Päivän huuto

Eristyneisyys näkyy nyt ärtyneisyytenä.  Voisin haukkua jonkun ihmisen, mutta ikävä kyllä haukkumisetäisyydellä ei näy ketään. Huutelen kirosanoja joka päivä klo 16. Vähän kuin päivän mietelause radiossa. Ei sitä kukaan kuuntele.

Ärsyynnyin jopa siitä, että siskoni asensi hyvän hyvyyttään vanhempieni koneelle Skypen. Minä kun en rupea hiukset lätässä skypessä puhumaan. Puhun puhelimessa minkä puhun. Skypeni sitä paitsi pätkii.

Ränsistyn ja menetän otteeni, en viitsi pestä hiuksiani. Kuljen verkkareissa kuin olisin lähdössä ihan tuosta vaan kohta juoksemaan kymmenen kilometriä tai nostamaan painoja jollekin kuntosalille, jossa vilisee pullealihaksisia miehiä ja naisia vaikka en olekaan. Makaamme sohvalla peräkkäin, minä verkkareissa ja lättätukassa ja Kerttu takkuisessa turkissaan.

Päivän kirja, Silja Järventaustan viides proosarunokokoelma Ympäristön avajaiset (Teos kustantamo) oli minulle kova kynnys ja korkea pala. Kuin runoilija olisi mättänyt tekstin myllyyn, josta sanat tippuilivat yksi kerrallaan muodostaen uusia lauseita.

Randomilla valittu pätkä:

Ovensuukysely on pidempi siellä ja seinän vieressä aatoksia, aikakauslehtien jakajan pääpaino viimeisellä tavulla. Ovensuukyselijä etsimässä ääniharavaa kynnysmaton räikeässä reunuksessa.

Luin kuitenkin ja onnistuinkin aina välillä. Proosarunon lukeminen tekee hyvää jopa tälläisen kevyemmän kirjallisuuden kyhääjälle. Jollain kummalla tavalla se vaikuttaa omaan kirjoittamiseen. Rohkaisen kokeilemaan, ei siihen kuole, korkeintaan nousee ihan lievää lämpöä, ei kuitenkaan yli 37.5.

Silja Järventaustan runokokoelmalla on hieno nimi.

Oman kirjani ostolinkin voi löytää tai olla löytämättä edellisestä päivityksestä.

Olen tehnyt syntiä

Sisältövaroitus: Tekstin loppu sisältää mainontaa.

Kirjoittamisesta voi tulla riippuvaiseksi, kaikki eivät ole yhtä alttiita, eihän kaikista kännitupakoitsijoistakaan tule vakituisia sauhuttelijoita. Kirjoitusriippuvuuden kehittymiseen tarvitaan jonkinlainen perinnöllinen taipumus ja riittävä altistuminen.

Edellä mainittu ei sitten ollut faktaa. Mutta voisi olla.

Elämme outoja aikoja. Iäkäs sukulainen teki pahan virheen, hän tankkasi auton, kosketteli desinfioimattomia kohteita, eikä muistanut sen jälkeen pestä käsiään vaikka olimme hänelle jankuttaneet, että aina kotiin tullessa on ensin pestävä kätöset. Nyt odotamme onko kömmähdyksellä seurauksia ja minkälaisia.

Kotiin tultuani riisun ensin ulkovaatteet, pesen avaimet ja ovenkahvat ja sitten käteni. Pesen nahkahanskani. Irroitan kynteni ja keitän niitä vartin verran väljässä vedessä. Käsiä pestessäni laulan "Paljon onnea vaan" vähintään kaksi kertaa. Sen jälkeen kuuraan kännykän. Sitten pesen kädet. Sen jälkeen laitan käsivoidetta.

Pesen kädet.
Laitan käsivoidetta.
Pesen kädet.
Laitan käsivoidetta.
Laitan kädet.
Pesen käsivoiteen. 

Olen tehnyt syntiä: tavannut poikaani ja himoinnut ystävieni tapaamista. 

Eristäytymistä on onneksi lähes jokainen suomalainen harjoitellut jo lapsena. Kun on aikansa mökkeilyä vastustanut, on siitä melkein oppinut tykkäämään. Mökkeilystä pitämistä pidetään Suomessa aikuistumisen merkkinä.

Jääkaapissani on enää ketsuppia, soijakastiketta ja puoli purkillista oliiveja, joten tänään on uskallauduttava kauppaan.

Koronakirjavinkit: Eira Molberg: Villahousuhäpeä, Tammi. Kirja on nimetty dokumenttiromaaniksi. Oikeastaan se on romaaniksi liian löyhä, siinä on kaksi keskeistä aihetta, kirjailijan alkoholismi ja luostarielämä. Kirjassa kuvataan alkoholisteille tarjottua kuntoutusta rehellisesti, mutta humoristisesti. Vähän epäselväksi jää, mikä lopulta sai kirjailijan parantumaan riippuvuudesta, ehkä se oli tuo melko järjettömältä kuulostava kuntoutustoiminta. Villahousuhäpeän lukemisen jälkeen halusin heti matkustaa johonkin luostariin, sillä luostarielämää oli kuvattu todella herkullisesti. Annan dokumenttiromaanin puutteet anteeksi, sillä kirja nauratti ja itketti minua ja unohdin hetkeksi koronakriisin.

