Näin myydään kirjoja

Taija Tuominen haastatteli minua kirjamessuilla.  Hän lopetti edellisen haastattelunsa samaan aikaan kun minun haastatteluni alkoi. Taija juoksi kuitenkin korkokengissään punaiset helmat hulmuten  ajoissa paikalle.

Haastattelijan on tarkoitus näyttää kirjailija ja hänen teoksensa mahdollisimman positiivisessa valossa, viihdyttää kirjamessujen maksavia asiakkaita ja houkutella kuulijoita ostamaan kirjoja kun samalla rahalla voisi ostaa uuden paidan tai pari pullollista viiniä.

Taija Tuominen toimi ammattitaitoisesti ja tyylikkäästi. Kotiin tultuani ryhdyin miettimään mitä tulikaan sanottua.

Haastattelija: "Sinä pidät suosittua blogia..."
Minä: "No ei se nyt niin kovin suosittu ole..."
Haastattelija: "Kirjasi on saanut positiivista palautetta..."
Minä: "Yksikään lehti ei ole arvostellut ja blogeissa on ollut LIIAN hyvää palautetta..."

Kenen idiootin mielestä oma teos saa liian hyvää palautetta?

Yleisökysymys: "Mitä kirjoja itse luet?"
Minä: "Sellaista taidekirjallisuutta (yhtäkkiä ei tule oikein mitään mieleen), en naistenviihdettä" ja sen jälkeen jotain sekavaa höpinää siitä, että naisten huumoria pidetään viihteenä, mutta miesten ei.

Näin myydään kirjoja.

Messut

Varasin kirjamessuviikonlopulle hotellihuoneen. "Yhden hengen huone" oli erittäin halpa. Sen lattia-alaa peittävät sängyt, joita on huoneessa neljä. Olisin voinut kokeilla kaikkia, mutta nukuin vain yhdessä.

Kävin eilen A:n kanssa lounaalla nepalilaisessa ravintolassa. A:n mielestä romaanini on suoranainen mestariteos. Käväisimme vielä viinilasillisella tai A joi olutta. Hän halusi tarjota viinin ja menin piripintaisen valkoviinilasillisen jälkeen iloisessa viinihiprakassa messuille. Löysin Kirjakahvilan, jossa tänään esiinnyn. Eksyin Kariston osastolle, jossa kirjani on kuulemma mennyt ihan hyvin kaupaksi. Markkinointipäällikkö epäili syyksi samannimistä blogiani, mainostuksesta tai lehtien huomiosta se ei ainakaan johdu.

Ilalla hotellilla huomasin, että minullahan on nälkä, eikä mukanaani tullut savolaisten vakioevästä, muikkukukkoa. En jaksanut lähteä mihinkään kauas, joten valitsin hotellin ravintolan, jossa minut istutettiin keskelle ravintolasalia. Söin halvimman annoksen (kantarellikeitto) ja luin iltalehteä siinä samalla.  Aamiaisen söin Hesarin kera. Nyt pitää miettiä mitä siellä messuilla sanoo. V neuvoi, että tekstinäytteet pitää lukea ylpeästi ja hitaasti. Siihen tuskin kuitenkaan kykenen.

Luin aamiaisella Suomen aseviennistä, jonka leikkaushallituksemme siunaa. Politiikkamme edustaa EU-maiden keskitasoa. Keskitaso on mitätön sana. Häpeän maani toimintaa.  Voi tietysti sanoa, että jos Suomi ei myy noita aseita niin sen tekee joku muu, mutta sitten se on jonkun muun häpeä, ei meidän. Haluaisin Suomen olevan tunnettu eettisyydestä, tasa-arvosta, turvallisuudesta, hyvästä terveydenhuollosta ja koulutuksesta. Saahan sitä kaikkea haluta.

Luotettava ystävä

Minulla on täysin epätieteellinen teoria siitä, että voin itse päättää sairastunko flunssaan vai en. Päätös on tehtävä melko nopeasti ensioireiden ilmaannuttua. Sanoin tänä aamuna flunssalle jämäkästi "Ei". Niistelen nenääni ihan muuten vaan, huvikseni.

