Elämä on formaatti

Luen Marjatan (Marjatan kirjat ja mietteet) innostamana Juha Seppälän kirjaa Syntymättömän testamentti. Romaanin päähenkilö on sikiö (!) ja kirja on sekoitus sukutarinaa ja sarkastista esseististä tekstiä, jossa ihmetellään kirjallisuuden nykymenoa, kuten autofiktiota.  Lyhyitä lauseita. Näinkin voi siis kirjoittaa! 

Nappasin seuraavan ajatuksen Seppälän romaanista: Elämä on formaatti. Jos se tuottaa roskaa, se ei ole formaatin vika. 

Vilkaisin vielä Juha Seppälän Hesarille antamaa haastattelua (mies suostuu haastatteluihin todella harvoin, eikä osallistu kirjojensa markkinointiin). Seppälä kertoo, ettei kirjoita marras- ja helmikuun välillä ollenkaan. Silloin on niin pimeää. Jos joku olisi kiinnostunut minun kirjoittamisestani, sanoisin, että kesällä on vaikea kirjoittaa, sillä on liian valoisaa ja iloista.

Mietin vielä C-kasetteja, jotka löytyivät Pirkkalaiskirjailijoiden tavaroista. Niihin on kuulemma äänitetty Pirkkalaiskirjailijoiden kokouksia. Onko ajatuksena, että jostain kasetista vielä löytyisi Väinö Linnan yskäisy tai peräti kokonainen lause jälkipolvia varten. 

 

Suuri patjataistelu

Olen nukkunut kookkaalla Futon-patjalla, jota pitäisi säännöllisesti rullata. Voimani eivät ole riittäneet patjan oikeaoppiseen hoitoon. Niinpä ostin sopivan kokoisen jämäkän vaahtomuovipatjan tuohon samaan sänkyyn. Futon-patjan siirtäminen sängystä oli kuin Daavidin ja Goljatin taistelu. Vaikka patja ei ollut ihan kuuden kyynärän ja vaaksan mittainen, niin helvetillinen lihaskimppu se oli. Voitin taistelun ja Futon-patja makaa sänkyni vieressä voimansa menettäneenä.

Ostin nuukuuksissani vaahtomuovipatjan, joka kyllä asettui sänkyyn hyvin. Patja on päällystetty vaaleanruskealla ruutukankaalta, joka näyttää siltä, kuin olisi peräisin 70-luvun Neuvostoliitosta. Patjan nimi Romantic sai minut nauramaan ääneen. Yhden yön kärvistelin kivikovalla alustalla. Eilen ostin Memory -materiaalista (muovista) tehdyn sijauspatan (sijauspatjan ostaminen tuli yhtä kalliiksi kuin patjan hankkiminen) ja patjan päällisen ja nyt nukkumiskokemus oli lähes täydellinen.  Nukkuminen ei ole enää patjasta kiinni.

Pirkkalaiskirjailijoiden tilaan tulee remontti ja olin eilen mukana, kun kirjoja ja kalusteita siirrettiin varastoon remontin ajaksi. Kalusteisiin kuuluu tuoleja, kaksi reikäistä sohvaa, pöytä ja kirjahyllyjä. Kannoin varastoon mystisen laatikollisen C-kasetteja ja useamman lootallisen kirjoja.

Kirjailijan brändäys

Autofiktio on nyt voimissaan ja se kiinnostaa meitä lukijoita. Dekkareitakin tehdään kuulemma todellisista rikoksista, joita kirjailija sitten selvittelee. Koska kaiken keskus on kirjoittaja, hänet tulee brändätä. Keskeistä on nuoruus ja joku ongelma, josta kirjailija on monen itkun jälkeen selvinnyt. 

Kirjailijan pitää olla nuori, mieluiten alle 40-vuotias.

Toivottavaa olisi, että kirjailija olisi kärsinyt ongelmasta, jonka hän on lyönyt kanveesiin. Syömishäiriö tai vanhemman alkoholismi ovat sopivia vastoinkäymisiä, vähempi ei riitä.

Kirjailijan parisuhde on tärkeä. Puolison tulee olla kiinnostava. Mieluiten kirjailija saisi elää polyamorisessa tai avoimessa suhteessa. Sinkkuuskin käy jos kirjailija on alle kolmenkymmenen.

Tatuoinnit kirjailijan nahassa ovat aina plussaa. 

Kirjailijan on soveliasta asua joko pittoreskillä vanhalla kansakoululla tai sitten Kalliossa tai Berliinissä. 

Kirjailijan pitää pohtia elämäänsä tärisevässä Insta-livessä vähintään viikottain.

Kuuluisat sukulaiset eivät ole haitaksi. 

Sanotaan, että kirjailija kirjoittaa sitä samaa kirjaa yhä uudestaan. Luin Petri Tammisen esikoisromaanin (sitä ennen hän kirjoitti mainiota lyhytproosaa) Väärä asenne ja totesin, että näin on. Eikä se ole ollenkaan negatiivinen asia. 

