliikkeitä. Yritin näyttää siltä, että minulla oli joku meno, ei kiireinen kuitenkaan. Ohitin miehen korostetun rauhallisesti, nousin portaat ja menin ilmoittamaan vahtimestarille.  

Tilasin kirjaston varastosta Ken Keseyn romaanin Yksi lensi yli käenpesän vuodelta 1962, suomeksi se saatiin kyllä vasta 1974. Olen nähnyt kirjasta tehdyn Milos Formanin elokuvan ja Kuopion kaupunginteatterin näytelmän. Molemmat tekivät aikoinaan vaikutuksen. 

Romaani sijoittuu mielisairaalan ostastolle, jonne rehvakka pikkurikollinen McMurphy saapuu. Hän on tyytyväinen päästyään työsiirtolasta, saadessaan mahdollisuuden huijata toisilta potilailta rahaa korttipelissä ja onnellinen saadessaan aamuisin tuoremehua. Miestä näyttelee elokuvassa Jack Nicholson, jonka virneen näin koko ajan romaania lukiessani. Osastolla kuria pitää iso hoitaja, neiti Ratched. Asioista päätetään osastokokouksissa, mutta hyvin pian ilmenee, että päätökset tekee oikeasti Ratched. Terapiaistunnoissa revitään potilaat hajalle. 

Romaanissa näkökulma on suuren miehen, intiaanipäällikön (hänen etnisestä taustastaan käytetään termiä intiaani ja tekstissä miestä nimitetään Päälliköksi). Päällikköä pidetään kuurona. Hän on harhainen, joten lukija ei tiedä voiko hänen kertomaansa luottaa. 

Ennen romaanin kirjoittamista Kesey osallistui LSD-kokeisiin seitsemänkymmenen dollarin päiväpalkalla, joten hallusinaatiot olivat hänelle tuttuja. Epäilen, että hän saattoi nauttia psykedeelejä myös omaehtoisesti, sillä hän pääsi hippiporukoihin. Kesey työskenteli jonkin aikaa mielisairaalassa, sillä hän oli kuullut, että siellä ehkä voisi kirjoittaa öisin. 

Osattiin sitä silloinkin:

Meillä on seinällä pieni vaahteralaudalle kiinnitetty messinkilaatta, jossa lukee: ONNITTELUT OSASTOLLE JOKA PÄRJÄÄ PIENIMMÄLLÄ HENKILÖKUNNALLA KOKO SAIRAALASSA.  

Päällikön ajatuksia isosta hoitajasta:

Hänen huulensa olivat raollaan ja hänen hymynsä kimaltaa kuin jäähdyttäjän säleikkö. Voin haistaa kuuman öljyn ja magneeton kipinät kun hän menee ohitse ja joka askeleella hän paisuu isommaksi, kasvaa ja kasvaa, jyrää kaiken tieltään! Minua pelottaa ajatellakin mitä hän saattaa tehdä.

Psykiatrinen hoito ei enää samanlaista kuin romaanissa (pääseekö juuri kukaan edes osastolle, ainakaan nämä miehet eivät lunastaisi osastopaikkaa), McMurphy ei saisi psykopaatin diagnoosia, eivätkä lobotomiat kuulu hoitoon. Sähkösopessakaan ei  hoitoa täräytettäisi ilman anestesiaa, eikä todellakaan yhtä yleisesti kuin silloin. Lääkäreillä ja muulla hoitohenkilökunnalla on edelleen valta, jota heidän ajatellaan käyttävän vain potilaiden parhaaksi. 

Vaikuttava ja koskettava romaani. Parempi kuin elokuva, sillä Päällikön ajatuksia ei oikein voisi tuoda esille elokuvassa. Tämä romaani oli ehkä "vähän" misogyyninen.

Olin joskus töissä somaattisella puolella, jossa kaikkea kontrolloi ISO HOITAJA (en tässä viittaa hänen kokoonsa). Hän ei tosin koskaan kiusannut potilaita vaan erikoistuvia lääkäreitä. Kyllähän me se kestettiin ja hänkin ajatteli toimivansa vain meidän parhaaksemme. 

Tuo natseista huuteleva mies olisi joskus saattanut joutua neiti Ratchedin tai jonkun muun vastaavan tyypin kynsiin. Nyt hän varmaan meni kotiin niitä natsejaan huudellen.

Vaalit lähestyvät

Katselin eilen Li Anderssonin presidenttivaalitenttiä ja minusta häntä kohdeltiin eri tavalla kuin Pekka Haavistoa (jota aion äänestää). Haastattelija keskeytti Anderssonin puheen toistuvasti, lueskeli papereitaan, eikä vaikuttanut kuuntelevan mitä Andersson sanoi. Tuntui siltä, että toimittaja pyrki tekemään presidenttiehdokkaasta haihattelevan tyttösen, joka yrittää tunkea  isojen miesten sarjaan. 