Olen oppinut, että romaanilla pitää olla joku teema. Olen miettinyt jo seuraavan kirjan teeman valmiiksi. En ole romaania kirjoittanut, mutta teema on. Olen pohtinut asiaa pitkään. Nyt pitää vain näpytellä koneelle parisataa liuskaa tekstiä. Koska olen profiloitunut kotieläimiin, niin päätin, että kirjassa pitää olla lisko. Lisko, joka ei kuitenkaan puhu sanaakaan. Perehdyn juuri gekkoihin.

Olen kirjoittanut tässä ainoassa romaanissani yksinäisistä ihmisistä. En olisi koskaan aloittanut kirjoittamista, jollen asuisi yksin.

Luin Laura Honkasalon kirjan "Pöytä yhdelle", jossa ei ollut minulle paljonkaan uutta. Hyvä, että yksinäisyys voidaan nähdä myös voimavarana, eikä häpeänä.  Jokaisella ihmisellä on riski joutua jossain vaiheessa elämäänsä yksin. Ihanaa, ettei enää tarvitse pelätä yksinäisyyttä. Yksinäisyys on luotettava ystävä. On minulla onneksi muitakin ystäviä, muttei yhtä luotettavia.

Olen saanut sähköpostiini tietoja residenssipaikoista, joihin kirjailijat voivat hakea. Voiko niihin anoa yhden romaanin kirjoittanut, hyväpalkkainen lääkäri? Monista residenssipaikoista on maksettava ihan kohtuullinen vuokra, jonka voi kylläkin vähentää verotuksessa.

Hypin taas asiasta toiseen. Saan tehdä niin, sillä jaan ilmaisia ajatuksia. Miika Nousiainen Imagessa sanoo, ettei kerro ilmaisia vitsejä. Olen kateellinen Miika Nousiaiselle, joka osaa kirjoittaa viihteellisesti, mutta niin, että häntä arvostetaan ja hänen kirjoistaan kirjoitetaan sanomalehtikritiikkejä. 

Tämänkin jälkeen

Mia Hansen-Loven "Tämän jälkeen" (L'Avenir) on perin ranskalainen elokuva. Se kertoo pariskunnasta, jonka koti pursuaa sivistystä, olohuoneessa poltetaan tupakkaa ja kun mies kertoo löytäneensä toisen naisen, vaimo kysyy "Miksi kerrot sen minulle?"

Elokuvan naispääosaa esittävällä Isabelle Huppertilla on avioeron lisäksi riesanaan sairas äiti ja äidin kissa, Pandora. Nainen työskentelee filosofian opettajana ja kirjoittaa aiheesta. Komea fiksu väitöskirjan tekijä toimii onneksi älyllisenä innoittajana ja Huppert pääsee välillä maalle miehen kommuuniin hippeilemään.

Mielelläänhän näiden ranskalaisten tyylikkäitä, filosofisia keskusteluja seuraa, mutta entä sitten? Elokuva ei kosketa sen syvemmin. Ranskaan on juurtunut jotain ruotsalaista: Huppert vie miehensä antaman kauniin kukkapuskan roskikseen Ikean kassiin sullottuna. Heittää roskalootaan, kävelee takaisin kotiovelle ja palaa roskasäiliön luo hakeakseen ikeansinisen kassinsa takaisin.

Isabelle Huppert on jotain niin ranskalaista, että ehdotan hänen naamansa kirjailua Ranskan lippuun ja vaakunaan.

Iloitse suurista asioista

Ihminen ei ole perustaltaan vähään tyytyväinen otus vaan aina pitäisi saada enemmän kuin mihin ylettyy. Hesarin kritiikin mukaan Antti Nylen kehottaakin uusimmassa esseekokoelmassaan "Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet" iloitsemaan suurista eikä pienistä asioista.