Tammisen romaanien päähenkilö on aina jotenkin ulkopuolinen ja omiin maailmoihinsa eristyvä. Hän kokee häpeää siitä, ettei ole ihanteidensa mukainen vahva mies. Jo esikoisromaanista löysin Petri Tammisen, mutta autofiktiosta ei silti ole kyse. 

Tamminen sopii edellä mainitun brändäyksen viimeiseen kohtaan, hänellä on kirjailijapoika ja he ovat antaneet yhteishaastatteluja, joka on tietysti hyväksi. Petri Tamminen ja minkäänlaiset haastattelut eivät kylläkään oikein sovi siihen kuvaan, jonka olen hänestä kirjoja lukemalla saanut. 

 

Rokotusbingo

Mietittiin tässä taannoin, että aina sanotaan, että "eihän siihen mene kuin kymmenen minuuttia" (kymmenen minuuttia tuntuu sopivan mitättömältä ajalta), kun kyse on jostain epämiellyttävästä tehtävästä. 

Venyttelyyn menee vain kymmenen minuuttia, televisiota katsoessa voi tehdä vatsalihasliikkeet, joihin menee se kymmenen minuuttia, samaten lakanoiden vaihtamiseen tai tiskipöydän siistimiseen menee tuo sama aika. Hiljalleen kymmenen minuutin pätkistä kertyy tunteja. Apua! Niihin menee koko elämä. Sitten kuoleman hetkellä miettii, että mitä minä tein. Minä vain pyyhin tiskipöytää. 

Olen nukkunut Futon-patjalla, joka lähenee elinkaarensa loppua. Ostin Futon-sänkyyn vaahtomuovipatjan ja sijauspatjan. Vanhassa patjassa oli villaa ja kookoskuitua, mutta muovihan on aina varma valinta. Päädyin tähän, sillä sain juuri sopivan kokoisen patjan, eikä sängystä tarvinnut luopua. Kohta sitten valitan tästä uudesta patjasta. 

Eräs Facebook-ystävä on kerännyt rokotusbingon: 

Kaikki toimi uskomattoman hyvin / Pakollinen rokotusselfie/ Ikäryhmäni aikoja saa varata nyt / En ole koskaan nähnyt noin paljon ihmisiä ohjaamassa eteenpäin / Rokotepassin kuva / Olkapää, johon laastari on kiinnitetty / 5G asennettu/ 5G ei toimi, missä vika / Nyt uskaltaa mennä harrastuksiin / Kiitos hyvinvointivaltio / Tunnelma oli harras / Ei sattunut yhtään/ Lopussa piti odotella 15 min, siinä ehti ajatella kaikenlaista / Kyynelehdin / Kiitollinen / Olen etuoikeutettu / Astraa / Pfizeriä / Kaikki sujui kuin rasvattu / Kiitos tiede / Liikutus / Huojennus / Magneetti ei tarttunut (jääkaappimagneetti putoaa olkapäältä) / Mikrosiru asennettu

Tehoaako rokotus, jos siitä ei ole kertonut somessa? Jos et ole vielä saanut rokotusta, niin valitse tuosta yläpuolelta sopiva päivitys.

Vaihto

Uusi sänky pitäisi käydä ostamassa joka kymmenes vuosi, väittää taho, joka myy uuden auton hintaisia sänkyjä. Puhtaat lakanat kuuluisi pedata sänkyyn kahden viikon välein, sanoo alan suurin auktoriteetti, Martat.  

Puoliso kannattaa vaihtaa, kun siitä tulee vanha ja ikävä. Jos haluaa aikaa kestävän hauskan puolison, kannattaa ottaa M.A. Numminen, joka näyttää vuodesta toiseen ihan samalta.  Tekisi mieli mennä miehen luo ja kokeilla sormella onko hän oikeasti olemassa vai vaihdetaanko Nummista määrävälein.

Tarvitsisin uuden sängyn, mutta en osaa päättää minkälaisen. Toivon, että ovikelloani soittaisi joku alan asiantuntija, joka osaisi sanoa mitä tarvitsen ja mihin minulla on varaa. Sen jälkeen tuo tyyppi repisi sängystäni lakanat, laittaisi ne pesukoneeseen, käynnistäisi koneen, veisi entisen sänkyni pois, toisi uuden tilalle ja petaisi siihen puhtaat lakanat täsmälleen Marttojen ohjeiden mukaisesti.

Sitten seuraavaan asiaan. Kävin jokin aika sitten neurologin vastaanotolla, joka ei keksinyt minusta vaikeaa neurologista sairautta. Hän oli jostain syystä saanut päähänsä, että sairastan migreeniä, vaikka en sanonut sanaakaan päänsärystä. Nyt kun olen alkanut tarkkailla itseäni, niin ehkä minulla sitten on migreeni. Migreeni vain odotti, että se keksittäisiin.

