Vuosi 2018

Minun on hankala käydä Lukulaarissa (tamperelainen divari), sillä huolehdin siitä mitä siellä ostoksistani ajatellaan. Päässäni alkaa puhua kirjallisuuden rockpoliisi Tommi Melender, joka sanoo "Älä osta tuota vaan hanki Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaari". 

Toisaalta liian älyllistäkään kirjallisuutta en voi ostaa, sillä se vaikuttaisi teeskentelyltä. Ei siis kokeilevia runokokoelmia tai James Joycen romaaneja. Mottoni kuuluukin "Mitä Lukulaarissa minusta ajattelevat on tärkeintä!"

Nyt pitäisi käydä läpi vuoden kulttuurielämyksiä (niinhän sanomalehdissäkin tehdään), niitä jotka sattuu muistamaan:

Kuvataide: Renessanssin taide -luennot Mältinrannassa. Anj Smithin maalaukset Sara Hildenillä (vielä ehtii).

Elokuvat: Jostain syystä mieleen tulevat Kavin näytökset Niagarassa, lähinnä Tarkovskin Peili ja Godardin Maskuliini feminiini. Kavista muistuvat mieleen myös Poltergeist ja Ghosts of the Civil Dead vaikka ne haluaisin unohtaa. A Star is Born oli vuoden viihdyttävin elokuva. Pidin myös dokumentin Nothing like dame iäkkäistä naisnäyttelijöistä. Kaunein elokuva oli Cold War. Filkkarit ovat tärkeät joka vuosi.

Teatteri: Thomas Bernhardin tekstiin perustuva Kansallisteatterin näytelmä Vanhat mestarit Sara Hildenin taidemuseossa. Mahtavat näyttelijät (Hannu-Pekka Björkman, Hannu Kivioja ja Markku Maalismaa). Mitään ei tapahdu, ei lauleta, ei videoita vain läsnäolevia näyttelijöitä.

Kirjallisuus: Tähän on vaikea valita mitään, sillä luin tänä vuonna paljon. Nyt esille nousivat esseet: Silvia Hosseini Pölyn ylistys, Tommi Melender ja Sinikka Vuola Maailmojen loput ja Antti Hurskainen Suru ei toimi. Romaaneista täytyy mainita Edward St Aubynin Melrosen tarinat. Novellikokoelmista Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja 1ja 2.

Televisio: Griffin Dunnen dokumentti Joan Didionista, The Center Will Not Hold ja se Hannah Gadsbyn stand up -esitys Nanette tietysti, molemmat esitettiin Netflixissä.

Musiikki: Tampere filharmonian ja kolmen kuoron Carmina Burana.

Moni hyvä juttu jäi mainitsematta. Eihän sitä kaikkea muista. Eikä tarvitsekaan.

Uusvanha vuosi

Vietin vajaan vuorokauden kavereiden mökillä. Mökkireissun keskipisteenä kieppui tarmokas koiranpentu, jonka pää oli kuin nauris, josta tuijotti kaksi anelevaa, ruskeaa silmää. Pentu kantoi suussaan pehmokanaa, jolla oli pitkät oranssit jalat ja runneltu ruumis. Hauva tyrkytti väsymättömästi tuota lelua minulle. Revin pehmokanaa koivista  ja koira piti tiukasti pienillä hampaillaan kiinni otuksen vatsasta, kunnes voitin ja heitin kanan mökin nurkkaan, josta hauva sen juosten haki ja jatkoimme loputonta leikkiämme. Kävimme kävelyllä, koira vilisti pienillä koivillaan edessä ja S ja minä perässä. Pentu pissasi nukkamatolle. Koiranpentua EI päästetty pariskunnan sänkyyn, mutta se sai maata sängyssä heidän jalkojensa päällä, joka onkin siis ihan eri asia.

Pienet lapset ja koiranpennut varastavat huomion kaikkialla. Sillä ovathan ne ihania. Tämä energiapakkaus ainakin.

Miksi ihminen ajattelee, että kaikki jotenkin muuttuisi kun vuosi vaihtuu? Jotkut muutokset tapahtuvat yhtäkkiä, ensin olet terve ja sitten otetaan laboratoriokokeita ja  oletkin sairas. Lääkäreillä on tapana sanoa, että terveys tarkoittaa sitä, ettei ole tehty riittävästi tutkimuksia.

Törmäät uuteen ihmiseen ja hänestä tulee sinulle tärkeä. Tai olet tuntenut jonkun aina ja vasta nyt huomaat hänet. Aloitat uuden harrastuksen, josta tulee pakkomielle (tai lopetat harrastuksen yhteen kertaan). Toisaalta usein mikään ei muutu. Ei ainakaan tänä vuonna.

Olen jo nähnyt elämää siinä määrin, että pidän tylsyyttä onnellisena asiantilana. Niitä tylsiä hetkiä tietää kaipaavansa vielä joskus kun vastoinkäymiset taas tulevat, sillä nehän saattavat odottaa jo nurkan takana.

Juurikasvini

Postiluukustani putosivat talon järjestyssäännöt. En tiedä jaettiinko vanhahtavalta kalskahtava paperi kaikille asukkaille, mutta toivon niin. Ryhdyin heti pohtimaan, mitä sääntöjä olen rikkonut.

Välillä 22.30-07.00 on kylpyveden ÄÄNEKÄS juoksuttaminen kielletty. Olen käynyt suihkussa tuona kiellettynä aikana, mutta en ole tehnyt sitä äänekkäästi.  En edes laula suihkussa

Kissan naukumista ja hiekkalaatikon pöyhimistä ei järjestyssäännöissä erikseen mainita.

Jos asukkaan perunoiden, juurikasvien tai muiden tavaroiden kuljetus aiheuttaa pihamaan, portaiden ja kellarikäytävien likaantumisen, on asiakkaan ne heti puhdistettava. Olen kuljettanut juurikasvini siististi. Juurikasvista tulee mieleen juurikasvu, joka näkyy jakauksen kohdalla jos hiusten värjäyksestä on kulunut liian kauan.

Taloyhtiössäni majailee asukkaita, jotka osaavat laittaa roskansa ainoastaan siihen laitimmaiseen roskasäiliöön vaikka se olisi täysi ja vieressä odottelisi tyhjä astia. Säiliön kansi on jatkuvasti auki noiden idioottien vuoksi. Olen siirrellyt joutessani roskapusseja täydestä säiliöstä tyhjään, jotta saan kannen suljettua. Samalla olen havainnut törkeitä laiminlyöntejä roskien lajittelussa.

Muistelen valoa

Eilisessä kyläpaikassa eräs nuorison jäsen laskeutui yläkerran makuuhuoneesta ruokapöytään yöuniltaan pelattuaan tietokonepeliä aamuviiteen.

Heräsin tänäkin aamuna kuudelta, keitin aamukahvit, luin Hesarin ja nukahdin vielä hetkeksi. Aamun ylimääräinen uni on kaikkein nautinnollisin, harvinaista herkkua.

Mummoni sängystä kuului öisin katkeamaton kuorsaus. Aamulla hän valitti, ettei ollut nukkunut silmän täyttä, joka huvitti meitä. Nykytiedon varassa hän saattoi kärsiä uniapneasta. Vaari ei valittanut vaikka heräsi joka aamu navettaan.

Koska talossa ei ollut tuolloin sellaisia nykyajan kotkotuksia kuten sähkövaloja, ei kukaan valvonut myöhään, mitä nyt sitten kesällä. Oli pelottavaa seurata kun vaari pumppasi ilmaa kerosiinilla toimivaan Petromaxiin.  Lampusta kuului uhkaava humina ikään kuin se suunnittelisi räjähtävänsä silmillemme.  Sen valkoinen valo häikäisi muistoissani enemmän kuin mikään sähkövalo.

Talvella lämmitettiin vain tupaa, keittiötä ja kamaria, kesällä asuinpinta-ala kasvoi kolmella yläkerran huoneella. Juomavesi haettiin lähteestä ja pesuvesi järvestä. Sieltä on isäni päässyt tietokoneiden, kännyköiden, loisteputkien, LED-valojen ja televisioiden kelmeään loimotukseen.

Josefin verot

Kuuntelin lenkillä Päivystävät dosentit -podcastia, johon kuulijat saavat lähettää kysymyksiä, kuten maksoiko Josef lopulta ne veronsa, sillä eikös hän raahautunut vaimonsa kanssa Betlehemiin juuri siitä syystä. Ilmeisesti kyse ei ollutkaan veronkannosta vaan jonkinlaisesta veronmaksajaksi kirjautumisesta tai väestönlaskennasta.

Vietin joulun vanhempieni luona. Katsoin heidän laboratorioarvojaan, joissa ei ollut kehumista, siitä huolimatta he jaksavat kaikenlaista. Taas yksi parveke oli lasitettu. Uusi televisio hankittu. Vanhempani teeskentelevät vähän pärjäävämpiä kuin oikeasti ovat. Ehdotin, että heidän kannattaisi lopultakin hankkia yhdessä tasossa oleva asunto kaksikerroksisen omakotitalon sijaan. 

Ostin laivaliput Tukholmaan. 17-vuotiaana vietin yöni laivan lattialla, nyt hankin comfort-hytin, joka kuulostaa mukavammalta yösijalta kuin makuupussi ja tupakantuoksuinen kokolattiamatto.  Aikoinaan laivamatka oli kuukauden pituisen reissun alku, nyt vietän päivän Tukholmassa, käyn lounaalla sinne muuttaneen tuttavani kanssa ja teen mitä Tukholmassa pitää tehdä, kiertelen museoita luulisin. Katselen hyvinvoivia tukholmalaisia, joiden hartioita eivät häpeä ja koettelemukset ole pakottaneet lysyyn vaan jotka osaavat ottaa asiat kevyemmin kuin me.

Suomen makkarapääkaupunki

Istun taas kerran junassa matkalla Saloon. Tämä on lyhyt pistäytyminen, sillä palaan jo huomenna.

Matkalla rautatieasemalle, Keskustorin kulmalla iäkkäämpi nainen kysyi "Jaetaanko täällä niitä makkaroita". Googlasin heti junaan päästyäni makkarajaon, mutta löysin vain vanhemman otsikon, jossa Tampere nimettiin Suomen makkarapääkaupungiksi.

Tuolla ostetaan jo kärrystä olutta ja punaviiniä, eikä kello ole vielä kymmentäkään, vaikka enhän minä kenenkään toimia seuraa saati tuomitse. Nyt useampikin rohkaistui ottamaan Kisko -merkkistä olutta ja kärrynainen joutuu peruuttamaan monta penkkiväliä kilisevine olutkuormineen.

Toivotan kaikille blogin lukijoille oikein hyvää joulua ja kaikille höpötyksiäni kommentoineille vielä erityistoivotukset. Ilmoitan vielä, että Kerttu ei juhli joulua vaan on kääntynyt juutalaiseksi, viettää Hanukkaa, syö munkkeja ja perunakakkuja. Lahjoja voi Kertulle silti antaa, lahjalistaan on kirjattu samppanja, kärpäset (niitä on kiva jahdata, toteaa Kerttu), kaviaari, Aston Martin kuskeineen ja raapimapuu.

Kolmen tähden vuosi

Luin Hesarista Mark Levengoodin haastattelun ja tulin hyvälle tuulelle. Miehessä yhdistyvät suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden parhaat puolet. Ruotsista keveys ja Suomesta se tärkeä raskaampi osa. Monikaan ei tiedä, että mies on kirjoittanut hauskoja omaelämänkerrallisia kirjoja. Viimeisin oli kylläkin pettymys.

Kävelin eilen Pyynikille munkkikahville ja luin siellä Apu-lehteä kun muutakaan luettavaa ei ollut vapaana. Lehden vuosihoroskoopissa minulle luvattiin ensi vuodeksi viisi tähteä sekä työssä että rakkaudessa. Terveys sai vain neljä.

Jos viime vuosi olisi elokuva niin käsikirjoituksesta antaisin korkeintaan kaksi tähteä. Koko elokuva nousee näin joulutunnelmissa kolmeen tähteen, eikös kotimaisille elokuville anneta yleensä se kolme vaikka ne olisivat huonojakin.

Eilen kävivät lapset, tänään tulee ystävä syömään, huomenna lähden käymään vanhempieni luona ja tapanina tuppaudun ystävien joulupöytään.

Vanhempieni luona joulukuusi on ehdottomasti taas tänäkin vuonna kaikkein paras. Niin hyvää ei ole ollut koskaan. Käydään läpi mistä se on ostettu ja mihin hintaan. Isän ei tarvitse porata kuusen runkoon reikiä ja lisätä oksia kuten sinä kehnona vuonna, jolloin kuusi ei ollut riittävän tuuhea.

Isän mielestä joulupöydässä pitää olla lipeäkalaa. Mummolassa kala oli kylmässä eteisessä epämääräisessä nesteessä kelluva haiseva klöntti. Vaikka kala päällystettiin voisulalla se tuntui suussa inhottavalta. Lusikkaleipiä pitää myös olla ja joulutorttuja, jotka on leivottu rahkavoitaikinasta.

Kun isä muisteli köyhää lapsuuttaan, hänen äitinsä sanoi "Aina meillä on vehnästä ollut".

Hitaasti lyhenevä pimeys

V:n isä soittaa varmaan tänäänkin V:lle ja ilmoittaa päivän alkavan viimeinkin pidentyä.  Hän soittaa joka vuosi.

Suomalaisuuteen kuuluu valon puutteesta valittaminen, joka johtunee siitä, että täällä on monta kuukautta pimeää kuin persesilmässä (anteeksi, oli pakko käyttää tuota naiselle sopimatonta ilmaisua), muun ajan sitten onkin valoa jopa liiaksi. Joka vuosi sanomme, että kyllä se jouluna helpottaa vaikka eihän se silloin vielä helpota.

Onneksi on sähkövalo. Luen Antti Hurskaisen esseekokoelmaa "Suru ei toimi" (Siltala 2018) ja nautin, sillä kerrankin saan lukea esseitä, jotka eivät saa minua tuntemaan itseäni tyhmäksi ja sivistymättömäksi.

Kirjoittaja googlaa itseään, joten kiitos menee varmaan perille. Hurskainen tunnustaa "Kirjoitan esseistiikkaa monien motiivien saattelemana, ja suosituksi tuleminen on yksi tärkeimmistä. Vaihtaisin koska tahansa nykyisen elämäni sellaiseen, jossa minua osoiteltaisiin kadulla ja vaivattaisiin baaritiskillä".

Urjalan esikoiskirjailijaseminaarissa pari vuotta sitten meiltä kysyttiin, miksi kirjoitamme ja vastasin kirjoittavani, jotta minusta pidettäisiin. Olen melko varma, että tällainen naurettava motiivi löytyy (niiden hienompien motiivien rinnalla) useilta kirjoittavilta ihmisiltä vaikka he eivät sitä myöntäisikään. Jopa Tommi Melender saattaa nauttia kehuista vaikka sen epäilyttävän kiihkeästi kieltääkin. Hän väittää, ettei edes seuraa teoksiensa kritiikkejä. Pidän myös Melenderin esseistä, mutta silti huvitti kun Hurskainen nimitti Melenderiä hyvän maun portinvartijaksi.

Kiitos Antti Hurskainen viihdyttävästä (saako näin sanoa) kirjasta! Vaikka olet nuoremman lapseni ikäinen vaivaan sinua baaritiskillä jos satumme samaan baariin, jota kylläkin pidän epätodennäköisenä.