Antti Majander kirjoittaa samassa lehdessä, että tänä vuonna on julkaistu 75 esikoisteosta (suurin osa proosaa ja loput lähinnä pienkustantamojen runoutta). Niistä vähän alle puolet on saanut kritiikin Hesarin palstoilla. Kirjani ei ole päässyt tuohon joukkoon. "Moni vallan kohtuullinen debyytti ei ole päässyt palstoille" kirjoittaa Majander. Yritän hyväksyä sen.

Taija Tuominen haastattelee minua kirjamessuilla sunnnuntaina klo 13 Kirjakahvilassa. Samaan aikaan esiintyy Tapani Bagge, Panu Rajala, Kaari Utrio, Tuula-Liina Varis, Jukka Kekkonen, Maaretta Tukiainen, Noora ja Jenna Kunnas, Mikko-Pekka Heikkinen, Claes Andersson, Yrsa Stenius ja Ann-Helen Attianese (på svenska) ja samanaikaisesti järjestetään kakunkoristelun SM-kisa.

Kakunkoristelukisasta muodostuu pahin kilpailijani.

Join aamukahvin keinoauringon valossa. Maa on edelleen musta. "Ensitreffit alttarilla"- pariskunnat riitelevät jo. Tytär kokosi minulle Ikean porrasjakkaran, joten yletyn melkein mihin vain.

Lääkerahaa lainaamassa

Tänä aamuna ovikello soi. Muistaakseni toinen kerta kun joku soittaa nykyisen kotini ovikelloa. Alaovi on lukossa, joten on ensin soitettava puhelimeeni, jonka jälkeen painan asunnon ulko-oven viereiselle seinälle liimattua nappia ja alaovi aukeaa. Nappi on nimenomaan liimattu ja olen suorittanut vaativan liimaustoimenpiteen ihan itse.

Oven takana seisoi arviolta seitsemänkymppinen nainen, joka sanoi asuvansa talossa (en ollut nähnyt häntä koskaan, mutta saattoi hyvinkin asua, en tunne kaikkia naapureitani edes ulkonäöltä). Hän pyysi 40 euroa lainaksi, jotta voisi ostaa lääkkeitä. Sanoi maksavansa lainan takaisin marraskuun 2. päivänä. Valehtelin, ettei minulla ole kyseistä summaa kukkarossa.

Olen mainostanut kaikille rehellisyyttäni ja sitä, etten edes osaa valehdella. Olen ilmeisimmin kehittynyt valehtelun jalossa taidossa. Huomannut, että joissain tilanteessa pieni valhe helpottaa elämää. On helpompi huijata, ettei rahaa ole kuin sanoa, etten halua antaa rahaa sinulle. En luota sinuun. Ajattelin itsekkäästi, että jos nyt annan ja vaikka nainen maksaisi takaisin niin tuleeko sitten joka kuun lopussa rahaa ruinaamaan.

Entä jos nainen nyt kuolee lääkkeen puutteeseen? Saa epileptisen kohtauksen, aivoinfarktin tai keuhkoembolian. Verensokerit nousevat taivaisiin. Jalat amputoidaan.Eikös lääkärin kuulu auttaa ihmisiä? Olen huono ihminen ja surkea lääkäri.

Kävin eilen papa-kokeessa. Olin varannut ajan etukäteen, mutta pessimistisen luonteeni mukaisesti varasin mukaan tiiliskiviromaanin. Tasan klo 12 nimeäni huudettiin jossain odotushuoneen perukoilla. Ehdin odottaessani lukea kaksi sivua Joyce Carol Oatesin romaania Blondi. Nimeäni huudellut nainen vaikutti jo tehneen päätelmän, etten tule paikalle ennen kuin sain romaanini pakattua reppuun.

Laboratoriokäynti on hyvää harjoitusta tulevien vuosien varalle, jolloin päivät todennäköisesti kuluvat laboratoriossa ja lääkärin vastaanotolle pääsyä odottaessa.

Palaan vielä rahaa lainanneeseen naiseen. Näin jälkeenpäin mietin, että naisella taisi olla kädessään vanhanaikainen resepti. Miksi? Miksei sähköinen?  Kuulin kun hän eteni rappuja ylöspäin rahaa etsien. Miksei naisella ollut ketään ystävää tai sukulaista jolta lainata? Vaatii melkoista pokkaa kulkea ovelta ovelle rahaa anomassa.