Muita tenttejä en ole katsonut, sillä saatan helposti ajautua liian voimakkaaseen tunnetilaan ja menettää yöuneni. 

Palaan vielä hetkeksi Vanhaan testamentin Mooseksen ensimmäiseen kirjaan. 

Saara oli Abrahamin (aiemmin hänen nimensä oli Abram, mutta ei siitä enempää)  sisarpuoli  ja vaimo. Saara kuuli yhdeksänkymmenvuotiaana synnyttävänsä vuoden sisällä pojan satavuotiaalle miehelleen (avioliitto oli ollut lapsenton, toki Abrahamilla oli lapsi orjan kanssa). Vauvauutisen kuultuaan Saara nauroi sen kuuluisan naurunsa. 

Eilen sain tietää Lootista (Abrahamin veljenpoika) ja hänen tyttäristään, joita Loot tarjosi väkijoukon  raiskattavaksi miehen ilmiasussa olevien enkelien sijaan.  Tekstin mukaan tyttäret olivat neitsyitä.

Myöhemmin, erilaisten vaiheiden jälkeen tyttäret  juottivat Lootin humalaan ja molemmat makasivat isänsä kanssa ja synnyttivät sittemmin poikalapset. Naiset ne vaan houkuttelee ja juonittelee ja miestä viedään.  Vastenmielinen kertomus.  Tarina on esitetty vähän kuin säätiedotus, johon ei sisälly myrskyvaroitusta. 

Eläinuhrit mainitaan toistuvasti. Eläinparat eivät ansaitse sääliä. 

Raamattu-projekti taitaa olla liian rankka minulle. 

Pitkäikäisiä miehiä

Olen ryhtynyt kuuntelemaan Raamattupodia. Jaksot ovat pituudeltaan alle kaksikymmentä minuuttia, niitä riittää jokaiselle päivälle ja vuoden kuluttua koko teos pitäisi olla kuunneltuna. Raamatun tunteminen kuuluu yleissivistykseen, näin arvelisin. Toivottavasti tämän päivityksen lukijoihin ei kuulu raamatun tuntijoita.

Ensimmäisen jakson alussa lukija rukoili ja minä tietysti pelästyin pahasti. Ei ole rukoillut enää. 

Jokaisessa jaksossa luetaan pätkä Vanhaa ja Uutta testamenttia. Olen vasta alussa, mutta minulle on muodostunut sellainen mielikuva, että Vanha testamentti on varsin viihdyttävä. Ehkä olen kuullut nyt ne parhaat palat. Vanhaa testamenttia pidetään yleisesti sekavana ja vaikealukuisena.

Olen kuunnellut ensimmäistä Mooseksen kirjaa, jonka luomiskertomukseen fundamentaalikristityt nojaavat, vaikka se on todella epäuskottava myyttinen tarina ja tieteellisesti lytätty. 

Oletteko kuulleet, että sen jälkeen kun Aadamin ja Eevan kolmas lapsi Set oli syntynyt, Aadam eli vielä 800 vuotta. Tiesittekö, että kun Jumala pettyi ihmisiin, hän päätti hävittää koko ihmiskunnan, mutta päätyi kuitenkin jostain syystä Nooan, hänen perheensä sekä eläinlajien säilyttämiseen. Nooa rakensi arkkinsa vakaassa 600 vuoden iässä. Ehkä Nooalla oli kirvesmiehiä apunaan. Olisiko hän ollut niin ikävä tyyppi, että olisi jättänyt nämä rakentajat vedenpaisumuksen alle. Mahdollisesti hänen poikansa, Seem, Haam ja Jaafet auttoivat häntä rakennuspuuhissa. En löydä mistään kuinka monta sataa vuotta vanhoja he olivat, ehkä kuitenkin vetreämmässä kunnossa kuin ikivanha isänsä.

Uusi testamentti (se mitä minä olen kuunnellut) on koostunut jouluevankeliumista ja mm. Saarnaajan kirjasta (anonyymi lukija korjasi, että Saarnaajan kirja kuuluu Vanhaan testamenttiin). Moraalipohdinnoista. Jos antaa rahaa hyväntekeväisyyteen, sitä ei saa kertoa kenellekään. Kun katsoin dokumenttia Bill Gatesista ja hänen säätiöstään, voisin ehkä allekirjoittaa tuon (ainakin Gatesin tapauksessa). 