Luopua vai luovuttaa

Sanotaan, että vanheneminen on luopumista. Minun tapani vanheta on kuulemma kuitenkin luovuttamista.  Häpesin vielä muutama vuosi sitten keski-ikäisyyttäni, nyt googlasin tuon ikäkauden rajat ja huomasin ilokseni vielä kuuluvani tuohon aliarvostettuun ihmisjoukkoon.

Luin Marttojen ohjeista, että joulusiivous kannattaa aloittaa jääkaapista. Siivosin jääkaapin. Jos aikoisin tehdä jouluruokia, ne mahtuisivat nyt tyhjille puhtaille hyllyille.

Kävin läpi pinot, joita tahtoo kertyä kodin pinnoille ja kannoin lehtiä lehtikeräykseen. Löysin yhdestä kasasta Kuopion ylioppilasteatterin ohjelmalehtisen, jonka isäni oli joskus laittanut talteen. Esitin Armia Pirkko Saision näytelmässä Maailman laidalla. Esitys tuntuu olevan yhtä aikaa kovin lähellä ja kaukana. Seuraava ohjaaja ei enää kehunut minua ja siihen teatteriurani sitten loppuikin. Minä siis luovutin.

Molemmat lapseni ja toisen puoliso tulevat huomenna syömään ja lupasin tarjota jotain muuta kuin jouluruokaa. Selailin kirjaston lehtilukusalissa ruokalehtiä, jotka olivat täynnä silli-, lohi- ja kinkkuohjeita, sekä uunijuureksia ja salaatteja, joiden päälle ripotellaan pähkinöitä, ja vinkkejä siitä miten hyödyntää kinkunjämät. Yksi vieraista on kala- ja toinen pähkinäallerginen, joten pitää miettiä tarkkaan mitä tarjoaa, sillä en toivo kenellekään sairaalareissua.

A-luokkaa

Tamperelainen runoilija Tuija Välipakka vietti marraskuun virtuaalisessa residenssissä, joka sijaitsi siellä missä runoilijan läppärikin. Missä vaan. Nyt residenssityön tulokset on julkaistu interaktiivisena teoksena One Hundred Red Things in Summer 2018 (linkki on tuossa edellä). Pelimäiseen kuva ja runo -teokseen kannattaa tutustua. Välipakka kuvasi residenssiä ihmiskokeeksi: aikaa oli vähän verrattuna kirjan kansien väliin painetun kokoelman loputtomaan työstämiseen.  Runoja joutui kirjoittamaan yötä myöten.

Jäin lomalle ja jätin pitkän listan lähetteitä muiden ohjelmoitavaksi (vaikka yritin pidentää päivää aamusta tulemalla töihin jo 7.15), ei mahda mitään. Olen huono ihminen, sillä lähdin  lenkille Kauppiin jo 15.15 kuten olin sopinut.

 Luin aamun Hesarista pisteytyksestä, jota kokeillaan Kiinassa. Jatkossa kaikki kiinalaiset on tarkoitus gradeerata: yhteiskunnan pohjasakka saa kirjaimen D ja huippusakki saavuttaa luokan AAA. Lisäpisteitä saisi varmaan olemalla tarpeen vaatiessa töissä vaikka aamuyöhön, ainakin niitä saa hoitamalla kiukkuista anoppia nurkissaan. Huonoin kansalaisaines ei jatkossa saa matkustaa lentokoneella, parhaat voivat ajaa kaupunkipyörillä ilmaiseksi ja heidän pankkilainalleen myönnetään matalin korko. D- ihmisten on turha lainasta haaveilla.

Nykyään maksan laskut ja palautan kirjastosta lainaamani kirjat ajoissa ja minulla on surusilmäinen kummilapsi Ugandassa, joten enköhän pääse luokkaan A.

Höyläämätöntä lautaa

Päätin tänään kehua arvostamaani henkilöä. En suuremmin pohtinut mitä sanoisin  ja niinpä suustani ryöpsähti kummallinen kommentti "Sinä et ärsytä minua".  Hymyilin vielä varmuudeksi päälle.

Pitäisi kenties hieman korjata kehumisasteikkoaan. Nykyisessä somemaailmassa kaikki ovat yleensä ihania, kauniita ja älykkäitä. "Sinä et ärsytä minua", ei oikein riitä mihinkään.

Välillä sanat tulevat suusta aika raakoina ja käsittelemättöminä. Ne ovat vähän kuin höyläämätöntä lautaa.

Minulla on joulun aikaan pari viikkoa lomaa. En vieläkään tiedä mitä tekisin. En oikeastaan haluaisi lähteä mihinkään, mutta en myöskään jäädä. Tästä ongelmasta voisi kirjoittaa vaikka iskelmäsanoituksen.

Puhu koneelle

Luin aamun Hesarista naisesta, joka oli laskenut työhön liittyvät päivittäiset ihmiskontaktit, joita oli muistaakseni parikymmentä. Työni koostuu ihmisten kohtaamisesta ja onhan minulla työkavereitakin, joiden kanssa istun litkimässä työnantajan kustantamaa kahvia. Silloin kun ehdin. Työpäivän jälkeen en yleensä kaipaa kenenkään seuraa vaan kuuntelen mielelläni hiljaisuutta.

Kun lapset vielä asuivat kotona, aloin heti töistä kotiin palattuani huutaa ja heitellä maitotölkkejä, margariineja ja juustoja jääkaappiin.  Kun olin vielä naimisissa saatoin raivota siinä sivussa miehellenikin. Ilmankos asun yksin. Jotain olisi ehkä voinut tehdä toisin.

Koska teen nykyisin vain kolmea viikottaista työpäivää ja muina aikoina yritän kirjoittaa, olen huomannut olevani yksinäinen. Olen laiska ottamaan yhteyttä keneenkään. Tapaan kyllä lapsiani ja muutamaa muutakin ihmistä, mutta kyllä tähän joku sosiaalinen harrastus mahtuisi.

Koska jumpasta poistuessa puetaan nopeasti päälle ja lähdetään kotiin, eikä tutustuta keneenkään,  ehdotti siskoni soittoharrastusta (hän on aloittanut saksofoninsoiton kypsällä iällä), mutta soittimen pitäisi mielellään olla sellainen, josta ei kuulu ääntä, etteivät naapurit häiriintyisi. Sitäpaitsi epäilen musikaalisia lahjojani ja siksi kuoroharrastuskin on mahdoton (kuulen oman epäpuhtaan lauluni ja se häiritsee minua). Onhan tietysti lukupiiri, joka täyttää parin vuoden päästä jo kymmenen vuotta. 

Kun nykyään kommunikoidaan erilaisilla kirjallisilla viesteillä, jää sekin vähä inhimillinen puhe pois. Koneille kuitenkin höpötetään jatkossakin. Minä en tosin puhu, näpyttelen vaan. Välillä saatan viettää parikin päivää omassa seurassani. Kokeilen yleensä ennen työpäivää tuleeko minusta enää ääntä lainkaan. Aina silloin tällöin kannattaisi pysytellä vaiti porukassakin.

Sain heti ystävältä viestin, jossa hän ehdotti ensi viikolle retkeä Ylöjärvelle, josta saa kuulemma ostaa juustoja. Niitähän ei lähempää saa.

Nyt selvisi, että minä sattumoisin tunnenkin tuon kontakteja laskeneen henkilön, jonka blogista Hesari oli jutunaiheen napannut. Linkki löytyy edellisen lauseen sanasta "blogista".

Pikkujoulut

Kolmetoista henkilöä osallistui työpaikkani pikkujouluihin. Juhlaa varten oli varattu vaatimaton saunatila Tampereen keskustasta. Muovisiin pöytiin oli kirjailtu kookkaat numerot, seinään oli kiinnitetty jeesusteipillä lappuja, joissa kehotettiin laittamaan huippuimuri päälle ennen takkapuiden sytyttämistä. Halkoja ei löytynyt. Takkahuoneesta pääsi keittiöön ja pukeutumistilaan, joka muistutti vanhanaikaista junavaunuosastoa. Osa meistä kävi saunassakin.

Söimme salaattia, siemailimme viiniä ja nautimme herkkuja, joita työkaverit olivat tuoneet mukanaan. Kaikki villiin pikkujoulumenoon osallistuneet olivat naisia ja suurin osa viisikymppisiä. Kukaan ei haukkunut pomoa, oksentanut tai kaatuillut.  Näitä pikkujouluja ei puida pitkään.

Erikoistuva lääkäri oli järjestänyt jouluaiheisen tietokilpailun, jossa kysyttiin paljonko suomalaiset syövät kinkkua ja montako kaloria saa joulutortusta. Lauloimme joululauluja. Kävin yksikseni katsomassa maisemia parvekkeelta, josta näkyi kauppahallin kylki ja katto.

Koin jonkinlaista kosmista yksinäisyyttä viiden tähden hotellin kylpyhuoneen kokoisessa tilassa, jossa istuimme vieri vieressä. Jostain syystä tällaiset tunteet vaivaavat välillä. Yhdessä kirjakaupan kirjallisuustilaisuudessa kysyttiin kuinka moni tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Puolet käsistä nousi. Ulkopuolisuuden tunne ei siis tavallaan teekään ihmistä erityisen ulkopuoliseksi tai erityiseksi. Jos olisin kysynyt tämän kysymyksen pikkujouluissa niin voihan se olla, että muutama muukin olisi kokenut samaa.  Tosin kysymystä olisi pidetty kummallisena. Aika moni oli jättänyt juhlat väliin.

Olin lopulta tyytyväinen, että lähdin juhliin. Näin kaimanikin, joka on virkavapaalla, enkä ollut tavannut häntä muutamaan kuukauteen. Oli kiva kuunnella erikoistuvaa lääkäriä, joka on kaikesta niin innoissaan.

Hain postista joululahjan, mutta taidan toistaiseksi säästellä pakettia.  Olen vasta tunnustellut sitä varovasti. Lapsuudessani joululahjat koottiin vaatehuoneeseen, jossa vietin monta rattoisaa hetkeä paketteja salaa tutkaillen. Oikeastaan ne avaamattomat paketit olivat kaikkein hienoimpia. Ne olivat vielä siinä vaiheessa pelkkiä haaveita.

Olen kiitollinen kahvinkeittimestä

Kampaajani suoritti 28 päivän projektin, jossa hän listasi päivittäin kymmenen asiaa, joista tunsi kiitollisuutta.  Lopulta hän mainitsi olevansa kiitollinen kahvinkeittimestä.  Onhan se kätevä laite. Annostellessani kahvia suodattimeen pudotin kahvipurkin lattialle ja lopulta kaavin kahvijauhoa takaisin purkkiin ruokalusikalla. Mukana saattoi mennä hieman kissankarvojakin (kahvi kaatui matolle), mutta nehän onneksi suodattuvat.

Käväisin lounaalla syömässä sushia ja siinä läikähti vettä pöydälle. Luin Anna -lehteä, jonka takasivu tarttui märkään pöytään. Raaputin turhaan sivunriekaleita pöydästä ja peitin tekoseni lehdellä. Kassalla lounasta maksaessani näin kuinka tarjoilija hinkkasi pöytääni. En aio käydä lounaalla kyseisessä ravintolassa ihan lähiaikoina.

Lainasin kirjastosta Patrik Borgin kirjan "Tunne nälkä!" ja sain tietää syöväni liian vähän. Ihmisen pitäisi syödä aamiainen, lounas, välipala, päivällinen ja iltapala. Listasta puuttuivat pullakahvit! Ei niitä tosin kiellettykään. Tänään olen sitten syönyt aamiaisen, välipalan ja lounaan. Haittaisikohan jos söisi kalakeittoa sekä lounaaksi että päivälliseksi. Pitää varmaan soittaa Patrik Borgille ja kysyä.

Teatterissa

Eilen irtauduin sohvasta ja kävin Tampereen teatterissa katsomassa Sademiehen.

Näytelmän alussa pistin vastaan, enkä antautunut esitykselle. Minusta tuntui, että katsojat nauroivat väärille asioille. Vähitellen Charlie Babbit (Lari Halme) ja hänen veljensä Raymond (Risto Korhonen) saivat minut puolelleen. Sekä itsekäs epäonnistunut liikemies Charlie että jostain autismin kirjon vaikeasta ongelmasta kärsivä Raymond muuttuivat, lähestyivät toisiaan ja katsojaa. En ole nähnyt elokuvaa, joten en voi verrata Risto Korhosta Dustin Hoffmaniin.

Olihan näytelmässä jotain hyvin amerikkalaista. He taitavat näppärän dialogin ja osaavat liikuttaa, mutta ei kai siinä ole mitään pahaa.  

Väliajalla kävin unisex-vessassa ja vältyin jonotukselta. Vastapäiseen naistenvessaan kiemurteli pitkä jono. Ehdimme katsoa puhelimen näytöltä kun M:n lapsenlapsi oli oppinut kääntymään vatsaltaan selälleen. Videossa oli jotain kiehtovaa ja hyvin rauhottavaa.

Joululaululiikutus

Työpaikallani järjestettiin pikkujouluiset nyyttärit, joihin osallistuin kahdella juustolla. Tarjolla oli myös punajuurisalaattia, italiansalaattia, eineslihapullia, nakkeja, hedelmiä, leipää, joulutorttuja, glögiä, pipareita ja suklaata.

Lauloimme joululauluja ja niistin nenääni, jolloin apulaisosastonhoitaja sanoi, että Heidi rupesi itkemään. Kiistin asian vaikka kyllä minua pikkuisen itketti.

Joululauluilla on sellainen vaikutus. En osaa sanoa miksi niin on, ehkä lapsuuden joulut ovat olleet lähimpänä jotakin jota voisi kutsua onneksi vaikka päätin jo ennen kouluikää, etten koskaan sano, että lapsuus on onnellista ja huoletonta aikaa. Lapsella on kaikkein eniten aihetta huoleen, sillä kukaan ei kerro mistä kaikessa on kyse. Tulkitsin asiat omalla tavallani, josta aikuisilla ei ollut aavistustakaan. Tuo pieni yksityinen maailmani oli jotenkin hyvin voimakas ja melko pelottava. Onneksi olen nykyään aikuinen. Välillä siitä joutuu oikein muistuttamaan itseään.

Aion osallistua johonkin joululaulutapahtumaan vaikka Varpunen jouluaamuna kuristaa kurkkua ja En etsi valtaa loistoa saa kyyneleet valumaan. Tilaisuuteen on varauduttava nenäliinoilla sekä kyyneleet kestävällä ripsivärillä ja keksittävä ympäristöstä joku naurettava yksityiskohta, jolla liiallisen liikutuksen saa karkotettua.

Maailmojen loput.

Luen Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin teosta Maailmojen loput. (WSOY 2018). Kirjan nimi päättyy pisteeseen, sillä kirjassa puhutaan romaanien lopetuksista. Teoksen takakannessa kirjasta käytetään nimitystä esseedialogi. Maailmojen loppujen alku pohjautuu kirjailijoiden sähköpostiviestittelyyn ja sisältää yleistäkin kirjallisuuspohdintaa ja loppuosassa käsitellään kirjoittajien valitsemien romaanien lopetuksia.  Vaikka olen vasta kirjan puolivälissä (no vähän yli), suosittelen kirjaa kaikille kirjallisuudesta kiinnostuneille. Kirjan lukeminen ei vaadi kirjallisuusopintojen suorittamista eikä teos ole liian akateeminen.