Jääskö

Olen taas vapaalla. Jotenkin epäloogisesti tunnen huonoa omatuntoa siitä etten ole potilaita tutkimassa. Rankaisen itseäni käymällä papa-näytteessä.

Ostin juhliini kymmenen pulloa kuohuviiniä ja nyt juhlien jälkeen löytyi kymmenen korkkaamatonta kuohuviinipulloa (kaksi pulloa on kokenut arvoa nostavan metamorfoosin cavasta samppanjaksi). Luovutin M:lle kaksi pulloa suuresta avusta juhlien järjestelyssä.

Yksin asuvan ihmisen on hankala avata kuohuviinipulloa, sillä se on juotava oikeastaan kerralla tyhjäksi ja siinä touhussa voi päätyä lopulta katuojaan. Tervetuloa kylään, kylmä kuohari odottaa jääkaapissa.

Vielä tänään olisi lisäksi tarjolla patonkia, perunasalaattia, kreikkalaista salaattia, lihapullia, tiramisua ja juustokakkua.

Jääskö on peräisin kirjasta Elimäen tarkoitus ja tarkoittaa muistaakseni jääkaappiin säilöttyä ruoantähdettä, jota ei ole tarkoitus syödä vaan heittää parin päivän päästä biojätteisiin.

Parahih Heiri

Oli eilen todella hauskat juhlat. Julkaisen tässä Vapun loistavan juhlapuheen:

Vappu Rantalaiho·22. lokakuuta 2016

Parahih Heiri!

Tai pitäs varmaan sanoo että suuresti peljätty ja kunnioitettu Kyllikki. 

Sairaal lämpimät onnittelut ny tästä sun uusimmasta, ja ainoosta tällä seuronyymillä julkasemasta romaanista. Ja kiitos kus sää vaivauruit järjestään tämmöttet vaatimattomammat laatikkoviinijuhlat meille vaan tavallisille pulliaisille. Tää merkkaa meille paljo, kerta me ollaan niin ylpeitä ja onnellisia susta ja tosta sun kirjastas. 

No siltä varalta että täällon seassa semmottia kekkä ei oo sitä kirjaa viä kerenny lukeen, nin ilman sen suurempaa poilausta mää selvennän, että siinä on siis kolme päähahmoo: omilla hellyttävillä tavoillaal luuserit Sini ja Eeva. Ja sittet tääk Kyllikki. Joka on torella menestyvä, piireissä pörräävä, ittevarma, suvereeni, tyylitiatonen ja pikkasen nopikim mailmannainen. Puuma sanav varsinaisessa merkityksessä. Eli selkeesti Heirin alter eko. Ja asiav varmemmaks vakuureks niin juur toissapäivänä Heiri tua lokissaan tulikin paljastaneeks persoonallisuutensa kahtiajakosuuren, että kunka hän on parhaillaan onnellisessa parisuhteessa juur nimenomaan ittensä kanssa. Niin tässä meillon ihal lassikko tohtori Jekyll ja Mister Hyre –synrooma elikkä vähän nössömpi tohtori Heiri ja sitten salaperänen kaupunkin yäelämää häiriköivä eronnu rovva Kyllikki.

No, Heiri oh halunnu pitää nää nyh Heiri-henkisinä juhlina, nil leikitään sittes sitä leikkiä. No lyhyesti nin tää kirjahan oh hyvä. Heiri itte sanoo ettei se o suuri, mutta ei se ny ihan piänikään oo. Se toristaa, että Heiri on oikee ihmistuntija, kekä havainnoi elämää airoisti ja tarkasti. Julmasti ja lempeesti samaan aikaan. Se osottaa naurettavuuksia meissä kaikissa, mutta samalla se sanoo, että se on kaikki ihan okei. Ihmiset nyv vaan on semmottia pikkumaisia säätäjiä joittenka kuviot on naurettavia piäniä räpellyksiä. Paitti Kyllikkillä.