Googlaan kirjaani niin, että kyseinen toiminta alkaa häiritä elämääni. Googlailun saalis on ollut toistaiseksi kovin laiha. Tulisiko joku ottamaan minulta tämän vaivan pois. Katkaisemaan nettiyhteyden.

Facessa toimii ryhmä nimeltään "Lääkärit ja kirjallisuus" ja kopioin sieltä luvatta kommentin romaanistani Ei saa elvyttää "Luin kollega Heidi Mäkisen kirjan BookBeatissa. Olipas jälleen hykerryttävä lukukokemus. Lämminhenkinen, hauska ja bonuksena vielä tuo että hän tuntee meidän ammattimme surkuhupaisatkin puolet, myöskään potilaan näkökulmaa unohtamatta. Voin suositella!" Heidi Mäkinen, Ei saa elvyttää, Karisto 2020 (linkki).

Työkelvoite

Olen kävellyt ympäri Tamperetta, kävellyt ja kävellyt. Löysin nämä kevyen liikenteen väylään pultatut tuolit Ranta-Tampellasta läheltä Näsijärven rantaa. Mittasin heti onko tuolien väli riittävä, ihan eksaktia lukua en saanut, sillä mittanauhani oli vielä autoklaavissa.

Kun kuvaa katsoo, niin ymmärtää, miksi suomalaiset eivät juurikaan istuskele ulkona.

Tähän asti olen ollut hyvällä mielellä, mutta eilen mielialani laski merkittävästi. Siihen auttoi Pyhäjärven rantakävely.

Voimaan astui työvelvoite, jonka mukaan minutkin voitaisiin kutsua lääkärin töihin. Jos omaisin riittävän kutsumuksen niin raapisin jo sairaalan ovia. Olen kuitenkin alkanut arvostaa yöunia ja mahdollisuutta kirjoittaa. Tänään olen jo hieman rauhoittunut, sillä tuskin minua ihan heti tarvitaan ja luultavammin vapaaehtoisiakin löytyy riittävästi. Huiskin mopilla ja desinfioivilla myrkyillä työvelvoitetta pois mielestäni.

Putsasin eilen kylpyhuoneen lattiakaivon siitä kamalasta möhnästä jota sinne kertyy. Möhnä näytti siltä, että se valmistautui nousemaan ylös kaivosta. Ehdin hätiin viime hetkellä ja tapoin sen.

Koska ajat ovat vaikeat, mainostan nyt päivittäin kirjallisuutta. Lukekaa Aura Nurmen pieni proosarunoteos Leijonapatsailla, Otava 2020, se on myös kuultavissa äänikirjapalveluissa runoilijan itsensä lukemana. Aura Nurmi on merkittävä lavarunouden puuhanainen ja esiintyjä. Tähän perään uskallan mainostaa taas kerran omaa kirjaani Ei saa elvyttää, joka on myös saatavilla sähkökirjana (ikävä kyllä ei vielä äänikirjana) sähkökirjapalveluissa ja sitä voi tilata mm. Kariston verkkokaupasta (linkki). Goodreads:n sivulla nimimerkki Arja-täti toteaa kirjasta "Ihana! Ehdottomasti hauska mutta silti kuoleman vakava."

Koska oikea lääkäri tulee?

Reetta Huttunen

VALKOISESSA TAKISSA OLEN LÄHINNÄ MIES
Enostone kustannus 2020

Ensin pitää aina ilmoittaa sidonnaisuudet. Tunnen Reetta Huttusen, sillä olemme työskennelleet samassa sairaalassa, Reetta infektiolääkärinä. Minäkin olen elänyt tämän kirjan, mutta omalla tavallani, joka kyllä muistuttaa Reetan tapaa. Tämä ei ole kritiikki, enkä ole kirjallisuuskriitikko, en pysty siihen.  Koronakriisin herkentämillä tunteilla mennään.

Olen kääntänyt pienen pehmeäkantisen kokoelman sivujen yläkulmat, jotta löytäisin runonpätkät, jotka jäljentäisin blogitekstiin. Rutattuja kulmia on paljon, joten täytyy valita. Sivuja ei saisi taittaa, eikä kokonaisia runoja kopioida, joten nämä ovat vain otteita runoista.

Kokoelma on jaettu yhdeksään otsikoituun osaan, joista ensimmäinen on nimeltään Totean elämän (Decursus), useinhan lääkäri joutuu ikävä kyllä toteamaan kuoleman, sitäkin runoissa käsitellään. Viimeisin otsikko Haluaisin riisua valkoisen takin edessäsi  voisi vaikka viitata erotiikkaan, mutta se merkinnee enemmänkin ammattiroolin riisumista.

Reetta päästää meidät sairaalan bagstagelle, jonka hyörinää saamme seurata ympäri vuorokauden. Sairaala ei nuku koskaan. Kuljemme Reetan mukana viinanhuuruiseen ja krapulaiseen päivystykseen.

Itselleen ja muille vaarallinen

sairaalasänkyyn köytetty ilmaisu

ensihoitajan otteessa laskuhumalan rutiini

kun jonossa on viisi samanlaista

kukaan ei ole selvinnyt

taakseen katsomatta

Runoilija ja lääkäri uskoo meille myös epävarmuutensa ja riittämättömyytensä. Se tuntuu minusta lahjalta.