Anteeksi poukkoilu asiasta toiseen. Vaikka minulla ei ole koiraa, niin suuri huvini on katsoa ohjelmia, joissa joku ottaa koiranpennun, eikä pärjää sen kanssa. Pentu puree kaikkea, varsinkin omistajaansa, kuseskelee olohuoneen matolle, eikä suostu kävelemään hihnassa. Sitten koirakouluttaja tulee kotiin kilo koiran herkkuja taskussaan ja opettaa pennun hetkessä tavoille. 

Paljon, mutta huonoa ja Euroviisu-unettomuus

Päivitän blogia tiuhaan, sillä muuten päivittämisen kynnys nousee liian korkeaksi. 

Valitsin motokseni "Paljon, mutta huonoa". Tämä on bloggauksen halpakauppa. Ei valitusoikeutta.

Luen Nina Lykken romaania Kohonnut riski, jatkan lukemista vaikka en jaksaisi lukea lääkärieistä. Romaani on osoittautunut kuitenkin lukemisen arvoiseksi ja välillä pystyn samaistumaan sen päähenkilöön, viiniä kittaavaan yleislääkäriin, jolle muovinen luuranko puhuu. Olen lukenut vasta sata sivua, joten en vastaa romaanin lopusta.

Sain kirjasta hyvän vinkin, joka tulee kyllä kannaltani liian myöhään, mutta kai sitä voi käyttää muihinkin kuin potilaisiin. Kun joku ihminen ärsyttää, ajattele, että henkilöllä on elinaikaa jäljellä korkeintaan muutama viikko. Sillä metodilla saat tarvittavan empaattisen otteen melkein mihin vaan. 

Olen ihan toistaitoinen katsottuani Euroviisujen pistelaskun loppuun saakka. Euroviisut saivat aikaan sellaisen sisäisen tutinan, ettei uni tullut. Hyvä Italia! Hyvä Suomi ja Blind Channel (punaisista keskisormista huolimatta kuudes sija), uskoin teihin alusta alkaen!

Punainen keskisormi

Minulla on tälle illalle hyvin kunnianhimoinen tavoite: aion valvoa ja katsoa Euroviisut. Ei tule onnistumaan.

Suomen kappaleen esittää Blind Channel-yhtye. Koska Euroviisuissa ei saa näyttää keskaria, bändin pojat ovat värjänneet keskisormensa punaisiksi. Kirjailija, feministi, Caitlin Morain huomasi suomalaisten eleen ja twiittasi siitä näin: "The Finnish rock entry all wearing mysterious red fingers makes them all look like they've just put a tampon in."

Voisihan keskisormen värjääminen olla jokin protesti. Aamun Hesarista luin, että Hongkongissa protestoidaan syömällä (taiwanilaista) ananasta. Monessa Aasian maissa on osoitettu mieltä käyttämällä tietyn väristä t-paitaa. 

Punainen keskisormi sopisi hyvin feministiseksi eleeksi, vihreällä voisi vastustaa ilmastonmuutosta jne. 

Henrik Tikkasen osoitesarjan kolmas osa Mariankatu 26 luettu. Kirjan toinen päähenkilö oli oikeastaan alkoholi, jota juodaan paljon ja silloin kun ei ryypätä, ahdistaa ja kouristaa. Kaiken keskus on tietenkin itse kirjailija.

Sekä Märta että Henrik Tikkanen työskentelivät aikoinaan Hufvudstadbladetissa, jossa julkaistiin kuuluisien ajattelijoiden aforismeja. Henrik Tikkanen oli tuolloin umpirakastunut ja tuottelias ja suolsi aforismeja jopa pysähtyessään autolla punaisiin valoihin. Märta halusi niitä julkaistavaksi sanomalehdessä, mutta siihen ei suostuttu. Niinpä he alkoivat julkaista Henrikin ajatuksia, mutta kirjasivat alle Aristoteles, Shakespeare, Voltair jne. Kukaan ei huomannut huijausta. Heidän rohkeutensa kasvoi ja he keksivät ajattelijoiden nimetkin kuten Bamm, Grumm, Vladimir Zchktrlo, Amalie Ganzweiler. Googlen aikaan tuo ei taitaisi onnistua.  

Henrik Tikkasella oli muuten suuri tarve nähdä omia piirroksiaan ja tekstejään painettuina. Se taitaa olla melko yleinen tarve. Kun Henrik halusi tehdä vaikutuksen Märtaan, hän kirjoitti näytelmän.

Nutturapää

Toisen poikani puoliso tuskailee gradunsa kanssa. Ohjaaja ei vastaa sähköpostiviesteihin ja kysyttävää kuitenkin olisi. Gradu pitäisi tehdä vasta viisikymppisenä, jolloin tekstin äärellä istuminen ei enää tuntuisi ajan haaskaamiselta.

Teimme lääkiksessä syventävät opinnot, jotka lienevät vaativuudeltaan gradua vähäisemmät. Suurin osa tuosta työstä on pyyhkiytynyt mielestäni. Elämässäni oli tuolloin monenlaista tärkeämpääkin ajateltavaa. 