Yks ihan piäni ulkokirjallinen ritiikki mulla kyä on. Mää olin tässä taannon kuuntelemassa kunka Heiri puhu tästä kirjastaan sen opettejansa kanssa tua Tulenkantajien kirjakaupassa. Viihryttävä tilaisuus, sekapähkinöitä sai, ja kuaharia muavimukista kekkä sitä oli vailla. No kumminkin nin se Nina kysy Heiriltä että minkähän takia lääkäreissä on niin paljon kirjailijoita. Nin kyä mää olin ihan puulla päähäl lyäty kuh Heiri melkeev vastas sillä jumankauta ikuisesti kirotulla A-sanalla. (Ahkera). Että luultavasti kul lääkärit on niin tunnollisia, niin ne hoitaa hommat mikkä ne lupaa. Että mitään kirjaa on paha julkasta jos sitä ei oo ensin kirjotettu loppuun. Kipeen totta tiätty toiki, mutta kyllä ei kuulunu siitä lausunnosta punaviini tai notkeiren kumppaneiren jälkeinen hekumah hurmio tai muu luamisen tuska. Että olis antanu Kyllikin olla äänessä siinä kohtaa. Että oonko mää jumankauta lääkärikirjailijakolleekani vartija, mistä helvetistä mää sen tiärän minkä tähren ne kirjottaa. Tai että luultavasti lääkäreillä vaan pukkaa tota neroutta pintaan millon mistäkin, minkäs tehet. Tunnollisia! Yks sana lisää joka on kiälletty mun eläkejuhlissa.

Se voi olla että toi tunnollisuuren piikkiin tänkin kirjan valmistumisen pistäminen johtu siitä että Heirihän on aika usein semmonen korostetunkiv vaatimaton ja muka epävarma ja melkeen niinkun yltiöhuanon itsetuntonen, vallankis siä lokissaan. Mutta se on kuulkaa paskapuhetta ja kulissia. Mää oov viiltävästi analysoinu tätä ja se on selkeesti vaan tiättekö niin savolainen tapa olla kohteliais. Emmää mitään oo, täälä takarivissä vaan tämmönen, voisitteko ny perkele käskee eremmäs tai tulee oikeesti paha miäli, jaa ei vai, no kai mää sitten itte tuun. Oikeesti sillä ei oo mitään onkelmia ottaa omaa paikkansa ja tilaansa seuroissa, ja kunka voiskaan jos on parisuhteessa Kyllikkin kanssa eli itte se. Mutta sekin on okei, kyllä nöyrää saa esittää ja sitten oikeesti olla ihan itseriittonen. Se oj juur Heirin kirjan opetus, kaikki oh hyviä semmottina kun ne o, paitti jos ne itte haluaa muuttua, jollon ne oh hyviä semmotina miksikä ne muuttuu. Me ollaan sankareita kaikki.

No tähäl loppuun me veretään nyv viä ihal lyhyt piisi. Eikä oo Jii Karjalaista, älkää peljäkkö. Vaan pikkasen ajankohtasempaa tuotantoo, eli yksi melko kulunu kipale tolta noopelsäveltäjältä. Johonka kekään muu ei oo saanu yhteyttä paitti Kyllikki, kekä onkin vilkkaasti sen kanssa sättäilly. Ja ne on ny yhressä muakannu tästä lassikosta Heirin kunniaks tämmötten lyhyen tuareen käännöksen. Että onnee ny.

Tuuli ei jaksa suorittaa (Blowin’ in the wind)

Lausunnon, reseptin, puhelun, piikinkin, kuka hoitaa, kai palkinnon saa?

Mut empaatti kosahti, blogiinsa tilitti: on proosa mun valittuni.

Kirjan siis kirjoitti, saunaihoks nimesi, mammonasta hän viis veisasi.

Tuuli se vaan, sitä paskat kiinnostaa, viima kun niskaan puhaltaa.

Tuuli se vaan, sitä paskat kiinnostaa, tuuli ei jaksa suorittaa.