Molemmat kirjoittajat ovat sitä mieltä, että romaanin alku ja varsinkin sen keskiosa ovat yleensä parasta antia ja kirjailija usein väsähtää lopussa tai tulee kiire kun kustantaja vaatii valmista. Muistaakseni Melender antaa kirjalle korkeintaan viisikymmentä sivua aikaa herättää uteliaisuus, hänen mielestään romaani tuskin siitä enää paranee. Näytelmissä monesti se toinen puoliaika on taas parempi ja alku vain pohjustusta (tämä oli oma huomioni, ei kirjoittajien).

Olen usein miettinyt miten teennäistä kirjallisuus on, sillä eihän elämä pääty muuhun kuin kuolemaan. Jostain syystä kirjojen aluista kohkataan, mutta loppulauseita harvoin muistetaan vaikka ne luetaan viimeiseksi.

Lukijoita on monenlaisia, niitä joille juoni on tärkein ja niitä, joille juonella ei ole väliä. Asetun johonkin puoliväliin.

Kirjassa todetaan, että suomalaisille on jostain syystä erityisen tärkeää, että fiktiossakin faktat ovat täydellisen oikein kun vaikka Ranskassa niillä ei ole niin väliä. Täällä fantasia leimataan vain lasten- tai nuortenkirjallisuudeksi ja fiktiokin on melko realistista. Katsoin eilen Areenasta dokumentin kirjailija Sirpa Kähkösestä, jolle tulivat kyyneleet silmiin kun hän muisteli kritiikkiä, jossa häntä oli syytetty huolimattomasta taustatyöstä.

Romaanihenkilöihin halutaan samaistua ja heitä aletaan pitää todellisina. Oma vähäinen kokemukseni lukijoista kertoo samasta. Moni halusi tietää mitä romaanihenkilöille jatkossa tapahtuu vaikka henkilöt elivät ensin minun ajatuksissani ja sitten lukijan päässä. He eivät olleet koskaan syntyneet, kävelleet kadulla, pesseet hiuksiaan tai syöneet aamiaista.

No miten lopuista kertova kirja loppuu? Sinikka Vuola kirjoittaa  viimeiseksi Virginia Woolfin kirjasta Majakka:

"Lily seuraa veneilijöiden saapumista majakalle (aikamoisen etäisyyden päästä siis), sitten Lily katsoo tauluaan, viimeistelee työnsä. Se on ohi. Minäkin näen taiteilijan väsymyksen kun hän laskee kädestään siveltimen, valmiina luopumaan taideteoksestaan - näen uupumuksen urakan jäljiltä, helpotuksen, surunkin."

Lopettaminen on vaikeaa. Jopa näin aamusta hutaistun blogitekstin. Nyt luen tämän kiinnostavan kirjan loppuun.

Toivon teille lottovoittoa!

Suomi ei ole enää entisensä. Lidlin kassahenkilö naputteli numerot pankkikortinlukijaan, minä kosketin laitetta varovasti pankkikortillani ja sanoin "En tarvitse kuittia". Nuori mies sanoi "Hyvää päivän jatkoa" (voi kirjoittaa yhteen tai erikseen, tarkistin). En ollut mitenkään eritysiasemassa, sillä sama litania toistettiin kaikille asiakkaille. Vierastan jotenkin sitä miten konemaisesti kaikki tapahtui. Tämän voisi robottikin tehdä. Robottiin voitaisiin ohjelmoida useampia toivotuksia, jotka vaihtelisivat satunnaistetusti. Jos tekisin kassatyötä, tulisi kiusaus sanoa välillä jotain muuta, vaikka "Toivon teille lottovoittoa" tai "Suosittelisin noiden oluiden unohtamista".

Vesi ropisee ikkunalautoihin joulutähtien takana. Jouluvalolot ovat vähän kuin ehostus vanhan naisen kasvoilla, ei niistä nuoria tule eivätkä joulukoristeet kerrytä katujen varsille korkeita valkoisia lumipenkkoja. Ei pääse joulupukki Korvatunturilta, jos ei tule lunta.  Joudutaan tyytymään sijaispukkeihin. Stuntteihin.

Olen tänään lähettänyt yhden joululahjan, käynyt elokuvissa, imuroinut ja viritellyt ikkunoihin jouluvalot, joiden paloturvallisuuden Kerttu huolellisesti tarkasti.

Sotiemme pitkäsanaiset veteraanit

Kuuntelin eilen Tampere filharmonian itsenäisyyspäiväkonsertin, jonka solistina Karita Mattila lauloi.  Minusta oopperalaulajan on hyvä olla diiva ja sellaista Mattila ainakin näyttelee onnistuneesti. Monikaan ei vaivautuisi kuuntelemaan tähteä, jonka koko olemus pyytelisi  anteeksi. Karita Mattilan karisma levisi konserttisalin jokaiseen nurkkaan.

Olikohan Mikko Franckin selkä kipeä. Franck johti osan konserttia istualtaan ja roikotti oikeaa jalkaansa johtamiskorokkeen ulkopuolella. Musiikista en osaa sanoa muuta kuin, että hienolta kuulosti.

Konsertin jälkeen menimme porukalla L:n luo ja söimme lohikulebjakaa (opin piirakan nimen eilen) ja joimme kuoharia. Katsoimme tietysti itsenäisyyspäivävastaanottoa, arvioimme leningit ja kuuntelimme vieraiden haastattelut.

Sotaveteraanien kammarissa pelkään joka vuosi, että veteraani ei lopeta juttuaan ollenkaan, eikä kukaan mahda asialle mitään. Ei kai juoksuhaudoissa ryömineelle ja miehiä  ampuneelle vanhukselle voi sanoa, että nyt pitäisi jo rientää eteenpäin.

Mitä itsenäisyys teille merkitsee?

Kerttu naukui yöllä kolmelta niin pontevasti, että kuollutkin olisi herännyt. Että voi luontokappaleella olla kova ääni. Seuraavan naukumisepisodin se toteutti tunnin päästä ja kolmannen viideltä. Nyt se nukkuu sikeästi.

Kuuntelen radiosta isänmaallisen laahaavaa kuoromusiikkia. Menen illalla kylään, joten en ole kotona kynttilöitä sytyttämässä. Olen tämänkin kertonut, mutta kerron uudelleen. Isäni mielestä suomalaiset, jotka eivät sytyttäneet ikkunalaudalle kahta itsenäissyyspäivän kynttilää  tasan kello 18, olivat kommunisteja. Ehkä hän ei ole enää sitä mieltä, sillä kommunisteja on kovin harvassa. Ihmiset ovat vain laiskoja tai he eivät pidä asiaa tärkeänä.

Televisiosta tulee varmaankin joku versio Tuntemattomasta sotilaasta ja presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotto, jossa rallikuskeilta ja seiväshyppääjiltä kysytään mitä itsenäisyys heille merkitsee. Samaa kysytään joltain söpöltä sotaveteraanilta, josta tulee hetkeksi julkkis.

Jos minulta kysyttäisiin (kukaan ei kysy), niin saattaisin sanoa, että se merkitsee suomalaista kieltä ja kulttuuria ja suomalaisia sanomalehtiä, joita on kiva tuossa aamukahvin ohessa lukea.

Kirjalahjontaa

Sain Sanastolta korvauksia kirjastani. Ajattelin ostaa rahalla suopläntin ja ryhtyä suojelemaan sitä. Suonsilmäkkeen olisi hyvä olla saavutettavissa julkisilla kulkuneuvoilla, sillä en omista autoa. Olisi kiva matkustaa silloin tällöin omaa suotilkkua katsomaan. Kaveri lupasi myydä sopivaa suomaata, jonne tarpoisi bussipysäkiltä vaivaiset neljä kilometriä.  (Jokaisesta lainauksesta saa Sanasto -korvausta noin 25 senttiä.)

Vietimme kirjoittajaporukan pikkujoulua teetä naukkaillen. Ostimme toisillemme kirjalahjat, jotka jaettiin satunnaistetusti. Tällä kertaa käytimme arvontaohjelmaa ja kirjateemana olivat novellit. Pohdimme jo seuraavan vuoden teemaa, joka voisi olla vaikka huonoin romaani tai traumatisoiva kirja.

Pikkujoulun jälkeen söin makaronilaatikkoa, jonka valmistin jo sunnuntaina.  Vaikka olen  nauttinut valmistamaani lohturuokaa useampana päivänä, se ei näytä loppuvan millään. Yritin tuunata sitä chilikastikkeella, mutta siitä huolimatta sen maku ja koostumus alkavat jostain syystä hieman tympäistä.

Kaivoin jouluvalot esille ja istun tunnelmallisten led-valojen paisteessa ja haaveilen jouluisista suklaarasioista.

Some ennen somea

Sain oudon kirkkaan oivalluksen siitä, että 276 facebook-ystävääni ei välttämättä tee mitään sillä tiedolla mihin olen matkustanut, mitä syönyt ja kenen kanssa, minkä elokuvan olen nähnyt tai missä konsertissa olen käynyt. Olen ladannut lukuisia suttuisia keikkakuvia  faceen, enkä missään nimessä paheksu sitä, että moni muukin tekee niin. Mutta kiinnostaako se ketään?

Pohdimme asiaa tänään S:n kanssa Kaupin metsässä, johon on raivattu, tasoitettu ja valaistu turhia reittejä meitä urbaaneja ihmisiä varten. S on kotoisin pieneltä paikkakunnalta, jossa sosiaalinen media toimi jo ennen sosiaalista mediaa. Mitään ei voinut tehdä ilman, että koko kylä tiesi. Kyläläisten käsitys yhteisön jäsenten elämästä oli mahdollisesti todellisempi kuin nykyinen somekuva, sillä jutut mukavista kyläreissuista eivät levinneet yhtä tehokkaasti kuin juorut salasuhteista, huijauksista, sairauksista, juoppoudesta, köyhyydestä tai perheriidoista.

Miksi minä sitten päivitän blogia? Haluan huomiota, luoda itsestäni paremman version (ei sekundaa!), toivon, että teksteistäni pidettäisiin (sehän on melkein kuin minusta tykättäisiin), tämä on kiva ja helppo kirjoitusharjoitus, tapa, jonka voin lopettaa milloin haluan (niinhän sitä luulisi, olen ehkä hieman koukussa).  

Luentaa

Vedin aamulla jalkaani maiharit, kiskoin ja kiskoin ja sain ne lopulta jalkaani. Kävin kirjastolla, palasin kotiin ja lähdin taas kaupungille. En viitsinyt riisua jalkineita siinä välissä vaan makasin hetken sohvallakin jalkojani sohvan ulkopuolella roikottaen. Kenkiin menee kadulla kävellessä soraa, eikä sen poistaminen käy ihan tuosta vaan, sillä jo pelkästään maihareiden riisuminen on operaatio, joka vie aikaa.

Kun puen märän uimapuvun kostealle iholle, kiertyvät olkaimet ja niiden oikaisu on työlästä. Asua saa asetella muutenkin pitkään, että se näyttäisi säädylliseltä urheiluvaatteelta.

Muotoilevat alusvaatteet ja sukkahousut ovat tuskaisia vaatekappaleita. Otsasi hiessä on sinun sukkahoususi puettava. Näiden vaatteiden tarkoituksena on pakata läskit lähemmäs selkärankaa. Jokainen tietää, että läskin voi painaa kokoon, mutta ikävä kyllä se pyrkii pois paineen alta sukkahousujen vyötärönauhan yläpuolelle. En viitsi käyttää näitä alusasuja, sillä niiden pukeminen on vaivalloista.  "Sukkahousut antavat vartalonmyötäisen mekon tai ohuen leningin alle ryhtiä muokaten reisiä, litistäen vatsaa ja kohottaen pakaroita." Näin niitä mainostetaan. 

Nyt harhauduin sukkahousuihin. Anteeksi. 

Lähdin maihareissani kuuntelemaan, kun Raisa Jäntti luki Finnlaysonille perustetussa Tarinapajassa runokokoelmansa Grand plié ihan alusta loppuun. Aikaa kului reilu tunti. Pitäisi järjestää enemmänkin tilaisuuksia, joissa luettaisiin ääneen. Kirja avautui minulle paremmin näin alusta loppuun yhdellä kerralla kuultuna. Kirja on kovin fyysinen, nälkää, irronneita kynsiä, haavoja varpaiden välissä. Baletissa pakataan jalat kärkitossuihin, jotka ovat huomattavasti epämukavammat kuin maiharit.

Aikuinen lapseni on lukenut puolisolleen iltaisin ääneen romaania Taru sormusten herrasta. Nyt he ovat saaneet kirjan luetuksi. Minusta se on kovin liikuttavaa.  

Kirjat tulevat vielä

Käväisin eilen Hämeenlinnassa, kelloni näytti puoli kuutta, oli pimeää ja kävi niin navakka puhuri, että alusvaatteet lepattivat tuulessa. Keskellä kaupunkia kokonainen kauppakeskus ammotti tyhjänä.

Tapasin hämeenlinnalaisia, jotka kehuivat kaupunkiaan. He sanoivat  "Luonto on lähellä".  Koko Suomi on pusikkoa (ainakin junan ikkunasta katsottuna), jota täplittävät harvat taajamat. Hämeenlinnasta löytyy linna, tori, Sibeliuksen syntymäkoti ja Verkatehtaan alue. Varmaan paljon muutakin, josta en tiedä mitään.

Kariston toimistotilat muuttivat kaupungin keskustaan ja juhlimme tupareita. Seisoimme keittiössä, istuimme neukkarissa ja oli jotenkin kotoisaa. En tiedä keitä ne kaikki ihmiset olivat. Palasin Tampereelle yhdeksän maissa lähtevällä täydellä paikallisjunalla.

Kustantamo myi kirjojaan entisissä tiloissaan euron hintaan. Eräs kirjailija kertoi ostaneensa 78 kirjaa.

Nyt kun kaikki haluavat luopua kirjoistaan tulee jonkinlainen kapinahenki, minäpä ostan lisää! Vaikka kirjallisuutta välitetään yhä enemmän sähköisesti, niin kyllä niitä perinteisiä kirjojakin vielä joskus myydään. Nyt halutaan yksinkertaista, mutta kohta kyllästytään valkoisiin askeettisiin huoneisiin ja muotiin tulee sellainen vähän sotkuinen pursuilu, jota itse harrastan.

Perjantai

Vesijumppaohjaajan viikset jatkuivat kahtena erillisenä vanana leukaan saakka, sellaisista viiksistä tulee mieleen joku pikkutuhmia vitsejä kertova sukulaismies. Piti juosta niin, että pakaroihin tulee mustelmat, joita ei kotona sitten selitellä. Ei. Soitettiin Pobedaa, Haloo Helsinkiä ja Juha Tapiota.

Jumppaohjaajien vitsit noudattavat yhtenevää kaavaa. Kymmenen minuuttia ennen jumpan loppua sanotaan "Siinä oli lämmittely, nyt alkaa jumppa" tai rankkaa liikettä tehtäessä "Vielä viisi minuuttia", joka toistetaan pari kertaa viiden minuutin välein.

Katsoin eilen dokumentin neljästä yli 80-vuotiaasta aateloidusta brittinäyttelijästä, Nothing Like a Dame. Tunnetuimpia heistä lienevät Judi Dench Bond-leffoista ja Maggie Smith Downton Abbeysta, ne kaksi muuta olivat ikonisia näyttelijöit muuten vaan, Joan Plowright ja Eileen Atkins.