Muistan ohjaajani blondatut hiukset, jotka oli koottu näyttävälle nutturalle, joka pysyi kasassa tupeerauksen, pinnien ja vahvan hiuslakan avulla. Hän saapui tapaamisiimme usein suoraan sairaalan kampaamosta. Hiuslakkapisarat pyörivät naisen pään ympärillä kuin pikkuruiset hyönteiset. Näin jälkeenpäin tulee mieleen viisikymppinen Marge Simpson.

Aiheenani olivat säärihaavojen paikallishoitoon käytettävien valmisteiden aiheuttamat allergiset reaktiot tai jotain sinne päin. Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa itse kirjoitusprosessista. Tietokoneitahan ei vielä ollut. Materiaalihaku suoritettiin käyttäen paksuja opuksia, joiden nimi oli Index Medicus. Niitä löytyi korkeakoulun kirjastosta monta hyllymetriä. Tosin hyllymetrit ovat saattaneet vuosien mittaan venyä päässäni. 

Ei siitä työstä häävi tullut, mutta ei sitä ole kukaan enää sen jälkeen kysellyt.

Kunniallinen sivusuhde

Aloitin juuri Henrik Tikkasen omaelämänkerrallisen kirjan Mariankatu 26, olin sitä ennen lukenut kaksi osoitesarjan edellistä osaa: Majavatie 11 ja Kulosaarentie 8. Nyt jännitän miten Henrikin ja Märtan käy. Toki tiedän mitä tapahtuu, mutta silti jännitys säilyy.

Majavatien lopussa Henrik rakastuu Märtaan ja aloittaa tämän kanssa kiihkeän suhteen. Märta menee tahollaan naimisiin (Henrik on jo naimisissa). Majavatie loppuu näin "Kolmen kauhistuttavan  viikon jälkeen kohtasimme uudelleen, ja kaikki jatkui niin kuin ennenkin, mutta kunniallisemmin, nyt olimme kumpikin naimisissa."

Olen lukenut osoitesarjan joskus hyvin nuorena, mutta en muistanut miten sarkastinen kirjoittaja Henrik Tikkanen oli. Osoitesarjan kirjat löytyivät Metso-kirjaston varastosta.

Olen kateellinen ihminen. Olen huomannut olevani kateellinen niille, jotka saavat apurahoja. En ole kertaakaan anonut apurahaa. Käsittääkseni sellaisen rahan saaminen on melkein rinnastettavissa lottovoittoon, mutta vielä vaikeammaksi se käy, jos apurahoja ei edes hae.

Eatnameamet

Saamelaiset ovat asustaneet Saamenmaalla jo huomattavasti aiemmin kuin se jaettiin eri valtioiksi. Saamelaisia asuu neljän eri valtion alueella. Saamelaiset katsovat, että maata ei voi omistaa vaan se on meillä vain lainassa.

Niagarassa järjestettiin Eatnameamet elokuvan medianäytös, jonne otettiin median edustajien lisäksi meitä taviksia. Hankalan nimen taakse kätkeytyy Suvi Westin dokumentti, joka käsittelee suomalaista saamelaispolitiikkaa, saamelaiskulttuuria ja saamelaisten taistelua oikeuksiensa puolesta. 

Tämän aamun Hesarista sain lukea, että Lapin liiton valtuusto päätti, että tulevasta maakuntakaavasta poistettaisiin Jäämeren rataa koskevat merkinnät. En tiedä onko Lapin liitolla päätösvaltaa, mutta ilmeisesti rata on joka tapauksessa niin kallis, että siitä luovuttaisiin. Dokkarista kävi ilmi, että rata uhkaisi porotaloutta ja koko saamelaiskulttuuria.

Dokumentti oli jaettu pieniin otsikoituihin pätkiin kuten totuus, kieli, viha jne. Kuvattiin kokouksia, nuoria saamelaisaktivisteja ja Lapin luontoa, jota turismi ja kaivoistoiminta uhkaa. Minusta nämä otsikot tekivät dokumentista vähän rikkonaisen. 

Onhan se hullua, että koulussa kerrottiin Amerikan alkuperäiskansoista, mutta en muista mainittiinko saamelaisia lainkaan. Suomea nimitettiin dokumentissa kolonialistiseksi valtioksi. Suomi valtiona ei ole kunnolla käsitellyt vääryyksiä, joita saamelaisille on tehty. Olen kyllä kuullut aiemminkin asuntoloista, joissa saamelaislapsista yritettiin kitkeä oma kieli ja perinteet pois. 

Dokumentin mukaan saamelaiset saavat edelleen kohdata suoranaista vihaa. Tilaisuudessa mukana ollut Emmi Nuorgam sanoi, että saamelaisia on pidetty likaisina ja huonompina kuin valtaväestöä. Saamelaislapsille ei ole haluttu puhua omaa äidinkieltä ja osa dokumentin nuorista saamelaisista on opetellut kielen vasta aikuisena. 