Syksyn lehdet ja kirjailijat

Vastaan kliseistä kirjalijakuvaa: käytin kirjan ennakon alkoholiin. Järjestän tänään jonkinlaiset julkkarijuhlat. Jostain kummallisesta syytä minua ei hermostuta vaikka tässä vaiheessa minun kuuluisi hyppiä seinille.

Raskaana ollessani raskaana olevat naiset kävelivät minua vastaan kaikkialla. Nyt törmäilen kirjoihin.

Imagen uusin numero käsittelee kirjallisuutta. Lehdestä voi lukea Helmi Kekkosen kirjoituspäiväkirjaa hänen kirjoittaessaan viimeisintä romaaniaan Vieraat. Kekkonen on oikea ammattikirjailija toisin kuin minä. Siitä huolimatta moni asia kuulostaa tutulta varsinkin ne epäilyksen ja onnistumisen hetket.  Kirjailija vääntelee käsiään ja huutaa "Toivon jopa huonoa arvostelua. Kunhan joku muu kuin ystävä tai sukulainen sanoisi saatana jotain!" Helmi Kekkosen kirjaa ei lytätä vaan jutun kirjoittamisen jälkeen ilmestyy Hesarissa myönteinen arvostelu hänen romaanistaan.

Kekkonen juo viiniä kustannustoimittajansa seurassa ja käy muutenkin jatkuvaa dialogia hänen kanssaan. Olen nähnyt oman kustannustoimittajani kahdesti: lounaalla, jolloin hän antoi minulle korjauksia sisältävän paperinivaskan sekä kustantamon juhlissa. Kommunikaatio on tapahtunut sähköpostitse ja korjauksia tehtiin lopulta melko vähän. Toteutin oikeastaan kaikki hänen ehdotuksensa. En itkenyt enkä raivonnut. Ei ollut kovinkaan vaikeaa luopua yhdestä romaanihenkilöstä.

Hesarin Teema-numeron aiheena ovat kirjailijat. Arvelen jo Pirkanmaalla asuvan enemmän kuin sata (kts Pirkkalaiskirjailijoiden sivuston jäsenluettelo, en jaksanut laskea kuitenkaan) kirjailijaa, mutta lehtien perusteella kirjailijoita on tänä syksynä huomattavasti vähemmän: Sirpa Kähkönen, Tommi Kinnunen, Miika Nousiainen, Jari Tervo,  Pirkko Saisio ja Riikka Pulkkinen. Minna Rytisalo on se esikoiskirjailija tänä syksynä, etnistä väriä kirjailijajoukkoon antaa Pajtim Statovci ja nuortenkirjailijan nimi on Salla Simukka.

Minä ja minä

Facebook-ystäväni ilmoitti olevansa taas parisuhteessa. Suhteen toinen osapuoli ei liene kyseisen sosiaalisen järjestelmän käyttäjä, sillä emme saaneet ikäväksemme kuulla kuka hän on ja mistä lähtien he ovat olleet facebook- ystäviä ja lopulta facebook-rakastavaisia. Ihanan romanttista.

Salasuhteilla ei ole minkäänlaista statusta. Kukaan ei ilmoita olevansa vihdoin onnellisessa ja tyydyttävässä salasuhteessa. Joku kertoi minulle kerran, että hänellä on sivusuhde. Kuulostaa jotensakin asialliselta: pääsuhde ja sivusuhde.

Jätettynä osapuolena olisi komeaa ilmoittaa olevansa parisuhteessa, mutta se ei liene syy ryhtyä edes facebook-parisuhteeseen.

Olen parisuhteessa itseni kanssa. Teen itseni kanssa kaikki tärkeät päätökset kuten minne matkustaa lomalla vai jäädäkö kotiin. Neuvottelen itseni kanssa kodin suuremmista ja pienemmistä hankinnoista. Minä ja minä keskustelemme maailmanmenosta ja arvuuttelemme ketkä tämän kauden "Ensitreffit alttarilla"- pareista pysyvät yhdessä. Kellahdamme iltaisin toistemme viereen: minä ja minä.