Nämä neljä naista ovat tunteneet toisensa vuosikymmeniä ja tapaavat säännöllisesti Joan Plowrightin viehättävässä talossa, jonka hän on aikanaan ostanut puolisonsa Laurence Olivierin kanssa. Aviomies mainittiin dokumentissa useaan kertaan, eikä aina pelkästään positiivisessa mielessä.

Viehättävintä elokuvassa olivat huumorintajuiset karismaattiset daamit. Kun haastattelija kysyi, minkälaista oli työskennellä oman aviomiehen kanssa, kysyi Maggie Smith "Kenen niistä?".  Nuoruudenajan filminpätkät liikuttivat. Vanha nainen ei ole roska.

Nyt on siis perjantai. Tänään biletetään! Näkisi vaan. Ostin junalipun Hämeenlinnaan kustantamon uusien toimitilojen tupareihin ja mietin tässä sohvalla jaksanko lähteä. Perjantain nimi tulee taas jonkun (aasa?)jumalattaren nimestä, mutta ei se tätä päivää pilaa.

Torstai

Olen tällä viikolla kuunnellut kaksi (erinomaista) erikoistuvan lääkärin pitämää esitelmää. Molemmissa on ollut kuitenkin yksi paha vika, ne ovat olleet liian pitkiä. Neuvon kaikkia koe-esittämään esitelmän kissalle. Samalla kun esityksen pituus tulee mitattua, realisoituu myös se miten vähän juttu tuota luontokappaletta kiinnostaa.

Piilevä raudanpuute on uusin muotisairaus, joka näyttää nyt syrjäyttävän laboratoriokokeissa näkymättömän kilpirauhasvajatoiminnan. Muotisairauksille ovat tyypillisiä laajat oireet, joista lähes jokainen kärsii silloin tällöin. Raudanpuutteesta löytyy asiallinen juttu Hesarin nettisivuilta.

Ai niin, nyt on torstai, mieleen tulee lähinnä John Steibeckin veijarimainen romaani Torstai on toivoa täynnä. Jos joku päivä on toivoa täynnä, niin ilman muuta se on torstai tai perjantai.

Keskiviikko

Jos googlaa "keskiviikko on", tarjotaan sellaista faktaa, että keskiviikko on pikkulauantai, kysytään onko keski viikko yhdyssana tai mitä on keskiviikko englanniksi.

Wikipedia määrittää keskiviikon päiväksi tiistain ja torstain välissä, kuten se toteaa tiistain päiväksi, joka seisoo viikonpäivien jonossa maanantain ja keskiviikon välissä. Keskiviikko on keskellä viikkoa sille, joka aloittaa viikon jo sunnuntaina.

En tiedä onko keskiviikko enää pikkulauantai, sillä käyn harvoin ravintoloissa. Työpaikan pikkujoulutkin näyttävät kutistuvan pelkäksi ruokailuksi, kun kukaan ei enää viitsi juhlia. On pitkä matka tai lastenhoitoviikko tai muuten vaan väsyttää ja kyllästyttää.

Tänään sihistiin työväenopiston viimeinen pilates. Olen ehtinyt tunnille suunnilleen joka toinen kerta. Keväällä tunteja ei enää järjestetä läheisen koulun liikuntasalissa, sillä ohjaajamme kärsi tuntien jälkeen päänsärystä ja nenä meni tukkoon. Koulut ovat vaarallisia paikkoja.

Tiistai

Olen tehnyt tänään rästiin jääneitä töitä, lukenut lähetteitä ja osallistunut kokoukseen, jossa katsotaan suurelta näytöltä PAD-näytteitä, jotka näyttävät verhokankailta. Tällainen tilaisuus tarjoutuu vain kaksi kertaa vuodessa. Patologi yrittää selittää mitä verhokankaissa näkyy. Patologin puhe muistuttaa etäisesti suomea. Ymmärrän sitä yhtä hyvin kuin Inkeroisten tai Vepsän kieltä.

Ostan usein maanantaisin työpaikan alakerran ruokalasta kevytaterian, johon kuuluu salaatti, keitto ja leipää. Pakkaan kaiken rasioihin ja kannan työpaikan kahvihuoneeseen. Kun salaatin tamppaa tiukaksi, keittoastian täyttää piripintaan ja rohmuaa monta palaa leipää, riittää ateria vielä tiistaiksi.

Tiistaina ei kanneta postia, mutta silti postiluukkuni alle oli pudotettu kirje (ehkä en sitä eilen huomannut). Kirjeessä oli palaute gastroskopiasta, ja siinä sanottiin kovin hämmentävästi  "Ei olla todettu erityisiä oireita, lähetetty kuitenkin gastroskopiaan".  Tulee mieleen työterveyslääkäri, joka vähän niinkuin arpoo mihin tutkimukseen asiakkaan lähettää ja minulle sattui tämä gastroskopia-arpa.

Tästä tuli vähän kuin Wikipedian tiistai, aika lyhyt. Sana tiistai on tullut ruotsin kielestä (tisdag) ja se on Tyr jumalan päivä! Tyr on skandinaavisista jumalista urhein. Hyvää Tyr jumalan päivää!

Maanantai

"Amerikansukulainen toi aikoinaan äidilleni amerikantuliaiseksi alushousut, joihin oli kirjailtu viikonpäivien nimet. Housuja oli tietenkin seitsemän kappaletta. Yritän tehdä tällä viikolla alushousutempun ja kirjoittaa jokaisesta viikonpäivästä."

Maanantai on ryhdistäytymisen päivä. Tartutaan päivään rystyset valkoisina, juodaan yliannostus kahvia, läikytetään juomaa näppäimistölle ja työvaatteille.

Wikipedian mukaan maanantai on sunnuntain ja tiistain väliin jäävä päivä. Totta!

Maanantai on kuun päivä (monday, lundi...). Wikipediasta tämäkin.

Googlasin "I hate mondays" (22 500 000 tulosta) ja "I hate tuesdays" (156 000 000 tulosta). Yllättävää, sillä tiitstai on kovin neutraali päivä, eikä sillä ole samanlaista mainetta kuin maanantailla. Maanantai on maineensa vanki.

Maanantaihin kannattaa varata jotain kivaa tekemistä, kiva harrastus, kuten elokuvat. Kavin näytöksessä oli mahdollisuus tänä maanantaina katsoa australialainen elokuva Ghosts... of the Civil Dead (elokuvan nimi kirjoitetaan noin), joka oli äärimmäisen vastenmielinen vankilakuvaus. Suosittelisin sitä lähinnä nuorelle, joka suunnittelee rikollista uraa. Olin ystävän kanssa elokuvissa ja jos joku Niagarassa istunut lukee tämän, niin minä olin se toinen täti, joka kolisteli ulos kesken elokuvan. Varmaankin se vankila symboloi kapitalistista yhteiskuntaa tai jotain. Ihan sama. Anteeksi.

Sampolan kahvilassa liikkui taas se sama pillerinpuolittaja. Mies, joka hakee tarjottimen, veitsen ja servietin, asettaa välineet pöydälle ja sahaa pillerin veitsellä kahdeksi samankokoiseksi puolikkaaksi. Miksi hän ei tee sitä kotona. Onko tabletti jotenkin tuoreempi jos sen syö heti halkaisun jälkeen?

Hyvää yötä. Huomenna on tiistai. 

Sunnuntai

Tamperelaismaisema ikkunan takana on hiljalleen liudentumassa mustasta harmaaksi. Sunnuntaiangsti voi alkaa.

En pidä sunnuntaipäivistä, en ole koskaan niistä välittänyt. Kouluaikoina itkin sunnuntai-iltaisin tekemättömiä läksyjä ja työelämässä olen tottunut stressaamaan työviikon alkua. Sunnuntaisin ulkoilen, maksan laskuja, pesen ja silitän pyykkiä, luen (luen joka päivä jos vain ehdin), pakkaan kassiin seuraavan päivän jumppavaatteet, katselen kalenteriani ja murehdin. Sunnuntai pitää viettää kotona ja sunnuntaisin täytyy olla tylsää, jotta päivä tuntuu pitemmältä, eikä maanantai tule niin nopeasti. Jos joku ehdottaa jotain tekemistä sunnuntaille, tuntuu se suorastaan pyhäinhäväistykseltä.

Mummo kuunteli sunnuntaisin radiosta kirkonmenoja ja huokaili. Huokailu sopii pyhäpäivään. Kirkonmenojen aikaan ei siivottu tai laitettu ruokaa vaan kuunneltiin laahaavaa virsilaulua. Vieläkin jumalanpalvelus määrittelee sunnuntaiohjelmaani, sillä lähden lenkille heti kun kirkonkellot alkavat kumista, kilistä, kalista, soida tai mitä sanaa siitä halutaankaan käyttää. Silloin aloitetaan stressaaminen ja stressitasoa nostetaan pitkin päivää, jolloin se on korkeimmillaan kun on aika nukkua. Se on vähän kuin urheilusuoritukseen valmistautumista, stressihormonin tankkausta.

Olen keksinyt keinon, jolla melkein pilaan sunnuntaiangstin, olen järjestänyt maanantai-iltaan kivaa tekemistä. Käyn maanantaisin jumpassa ja Kavin näytöksessä.

Amerikansukulainen toi aikoinaan äidilleni amerikantuliaiseksi alushousut, joihin oli kirjailtu viikonpäivien nimet. Housuja oli tietenkin seitsemän kappaletta. Yritän tehdä tällä viikolla alushousutempun ja kirjoittaa jokaisesta viikonpäivästä.

Lauantai

Koska olen päättänyt olla hyvä ihminen ja olla ostamatta mitään, päädyin jalkahoitoon. Talous ei pyöri, ellei käytä palkkarahojaan. Järkevintä olisi lyhentää asuntolainaa, mutta kuka nyt aina olisi järkeävä. Järkevyys tekee elämästä tylsää.

Haaveilin rentouttavasta tuokiosta: Liotan jalkojani lämpimässä vedessä ja kuuntelen tarinointia jalkarasvoista.

Kosmetologi kertoi koulutuksestaan, arvoistaan, stressaantuneista ihmisistä ja siitä että haluaa auttaa eikä tahtoisi myydä kenellekään mitään turhaa. Enää ei voi luottaa edes kosmetologeihin.

Nainen suositti pakkaamaan rasvatut jalat hedelmäpusseihin 20 minuutin ajaksi silloin tällöin. Hän käytti hoidosta termiä okluusio.

Jalkani tuntuvat pehmeiltä ja kynteni loistavat iloisenpunaisina marraskuun ankeudessa.


Luin Rafael ja Jörn Donnerin kirjeenvaihtoon perustuvan kirjan "Ennen kuin olet poissa". Kirjassa Rafael Donner kipuilee kirjoittamisensa kanssa ja kärsii huijarisyndroomasta ja pohtii suhdettaan kuuluisaan isäänsä. Rafaelin onni edellisen kirjan julkaisemisesta kesti lähinnä sen hetken kun tieto julkaisukynnyksen ylityksestä tuli, sen jälkeen alkoi epävarmuus.

Nopeasti lukaistun kirjan perusteella Rafael vaikuttaa vilpittömältä. Hänen isästään saa itsekeskeisen vaikutelman. Rafael  Donner kirjoittaa pääasiassa Jörn Donnerista ja niin tekee myös Jörn Donner.

Ehkä isän tekstiä olisi kannattanut editoida enemmän. Mitä ajatella vaikka tästä: "Minulla oli asistentti, joka auttoi Ruotsi-kirjan tekemisessä. Hän oli poikkeuksellisen mukava, ihana nussittava, halpa käytössä." Kirja on kirjoitettu ruotsin kielellä, joten voihan vika olla käännöksessäkin, mutta se, että mukavan ihmisen sanotaan olevan halpa käytössä, ei kuulosta oikein hyvältä.

En osta mitään

En osta tänään mitään. Olen hyvä ihminen.

En ole himokuluttaja, mutta vaatteet ovat heikkouteni. Autoa en omista, enkä osta uusinta kodin elektroniikkaa. Joululahjoja emme ole hankkineet vuosiin. Aiemmin vanhempani ostivat minulle lahjakortin ja minä heille, mutta se alkoi tuntua järjettömältä. Lapsille annan lahjaksi rahaa, jotta saavat ostaa mitä haluavat. Se on tietysti aika hengetöntä, kylmää ja tylsää.

Heräsin aikaisin mennäkseni vesijumppaan, joka alkoi jo varttia vailla seitsemän. Tehokas jumppa, kamala musiikki. Olen hyvä ihminen.

Altaan vesi oli melko lämmintä. Sisäaltaan lämmittämiseen kuluu energiaa. Hyvä ihminen hyppäisi reippaasti Näsijärveen jumppaamaan.

Jörn Donner opetti (Rafael Donnerin mukaan) lapsilleen (niille joiden kanssa ehti olla), että ilmaisesta matkasta ei kannata koskaan kieltäytyä. Tiedän jo, ettei ilmaisia matkoja ole niin kuin ei ilmaisia lounaitakaan. Minun isäni opetti, että ahneella on paskainen loppu.

Vielä gastroskopiasta

Mainitsin jatkossa muistavani tämän lomaviikon gastroskopiasta, en Helsingin reissusta tai jostain muusta yhtä kevytmielisestä. Vuoden päästä saatan sanoa, että viime vuoden marraskuussa kävin lomallani vatsan tähystyksessä.

Kun kävelin kotiin vatsakeskuksesta, paistoi aurinko. Huomasin kotimatkalla libanonilaisen ravintolan ja päätin syödä lounaan. Muita asiakkaita ei näkynyt. Sanoin ravintolassa työskentelevälle naiselle (saattoi olla ravintolan omistaja), että tulen vatsan tähystyksestä. Jotenkin tuntui, että minun piti mainita toimenpide. Naisen ravintolassa ei ollut asiakkaita ja minun kurkkuuni oli tungettu skooppi, jonka saatoin edelleen melkein tuntea ruokatorven yläosassa.

Gastroskopia on melko ekologinen lomanviettotapa, varsinkin kun kävelin vatsakeskukseen ja sieltä takaisin. Gastroskopia antaa koko lomalle merkityksen: alkuloman pelkäät toimenpidettä ja loppuloman olet huojentunut selvittyäsi siitä.

Gastroskopiassa ja Helsingissä (loma jatkuu)

Yritin eilen päästä Amos Rex -museoon, joka oli kuitenkin suljettu tiistaisin. Tiistaisin! Museoiden kuuluu olla kiinni maanantaisin.

Suunnistin siis HAM:iin katsomaan Gilbert & George näyttelyä, josta käytetään suurellista ironista nimeä The Major Exhibition. Papparaiset rakastuivat kuvanveistokurssilla 1967 ja ovat tehneet siitä lähtien taidetta yhdessä. Miehet ovat kuin Hitchcock, joka vilahti omissa filmeissään. Gilbert ja George esiintyvät melkein kaikissa näyttelyn teoksissa, välillä housut nilkoissa.

Teoksista tulee jotenkin mieleen joulu, sellaisena kuin arvelisin sitä brittihalpakaupan mainoksissa tarjottavan. Kiiltäväpintaista, räikeää, paljon tekstiä, mustaa, vihreää ja punaista. Symppaan näitä miehiä ilmiöinä, mutta en erityisemmin välittänyt heidän teoksistaan.