Ymmärrän hyvin miksi Pirkka-Pekka Peteliuksen saamelaisparodioista loukkaannuttiin ja sen ettei saamelaisten pukua saa pukea päälle kuka tahansa. Tämän dokumentin jälkeen vaikkapa Levin matkailukeskus alkaa tuntua irvokkaalta.

Hienoa, että melkein läpi dokumentin puhuttiin saamea. Varmaan tiesittekin, että Suomessa puhutaan kolmea saamen kieltä inarinsaamea, koltansaamea ja pohjoissaamea. 

Katsokaa dokumentti.  

Kuva on napattu Docpoint festivaalien mediakuvista, toivottavasti en riko tekijänoikeuksia.

Lankoori

Kävin Lankoorissa. Istuimme rannalla ja tuijotimme merta. Meri muutti alati muotoaan kuin elävä olio. Kun meri sai tarpeekseen tuijotuksestamme, veti se yllättäen sumun verhokseen.  Saunoimme mainiossa saunassa, jonka lauteet oli rakennettu ikkunan eteen ja lauteilla istuessaankin saattoi ihailla merta. 

Kävelimme Yyterin lietteillä ja kiipesimme viiteen lintutorniin. Yhdessä lintutornissa söimme eväät. Näimme lintujakin, mutta minun ornitologisella tietämykselläni ne olivat nimeltään pienilintu ja isolintu. Hyppelimme pitkospuilla maastopyöräilijöitä pakoon. 

Ehdin siivota Kertun oksennuksen olohuoneen matolta ja sitten oli jo lähdettävä lukupiiriin. Lukupiirikirjana luimme Anneli Kannon 1500-luvun Hattulan kirkon kirkkomaalareista kertovan romaanin Rottien pyhimys. Kirjailija itse oli paikalla ja kyselimme yksityiskohtia mielenkiintoisen romaanin synnystä. Söimme herkkuja paitsi A (ei kirjailija), jonka kirurgi oli määrännyt ENE-dieetille. A kiroili puhuessaan dieetistään.

Porin junassa äänekäs nainen seuralaisineen istui samassa vaunussa. Hän kävi jatkuvasti vessassa ja sieltä tullessa hänestä löyhähti erityisen voimakas tupakan tuoksu. 

Porin junassa kuulutettiin maskipakosta, mutta äänekäs nainen ja häntä vastapäätä istunut nuorempi mies eivät maskia käyttäneet, eikä konduktööri siitä huomauttanut, joten maskipakko taitaa olla samantyyppinen pakko kuin pyöräilijän kypäräpakko. 

Maskiton nainen odotteli vankilaan pääsyä ja muutenkin asiat olivat viturallaan. Pitkä tuomio oli tulossa. Saimme tietää tämän, sillä hän laittoi puhelimensa kaiuttimelle sosiaalityöntekijälle soittaessaan. Maskin puuttuminen ei ollut hänen suurin ongelmansa. 

Olipahan mielenkiintoista kuunnella naisen juttuja ja äänekästä musiikkia, jota hän soitti ämyristään. Anneli Kantoakin oli kiva kuunnella sekä lintujen laulua ja ystävien ystävällistä puhetta Yyterin lietteillä ja Lankoorissa.

Tuskallisen yhdentekevää

Piristin itseäni lukemalla Ei saa mennä ulos saunaiholla -arvioita Goodreadsista ja siteeraan yhden tähden lukijaa: "Kirja oli tuskallisen yhdentekevä. Se ei herättänyt ajatuksia, ei edes huvittanut. Jäin vain pohtimaan, miksi kirja ylipäänsä on kirjoitettu. Kotilemmikin näkökulmassa oli ollut ainesta, mutta se jäi tässä teoksessa irralliseksi ja tyhjäksi osaksi. En suosittele."

Oli siellä viiden tähden arvioitakin, mutta tämä kiinnitti huomioni ja huvitti minua. Mikä asia muuten voisi olla tuskallisen yhdentekevä?  En suosittele tuskallisen yhdentekekevää arkikäyttöön. 

Kaikki ovat tällä hetkellä ihanaa kun on kesä -moodissa. En erityisemmin pidä kesästä, sillä vuodenaika vaatii jatkuvaa nauttimista. Kesällä on kuuma ja aurinko häikäisee silmiä. Sukupuolitaudit ja ihosyövät unohtuvat. Syksyllä elämään tulee ryhtiä ja mielenkiintoisia uusia harrastuksia.  Koska olen kuitenkin tämän kesäyhteiskunnan jäsen, lähden käväisemään Luvialla. Aion nauttia uhkarohkeasta reissustani vaikka viimeksi roudasin oikean lapaluuni alla kotiini vaarallisen punkkiyksilön.

Asuntoni on lyhyen poissaoloni aikana pelottavan poikani ja vahtikissani vartioinnin alainen. En omista muuta kuin tuskallisen yhdentekevän romaanin tekijänkappaleita, joten siinäkään mielessä rikos ei kannata. Palaan pian.