Osun tarkalleen sanan viereen

kun haluan lohduttaa ja lohtua

pahanlaatuisilta sanoilta

Lääkärin on helppo samaistua tekstiin, mutta ei tarvitse olla lääkäri ymmärtääkseen tätä runokokoelmaa, siihen riittää, että on ihminen.

Jokainen nuori lääkäri on kuullut kysymyksen, johon runo NUORELTA LÄÄKÄRILTÄ KYSYTÄÄN loppuu: koska oikea lääkäri tulee? Vielä vuosien työskentelyn jälkeen saattaa pintaan päästä ajatus, että mistäköhän tänne saisi sen ihan oikean lääkärin. Lääkärin työ on välillä näyttämöllä heilumista, eikä vuorosanoja ole annettu luettavaksi etukäteen.

Kun kuulen hälytysajoneuvon äänen, ajattelen:

kutsukaa oikea lääkäri

sellainen joka ymmärtää

uskaltaa pysähtyä näyttämölle

Monet runot ovat lyhyitä, pieniä, mutta tärkeitä tunnelmapaloja. Jotenkin japanilaisia ja vanhanaikaisia, mutta hyvällä tavalla. 

Tämä kirja piti julkaista ja hyvä, että se julkaistiin juuri nyt kun terveydenhuolto tulee kohtaamaan suuria haasteita. Ikävää tässä on se, että kirjan julkkarit jouduttiin perumaan.

Toivottavasti Reetan esikoiskirja saa tästä kriisistä huolimatta lukijoita.

Mikä ei kuulu joukkoon?

Jokaisella on oma persoonallinen tapansa käsitellä koronakriisiä. Vanha ystäväni (lääkäri) ompeli Marimekon palakankaasta tyylikkään maskin prototyypin ja pyöräilyhanskan kämmenosaan hän virkkasi punaisen sydämen, jota voi näyttää toisille kulkijoille ihan vaan kättä nostamalla.

Kirjoitin k-kirjaimella alkavia selviytymiskeinoja(ni) ja päädyin listaan:

Kirjoittaminen
Kirjat
Kieroutunut huumorintaju
Kävely
Kotijumppa
Kurjat televisio-ohjelmat
Kanavatyö
Kissa
Kaiutin (käytän sitä puhuessani puhelimessa, sillä se antaa jonkinlaisen illuusion oikeasta kontaktista).
Kakka

Mikä ei kuulunut joukkoon? (Tämä on vahva panokseni ihmisten viihdyttämiseen, nyt kun kaikki tuhannen palan palapelitkin on jo tehty.) 

Sunnuntain lukupiiri on tarkoitus järjestää jossain verkkoympäristössä "viinilasi ja henkilökohtainen herkkuruoka eteen ja keskustelu käyntiin" - periaatteella. Kirjan nimi on "Kaikki on mahdollista" (Elizabeth Strout).

Lukekaa romaanini (Ei saa elvyttää), jota saa sähkökirjana, se löytyy myös kaikista sähkökirjapalveluista ja voihan sen aina myös tilata Kariston verkkokaupasta (linkki). Nimestään huolimatta kirja ei ole ahdistava vaan humoristinen. Lukekaa muutenkin!

Teho-osasto

Aamun valjetessa klikkailin puhelimen kalenteria ja mietin kävelylenkkejä, kirjoja, kauppareissuja, rikossarjoja, sämpyläohjeita, viherkasveja, puhelinkeskusteluja, kotijumppia, villasukkia, kissavideoita, verkkareita, kirjoittamista, kirjaani (joka pian unohtuu), hiuksiani (joita en viitsi harjata), sulkeutuvia kahviloita ja meikkipussissa kuivuvaa ripsiväriä. Aikaa. Päiviä, viikkoja ja kuukausia. Teho-osastoja.

Viime aikoina tiedotusvälineissä on toistunut sana teho-osasto, jolla ei ole mitään tekemistä samannimisen sairaalasarjan kanssa. Työskentelin erikoistumisaikana neljä kuukautta teho-osatolla. Kaikki pelkäsivät kyseisen osaston ylilääkäriä ja niin pelkäsin minäkin.

Minullekin annettiin muutama potilas hoidettavaksi. Koko päivän opettelin potilaiden laboratorioarvoja ulkoa ja pelkäsin kiertoa. Ylilääkäri saattoi kysyä kaliumarvoa ja jos et muistanut sitä, hän totesi ivallisesti "Etkö tunne potilaitasi."

Aamukierrolla ylilääkäri haukkui päivystäjän ja toisella kierrolla hän haukkui kaikki muut. Nöyryytystä seurasivat kaikki teho-osaston lääkärit. 

Huhuttiin, että ylilääkäri valvoi huoneessaan kaikkea mitä teimme (määräykset laitettiin koneelle ja niistä seurattiin potilaiden vointia, joista muodostui hienoja käyriä). Ylilääkäri saattoi yllättäen hypätä esiin kuin tyhjästä  ja onnistui aina pelästyttämään minut pahemmin kuin kyykäärme metsäpolulla.

Aikaa oli runsaasti ja hoitajat olivat ammattitaitoisia. Moni potilas parani, jotkut eivät.

Olihan se todella opettavainen ajanjakso, jonka jälkeen oli outoa hoitaa potilaita, joista ei roikkunut lukuisia antureita ja jotka hengittivät itse.  