Ravittuani itseäni pastalla, käväisin vielä Helsinki Contemporary galleriassa Bulevardilla (Bulevardi 10 on helppo löytää) katsomassa Emma Ainalan teinityttöjen maailmaa kuvaavia maalauksia. Hesarissa niitä mainitaan tyttöyskuviksi, monta tyttöä ahtautuu samaan huoneeseen pehmolelujen, pitsanpalojen, limsatölkkien ja  kännyköiden kanssa. Kaikki on pastelliväristä tai mustaa, töhryistä, samalla söpöä ja jotenkin pelottavaa.

Design museossa oli esillä Josef Frankin töitä. Museon kahvilassa ulkomaalainen mies sanoi "Helsinki is the most beautiful city in Europe", ei ollut raukka vissiin käynyt Tampereella.

Söin A:n kanssa, kävimme viinilasillisella pubissa rautatieaseman lähellä, jonka edullinen asiakasomistajatarjous oli 24 cl valkkaria. Juoksin 18.49 junaan ja ehdin. Konduktööri oli taas jonkin sortin huumorimies. En tarvitse konduktöörihuumoria, minulle riitäisivät selkeät informatiiviset kuulutukset.

Yritin vielä illalla kotona syödä, sillä aamulla en saanut nauttia ravintoa vatsalaukun tähystyksen vuoksi.

Gastroskopiatutkimuksessa purtavakseni annettiin muovinen kappale, jossa oli skopialetkun mentävä aukko. Kävin kyljelleni ja lääkäri tunki skoopin vatsalaukkuuni ja vähän matkaa ohutsuoleeni sekä nappasi rutiinibiopsiat. Syöpää ei kuulemma näkynyt. Otin kotona tuntia ennen tutkimusta 2 mg diapamia ja pelkäsin tabletin näkyvän skopiassa (itselääkintää ei mitenkään suositella, kollegani A ehdotti esilääkkeeksi jotain kirkasta viinaa, joka ei häiritse näkymää, en toteuttanut), joten olin melkolailla rauhallinen ja tutkimus oli ehkä yllättävänkin helppo varsinkin kun se kesti vaivaiset viisi minuuttia. Kotiin tultuani olin niin väsynyt jännittämisestä, huonosti nukutusta yöstä ja rauhottavasta lääkkeestä, että nukuin pari tuntia.

Elämään kuuluvat pelottavatkin hetket kuten inssiajo, hiihtohissin pyydystäminen, pääsykokeet, poikaystävän suvun tapaaminen ja gastroskopia.

Marxin ja Coca Colan lapset

Kavin näytöksessä Niagarassa näimme Jean-Luc Godardin elokuvan Maskuliini feminiini vuodelta 1966. Katsomo täyttyi vakavista miesoletetuista. Elokuvan nähtyään totisesti tiesi mistä se kaurismäkeläisyys on ammentanut.

Maskuliini feminiini seuraa nuorten ihmisten haahuilua politiikassa ja ihmissuhteissa. Nuori Paul (soma Jean-Pierre Léaud) etsii rakkautta, mutta rakkauden kohde tekee levyä, eikä juuri huomaa miestä. Ruumiita tulee, mutta niitä ei suuremmin jäädä vatvomaan vaan elokuvan henkilöt ohittavat väkivallan sitä sen kummemmin kommentoimatta.  Paul vertaa sisäisessä puheessaan yksilön tekemää murhaa ja sotaa. 

Godardin elokuvassa nuori mies kysyy toiselta "Miten menee?", johon toinen vastaa "Tylsää" ja selventää vielä "Olen päättänyt vastata tylsää ennen kymmentä", "Kello on viittä yli kymmenen" "No sitten vastaan että menee OK".

Istutaan elokuvissa ja Paul ryntää salista konehuoneeseen neuvomaan filmiprojektorin käyttäjää.

”Menimme usein elokuviin. Kangas syttyi ja me värisimme. Mutta useammin Madeleine ja minä olimme pettyneitä. Kuvat olivat ikääntyneitä, ne lepattivat. Ja Marilyn Monroe oli vanhentunut kauheasti. Se teki meidät surullisiksi. Se ei ollut elokuvaa, josta olimme uneksineet. Tämä ei ollut sitä totaalista elokuvaa, jota kukin meistä oli kantanut sisässään, elokuvaa, jota halusimme tehdä, tai jota salaisemmin vielä halusimme elää”. (Paulin sisäinen monologi elokuvasta, löysin netistä.)

Joku mies pyytää Paulilta tulta, vie koko askin, valuttaa päälleen bensaa ja sytyttää itsensä tuleen. Miehen toimet tapahtuvat kuvan ulkopuolella. Tämäkin kohtaus on jossain määrin mustan huumorin täyttämä. Liekö ollut sitä 60-luvulla, jolloin Vietnamin sodan vastaisista polttoitsemurhista uutisoitiin.

Elokuva herätti minussa jonkinlaista lämmintä, nostalgista huvittuneisuutta. Tehdäänkö enää näin puhdasta itseironista älykköelokuvaa.

Kun poistuimme elokuvateatterista, mustiin pukeutunut mies sanoi jotenkin sydämensä pohjasta  "V-ttu, että mä vihaan taidetta".

Rehellisyys kannattaa?

Kävimme nepalilaisessa ravintolassa, molemmat lapseni, heidän puolisonsa ja minä. Ruoka maistui mainiolta. Maksoin laskun, joka tuntui viidelle syöjälle vähän pieneltä. Lähtöä tehdessämme huomasin, että yksi annos oli jäänyt laskuttamatta. Jouduin moraalisen ongelman eteen, sillä sehän oli heidän virheensä, henkilökunta oli paennut keittiöön ja olimme jo lähdössä. Toisaalta ehdin kertoa asiasta seurueelleni. Miltä nyt näyttäisi jos lähtisin siitä vaan. Menin kassalle ja huhuilin tarjoilijaa. Lopulta joku mies tuli paikalle. Hän oletti, että meiltä oli laskutettu liikaa ja oli hieman hämmästyneen oloinen asiastani.

Saanko viimeisellä tuomiolla palkinnon tästä vai menetinkö vain seitsemäntoista euroa saamatta mitään takaisin?  Ehkä elämä on tänään paremmin tasapainossa, sillä arvelen kuitenkin tehneeni oikein. Pääsenhän nyt retostelemaan korkealla moraalillani ja velvollisuudentunnollani.

Luin Lucia Berlinin novellien suomennokset ( novellikokoelmat Siivoojan käsikirja 1 ja 2). En mahda sille mitään, mutta luin novelleja autofiktiona, sillä kertojan elämä kuulosti kovin samanlaiselta kuin kirjailijan rankka elämä. Kirjailija oli alkoholisti ja jälkeenpäin mietin, että yhtä hyvin minusta olisi voinut tulla alkoholisti. Pidin heti ensimmäisellä kerralla väkevästä viinistä, jota joku vanhempi tyyppi minulle ja kaverilleni haki. Tilaisuudet, joissa ei nautittu alkoholia olivat mielestäni tylsiä. Olin juovuksissa rohkea ja tein tyhmyyksiä. Oksensin kurssikaverin paimentolaismatolle.

Minusta ei kuitenkaan tullut juoppoa, enkä lopulta tiedä miksi. Ehkä olin liian kunnollinen ja sovinnainen. Nykyään alkoholi ei juurikaan kiinnosta minua ja voin rehellisesti sanoa juovani joskus lasillisen tai pari viiniä ruoan kanssa. On hauskaa tavata ystäviä kahviloissa. Minulla on tapana sanoa, että nousuhumala on huonontunut. Niin on käynyt ja se on samalla surullista ja helpottavaa.

Ruoka

Nykyään puhutaan läskikapinasta ja kehopositiivisuudesta (tarkoittaa sitä, että on hyvä  ja kaunis vaikka on lihava). Eihän oman vartalon vihaaminen ole hyväksi vaan johtaa vain kehon kaltoinkohteluun.

Lääkärinä mietin, milloin ylipainosta voi huomauttaa ja miten sen saa tehdä. Sanotaan, että kyllä ihmiset tietävät olevansa ylipainoisia, eikä sitä ole lupa ääneen sanoa.

Jos ehdottaa ravitsemusterapeuttia niin potilaat sanovat tietävänsä kaiken ravitsemuksesta ja voihan se olla tottakin, mutta kai vuosien ravitsemustieteiden opiskelu on kuitenkin jotain muuta kuin naistenlehtien lukeminen ja television laihdutusohjelmien katselu.

Energiatiheää syötävää on tarjolla kaikkialla, ruokakaupoissa, kirjakaupoissa, rautakaupoissa, huotoasemilla, kioskeissa, ravintoloissa, kahviloissa  ja sitä on saatavissa kotiin kannettuna ihan puhelinsoitolla. Elämästä on tullut katkeamaton kieltäymysten ketju.

Sanotaan, että lihavuus on kansanterveydellinen ongelma. Kun tupakat on piilotettu ja askien kylkiin painettu rumia kuvia keuhkosyövästä niin voitaisiinhan karkit, sipsit ja limsat kätkeä johonkin ja pussien kylkiin painaa kuvia tukkeutuneista valtimoista.

Kaikesta huolimatta ruoan laittaminen ja syöminen ovat nautintoja ja laihduttaminen persiistä. Pitää kuulemma tehdä pieniä pysyviä muutoksia. Minäkin otan nykyään Pyynikin munkkikahvilassa pienen munkin sen vakiokokoisen sijaan. Ja sen pienenkin saan ottaa vain kerran viikossa. Ihan itse olen näin määrännyt.

Pala kakkua

Tapasin kirjoitusystäviä kahvilassa, jossa aina tapaamme. Jälkeenpäin häpesin, sillä puhuin liikaa itsestäni. Kaiken lisäksi puhelin vääristä asioista. Eräs kaverini sanoi, että pitää pelata vastapuolen kenttäpuoliskolla, jolla hän tarkoitti sitä, että on hyvä olla kiinnostuneempi toisista kuin itsestään. Puolustuksekseni voisin sanoa, että olin viettänyt edeltävästi melko paljon aikaa ihan itsekseni.

Hesarissa kirjotettiin anglismeista. Omalla alallani käytetään innokkaasti ilmaisua Window of opportunity, jonka jotkut kääntävät mahdollisuuksien ikkunaksi ja minuahan se tietysti ärsyttää. Nettisanakirja suosittelee mokoman ikkunan tilalle etsikkoaikaa.  Entä tuo On long run, saan näppylöitä kun käytetään termiä pitkässä juoksussa, josta tulevat mieleen kuikelon maratoonarin hikiset sukat, eikä ajan rientäminen. Potilaskeissi saa minut melkein oksentamaan.

Sähköpostini lakkasi eilen toimimasta. Olin kuin pikkulapsi, jonka äiti oli kadonnut jonnekin kaupan hyllyjen väliin. Vaihdoin salasanaa ja palautin tilini, kunnes kuulin, että ongelma ei johtunut minusta tai omasta läppäristäni. Illalla posti toimi taas ja syyti minulle lainatarjouksia ja erektiolääkemainoksia, joten saatoin laskeutua levollisesti nukkumaan.

Tänään olisi yhdet pikkujoulut, jonne en taida viitsiä mennä.

Gastroskopialoma

Jos joku on huolestunut asuntoni siisteydestä niin ilmoitan, että imuroin eilen. Imuroimiseen meni noin vartti. Toteuttamista suunnittelin kolme päivää. Lenkkareiden pohjiin tarttuu kaikki paitsi asfaltti ja jalkineista muta, multa ja hiekka leviävät pitkin lattioita.

Autofiktio on ollut viime vuosina muodikasta. Olen miettinyt miksi joku osaa kirjoittaa omasta elämästään mielenkiintoisesti. Tarkoitan nimenomaan yksitoikkoista arkea akselilla keittiö, lähikauppa ja puisto. Helppohan se on maailmanympärysmatkasta kirjoittaa. Knausgård tai vaikka Pauliina Vanhatalo onnistuvat siinä hyvin. Ehkä kiinnostus autofiktioon liittyy samaistumiseen ja siihen, että kirjoitetaan siitäkin mitä ei yleensä ääneen sanota. Tietysti sen pitää olla hyvää kirjallisuuttakin.

Luin Peter Sandströmin kirjan "Äiti marraskuu", joka sisältää ikäänkuin autofiktiivisiä novelleja. Ainakin kirjan päähenkilö on Peter-niminen kirjailija.

Peter tarkkailee kirjassa vaimoaan, äitiään ja isäänsä vähän kuin tiirailisi muuttolintuja kiikarilla. Lukiessani tajusin yhtäkkiä miten vähän oikeastaan tunnemme ketään. En tiedä lopulta miten suomalaiseen tyyliin vähäpuheinen isäni oikeasti kokee elämänsä. Enkä koskaan edes saa tietää. Sama koskee tietysti kaikkia läheisiäni. Ehkä tämä on yksi syy miksi pidän autofiktiosta, sitä lukiessaan voi yrittää päästä toisen pään sisälle.

Istun sohvalla villasukat jalassa ja kuuntelen Muistojen bulevardia. Tämä on oikea tapa viettää marraskuuta. Saan tehdä tätä vielä koko ensi viikon mitä nyt pistäydyn Hesassa ja gastroskopiassa.

Älkää tehkö niin kuin minä teen

Näin naisen, jonka käsilaukusta roikkui hintalappu. Muuta mainitsemisen arvoista ei tänään tapahtunut, eikä kai tätäkään olisi tarvinnut mainita.

Lähdin töiden jälkeen pilatekseen, juoksin portaat alas, juoksin kadun kulmaan, juoksin takaisin, hain jumppamaton ja juoksin taas. Erinomaisen rentouttava harrastus tuo pilates.

Pilates koostui tänään lähinnä vatsalihasliikkeistä. Niiden tekemisessä on joku raja ja se raja ylitettiin tänään kevyesti.

Kärsin syysmasennuksesta, joka vaihtuu talvimasennukseksi kunhan saadaan lunta. Nyt joku masentuneempi loukkaantuu. En tiedä täyttääkö tämä alakulo masennuksen kriteerit. Toisaalta olen kolme päivää vilkuillut mutapaakkua eteisen lattialla, enkä ole saanut siivotuksi sitä. Eikös se ole riittävä osoitus alakulosta?

Olen ensi viikon lomalla. Lomasta on tapana kertoa "Kävimme Kanarialla" tai "Kävimme Thaimaassa". Minä voin kertoa meneväni lomalla gastroskopiaan.

Mittasin verenpaineeni. Hui, se oli koholla. Menin heti samana iltana apteekkiin ja ostin verenpainelääkkeeen, jonka reseptin olin itselleni kirjoittanut. Seuraavana aamuna otin verenpainetabletin ja mittasin paineen, joka olikin jo laskenut (verenpainelääkkeen ohjeessa sanottiin sen tehoavan kolmessa viikossa).

Älkää koskaan tehkö niin kuin minä teen vaan niin kuin käsken.

Mindfulness-video

Käyn jumpan jälkeen Sampolan kahvilassa teellä. Vanhempi mieshenkilö hissuttelee sinne aina samaan aikaan. Mies laittaa laukkunsa tuolille, hakee tarjottimen, paperilautasliinan ja veitsen. Hän kaivaa laukustaan lääkepurkin ja asettelee yhden tabletin tarjottimelle asetetun lautasliinan päälle ja puolittaa sen veitsellä. Sitten hän hakee vettä ja nielaisee tabletinpuolikkaan. Vie tarjottimen ja veitsen pois. Hän tekee kaiken hämmästyttävän kiireettömästi ja aina samassa järjestyksessä. Sitä seuraa kuin mindfulness -videota. En tiedä onko sellaisia videoita olemassa, luultavasit on.