Viikko

Tein helmikuussa sähköisen asunnontarkastuspyynnön Tampereen kaupungille, sillä asuntoni äärinurkassa lämpötila laski kovalla pakkasella kolmeentoista asteeseen. Tilanne korjaantui suurimmaksi osaksi kun näppärä huoltomies korjasi pattereiden juuttuneet venttiilit. 

Sain pyyntöön automaattivastauksen, jossa luvattiin palata asiaan viikon sisällä. Kaupungin virkailija soitti eilen, joten Tampereen kaupungin viikko on pitempi kuin tuo yleisesti hyväksytty seitsemän päivää. Hyvässä yhteisymmärryksessä sovimme, että otan uudestaan yhteyttä syksyllä. Nainen muuten kysyi minulta, osaanko sanoa, mistä ilmansuunnasta tuulee silloin kun kotini on erityisen kylmä. En osannut. 

Kustantamo lähetti tiedot kirjani viime vuoden myynnistä ja siitä maksettavasta palkkiosta. Maksupäivää en viestistä löytänyt, mutta oletan sen olevan nyt toukokuussa. Romaaniani on myyty perinteisenä kirjana ja kuunneltu melko lailla yhtä paljon. Laskin, että äänikirjasta sain 0.47 euroa/kpl ja perinteisestä kirjasta ennakot huomioon ottaen 3.44 euroa, joten ero on huima. Voihan tietysti olla, että romaanin kuunnelleet eivät olisi sitä ostaneet vaan äänikirjasta tulleet palkkiot tulivat perinteisen kirjamyynnin päälle. Hienoa kuitenkin, että kirjaa on luettu ja kuunneltu. Kiitokset siitä!

Live-elämää

Olen vuoden verran pukeutunut lähinnä aamutakkiin, verkkareihin tai harmaisiin trikoohousuihin. Kävin lauantaina syntymäpäiväjuhlissa, eikä koronapukeutumiskoodi tuntunut enää riittävältä. Näissä juhlissa myös asun alaosa näkyi ja päädyin laittamaan päälleni mekon. Juhlissa ihmiset olivat kolmiulotteisia, eikä kuulunut tuttuja kysymyksiä "Kuuluuko?" tai "Näkyykö?" Syötävääkin tarjottiin, emmekä juoneet kylmää kahvia omista henkilökohtaisista mukeistamme.

Jännä seurata ihmisten käyttäytymistä tilaisuudessa, jossa kaikki eivät tunne toisiaan. Joku istuu nurkassa hiljaa ja tarkkailee ja toinen seisoo keskellä lattiaa ja kerää kaikkien huomion. 

Lauantain juhlien osallistujat oli rokotettu ja juhlaväkeä oli laillinen määrä. 

Lapset ja toisen lapsen kumppani kävivät eilen syömässä. Toinen poikani ja hänen puolisonsa ovat lähdössä Lappiin, joten kaivoin esille kaikenlaista retkeilyvermettä ja huomasin omistavani harjateltan, jonka yksi tukikeppi on vääntynyt, kaksi makuupussia, retkeilyastioita ja kuksan. Minäkin haluaisin patikoimaan. 

Olen seurannut Norppaliveä, mutta vielä enemmän minua kiinnostaa pesässään munia hautova sääksi. Lintu on jotenkin kiehtovan ruma ja sen pää kääntyilee alituisesti puolelta toiselle mahdollisia vihollisia tiiraillen. Sen höyhenet väpäjävät tuulessa ja siellä se kököttää itsepäisesti satoi tai paistoi.

Hitaasti kypsyvän urakinttupolku

Luin Lääkärilehdestä 53-vuotiaasta Salla Suomisesta, joka valmistui juuri lääkäriksi toimitttuaan sitä ennen talonmiehenä, siivoojana, huonekalumyyjänä, postinjakajana ja tuote-esittelijänä. Suominen työskentelee tällä hetkellä lastenpsykiatrialla Oulussa ja aloittaa syksyllä työt terveyskeskuslääkärinä Kokkolan terveyskeskuksessa. Jutun kuvituksessa nauravainen nuorekas nainen nojailee rennosti johonkin. 

Alan olla kyllästynyt Hesarin Visio-liitteen nuorten menestyjien uratarinoihin. Kolmekymppisiin tyyppeihin, jotka ovat tehneet kansainvälisen uran. Usein taustalla on  etuoikeutettu lapsuus akateemista tai diplomaattista elämänuraa tehneiden vanhempien lapsena. 

Kun aloitin lääkiksessä olin kaksi vuotta vanhempi kuin suurin osa opiskelijoista ja se hävetti minua. Tunsin itseni kamalan vanhaksi, joka tuntuu nyt hullulta. Kuitenkin opiskelijoissa oli sairaanhoitajia, röntgenhoitajia, laboratorionhoitajia ja muiden ammattien edustajia, jotka olivat taatusti minua vanhempia.