Lihan korvike

Kun lapset vielä asuivat kotona, minulla oli tapana raivota heille ennen kuin edes riisuin takkini ja kenkäni. Huusin eteisen lattialla makaavista vaatteista, margariinirasiasta keittiön pöydällä, banaanin kuorista ja eri puolilla lojuvista sarjakuvalehdistä. Mikä vain kelpasi. Aina löytyi joku sotkuinen yksityiskohta, joka sai päässäni niksahtamaan. En istahtanut hetkeksikään lepäämään vaan ryhdyin heittelemään ruokia jääkaappiin, laitoin pyykkikoneen pyörimään ja ryhdyin samalla jauhelihaa ruskistamaan. Tein vähintään kolmea asiaa yhtä aikaa. Kukaan ei kiittänyt minua.

Nyt kun tulen töistä, kerään postit, riisun takin, silitän Kerttua ja sanon lauhkealla äänellä jotain typerää kuten "Hei kisu, mitä kuuluu". Ei ole ketään kenelle huutaa. Mikään ei ole siirtynyt päivän aikana paikoiltaan. Jos jätän aamulla kahvikupin keittiön pöydälle niin se seisoo siinä vuoren varmasti vielä viideltä.

Kaipaanko niitä huutosessioita? Juu ja ei. Kadun kuitenkin.

Valmistin ruokaa härkäpapuvalmisteesta nimeltään Härkis. Pavut ovat kauniita, mutta tässä Härkiksessä ne on saatettu likaisen harmaaseen sotkuiseen olomuotoon. Härkis maistuu tunkkaiselta. Taidan mielummin syödä papuja kuin jauhelihaa jäljittelevää tuhrua. Helppoahan sitä on käyttää ja voimakkaasti maustettuna pöperö on ihan syötävää ja varmasti ravitsevaa. Jos joku lupaisi, että maailma ihan taatusti pelastuu sitä sotkua syömällä niin voisin uhrautua.

Tuttuni on pyytänyt minua kirjailijavieraaksi erääseen kirjallisuuspiiriin. Tilaisuus järjestetään pitseriassa. On helppoa mennä puhumaan kirjastaan ja itsestään, sillä tietää niistä taatusti enemmän kuin kuulijat. Marraskuussa vierailen kollegojen lukupiirissä. Suhteeni kirjalliseen tuotokseeni heittelee kuin sepsispotilaan kuumekäyrä.

Keskivaikea päivä

Yritän olla ajattelematta mitä muut ajattelevat kirjastani. Yritän olla ajattelematta koko tekelettä. Ajattelen sitä siis koko ajan.

Menin Twitteriin ja nyt saan jatkuvasti viestejä siitä, että joku seuraa minua vaikka en ole tehnyt mitään, enkä edes tiedä mitä siellä tehdään.

H sanoi "Päätin aloittaa laihduttamisen tänään, mutta en voi. En muistanut ostaa rahkaa". H oli hakenut kunnioitettavan runsaan lounasannoksen alakerran ruokalasta. Hän oli kasannut rasiaan riisiä ja perunaa päällystänyt ne kastikkeella ja asetellut viereen salaattia.  Hän ruiskaisi lämpimän ruoan ylle ketsuppia ja valeli salaatille öljyistä kastiketta. Rasia mahtui juuri ja juuri kiinni. Ehdotin hänelle maailmaa mullistavaa laihdutustapaa: "Syö vain puolet annoksesta ja säästä loput huomiselle". Se ei sopinut. Laihdutettaessa syödään rahkaa.

Kehonhuoltojumpassa oli väljää, sillä monet kehoa huoltavat naiset syyslomailevat tällä viikolla. Opettaja kävi kahdesti korjaamassa asentoani. Nosti kädellä kylkien alta  ja sanoi "Hyvä!"

Lainasin kirjaston VIP- hyllystä Pauliina Vanhatalon kirjan "Keskivaikea vuosi". Mistä johtuu, että oikeiden ihmisten elämä on jotenkin mielenkiintoisempaa kuin fiktiivisten henkilöiden? Vaikka fiktiiviset henkilöiden elämässä tapahtuu huomattavasti enemmän kuin masennuksestaan kirjoittavan kirjailijan elämässä.