Taloni pihassa tehdään jotain uudistustyötä. Keskelle pihaa on ilmaantunut hiekkalaatikko ja yksi vieterin päässä keikkuva leikkiväline, joka näyttää eksyneeltä linnunpoikaselta. Tässä kerrostalossa asuu yksi lapsi ja sekin vain isäviikkoina (tai muita en ole nähnyt). Toivottavasti hän pitää vieterijutusta.

Kävin apteekissa. Otin jonotusnumeron ja asetuin kyttäämään seinällä vaihtuvia numeroita. Nainen valkosessa takissa riensi luokseni ja kysyi "Voisinko auttaa?", "En oikein usko", vastasin. Se oli ihan totta. Kun sitten sain lääkkeeni, farmaseutti kysyi "Muistatko ottaa D-vitamiinin?" en vastannut "Mitä se sinulle kuuluu" vaan hieman kohteliaammin ja erittäin totuudenmukaisesti  "Toisinaan muistan ja toisinaan en".

Tapaaminen

Kun neljä pitkään toisensa tuntenutta ystävätärtä tapaa, on kaikilla oma tuttu roolinsa ja paljon puhuttavaa.

Tämänkertainen emäntämme kuuluu niihin naisiin, jotka keittävät kymmenen litran kattilan kalakeittoa, neulovat sukat, lämmittävät saunan, juovat lasin viiniä ja lukevat Hesarin, kaiken tämän tietysti yhtä aikaa. Priimaa tulee. Naisihminen numero kaksi tekee uraa, pelaa golfia, hoitaa lapsenlapsiaan ja saa tykytyksiä viinistä, jollei se ole luomua. Kolmonen on tasainen ja luotettava ihminen, huolehtija ja isovanhempi. Hän komentaa teatterin narikassa "Heidi älä etuile". Takkijonossa minusta kehkeytyy julma tappaja, joka talloo heikommat jalkoihinsa.

Itsestäni en osaa sanoa mitään, sillä en näe kovin hyvin lähelle.

Jyväskylän kaupunginteatterin Hair -musikaali vaikutti jotenkin kotikutoiselta. Tätä vaikutelmaa tuki näyttämölle levitetty tekonurmi ja miesnäyttelijän hippiperuukki. Minusta parhaan roolityön teki Claudea esittävä näyttelijä, jonka nimestä en ole varma. Maria Lund oli jotenkin vaisu. Laulut ovat englanniksi esitettyinä parempia kuin suomalaiset versiot.

Aamulla saunoimme, söimme kuohuviiniaamiaisen ja lähdimme omille teillemme raahaten tavaroita, jotka emäntä oli antanut meille, sillä hän tekee muuttoa pienempään asuntoon toiselle puolelle Suomea. Uuden asunnon kaappeihin eivät kaikki pellavapöytäliinat mahdu.

Lähden sisäistä hippiäni etsimään

Santtu-Matias Rouvali johti eilen kolmea kuoroa ja Tampere Filharmoniaa paita märkänä. Mies hyppäsi välillä ilmaankin, mutta tömähti takaisin korokkeelle, eikä jäänyt leijumaan orkesterin ylle vaikka sitä kovasti odotin.

Tampere-talossa esitettiin Orffin Carmina Burana ja tänään on vielä toinen loppuunmyyty esitys. Ymmärrän hyvin, että Tampere Filharmonian uuden intendentin tärkeimmäksi tehtäväksi on mainittu Rouvalin pitäminen Tampereella.

Konsertista palatessani törmäsin nuoreen erikoistuvaan lääkärin erään yökerhon edessä. Hän pyöritteli sormissaan tupakkaa ja alkoi voivotella, että häntä hävettää. Sanoin, että minäkin poltin tuossa iässä aina kun sain vähän alkoholia ja että lähtisin mielelläni hänen mukaansa karaokeen jos vaan viitsisin eikä aamulla olisi niin kovin aikainen herätys. Kun nuorena saimme jostain työpaikan pippaloista tällaisen vanhan konkarin mukaan jatkoille niin pidimme häntä jonkinlaisena maskottina ja jälkeenpäin päivittelimme miten tuollainen vanha ihminen jaksoi pysyä perässämme.

Lähden pistäytymään Jyväskylässä. Menemme porukalla katsomaan Hair-musikaalia. Yritän taas löytää sisäisen hippini. Joudun  todennäköisesti kaivamaan melko syvältä.

Vekseli

Miksi aina kysytään Jari Sinkkoselta, kun halutaan kirjoittaa lastenkasvatuksesta? Eikö Suomesta löydy muita lastenpsykiatreja? Olisi virkistävää kuulla jonkun toisenkin asiantuntijan ajatuksia. Eihän tämä ole Sinkkosen syy vaan toimittajien, jotka mieluiten haastattelevat tuttua sanavalmista tyyppiä. Sellaista, joka suostuu olemaan julkisuudessa. Jari Sinkkonen on lastenpsykiatrian Urho Kaleva Kekkonen.


Kun olin lapsi, olimme nykykäsityksen mukaan vähävaraisia, mutta silloin olimme melko keskiluokkaisia. Tai ehkä olimme köyhiä, mutta vanhemmillani oli koulutuspääomaa.  Koulutuksella sai vielä tuolloin ihan varmasti töitä.

Minulla oli vain yhdet pitkät housut, joita pestiin ja kuivatettiin nopeasti patterilla. Syötiin puuroja, liha- ja kalakeittoa. Keittoa lämmitettiin monena päivänä, niin että sen maku tympäisi. Lihakeiton päälle hyytyi jääkaapissa tiukka rasvakerros. Hedelmillä herkuteltiin  vain jouluna. Sukulaisilta ja pankista lainattiin rahaa. Kuulin usein sanan vekseli. Vekseliluotuotto oli 3-6 kuukauden kestoinen laina, josta maksettiin melko korkea toimitusmaksu (kertoo Wikipedia). Emme käyneet kahviloissa tai ulkona syömässä. Auto ja televisio hankittiin vasta silloin kun kävin jo koulua.
 

Ei hätää, sillä eihän kavereillakaan ollut juuri mitään sen kummempaa. Itse asiassa nykytyylinen kulutus ei ollut vielä saanut laajempaa suosiota. Tällaisia mietin kun olen ollut yhdeksän viikkoa ostolakossa. Normaalioloissa olisin hankkinut tänä aikana vähintään pari uutta vaatekappaletta. Nyt kaivan kaapista niitä vanhoja, joita ötökät eivät ole vielä syöneet.

Istu Isto!

Pari melko rankkaa työpäivää takana. Heräsin näin vapaallakin jo varhain tähän pimeään, jota yritän lannistaa kirkasvalolampulla. Ei se sillä kukistu.

Norjalainen ultraääniguru koulutti meitä eilen. Hän pyöritti tottuneesti anturia potilaiden iholla. Alkuunhan ultraäänikuva näyttää harmaalta mössöltä, vähän kuin rikki menneen mustavalkotelevision ruudun kuvalta. Hiljalleen harmaasta alkaa piirtyä jotain esille.

Gurun anturi viipyi tavallista pitempään potilaan nilkan sivulla ja nainen sanoi epävarmasti "There is something...in the middle of nowhere". Tämän jälkeen aloin pitää hänestä. En ole radiologi, joten asiat eivät ole minulle selviä, ihanaa että joku muukin epäröi.  Mikään ei ole koskaan ollut minulle yksinkertaista.

Työnantaja tarjosi tykyteatteria ja demokraattisella menetelmällä valitsimme Työviksen näytelmän "Tämä on ryöstö!". Kaikki eivät käyttäneet äänioikeuttaan. Jo nimestä saattaa arvata, että kyseessä oli komedia. Hesari kirjoitti sen olevan jopa parodia farssista.

Pidin Tommi Raitalehdosta, samaten miehestä, joka tappeli itsensä kanssa, pantomiimiesityksestä ja olihan siinä monta muutakin herkullista kohtaa.

Näytelmän on kirjoittanut brittikolmikko, eivätkä sanaleikit aina pelanneet suomeksi. Miten uskottavaa on, että Isto ja "Istu!" menisivät toistuvasti sekaisin?

Näyttelijät saivat tässä keikkua kekseliäästi seinällä ja erilaisten vaijerien varassa.  Tykkäsin.

En tiedä mihin kaupunkiin alkuperäinen teksti sijoittuu. Nyt se oli tietenkin tuotu Tampereelle. Ja mikäs siinä, kyllä se tänne mahtui.

Ekologinen pesukone

Puhelimeni uusi palvelu kertoo, että ruutuaikani on lyhentynyt 42 prosenttia. Turha sillä on kuitenkaan kehuskella, sillä keskeistä on mitä säästyvällä ajalla tekee.  Meneekö kuntosalille? Ryyppääkö? Jos ryyppää niin juoko yksin kotona vai onko sosiaalinen. Juttelee toisten kanssa ja on läsnä lähipubissa. Mitä hienoa siinä läsnäolossa on? Muutamat ihmiset ovat parhaimmillaan ollessaan mahdollisimman kaukana ja mahdollisimman vähän läsnä.

Nykyään monet kodinkoneet mainostavat ekologisuuttaan. Pesukoneet ja astianpesukoneet etenkin. Se ekologisuus tarkoittaa sitä, että pesuohjelmat kestävät viisi tuntia.

En uskalla jättää koneita yksin (varsinkaan silloin kun ne ovat käynnissä), sillä olen saanut tuta astianpesukoneen aiheuttaman vesivahingon. Siinä joutuu tarkkaan miettimään milloin koneet voi käynnistää, että ehtii istua ja vartioida, ettei niistä valu pesuvettä lattialle. Mihin se ekologisuus lopulta perustuu? Minäpä kerron teille: Koneen omistaja ei yksinkertaisesti ehdi tuhota luontoa kun aika kuluu kodinkoneita vartioidessa.

Pidin tänään pienen luennon ihan typerästä jutusta. Jossain vaiheessa esitystä, sanoin jotain yleisöä huvittavaa ja samalla minua alkoi naurattaa. Minun piti oikein koota itseni, etten ruvennut hohottamaan. Tyhjälle naurava asiantuntija ei oikein vakuuta ketään. 

Viihde-elokuva

Pidän elokuvista. Tykkään viihde-elokuvista. Eihän niihin kukaan usko, mutta ne sopivat suklaan ja salmiakin mussutuksen taustalle. Elokuvan jälkeen suussa maistuvat ne karkit, joita on lappanut ennen elokuvaa punaisella muovikauhalla pussiin ja joista tulee jälkeenpäin pikkuisen oksettava olo. Viihde-elokuvat saavat ajattelemaan, että itseltä puuttuu jotain olennaista, viihde-elokuvarakkaus.

A Star is Born on tehty ties montako kertaa. Syynä lienee amerikkalainen ajatus, jonka mukaan jokaisesta voi tulla jotain suurta. Kaikissa LA: n ja NY:n ravintoloissa  juomia ja ruokia kantavat nuoret naiset ja miehet, jotka ovat valetarjoilijoita. Tarjoileminen on vain välivaihe ennen elokuvaroolia tai loppuunmyytyä stadionkonserttia.

Tässä elokuvassa juoppo rokkari Jackson (ihana Bradley Cooper) löytää nuoren tarjoilijan Allyn (Lady Gaga) laulamasta homobaarista. No loppu on arvattavissa. Jackson on tietysti selvästi vanhempi kuin Ally, tuskin tämä muuten olisi näin edes mennyt.

Imeydyin romanssiin ja Bradley Cooperin silmiin siinä määrin, että söin karkit vasta kotona. Lopussa tirautin pienet itkut.  Tämä ei ollut hyvä elokuva, mutta hyvä viihdepläjäys. Unohdin karkit jossain elokuvan puolivälissä. Lady Gaga näytteli ikään kuin liian varovasti, mutta saattaa olla, että hänestä tulee tälläkin alalla lopulta jotain. Bradley Cooper oli ihana.

Kotimatkalla mietin, että voihan sitä elää ilman romanttista rakkautta niinkuin voi elää vaikka ilman toista jalkaa tai lauluääntä. Toisaalta olen jo sen verran nähnyt, että tunnen  vähän myös tämän elokuvan rakkauteen liittyvän ahdistuksen ja vanhan viinan lemun.

Aamuni, aamuni, aamuni

Olen lukenut liikaa Katja Kettua:

Aamuni, aamuni, aamuni

avajaitsen raappahousunraskaat luomeni, silmälähteisiini virtaa kuollut katulamppujen valo. Selässäni tuntuvat vielä keskiviikon pilatesvihat. Keitän mustan kitkerän sumpin ja otan pakkaskaapista leivän, lämmitän ja sivallan sen karhealle pinnalle margariinia. Mummoseni voiteli leivän Lemmikki-lehmän lempeällä voilla, joka liehitteli huuleni rohtumat pois. Pesen valkoisen nahkani pieksevän veden alla, mummoseni valutti niskaani pehmeän järviveden esiäitieni käsissä kuluneella kiululla. Puen vaatteet, jotka ovat kuin panssari varttuneella varellani, lapsena kirmaisin pehmeissä villavissa mummoseni ryhmyisillä sormilla neulomissa nutuissa. Eivät saa palmikkoni rauhassa kuivua vaan kuivatan ne kiireesti hiustenkuivaajalla, joka tekee niistä kuivat kuin kuollut heinä. Luen lehden kylmältä padilta, ei rapise keltainen paperi käsissäni. Kaipaan, kaipaan. En tiedä mitä.

-----------------------

Luen Katja Ketun romaania Rose on poissa ja saan vaikutteita. Palaan ehkä tämän myötä  syntysijoilleni Toiviaiskylän savolaisreservaattiin.

Lounas

Tein tänään Power Point -esityksen ensi viikon koulutukseen. Siitä tuli paska, mutta onneksi lyhyt. Kaikki ehtivät kahville ja pissalle.

Kävin jälkeläiseni kanssa syömässä lounasta Ratinan Sandrossa. Lounas maksoi vain kympin, kasvisvoittoista syötävää oli runsaasti ja se maistui pääosin varsin mainiolta. Istuimme vielä tovin kahvilassa. Oli kiva hörppiä kahvia P:n seurassa. Välillä olimme hiljaa ja sitten P totesi, että kahvilan katosta roikkuu paljon valaisimia ja minä jatkoin, että niistä loistaa kivan tehoton valo. Sitä kutsutaan kai tunnelmavalaistukseksi. Puhuttiin me muustakin. Kaksi tuntia meni siihen, mikä vie töissä hädin tuskin kaksikymmentä minuuttia.

Ratinan ostoskeskus vaikutti kumman merkityksettömältä nyt kun satun olemaan ostolakossa. Tunsin itseni ulkopuoliseksi. Tyhjyys viilteli kropassa ja Visakortti lojui toimettomana kukkarossa.

Huono, huonompi, huonoin

Tänään töissä minulle valkeni totuus: Olen huono. En sano tätä siksi, että väittäisitte vastaan ja kirjoittaisitte kommentteja, joissa uskottelisitte päinvastaista. Kun jonkun asian näkee näin kirkkaasti, melkein kuin pilviin kirjoitettuna, sen täytyy olla totta.