Valmistumistani hidasti lapsen saaminen, mutta vielä enemmän jonkinlainen saamattomuus, joten valmistuin vähän myöhemmin kuin muut ja koin senkin häpeälliseksi. 

Aloitin sisätauteihin erikoistuessani tehdä tutkimusta epäselvän kuumeilun syistä ja homma jäi kesken, mutta väittelin sitten kuitenkin viisikymppisenä toiselta alalta.  En olisi ikinä uskonut, että pääsen näinkin pitkälle. Sitten väsyin, mutta en tietenkään ollut koskaan sairauslomalla, mutta se onkin sitten eri tarina. Ja tuli minusta vanhana vielä kirjailijakin. 

Oma ura kuulostaa tähän kirjoitettuna menestystarinalta, mutta sisäisesti olen enemmänkin reppana. Ehkä sitten varsin menestynyt reppana.

Äitini kirjoitti ylioppilaaksi viisikymppisenä ja toinen poikani kolmekymppisenä ja aloitti opiskelut viime syksynä. Iloitsin ystävän tyttären monivuotisen haaveen toteutumisesta, kun hän viimein pääsi opiskelemaan näyttelijäksi Nätyyn.

Hienoa, että joku tekee kaiken nuorena, mutta se ei ole ainoa tie vaikka hitaammalle polulle halutaan nykyään kasata esteitä. Uskon, että vanhempana motivaatio saattaa olla jopa suurempi, eikä elämänkokemuksesta ole tietääkseni opiskelussa tai työnteossa haittaa.

Jumistus jatkuu

Kerroin terapeutille, että hylsyn jälkeen olen heräillyt aamuyöstä, eikä mikään huvita. Terapeutti piti tuota kaikkea pelkästään hyvänä merkkinä, olin jonkin uuden äärellä. Viime yönä en sitten herännytkään kolmelta synkistelemään. En ymmärrä miten hän jaksaa kuunnella jaarituksiani. Minä vaihtaisin alaa. 

Ilmoittauduin Ahlmanin opiston kesäkurssille. Aion opetella uudestaan kirjoittamaan. Kurssilla opettaa kirjailija Petri Tamminen, jonka kirjoista pidän tosi paljon. Tuntuu vähän nololta mennä ryhmään, sillä olenhan julkaissut jo kaksi romaania. 

Kuuntelin Erkka Mykkäsen podcastia kirjoittamisesta (löytyy mm. Spotifysta), suosittelen. Kuuntelemassani jaksossa Mykkänen kertoo omasta tiestään kirjailijaksi. Käy ilmi, että hänelläkin on ollut pitkiä jaksoja, jolloin kirjoittaminen ei ole onnistunut. Ehkä tämäkin tästä sitten kuitenkin ehkä joskus helpottaakin. 

Otsikon piti kuulua jumitus jatkuu, mutta vahingossa siihen tuli yksi ylimääräinen s-kirjain. Jumistus on kiva sana, joten jätin sen paikoilleen.

Palaute

Osallistuin etäkokoukseen, jossa käsiteltiin kirjailijan saamaa palautetta. 

Tajusin, että valmiista kirjasta saatu positiivinen palaute tekee kirjailijalle hyvää ja innostaa jatkamaan. Negatiivisesta palautteesta on hyötyä vain käsikirjoitusvaiheessa, valmis romaani on valmis romaani, eikä se siitä miksikään epäkohtia ruotimalla muutu. Kritiikit on kirjoitettu lukijoille.

Kävin kirjakaupassa ostamassa kirjekuoria. Kassalla palvellut nainen kertoi lukeneensa molemmat romaanini ja tykänneensä niistä. Normaali ihminen kiittäisi hyvästä palautteesta, mutta minäpä vääntelin käsiäni ja vaikersin, että nyt kirjoittamiseni jumittaa pahasti. Voi hyvä Sylvesteri! Jatkossa joudun kävelemään toiseen kauempana sijaitsevaan liikkeeseen.

Eilisen tilaisuuden vieras, runoilija, graafikko, esitystaiteilija ja esimiestehtävissä toimiva Outi-Illuusia Parviainen kertoi, miten häpeälliseltä tuntui, ettei häntä otettu kirjailijaliittoon. Parviainen selvisi häpeästä kertomalla asiasta julkisesti sekä tämän jälkeen saamallaan tuella. Muistaakseni Parviainen sanoi, että häpeä sulaa auringossa. 

Henkilökohtaisesti tärkeimmältä viestiltä tuntui: Moving with pleasure and freezing with fear.

Kävin elokuvissa! Elokuvateatteri Niagara aukesi viiden ja puolen kuukauden tauon jälkeen. Elokuvateatteriin otettiin kymmenen katsojaa, kun salissa on 128 istuinta. Laskin, että teatteri sai 80 euron lipputulot. 

Elokuvan Nomadland on ohjannut kiinalaistaustainen nainen Chloé Zhao ja pääosaa esittää mahtava Frances McDormand. Elokuva voitti parhaan elokuvan Oscar palkinnon.