Hygienia

Kävin kymmenen maissa Lidlissä. Kadut näyttivät aavemaisen tyhjiltä, vain jalkakäytäviltä noussut irtohiekka pöllysi ympärilläni.

Minulla on nykyään tapana rykäistä ja niistää ennen liiketilaan astumista, sillä pelkään neuroottisesti yskäiseväni kurkkujen ja tomaattien päälle.

Hyväosaisen näköinen riski-iän saavuttanut eläkeläispariskunta kulki edelläni. He hakeutuivat suoraan paistopisteelle, rouva otti pussin ja työnsi kätensä hihaa myöten sämpylälaariin ja lappoi sämpylät pussiin omilla kätösillään.

Mietin rouvan logiikkaa ja arvelen, ettei nainen halunnut käyttää pihtejä, joihin moni oli aiemmin koskenut. Sämpylät myyjä oli todennäköisesti lappanut tarjolle hygieenisemmin.

Kaupassa käyminenkin tuntuu nykyään jonkinlaiselta venäläiseltä ruletilta, on vain ajan kysymys, milloin sen viruksen nappaa jostain mukaansa. 

Tein valtavan kulhollisen makaronilaatikkoa ja poika kävi lounaalla. Makroniloota on jonkinlaista lohturuokaa kuten letutkin, joita söimme jälkiruoaksi kahvin kera.

Jos joku kirjabloggari haluaa kirjoittaa "Ei saa elvyttää" -romaanista, voi kirjaa pyytää Karistolta tai minultakin. Eiköhän sellainen järjesty.

Kapitalisti

Lapsena minulla oli samanikäinen kaveri nimeltään Minna-Liisa. Hänen perheensä asui kerrostalossa alapuolellamme. Minna-Liisa sai tiskaamisesta 50 penniä ja maksoi minulle homman hoitamisesta 20 penniä (en ole ihan varma summasta, epäreilu se oli). Tiskasin ennen kuin hänen vanhempansa tulivat töistä.

Tämä meitä molempia tyydyttänyt järjestely loppui vasta kun Minna-Liisan äiti sai jotenkin tietää asiasta.

Olen monesti miettinyt mitä Minna-Liisasta myöhemmin tuli. 

Sain isältäni palautetta kirjasta, muut sukulaiset ovat lähettäneet romaanista pelkän WhatsApp-viestin, mutta muuten vaienneet asiasta. Ehkä ei ole ollut mitään sanottavaa.

Isällä oli vielä parikymmentä sivua lukematta. Hänen mielestään kirja oli nopealukuinen ja vähän dekkarimainen, koukuttava. Isä oli löytänyt tekstistä hyviä sanontoja ja harmitteli, ettei ollut kirjoittanut niitä muistiin.

Tulkitsin, että hän oli mahdollisesti pitänyt opuksesta, ainakaan hän ei tällä kertaa suosittanut siirtymistä historiallisten romaanien kirjoittamiseen.

Päiväjärjestys koronakriisin ajalle

Hesarissa tarjottiin ohjeita tylsyyden torjumiseksi. Minulla ei ole ollut tylsää, sillä päiväni ovat kuluneet tähän tapaan.

1. Juon aamukahvit ja luen aamun lehdet.
2. Paheksun kaikkia niitä, jotka ovat matkustaneet johonkin tai ihan yleensä eläneet. Heistä kerrotaan lehdissä.
3. Katselen ikkunasta näkyykö yli 70-vuotiaita ja jos näkyy ilmaisen paheksuntani Facessa.
4. Keitän uudet kahvit. Tarkastan katunäkymän ja lasken yli 70-vuotiaat.
5. Heittäydyn sohvalle ja luen kirjaa.
6. Nousen ylös, sillä pelkään lihasteni surkastuvan. Teen viisi kyykkyä ja hauiskääntöä.
7. Keitän kahvit ja tarkastan katunäkymän.
8. Yritän katsoa Areenasta elokuvia, en pysty keskittymään.
9. Avaan kässärin ja muistan, että on hätätila, eikä siten kannata ryhtyä näin monen vuoden projektiin. Itken sitä, ettei kukaan lue kirjaani.
10. Menen suihkuun, mutta en viitsi pestä hiuksiani. En viitsi meikata. Pukeudun toiveikkaasti urheilutamineisiin, jos vaikka myöhemmin urheilisin. Sääntöjen puitteissa tietenkin.
11. Vastaanotan Mesen kautta puujalkavitsin.
12. Äiti soittaa.
13. Sisko soittaa.
14. Kaveri laittaa WhatsApp-viestin, jossa on kuva tulppaanikimpusta.
15. Lämmitän pari päivää vanhaa ruokaa.
16. Keitän kahvit ja tarkastan katunäkymän.
17. Käyn kävelyllä ja murisen vihaisesti kaikille yli 70-vuotiaille.
18. Toistan kohtia 2.-9 kunnes menen nukkumaan.

Minua nuorempi Facebook-kaveri oli käynyt miehensä kanssa lenkillä ja vastaan kävellyt pikkupoika oli heleällä äänellä kysynyt isältään "Onko nuo niitä vanhuksia?"