Lopetan raamatturaporttini näytelmätyyliin: lopussa kävellään pois näyttämöltä. En tee oopperalopetusta, kirjoita jotakuta pistämään minua hengiltä, enkä ota henkeä itseltäni. 

Poistun keittiöön juomaan kahvia ja syömään pannukakkua.

Juhlat

Luin jostakin, että kirjoittamispakko liittyy imeväisiässä vastaanotetun huomion  ja rakkauden vajaukseen  (tästä puuttuu viite ihan kuten Lauri Törhösen väitöskirjasta).  Olen  etsinyt huomiota ja rakkautta pitämällä blogia, tekemällä väitöskirjan, kirjoittamalla kaksi romaania ja yhden lastenkirjan.  Olen yrittänyt miellyttää ihmisiä, jotka eivät pidä minusta. Olisihan elämä helpompaa ilman moista tarvetta. Mikään ei riitä, sillä eihän rakkautta saa koskaan tarpeeksi.

Iltalehdet seuraavat julkisten henkilöiden Insta-päivityksiä ja kirjoittavat niiden pohjalta juttuja.  Onkohan lehtiin palkattu vakituisia someseuraajia. Hommaa voi tehdä kotikonttorista käsin.

Iltalehdet kirjoittivat  Jorma Uotisen uuden vuoden juhlista ihan vaan vieraiden päivitysten perusteella. Toki minäkin seuraan Instassa Jorma Uotista, Sami Sykköä ja Atte Kilpistä (kaikki osallisuivat kyseisiin partyihin). Uotisen pirskeissä tarjottiin samppanjahernekeittoa samppanjakermalla. Illan isäntä tarjoili vihreitä kuulia hopeiselta vadilta (en tosin tiedä oliko tarjoiluastia hopeaa vai terästä).  Miten arkisia marmeladit ovatkaan rasiassaan ja miten ylelliseksi ne muuttuvat oikein tarjoiltuina. Vadilla lillui maltillinen määrä makeisia ja illan isäntä kulki vieraiden joukossa vatia ojennellen. 

Haluan järjestää samanlaiset juhlat! Nekin jatkuisivat aamuun saakka. Vihreät kuulat ja soppa onnistuisivat. Tässä on vain yksi pieni ongelma, olen kovin iltauninen.

Tylsää vuotta 2024!

Selma Vilhusen elokuva Neljä pientä aikuista kertoo trendikkäästä aiheesta, avioliiton avaamisesta uusille kumppaneille.

Elokuva alkaa avioparin rakastelukohtauksella, josta välittyy pariskunnan keskenäinen lämpö ja rakkaus. Julian ja Matiaksen avioliitto ei suinkaan ole väljähtänyt. 

Nyt takerrun sanaan pariskunta. Miksi kunta? Kunta on paikallishallinnon yksikkö (Wikipedia).

Pian Julialle paljastuu, että Matiaksella on toinen nainen. Raivottuaan ja itkettyään Julia hommaa avoimien suhteiden opaskirjat ja he päättävät avata avioliittonsa. 

Elokuvassa ei avoimia suhteita glorifioida, mutta niitä ei myöskään todeta mahdottomiksi. Mietin, että lasten kannalta se voisi olla parempi kuin avioliitto, jossa on vain ne kaksi aikuista, jotka eroavat heti kun rakastuvat johonkin toiseen.

Neljää pientä aikuista mainitaan draamakomediaksi, mutta erityisen humoristinen se ei ole. Parissa kohdassa naurahdin. 

Pidin näyttelijöistä, erityisesti ihanasta Pietu Wikströmistä. 

Elokuvan jälkeen kävimme N:n kanssa Plevnassa puimassa näkemäämme. Mietittiin uuden vuoden lupauksia ja luvattiin käydä useammin  viinilasillisilla. 

Luin Hesarista jutun, jossa toimittaja oli päätynyt kahden vuoden ajan listaamaan päivittäin kolme kiitollisuuden aihetta. Lupaan tehdä samoin, vaikka se onkin pessimistisen luonteeni vastaista. 

Olen kokeillut samaa ennenkin, mutta se on melko pian alkanut tuntua teennäiseltä varsinkin kun niitä valituksen aiheita tuntuu maailmasta löytyvän enemmän kuin kiitollisuutta herättäviä asioita. Ei tarvitse kuin lukea lehtiä, niin ymmärtää miksi.

Tänä aamuna olen kiitollinen siitä, että olen kotona, minulla ei ole krapulaa ja olen nukkunut hyvin. Jos ajattelen viime vuotta, niin olen kiitollinen siitä, että se oli sopivan tylsä. Tylsyyttä ei osata arvostaa tarpeeksi. Sen arvon ymmärtää vasta kun alkaa tapahtua.