Yritin tietysti vakuutella itselleni, etten ole sen surkeampi tyyppi kuin kukaan muukaan, mutta eihän se auttanut, sillä kaikki meillä töissä ovat niin viisaita ja minä olen tyhmä.

Kotiin tultuani mietin, että onhan se parempi olla sellainen huono, jolla on korsetti kunnossa kuin huono ja vielä huonoryhtinen, joten menin pilatekseen. Eihän minun jalkani noussut selällään maatessa kohti kattoa kuin kellon viisari vaan tutisi epävakaasti noin kuudenkymmenen asteen kulmassa, joten sain vahvistusta sille, että olen kaikin puolin epäkelpo.

En osaa lukea Katja Ketun kirjoja vaikka muuten lukea osaankin. Keksin kaikkea muuta tekemistä kun pitäisi tarttua kirjaan (Rose on poissa on lukupiirikirjamme). Minusta siinä yritetään liikaa ja puhe on kiemuraista. Pidän lyhyistä töksähtelevistä lauseista, joissa käytetään helposti ymmärrettäviä sanoja. Ei hypitä ajassa neljääkymmentä vuotta edestakaisin vaan aloitetaan alusta ja lopussa päähenkilö kuolee tautiin tai oman käden kautta kuin oopperalibretoissa. Tai vaihtoehtoisesti menee naimisiin. En voi kieltää kirjailijan ansioita ja tämä kirja saa varmaan vähintään Finlandia-ehdokkuuden ja ihan ansiosta vaikka minulla onkin käynnistysvaikeuksia.

Olen vasta aloittanut kirjan, joten ei kannattaisi kommentoida mitenkään, mutta kun ei ole muutakaan kirjoitettavaa. Paitsi se, että olen huono, mutta siitäkää ei riittänyt säällisen pituiseksi päivitykseksi, joten pitihän tuo Kettukin vetää tähän mukaan.

Älä rakenna kotiasi hautausmaalle

Luin kirjailijoiden ohjeita siitä miten tulla kirjailijaksi. Pidin Antti Heikkisen vinkistä, joka kannustaa oman tyylin löytämiseen lauseella "Toisen perseellä ei kannata mäkeä laskea".

Käyn uskollisesti Kavin näytöksissä Niagarassa. Eilen näin Tobe Hooperin kauhufimin Poltergeist vuodelta 1982. Ohjaajan ansiota ovat myös sellaiset taideteokset  kuin "Texasin moottorisahamurhat" ja "Texasin moottorisahamurhat 2".

Sisältövaroitus: seuraava teksti saattaa sisältää juonipaljastuksia:

Elokuva sijoittuu yhdysvaltalaiseen lähiöön, josta ei löytäisi omaa taloaan, sillä jokainen pytinki näyttää identtiseltä. Alussa paistaa aurinko, mutta sen jälkeen pukkaa pelkkää myrskysäätä. Esineet alkavat liikkua itsestään. Lapsi puhuu harmaana väräjävälle televisioruudulle. Ruudun takana vaanii toinen maailma, jonne tyttö tietysti tempaistaan. Jotta hänet saadaan turvaan vaaditaan asiantuntijoita, kummallisia koneita, köyttä ja raakaa voimaa.

Elokuva oli tahattoman ja tahallisen koominen, eikä niinkään pelottava.  No suljin kyllä välillä silmäni, sillä luurankoja ja muitakin iljettävyyksiä oli liikaa.

Mitä elokuvasta opin? Älä rakenna kotiasi hautausmaalle tai et saa hetken rauhaa. Onkohan meikäläisen talo rakennettu jonkun haudalle, sillä välillä tarpeelliset tavarat löytyvät vääristä paikoista?

Aamun ajatuksia

Halloweenia juhlitaan googlaukseni mukaan 31.10 (löysin tiedon K-kaupan mainoksesta). Lidlissä myytiiin halloweenasua, joka muistutti työpaikkani suojavaatetusta. USA: ssa omakotitalojen pihat koristellaan näinä aikoina kurpitsoilla, luurangoilla ja hämähäkinverkoilla.

Olen tietoisesti yrittänyt unohtaa kirjamessut vaikka olisin saanut sinne jopa ilmaisen lipun. Kirjoittamiseni vaappuu tällä hetkellä jyrkänteen reunalla, enkä pysty osallistumaan kirjamessujen tyyppiseen joukkokokoontumiseen, enkä oikein seuraamaan siihen liittyvää hypetystä somessa.

Kirjallisuuspalkinnoista voi olla monta mieltä, mutta kaikesta huolimatta Hesarin esikoiskirjaehdokkaat kiinnostavat tai enemmänkin voisi puhua esikoiskirjailijaehdokkaista, sillä heitä nimenomaan Hesarissa tänään esiteltiin, ei niinkään kirjoja. Ehdokkaista luen juuri Silvia Hosseinin esseekokoelmaa Pölyn ylistys (nainen kirjoittaa mm. Leonard Cohenista, Dubaista, lifestyle-blogeista, Al Pacinon huudosta ja Ruudolfin Leijonakuningas-kappaleesta) , muiden ehdokkaiden kirjoihin en ole ehtinyt tutustua. Yllättävää, ettei kymmenen parhaan joukkoon huolittu Satu Vasantolan romaania "En palaa takaisin koskaan luulen", sillä luulen, että hän kyllä palaa takaisin ja ennustan esikoiskirjailijalle pitkää uraa. Laura Mannisen "Kaikki anteeksi" puuttui myös. Ehkä nämä kaksi olivat jotenkin liian perinteisiä (ja viihdyttäviä) romaaneja tai sitten tänä vuonna taso oli kovin korkea.

Ostin vieraalle kahvimaidoksi litran pönikän kauramaitoa, mutta ikävä kyllä hän vain lorautti parin millilitran verran litkua kahvikuppiinsa. Tänä aamuna nautin smoothieta (banaania, mustikoita ja kauramaitoa) ja mietin mitä hittoa lopulla nesteellä teen. Olen yrittänyt aiemmin syödä jugurtin sijaan kauravalmistetta, mutta sen geelimäisestä rakenteesta ja ulkonäöstä tulevat mieleen kelmeät yskökset, joita aikoinaan näin keuhko-osastolla. Maussakaan ei ole kehumista.  Ehkä lorautan huomenaamulla kauramaitoa kaurapuuroon ja teen lopusta lettuja.

Siksak -pissa

Eilen siivosin, imuroin keskilattiat, pesin vessan, hinkkasin lattioista Kertun oksennustahrat ja ruokaroiskeet. Tämän tehtyäni tunsin itseni kunnon ihmiseksi ja sama ryhdikäs olo jatkui vielä tänäkin aamuna.

Yritän olla ajattelematta villavaatteisiin ilmaantuneita reikiä, enkä jaksa ottaa yhteyttä isännöitsijätoimistoon vaan ikään kuin odotan, että ongelma poistuisi niillä toimenpiteillä joihin olen ryhtynyt. Kun otan pakasteesta mustikoita, näen kirjavia villakaulaliinoja ja huovutetut aamutossut. Oikeastaan se on aika kodikasta. Villavaatteet pitää ottaa lämpenemään ennen käyttöä.

Näin hyvä taloudenhoitaja minä olen. Kotitalousopettajani olisi ylpeä. Kotitaloustunnilla käytimme hedelmäsäilykettä, jonka nainen sanoi olevan pierulaista (perulaista) ja in syrup. Kotitaloutta opiskelivat vain tytöt, sillä pojat eivät noita taitoja tarvinneet. Ehkä pojat olisivat saaneet osallistua vapaaehtoisesti, mutta en muista heidän osallistuneen.

Katson Metson ikkunasta Puutarhakadulle. Mies ulkoiluttaa villakoiraa, joka nostaa oikean koipensa ja kusee talon seinään. Koiran isäntä etenee pissauksesta huolimatta ja koira kulkee kolmella jalalla perässä, seinään piirtyy pissarantu, joka tekee siksakkia.

Heroiinista on helpompi päästä irti kuin ironiasta

Tilasin  kirjastosta Edward St Aubynin Patric Melrosen tarinoiden suomenkielisen laitoksen toisen osan "Toivoa sopii". Patric jäi ensimmäisessä osassa kiinni heroiiniin ja pääsi sittemmin irti huumeista. Minä koukutuin Patriciin, enkä halua irrottautua vielä. Hesarin mukaan tilaamassani romaanissa lukee, että heroiinistakin on helpompi päästä irti kuin ironiasta. Saattaa pitää paikkansa. Ironinen elämänasenne ei tee kenestäkään onnellista, mutta ironiaa ymmärtämättömät ihmiset ovat sietämättömiä.

Istun Espresso Housessa, joita nykyään nousee kaikkialle. Mikäpä siinä, kahviloita ei ole koskaan liikaa (siis asiakkaan kannalta). Espresso Housessa on hyvä nettiyhteys ja rivakat myyjät.

Kävin hakemassa uuden pankkikortin. Ensin jonotin. Istuin kovalla penkillä ja keräsin kiukkua. Mulkoilin virkailijaa epäystävällisesti. Odotusaikana olisin voinut valmistaa viiden ruokalajin illallisen, kirjoittaa menestysromaanin ja keksiä ratkaisun, jolla estäisimme ilmaston lämpenemisen. Kysyin miksi korttia ei lähetetty kotiin, virkailijakaan ei tiennyt syytä siihen.

Hillary Clinton on saanut pommipostia. Vaalien aikaan Clintonista levitettiin valeuutista, jossa väitettiin, että nainen on sekaantunut pedofiilirinkiin, jota pyöritetään washingtonilaisen Comet Ping Pong -pizzerian kautta. Asiasta suivaantunut mies meni tarkastamaan faktoja pyssyn kanssa, eikä löytänyt kellarihuonetta, jossa nuoria tyttöjä huhun mukaan säilytettiin. Kukaan ei onneksi lopulta kuollut. Ihmisen mielikuvituksella ja pahauskoisuudella ei ole rajoja.

Kulttuuririippuvuus

Istuin aamulla sateen kastelemalle pyörän satulalle ja parin ensimmäisen potilaan ajan persaukseni oli sitten läpimärkä ja jäässä. Syksy on silkkaa eloonjäämistaistelua pimeitä pyöräteitä sutien ja ratikkatyömaita väistellen.

Näin tänään Frenckell-näyttämön lämpiössä pari tuttua ja sanoin hieman häpeillen "Olin täällä eilenkin". Eikö tämä täytä jo riippuvuuden kriteerit, yritän peitellä kulttuuritapahtumiin osallistumista.

Eilen näin siis Hesarin Musta laatikko -esityksen. Idea kuulostaa tylsältä: yhdeksän toimittajaa käy vuorotellen kertomassa jonkun sellaisen tarinan, jonka voisi lukea sanomalehdestä. Taustalla vilistävät kuvat ja videot. Esitys oli kuitenkin kiinnostava ja liikuttavakin.

Olin luokkakaverini M:n (olemme ikuiset luokkakaverit vaikka kouluajoista on jo hetki vierähtänyt) kanssa paikalla ja pääsin hänen kyydissään kotiin. Autossa huomasin, että minullahan on väärät hanskat ja kotona löysin vielä omat hanskani takin taskusta. Tuottoisa reissu.

Tänä iltana katsoin Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä romaanin pohjalta tehdyn näytelmän. Ennen väliaikaa kaikki tuntui vähän sekavalta vaikka olin kirjankin lukenut, mutta vessatauon jälkeen saatiin ihan oikeaa draamaa. Joku kirjoitti blogiinsa, että TT tekee kaikesta musikaalia ja siltä tässäkin alussa tuntui vaikka pidinhän minä siitä musiikistakin.

Lupaan, etten mene huomenna lähellekään teattereita. 

Kavin näytöksessä

Dirty Dancing Kavin näytöksessä Niagarassa. Patrick Swayze näytti ihan Kari-Pekka Toivoselta. Ihana takatukka, liian pieniä paitoja. Uskaliaita tansseja. Lomaileva lääkäri kaivoi hätätilanteessa esille täydellisen lääkärilaukun, jollaista kunnon ammattilainen kantaa aina matkatavaroissaan. Tällaisella sekundalääkärillä on mukanaan vain vajaa  Burana-purkki.

Viihdyttävä kokemus tämä Kuuma tanssi kaiken kaikkiaan. Eka kertaa näin. Teatterin takaosan naisvaltainen yleisö taputti lopussa.

Kavin ohjelmisto, en tiedä kuka lie valinnut:

17.9. Pedro Almodóvar: MATADOR
24.9. Andrei Tarkovski: PEILI
1.10. Lawrence Kasdan: HUUMA
8.10. Barry Sonnenfeld: THE ADDAMS FAMILY – PERHE ADDAMS
15.10. Miloš Forman: HAIR
22.10. Emile Ardolino: KUUMA TANSSI
29.10. Tobe Hooper: POLTERGEIST
5.11. Mikko Niskanen: POJAT
12.11. Gus Van Sant: MATKALLA IDAHOON
19.11 Jean-Luc Godard: MASKULIINI, FEMINIINI
26.11. John Hillcoat: GHOSTS OF THE CIVIL DEAD
3.12. Werner Herzog: WOYZECK – KIDUTETTU



On hauskaa nähdä tällainen sekava valikoima elokuvia. Poltergeist vähän mietityttää genrensä vuoksi, mutta eikö sitä aina sanota, että pitää siirtyä pois mukavuusalueeltaan (ärsyttävä sanonta). Matador jäi ikävä kyllä näkemättä, mutta olen sen aikoinaa tietysti katsonut.

Lähiössä

Asuin 70-luvulla vuoden verran Hervannassa. Metsän keskelle oli pystytetty Tampereen tekninen korkeakoulu, muutama 70-luvunpunainen ja -vihreä kerrostalo ja ostoskeskus, jossa sijaitsi tanssiravintola ja ruokakauppa.

Tein eilen matkan menneisyyteeni, enkä enää löytänyt sitä. Hervannassa näyttää nykyään toimivan suuri kauppakeskus ravintoloineen, Alkoineen ja apteekkeineen. Samassa kompleksissa sijaitsee myös Suomalainen kirjakauppa ja UFF.

Edellisiltana nähty lähiöelokuva Hölmö nuori sydän pyöri vielä mielessäni. En tunnistanut sitä lähiötä Hervannasta ja toisaalta taas tunnistin. Ison kauppakeskuksen lisäksi Hervannasta löytyi harmaiksi kauhtuneita elementtitaloja, mutta myös paljon luontoa, kaunis lampi, kirjasto ja terveysasema. Kun seisoin bussipysäkillä, viereisen kuluneen kerrostalon ikkunasta kaikuivat juhlimisen äänet, mutta toisaalta virtaviivaiset lenkkeilijät juoksivat sen saman talon ohitse.

Melkein kuin olisi käynyt matkoilla.

Mieleeni pulpahti tänä aamuna muisto opiskeluajoilta. Muutama armeijan käynyt lääkiskaverini kävi opiskeluaikana kieltäytymässä aseista. Muistelin, että heille sanottiin, että sen voi tehdä vain siinä vaiheessa kun tulee kutsu kertausharjoituksiin, ja vakuutettiin, ettei sellaista tule. Entinen mieheni oli yksi noista kieltäytyjistä. Myöhemmin hän katui nuoruuden intoaan, sillä hän olisi halunnut huilata perhevelvotteista jollain reservimiesten metsäleirillä.