Pidä huolta

Vanhuksista on pidettävä huolta, fyysinen etäisyys ja henkinen läheisyys kuten presidentti sanoi. Pitää piirtää rajat ulko-oven kynnyksen kohdalle. Kieltää kaikki huvit. Kun äiti soitti jutellakseen, kysyin ärtyneenä ”Onko teillä joku hätä”.

Vieraita vanhuksia olisi helpompi hoitaa kuin omia, kun kontakteihin ei liity niin voimakkaita tunteita.  Eivät vanhempani ole toistaiseksi paljon hoitoa edes tarvinneet. Nyt kun on ryhdytty paheksumaan vanhuksia kuin muinoin nuorisoa, niin voin kertoa, että isäni ja äitini ovat kuuliaisesti noudattaneet vanhuskaranteenia. 

Aikuinen lapseni kirjoittaa tänään fysiikan. Pitkä matematiikka oli ollut vaikea (taitaa aina olla). Isäni laski aikoinaan matematiikan laskut, joita en itse osannut.  Hän ratkaisi vuosia ylioppilaskirjoituksien matematiikan tehtävät, joita ainakin aiemmin julkaistiin sanomalehdissä.

Nyt on hyvää aikaa kirjoittaa, kun eivät harrastukset tai ihmiset häiritse. Jostain syystä homma ei kuitenkaan etene kovin riuskasti vaan pyyhin tiskipöytää, liikun somessa ja katson Areenasta kaikkien elokuvien alut. 

Elämää koloissa

Tänään  on jännittävä päivä, sillä aikuinen lapseni kirjoittaa pitkän matematiikan ja huomenna on vuorostaan fysiikan koe. Nettilukion ylioppilaskirjoitukset järjestetään Mikkelissä asti.

Eilinen yhteiskirjoittaminen kirjoituskaverin kanssa sujui hyvin. Soittelimme toisillemme puolen tunnin välein, puhuimme kirjoittamisesta ja muustakin. Päätimme toistaa session myös ensi viikolla.

Kävin illalla kävelemässä. Yllättävän moni oli liikkeellä vaikka alkuun vettä tuli korona eikun lorona.  Toivottavasti Suomessa ei ole tarpeen mennä ulkonaliikkumiskieltoon. Edellä mainittu lause olisi vielä muutama viikko sitten kuulostanut täysin absurdilta ja nyt se on ihan realistinen uhka.

Hain Kertulle netistä kissoille tarkoitetun lintuvideon ja sain pitkään osoitella ruutua, ennen kuin lemmikkini oivalsi seurata ruokailevia lintusia padista. Kerttu ei ole mikään varsinainen diginatiivi.

Anukatri on kirjoittanut kivan arvion "Ei saa elvyttää" -romaanistani (linkki).  Siteeraan vähän häntä "Koronakriisin keskelle romaani sopii hyvin siksi, että myös siinä kotoillaan (osittain vastentahtoisesti) ja kohdataan hygieniaan liittyviä arkisia haasteita. Riskiryhmiin kuuluvien vanhusten arki on jo ennen koronaa ollut varsinaista taiteilua, jos kauppamatkoja joutuu tekemään taksilla kuten romaanin Auri tekee. Kielellisesti teksti oli arkisen jouhevaa, mutta helppolukuisuuden takana oli monia syvällisiä kysymyksiä, jotka tuottanevat oivalluksia vielä pitkään lukemisen jälkeenkin."

Laitoin ensin otsikoksi "Elämää kotioloissa", mutta kolot kuulostavat hauskemmilta.

Kyllä me tästä selvitään

Sanna Marin on jonkinlainen kympin tytön ja konstaapelin risteytys. Hänestä tulee turvallinen olo. Kun tottelemme Sannaa niin kyllä me tästä selvitään!

Olettehan muistaneet käsiä pestessänne laulaa kahdesti "Happy birthday to you"? Suomeksikin saa laulaa. 

Tänään on tarkoitus toteuttaa yhteinen etäkirjoitustuokio kirjoitusystävän kanssa. Sovittiin, että soitan hänelle kymmeneltä, juttelemme hetken ja sitten kirjoitamme puoli tuntia, jonka jälkeen otamme seuraavan puhelinkontaktin. Jos tällaisia jaksoja saisi toteutettua vaikka kolme tai mielummin neljä, niin hyvä olisi. 

Pakko pitää romaaniani täällä esillä, sillä jos minä en sitä mainosta niin kuka? Kaikki tapahtumat, joissa olisin esiintynyt peruuntuivat. Otava osti helmikuun alussa Kariston ja tästä syystä sähkökirjan taitto on viivästynyt, eikä sitä ilmeisesti vieläkään ole kirjojen striimauspalveluissa. Jos joku tietää sen jostain löytyvän, niin olisi ihanaa kuulla siitä. Kirjastovarauksia on ollut mukavasti, mutta nyt sitten kirjastot menevät kiinni. Romaania ei ole saatavissa läheskään kaikissa kirjakaupoissa.

Romaanin nimi on siis "Ei saa elvyttää", jos joku ei ole vielä kuullut.

Kotoilua (teksti sisältää mainontaa)

Some näyttää erilaiselta kuin ennen. Ei ruokaa notkuvia ruokapöytiä, suuria syntymäpäiviä, ystävien tapaamisia ravintoloissa, ryhmäselfieitä, kuohuviinilasien kohottelua, nuhruisia keikkavideoita, teatteriesitysten loppukumarruksia, lentoasemakuvia, palmurantoja, suurkaupunkeja tai auringossa kimaltelevia alppimaisemia.