Nomadland kertoo amerikkalaisesta valkoisesta köyhällistöstä, joka kulkee työn perässä ympäri Yhdysvaltoja ja asuu asuntoautoissa ja -vaunuissa. Elokuva liikutti ja herätti ajatuksia, mutta myöhemmin tuli mieleen, että nomadit oli kuvattu nuotiopiirissä istuviksi syvällisyyksiä lausuviksi tyypeiksi, eikä yhtään trumpilaista löytynyt joukosta. Niitäkin luulisi olevan. Erinomainen Oscar-elokuva kuitenkin. Maski naamalla itkeminen on hankalaa. 

Kryppysukka

Äidinkielen opettajani kysyi joskus aikoinaan "Mihin heidimäinen huumori on kadonnut?". En muista milloin ja mistä lopulta sen löysin.  Kauanko se oli kateissa? Tilanne tuppaa taas olemaan huolestuttava. 

Ei kun googlaamaan. "Katosiko jotain?", kysyy Pirkanmaan löytötavaratoimisto. Katosi kyllä.  Eikä ole löytynyt. 

Vauva.fi -sivulta löysin vaimon hätähuudon: "Olemme 10v. olleet aviossa. Alkuun meillä oli täysin samanlainen (hieman omalaatuinen) huumorintaju. Nyt olen huomannut, että mieheltä se on alkanut katoamaan." Voin kuvitella pariskunnan sohvalle huumoriohjelmia töllöttämään. Vaimo nauraa ja mies näyttää yrmeältä. Molemmat miettivät, että tulipa otettua koiranpaska puolisoksi (viittaan tämän päivityksen loppuun).

Hauskinta kirjoittaminen oli silloin kun en ollut vielä julkaissut mitään. Puhutaan toisen kirjan kirjoittamisen vaikeudesta, mutta minulle tämä perkeleellinen vaiva kehkeytyi viiveellä. Tässä vaiheessa voin vain väännellä käsiäni ja kirjoittaa siitä, miten vaikeaa onkaan kirjoittaa.

Seuraava lukupiirikirjamme, Anneli Kannon Rottien pyhimys (Gummerus) kertoo Hattulan kirkon kirkkomaalareista 1500-luvulta. Pelkäsin romaanin olevan tekotaiteellinen, mutta sitä se ei onneksi ole. Romaanissa käytetään ihailtavan luovia haukkumasanoja joista muutama esimerkki: surkoperse, kiukkuvittu, tulenruoka, kryppysukka, naurishaudikas, koiranpaska, kusihattu, perkeleen sikiö ja huoran poika.

Anneli Kanto on muuten kirjoittanut kuusi romaania, joista ensimmäinen julkaistiin 2007, jolloin kirjailija oli laskujeni mukaan 57-vuotias. Tämän lisäksi hän on julkaisussut hurjan määrän lasten- ja nuortenkirjallisuuta ja näytelmiä, kirjoitusoppaan sekä käsikirjoittanut televisio-ohjelmia. Hän ei ole jäänyt voivottelemaan sellaisia juttuja kuten mihin minun huumorintajuni hukkuikaan.

 

Kalpeena hiljaa

Sain rokotteen. Joukkorokotus on järjestetty Ratinaan, joka on normaalisti urheilulle varattu temppeli, jos moista betonirakennusta voi sellaiseksi kutsua. Tila oli jaettu osiin sermeillä. Tuntui kuin olisi ollut menossa hyvin järjestetylle laivaristeilylle. Joka nurkassa seisoi joku neuvomassa ja ohjaamassa eteenpäin. Kaikki ihmiset olivat hyvällä tuulella.

Kysyin tietysti mitä minuun pistetään ja Pfizeriä oli. Sitä salaa toivoinkin, mutta olisin ottanut AstraZenecaakin tai mitä vaan. Rokotuksen jälkeen minut ohjattiin vartiksi odottelemaan. Vastapäätäni istui mies, jonka kaulassa roikkui kasa näyttäviä kultakoruja. 

Jälkeenpäin ei tuntunut oikein miltään, eikä elämäni juuri muutu. Käsi on kipeä. Sen verran juhlistin tapahtumaa, että kävin Laukontorilla kahvilla. 

Kovin on hiljaista. Naapurista kuului vielä kahden aikaan innokasta puhetta ja mietin, että  mistä siellä oikein puhuttiin. Tuollainen valvominen on vaivalloistakin, vaikka onhan sitä tullut joskus harrastettua. Illalla hilpeenä kaljaa aamulla kalpeena hiljaa, on äidilläni tapana sanoa. 

Katson Suurta keramiikkakisaa (Great throw Down), jonka toinen tuomari Keith Brymer Jones pillahtaa välillä itkuun nähdessään hienon keramiikkatuotoksen. Mietin, että mies on varmaan joutunut joskus kärsimään itkuherkkyydestään. Nyt kilpailijat ovat innoissaan, kun heidän esineensä saa aikaan itkun, jota mies yrittää selvästi pidätellä.