Nuoruuden ihanteet säilyvät, tosin niistä tulee vähemmän kulmikkaita. Lähiöistä tulee melkein kaupunkeja, eikä sitä omaa asuintaloa enää sen kaiken keskeltä löydä, eikä kai sillä ole niin väliäkään.

Schnitzel

Aamun Hesari pursuaa ilmastonmuutosta. Eilen syöty pihvi painaa vieläkin vatsaa ja mieltä. Leivitetty schnitzel täytti lautasen ja hautasi ranskalaiset perunat alleen. Puolet jäi syömättä. Miksei ravintolassa voitaisi tarjota kahden kokoisia annoksia, inhottaa jättää niin paljon ruokaa tähteeksi, kun sitä ei voi aina ottaa mukaankaan.  Olihan siellä tarjolla muutakin kuin schnitzeliä, mutta ökypihvi oli ihanan nostalginen kokemus. Leivitetty pihvi ranskalaisilla oli aikoinaan ensimmäinen ravintolaruokakokemukseni. Tämä Gastropub Tuulensuun annos oli maittava, mutta liian suuri.

Edestakainen automatka Helsinki- Savonlinna henkilöautolla (yksin ajettuna) vastaa hiilijalanjäljeltään yhdensuuntaista lentoa Berliiniin kun kone on täynnä. Lensin viime kesänä Berliiniin, mutta en sitten ajanut autolla mihinkään. Toisaalta se kone olisi lentänyt ilman minuakin. Nuoruudessani lentoliput olivat niin kalliita, ettei kukaan nuori lentänyt vaan käytiin inter raililla. Suomesta on vaikea matkustaa ekologisesti mihinkään muualle kuin Venäjälle. Matkustaminen on kuitenkin tärkeää, sillä se lisää ymmärrystä ja on kivaa.

Erinomaisia nuo Hesarin pylpyrät, joista käy ilmi, että on parempi syödä broileria ja lohta kuin nautaa, juoda maitoa kuin höylätä leivälle juustoa, mielummin kannattaa keittää perunoita kuin riisiä ja puuroa on järkevää syödä enemmän kuin leipää.

Ilmastonmuutos on siitä kelju juttu, ettemme elä umpioissa, joihin eivät muiden ihmisten tai valtioiden toimet vaikuta. Jotkut valtiot eivät ilmastonmuutoksesta piittaa ja ottavat piittaamattomuuden hyödyt itsekkäästi itselleen, kun toiset taas yrittävät tehdä parhaansa, mutta joutuvat epäreilusti kärsimään muiden välinpitämättömyydestä.

Katsoin eilen Selma Vilhusen ohjaamaan elokuvan Hölmö nuori sydän. En tiedä mistä johtuu, mutta elokuva tuntui varsinkin alkuun jotenkin amatöörimäiseltä, jotenkin hurjan suomalaiselta ainakin. Ei kai elokuvan tarvitse olla täysin realistinen, mutta luulisin että viisitoistavuotiaan raskauteen puuttuisi lastensuojelu, eikä häntä jätettäisiin omilleen vaikka tyttöparka kuinka haluaisi (ei kuulemma aiheuta lastensuojelutoimenpiteitä ellei seksikumppani ole selkeästi vanhempi, mutta neuvola tehovalvoo, kertoi asiasta perillä oleva lähde).

En osaa sanoa, oliko lähiöelämän kuvaus realistista, sillä se on melko kaukana omasta elämänpiiristäni. Vähävaraisimmat potilaatkin ovat enemmän lähimaaseudun eläkeläisiä kuin nuoria kaupunkilaisia. Elokuva auttoi ymmärtämään muukalaisvihaa, joka usein saa alkunsa vähäosaisuudesta.

Hölmö nuori sydän ei tahtonut oikein lähteä käyntiin, ja välillä vähän puudutti. Lapsiparin riidasta lähtien aloin elää mukana. Ihan täysin en hoksannut miksi poikaisä teki mitä teki, paremmin ymmärsin elokuvan tyttöstä. Loppua kohti vauhti kiihtyi ja viime minuuteilla, silloin kun lapset saivat lapsen, minuakin itketti. 

Miksi elokuvien ääni pitää säätää niin kovaksi, että kuulo on mennä? Eikö vähempi enää riitä? Todennäköisesti kovaäänisyys ei nuorta elokuvayleisöä häirinnyt, meitä kalkkiksia vain.

Anekauppaa

Pimeys laskeutuu taas harteillemme raskaana kuin susiturkki. Kertun kanssa täällä sisätiloissa nuokumme. Vietämme molemmat vapaapäivää. Nyt Kerttu siirtyi sohvalta ruokapöydälle.

Kehuin erään potilaan nuorekkuutta ja virkeyttä ja tämä melkein kolmekymmentä vuotta minua vanhempi nainen sanoi, että kyllä tohtorikin on virkeä ja reipas. Vireystasoni vastasi lähinnä pari vuorokautta valvoneneen ja ankarasti bailanneen henkilön tasoa. Potilas näytti raikkaalta ja kohta puolimaratonille pinkaisevalta.

Ilmoitan täten, että ostolakkoni on kestänyt jo seitsemän viikkoa. Maailma pelastuu. Olen päättänyt, etten enää harrasta kaukomatkailua ja jatkossa maksan lentomatkoistani ylimääräisen maksun, josta tulee mieleen jonkinlainen anekauppa. Marraskuussa minulla on viikon loma, jonka vietän ihan vaan Suomessa, kun silloin en millään malta jättää tätä ihanaa maata.

Eipä muuta tänään

Kärsin ajoittain lakritsitaatelihimosta. Opin viime viikonloppuna, että niitä voi valmistaa ihan itse. Ostetaan taateleita, ostetaan lakritsijauhetta ja sekoitetaan edellä mainitut tarvikkeet. Syödään. Katsotaan peiliin ja havaitaan naaman olevan ruskean jauhon peitossa.

Olen jo muutaman kuukauden ajan käyttänyt lenkkarityyppisiä nauhakenkiä, avannut nauhat, taistellut kengät jalkaani (hankalaa) ja sitonut nauhat nätille rusetille. Huomasin eilen, että nauhat ovat vain koristeet. Kengät on ihan yhtä hankala pukea avasi nauhat tai ei.

Mistä johtuu, että kun varaa kirjastosta kirjoja, niin ne tulevat yhtä aikaa? Varaukset olen tehnyt yksi kerrallaan ja aivan eri aikoihin. Kaikkiin kirjoihin on ollut ihan erilaiset jonot. Kyseessä on jonkinlainen kirjavarausahneen kirous.

Nukkuva kissa on suloinen. Sohvaa raapiva kissa on vähemmän suloinen, mutta sellainen ikävä himo kuuluu monen kissan luonteeseen. Ne eivät pysty pitämään kynsiään irti huonekalujen verhoiluista, mutta karttelevat raapimapuuta.  Yöllä naukuva kissa on paska kissa. Kerttu nukkuu tuossa vieressäni ja tuhisee jotenkin kovin inhimillisesti. Epäilen, että yksinäiset ihmiset hankkivat kotieläimiä niiden hengityksen takia. On jotenkin zeniläinen kokemus kuunnella kissan unta.

Kadotin sisäisen hippini

Työpäivät ovat niin intensiivisiä, että olen illalla totaalisen poikki. Potilaiden tutkimisen ohella ohjasin tänään erikoistuvaa lääkäriä ja lääketieteen opiskelija seurasi vastaanottoa aamupäivän ajan. Opiskelijalle on tarkoitus opettaa jotakin. Tällä ylimääräiselle (mukavalle) puuhalle ei ole varattu aikaa vaan se pitää tehdä kaiken muun homman lomassa.

Toisinaan potilaalla on mukanaan tulkki. Kysyn lyhyen kysymyksen, tulkki selittää jotain kovin laajan oloisesti potilaalle, potilas puhuu pitkään tulkille ja sen jälkeen tulkki kertoo monisanaisen vastauksen minulle. Vastaus ei liity esittämääni kysymykseen.

Töiden jälkeen kävin S:n kanssa lenkillä. Kotiin tultuani söin ja simahdin sohvalle. Kuuntelin äänikirjaa, eikä minulla ole nyt aavistustakaan mitä minulta meni ohi.

S pahoitteli, etten saanut kutsua hänen miehensä syntymäpäiville. Normaalisti en olisi edes tiennyt koko pippaloista, mutta nyt näin juhlakuvia facessa. Mitään ei voi enää tehdä salaa.  Onnea A:lle!

Eilen Kavin näytöksessä esitettiin Milos Formanin elokuva Hair. Löysin sisäisen hippini. Jo tänään kadotin sen.

Juhlissa

Eilisissä juhlissa H lauloi syntymäpäivää viettävälle vaimolleen Zen Cafen kappaleen jonka kertosäe kuuluu "Olet todella kaunis, elät vain yhden kerran. Olet todella viisas, elät vain hetken verran." Itketti.

Jos joku laulaisi minulle noin, niin en uskoisi sanaakaan (tai uskoisin minä sen vain sen yhden kerran elämisen), mutta tässä tapauksessa otin asian todesta ja liikutuin.

Juhlat pidettiin luonnonsuojelualueen keskellä, kaupungin omistamassa hirsirakennuksessa. Meille tarjottiin borssikeittoa, jota oli kolmea eri versiota. Kävelimme pienellä porukalla metsässä, puhuimme kirjoista ja kirjoittamisesta. Lapset hyppivät ulos ikkunasta vaikka ovesta olisi ollut vaivattomampaa kulkea.  Saunajoogaa olisi ollut tarjolla. Kaksi naista esitti bluesia. Kivat leppoisat juhlat.

Pimeä hulahti päälle yllättäen. Kaupungissa on niin paljon valoa, ettei pimeää oikein edes huomaa. Kahdeksan aikaan oli vaikea löytää reittiä vessarakennukseen.

Mietin asioita, joita en uskoisi vaikka minulle kuinka laulettaisiin:

- Rakastan sinua.
- Olet ihana.
- Olet kaunis.
- Teet hyvää juustokakkua.
- Sinulla on kaunis lauluääni.
- Ajattelet kaikista ihmisistä pelkkää hyvää.
- Pidät paikat siisteinä.
- Olet hyvä organisoimaan.

 En ole kylläkään kuullut laulua, jossa puhuttaisiin organisointitaidoista.

Oma tila

Valmistaudun hiljalleen kirjoitusystävän 40-vuotis synttäreille, jotka pidetään jossain kaukana maaseudun rauhassa. Mahtavaa, että joku jaksaa järjestää juhlia. Kerttu hieroo poskeaan läppäriini, mikä ärsytää minua suuresti.

Eilisessä Tampere Filharmonian konsertissa soitettiin Sibeliuksen viulukonsertti. Kansainvälistyminen on vaikuttanut orkestereiden nimiin (Sinfonia Lahti, Jyväskylä sinfonia), vielä löytyy sentään Helsingin kaupunginorkesteri ja muutama muu.

Istuin salin takaosassa, jossa oli välillä melkein levotonta. Väliajan jälkeen iäkäs naisporukka ei huomannut, että orkesteri alkoi jo soittaa vaan jatkoi juttujaan. Vieressäni istunut mies valtasi osan elintilastani, otti väillä vaimon käsilaukusta pasitillirasian ja rapisutti karamellin esille. Selvitteli kurkkuaan.

Kummalle muuten käsinoja kuuluu? Onko siitä mitään sääntöä vai pitääkö se sopia vierustovereiden kanssa erikseen vai vallata vaan röyhkeästi tilaa? Saako polven ojentaa toisen maksetulle reviirille?

Tamperelaiset klassisen musiikin harrastajat ovat villiintyneet huutamaan bravota ja pomppaamaan pystyyn, kun ennen loistaviakin muusikkoja kiitettiin takapuoli sievästi penkissä.

Hyvä tämä oli, sen verran kun minä asiasta ymmärsin. Mietin konsertin aikana kässäriäni ja sunnuntaista lukupiiriä, jossa olen tällä kertaa emäntänä, enkä tiedä mitä tarjoaisin. Ne pippalot ovat menneet ehkä vähän liian kestitsemisen suuntaan, joten minulla on mahdollisuus tehdä muutos kehnompaan.

Rajoitukset

Blogin päivittäminen on nykyään vaikeaa, sillä minulle ei tapahdu mitään. Kenen muunkaan elämästä kirjoittaisin?  Houkuttelevia kohteita löytyy, mutta haluan säilyttää vähäiset ihmissuhteeni. Vaitiolovelvollisuus estää kertomasta työjuttuja.

Joskus saatoin elää kuin pellossa, mutta nyt on ilmaantunut tuoreita rajotteita, joista en pidä. En voi enää syödä vatsaani täyteen iltamyöhäisellä, sillä refluksivaivani äityvät kestämättömiksi. Kokeilin taas eilen illalla, enkä onnistunut. Minun pitää ilmeisesti mennä gastroskopiaan vaikka olen joskus päättänyt, että siihen en suostu vaikka aseella uhattaisiin.

En voi enää juhlia aamuun saakka, enkä oikeastaan kykene juhlimaan edes vähäisemmässä määrin, sillä kaikenlaisesta riekkumisesta saa jälkeenpäin kärsiä ja elämä menee sekaisin moneksi päiväksi. Sitäpaitsi nousuhumala on huonontunut. Alkoholikin oli aiemmin jotenkin parempaa. Liekö alkoholijuomien tuotantoprosessi jotenkin muuttunut?

On muitakin rajoituksia, mutta suurimman osan niistä olen itse itselleni asettanut. Lapseni sanoi, että olen ryhtynyt käyttämään ikääni tekosyynä, mutta mitä hyötyä vanhenemisesta muuten on?

Hyvä Sara!

Sara Hildenin tarina köyhästä isättömästä tytöstä taidemesenaatiksi on pitkään kiehtonut minua. Nyt Anna Kortelainen on kirjoittanut naisesta paksun elämänkerran (teos on todella painava, en suosittele lukemaan illalla sängyssä, sillä jos kirja putoaa nenälle tulee pahaa jälkeä). Ehdin hankkia kirjan itselleni jo pari viikkoa sitten Sara Hildenin museolta. Tänään Anna Kortelainen puhui innostavasti (ja innostuneesti)  Hildenistä Teoksen kirjakaupassa. Kauppa oli niin täysi, että raivasimme myyntipöydältä kirjoja vähän sivuun, jotta saimme istua.

En ole "Hyvä Sara"-kirjaa vielä lukenut, mutta muutaman kerran tippa tuli silmään Anna Kortelaista kuunnellessa, kun mietin mistä lähtökohdista Hilden tuli ja minkälainen hänestä lopulta kehkeytyi. Kävin pyytämässä kirjailijalta signeerauksen ja kehuin, että hän esiintyi innostavasti, johon Kortelainen sanoi "Taisin innostua vähän liikaa".

Kortelaisen mukaan olisi odottanut, että tuon ajan vaatekaupalla rikastunut naisihminen olisi kalustanut kotinsa tyylihuonekaluilla ja ostanut seinille Edelfeltiä, mutta hänpä hankki moderneja huonekaluja ja nykytaidetta. Reipas ja fiksu nainen!

Sara Hilden piikoi teinityttönä Särkänniemen alueella, jonne sitten myöhemmin rakennettiin hieno museo, jonka seinässä lukee hänen oma nimensä. Museo on tamperelaisten pieni suuri aarre, jossa on tällä hetkelläkin Anj Smithin todella hieno näyttely.