Elämme kuin lapsuudessani, jolloin suurinta lauantaihupia oli istua saunan jälkeen pyjamassa sohvalla katsomassa Speden ohjelmaa. Jos oli oikein hyvä päivä niin tarjolla saattoi olla mehua. Pannukakkua oli melkein aina. Äidin päästä sojottivat papiljotit ja isä oli leikannut pyjamalahkeiden resoreita, sillä ne kiristivät. Kaikki puhuivat Speden rautakauppasketsistä, jossa kuvattiin hidasta palvelua.

Kaikki kotoilevat nyt täysin demokraattisesti, eikä ketään tarvitse kadehtia.

Tampereen taidemuseossa on esillä Joseph Alasen (1885-1920) Kalevala-aiheisia maalauksia. Alanen kuoli 34-vuotiaana espanjantautiin, joka oli tuon ajan pandemia. Nähtävillä on myös Akseli Gallen-Kallelan Aino-triptyykin ensimmäinen versio sekä Anna Alapuron grafiikkaa. Kävin näyttelyssä eilen lauantaina klo 16 ja väkeä oli yllättävän paljon. Yritin pitää metrin turvavälin muihin katsojiin.

Ehdotan Ylelle, että Areenaan laitettaisiin tarjolle viihdettä kuten romanttisia komedioita Nämä vaikka voisi näyttää alkuun: Kun Harry tapasi Sallyn, Uneton Seatlessa, Bridget Jones -elämäni sinkkuna, Annie Hall,  Rakkautta vain, Notting Hill, 2 päivää Pariisissa, Frankie & Johnny, Manhattan, Rakkautta ennen aamua, Skandaalihäät, Neljät häät ja yhdet hautajaiset.

Mainos: Lukekaa kirjoja. Lukekaa "Ei saa elvyttää" (Heidi Mäkinen) Karisto

Peruttu

Kaksi tamperelaista kirjallisuustapahtumaa on peruttu koronavirusepidemian vuoksi. Molemmissa olisin esiintynyt jos ne olisi järjestetty, mutta niin ei siis käynyt. Ensin lähti Roosalupi ja nyt Metson messut. Ostakaa kirja (Ei saa elvyttää, Karisto) tai lainatkaa se vielä kun kirjastojen ovet ovat auki.

Siteeraan tähän perään kunnitoitettua päämiestämme Sauli Niinistöä  "Ihminen alkaa vaikeissa olosuhteissa nähdä oman napansa ulkopuolelle". Kuten huomaatte, valaistumiseni on vielä vaiheessa.

Kuuntelimme ystävän luona Tampere Filharmonian striimattua konserttia. Keskityimme musiikkiin korkeintaan viisikymmenprosenttisesti. Konsertin aikana kerroin unestani, jossa saunoin ja uin erään miesrunoilijan kanssa ja varasimme liput Volter Kilpi -päiville Kustaviin. Vessaan ei ollut jonoja ja viiniä sai kaataa ihan itse. Konsertin lopputtua soittajat taputtivat itselleen.

Koronavirushuumori ilahduttaa somessa. Päättäjien kritisoiminen harmittaa, sillä minusta poliitikot ovat toimineet kuten kuuluukin, kuunnelleet asiantuntijoita. 

Kaikki viestintä koskee näinä päivinä erilaisten tilaisuuksien peruuntumista. Ajattelin käydä kirjastossa ja Tampereen taidemuseossa ennen kuin ne suljetaan.  Muun luppoajan luen, pesen ja rasvaan käsiäni Virosta ostamallani ruusuntuoksuisella käsivoiteella. Varastostoistani löytyy vielä toinenkin avaamaton käsirasvatuubi, joten ei kriisi ei ole vielä kovin pahasti eskaloitunut. 

Heidin ohjeet koronavirusinfektion estoon

Heidin koronavirusohjeet (käyttö omalla vastuulla):

1. Älä laske kuolleisuuslukuja. Et osaa laskea niitä.
2. Näyttävä toimenpide epidemian leviämisen estossa ei ole aina se paras toimenpide.
3. Noudata viranomaisten ja asiantuntijoiden ohjeita.
4. Luota suomalaiseen terveydenhuoltoon.
5. Älä hamstraa vessapaperia. Älä yski, eikun yski oikein.
6. Älä usko valeuutisia, lue THL:n sivuja.
7. Lue kirjoja ja syö suklaata. Juo lasi punaviiniä jos siitä pidät.
8. Älä mene sairaana töihin, äläkä mihinkään muuallekaan.
9. Pidä tavallinen suomalainen puolen kilometrin turvaväli muihin ihmisiin.
10. Pese käsiäsi, pese käsiäsi, pese käsiäsi (jättäisin näinä aikoina sormukset pois ja kääräisisin hieman hihoja).

Kiitokset suomalaisille infektiolääkäreille, jotka ovat viime päivinä toimineet kovan paineen alaisina! 

Käsidesiä ja runoja

Join kirjaston kahvilassa pullakahvit, noukin pullan ottimilla, joihin oli ties kuka rähmäkoura ennen minua tarttunut. Kävin kirjaston vessassa, jonka seinään oli pultattu kaksi nestesaippuatelinettä, joista kummastakaan ei herunut edes saippuan haamua. Pesin käteni vedellä.

Söin Laikun kahvilassa papusoppaa, joka kauhottiin lautaselle ihan itse. Moni oli kauhaan ennen minua tarttunut ja tuhoutunut. Käytin kolme painallusta käsidesiä ennen syömistä, aine haisi vahvasti alkoholilta.

Facessa joku kysyi mistä saisi ostettua litran käsidesipulloja.

En ole viruskammoinen. En. Joku yskii nyrkkiinsä.

Nykyrunous on edelleen minulle kuin vierasta kieltä, jota taitaa vain muutaman fraasin. "Hyvää huomenta", "Kiitos", "Anteeksi", "Missä on lähin apteekki", "Tilatkaa ambulanssi" ja "Lasi punaviiniä, kiitos".

Olen tehnyt mielenkiintoisen havainnon, runot aukeavat minulle parhaiten aamulla aikaisin. Luen juuri Kristiina Wallinin kokoelmaa Meduusameri, muutaman sivun joka aamu, ja ne sivut kulkevat mukanani melkein koko päivän.

Pelottavat virukset

Kävin tänä aamuna Nääs -hallilla reenaamassa. Pukuhuoneessa eräs nainen puhui koronavirusinfektiosta vähätellen ja totesi "Aina on flunssia ollut".  Sama nainen syytteli opettajia heidän talvilomamatkoistaan. Koronavirus on toisentyyppinen virus kuin tavallisen viattoman flunssan aiheuttaja.

Olen kyllästynyt selittämään, että flunssa ja influenssa ovat eri tauteja. Ettei ole flunssarokotetta, mutta influenssarokote on. En myöskään jaksa jankuttaa, etteivät antibiootit tehoa virusinfektioihin. Ai niin, eihän minun enää edes tarvitse tehdä sitä.

Ihmettelen tiedoitusvälineissä esiintyviä kuvia, joissa vahvasti suojautuneet työntekijät "desinfioivat" talojen seiniä ja katuja. En ymmärrä sen tarkoitusta. Ehkä sillä halutaan osoittaa, että tehdään jotain, sillä onhan se tehokkaan näköistä.

Kopioin tähän tällaisen loppukevennyksen: John Travolta was hospitalized for suspected COVID-19, but doctors now confirm that it was only Saturday Night Fever, and they assure everyone that he is Staying Alive.

Kirjaani "Ei saa elvyttää" pitäisi saada myöhemmin tällä viikolla kaikista kirjojen striimauspalveluista. Otava osti helmikuun alussa Kariston kustannustoiminnan ja tästä syystä sähkökirjojen taitossa on esiintynyt viivettä. Jos joku sitä vaikka kaipaa...

Kohottakaamme malja

Tänä keväänä voivat rokotuksia vastustavat henkilöt kohottaa maljan, sillä nyt on mahdollista kokea koronavirusepidemia ilman s-nasta peräisin olevia rokotuksia. Ihan luomuna.  Iloitkaamme!

Näin ensimmäistä kertaa Friz Langin mykkäelokuvan Metropolis. Esitystä säesti Tampere filharmonia. Elokuva sai ensi-iltansa 20-luvulla ja se on valittu lukuisille maailman parhaiden elokuvien listoille. Esitys oli vaikuttava, vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti. Kun puhe puuttuu, se joudutaan korvaamaan teatraalisilla eleillä, jotka vähän alkuun vieraannuttivat. Elokuva kuuluu Wikipedian mukaan Unescon maailmanperintölistalle.

Juicen syntymästä on kulunut 70 vuotta ja sen kunniaksi KAVI oli koonnut Filkkareille filmimateriaalia artistin uran varrelta.

Juice osallistui vaimoineen itsenäisyyspäivän vastaanotolle 1986 ja herätti pahennusta solmimalla kravatin pannaksi päähänsä. Juice oli ensimmäinen rokkari, joka kutsuttiin pippaloihin. Kun vaimoa haastateltiin, hän oli sitä mieltä, että juhlat olivat tylsät "En tule tänne enää toista kertaa". Nykyään kaikki vieraat toistavat kiitollisuutta saamastaan kutsusta ja itsenäisyyden merkitystä itselleen kuin ne olisivat jonkinlainen pakollinen itsenäisyyspäivämantra.

Oli kiva katsoa nuorta toiveikasta Juicea laulamassa Marilynia. Langanlaiha vaikeasti sairas mies Neil Hardwickin haastattelussa säälitti. Tampere-talossa veisattu Viidestoista yö itketti. Vähän kuin olisi esitetty Juice -tribuuttia vaikka Juice istui vielä lavalla esiintymässä.

Juice toi sanoituksiin sievistelyn tilalle ihan oikean elämän.

Kohottakaamme lopuksi malja kaikille meille kulttuurilaitosten ylläpitäjille, sillä onhan tänään naistenpäivä!

Arkistojen aarteita

Arkistojen aarteissa näimme filmejä luonnonsuojelusta. Vanhin niistä oli vuodelta 1970, jolloin perustettiin Suomen luonnonsuojeluliitto. Onnea viisikymmen vuotiaalle! Elokuvat olivat kovin opettavaisia.

Elokuvissa tuotiin esille vesistöjen rehevöityminen ja likaantuminen, koskien patoaminen voimalaitoksilla sekä ilman saastuminen. Ilmaston lämpenemisestä, pienhiukkasista tai hiilidioksidista ei ilmeisesti vielä silloin oltu kovin huolestuneita.

Nettijulkaisussa nimeltään Kulttuuritoimitus (linkki) julkaistiin varsin suopea kritiikki romaanistani Ei saa elvyttää. Pelotti mitä runoilija siitä raapustaa, mutta hän oli lempeällä päällä (hän taitaa oikeasti olla lempeä ihminen).

Filkkarit

En muistanutkaan, että Filkkarien avajaisissa pidetään puheita (myös elokuvia katsottiin). Meitä kiellettiin kättelemästä toisiamme ja jatkossa tätä vanhaa tapaa pidetään todennäköisesti moukkamaisena. Miten itsenäisyyspäivän juhlia voidaan enää järjestää?

Kärsin flunssahäpeästä, häpeän myös vasomotorista nuhaani, häpeän pienen pientä köhimistä. Oikein pelottaa, että tulee yskittyä julkisesti. Vaikka kuinka tekee sen oikeaoppisesti, niin tuntee itsensä roistoksi, joka ruiskii vastuuttomasti viruksia ympärilleen.

Oikeastaan minun piti vaan ilmoittaa, etten luultavimmin ehdi lähipäivinä päivittää blogiani, sillä minulla on Filkkarivieraita. Siivosin vieraita odotellessani komeron, jonne kukaan ei taatusti kurkista (kaikkihan tarkastavat vessan kaapin). Löysin talvisaappaat, jotka luulin kadottaneeni.

Tampereen Akateemisesta löytyi "Ei saa elvyttää"!

Ei minulla mihinkään kiire ole

Nykyään on vaikea määritellä itseään ammatillisesti. Aiemmin se oli niin vaivatonta, sanoi vaan reippaasti "olen lääkäri" ja kaikki tiesivät suunnilleen mistä on kyse. Ihailivat, arvostivat tai vihasivat. Tai helppoa ja helppoa, monesti ammattinsa halusi mieluiten salata.

Jäin ensimmäisenä mahdollisena päivänä eläkkeelle, enkä oikein tunne itseäni eläkeläiseksikään saati sitten kirjailijaksi vaikka olenkin julkaissut kaksi romaania.

Olen poikkeuksellinen lääkäri, sillä jäin pois töistä jo vuotta ennen varsinaista eläkeikää, yleensähän lääkärit pyrkivät jatkamaan työtään siihen asti kunnes sairastuvat, kuolla kupsahtavat tai heidät väkivallalla uhaten pakotetaan lopettamaan.

Odottelen innolla jonkun kollegan vastaanotolle pääsyä. Kun hän pahoittelee sitä, että on myöhässä, vilkuilee kelloaan ja miettii miten tästä nyt selviäisi mahdollisimman pikaisesti, niin aion tehdä kuten kaikki muutkin eläkeläiset, riisua päällysvaatteet rauhallisesti, tarkastaa kännykän (ettei vaan ole tullut tärkeitä soittoja), istua rennosti tuoliin ja sanoa "Ei minulla mihinkään kiire ole, kun olen eläkkeellä" ja aloittaa tarinani ihan alusta (mitä satun muistamaan). Aivokalvontulehduksesta, kitarisan poistosta, siitä kun työnsin villanöyhtää sieraimeeni.

Elokuvaviikko

Maaliskuussa Yle näyttää ainoastaan naisten ohjaamia elokuvia. Mihinkään merkittävään epätasapainoon tämä ei johda, sillä kaikkina muina kuukausina näemme lähinnä miesten tekemiä elokuvateoksia. Martin Scorsese tai Quentin Tarantino eivät ajaudu kuilun partaalle.

Katsoin Ylen Areenasta dokumentin Margaret Atwoodista. Kahdeksankymppinen kirjailija vaikuttaa terävältä, huumorintajuiselta ja ketteräliikkeiseltä. Nainen vastailee rennosti haastattelijoiden kysymyksiin ja yleisöt eri puolilla maailmaa melkein hurraavat. Atwoodista saa melko idealisoidun kuvan. Kirjailijan mies sairastaa dementiaa, mutta sekin on vain lämpöistä ja suloista. Oikeasti kaikki on monesti nuhruista, riitaisaa ja uuvuttavaa.

Suosikkikomediassani Fleabagissa siskokset riitelevät ja toinen sisko huutaa toiselle "I am your sister, not your friend!" Eivät lähisukulaiset ole ystäviä, äidit ja tyttäret eivät varsinkaan voi olla ystäviä. Perhesuhteet ovat tärkeitä, ehkä kaikkein merkittävimpiä, mutta eivät ystävyyssuhteita.

Filkkarit alkavat tällä viikolla. Keskiviikkona aion katsoa avajaisnäytöksen. Torstaina käyn ystäväpariskunnan kanssa kurkkaamassa arkistojen aarteita, perjantaina katson parin muun ystävän seurassa animaatioita ja Juice 70 vuotta näytöksen, lauantaina on tarkoitus nähdä poikani kanssa mykkäelokuva Metropolis orkesterisäestyksellä ja sunnuntaina paljastuvat palkitut elokuvat. Tällä viikolla siis pääasiassa tankkaan tarinoita.