Pukuhuone- ja kahvihuonepuhetta

Yritän saada aamuisen häpeällisen ruikutuksen pyyhittyä pois uudella tekstillä.

Ilta-Sanomissa naiset kertoivat Trump- pukuhuonepuheen innoittamina omista häirintäkokemuksistaan.

Epäilen, että lähes kaikki naiset ovat kokeneet fyysistä tai sanallista häirintää myös työpaikallaan. Kaikki naiset ovat kokeneet sitä jossain.

Miespotilaat taputtelevat lähinnä hoitajia, lääkärehin he eivät uskalla koskea. Eräällä miehellä oli tapana halailla myös lääkäreitä. Mies ei ollut luultavasti peseytynyt vuoteen. Kun hän lähestyi minua kädet ojossa niin pakenin kiireesti työpöydän taakse.

Hyvin nuorena apulaislääkärinä pomoni ehdotti juhlien jälkeen hänen luokseen menemistä. Vaimo ei ollut kotona. Rikos on vanhentunut ja mies saattaa olla jo kuollut. Yllätyin pyynnöstä kovin, enkä kertonut siitä silloin kenellekään. Epäilin jollain kierolla tavalla provosoineeni ehdotuksen. En ollut missään mielessä kiinnostunut miehestä. Jälkeenpäin teeskentelimme kuin tuollaista vonkaamista ei olisi koskaan tapahtunut.

Kaksi läheistä mieskollegaa kertoi aikoinaan jatkuvasti härskejä juttuja ihan minua kiusatakseen. Usein minua naurattikin, välillä ärsytti. Nuorena amanuenssina menin kirurgian päivystykseen ja sanoin "En tiedä tästä hommasta mitään". Mieskirurgi katsoi vatsani seutua ja totesi "Jostain näytät jotain tietävän". Olin tuolloin melko näkyvästi raskaana. Sutkauksen kuuli lisäkseni pari nuorta mieskollegaa.

Työpaikan kahvihuoneessa puhumme välillä härskejä, mutta emme vihaa miehiä vaan suhtaudumme heihin lämmöllä. Nyt Yhdysvaltain presidentiksi pyrkii tyyppi, joka vihaa naisia. Sellainen mies on täysin arvaamaton.

Arviota kytätessä

Jari Tervon Matriarkka on ollut syksyn myydyin uutuusromaani. Ei ihme, sillä kirjaa on mainostettu Hesarin etusivulla, mies esiintyy Uutisvuodossa, romaania myydään alennuksella, se on näyttävästi esillä kirjakaupoissa, kaikki tärkeimmät sanomalehdet ovat arvioineet teoksen ja isänpäivä on tulossa. Kaiken lisäksi Tervo on erinomainen kirjailija, jolla on takanaan pitkä ura. Matriarkkaa voi ostaa kaikkialta ilman tilaamista.

Lehdissä on kirjoitettu, että esikoiskirjailijan on entistä vaikeampi saada kustannussopimusta. Vielä hankalampaa esikoiskirjaa on myydä. Jostain syystä Suomalainen kirjakauppa on hinnoitellut romaanini yläkanttiin ja ymmärrettävästi se on häpeillen piiloitettu hyllyyn, kun Matriarkka poseeraa ylväänä keskellä kauppaa niin ettei siihen voi olla törmäämättä jos kirjakauppaan viitsii astua sisälle. Kirjaani ei ole mainostettu lehdissä eikä sitä ole niissä arvioitu.

Jostain syystä romaanin kirjoittamiseen liittyy ujo toive, että sitä luettaisiin. Muutenhan romaanikäsikirjoituksen voisi säilöä läppärin tiedostoon tai haudata maahan.

Olen väsynyt kritiikin odottamiseen,  armoton kritiikkikin kelpaisi tai oikeastaan se olisi kehittymisen kannalta paras. En minä oikeasti mitään murskakritiikkiä halua vaan epärealistisesti odotan kehuja. En viitsisi herätä anivarhain sanomalehtiä kyttäämään. Haluan elää tavallista elämää ja nukkua vähän pidemmät yöunet.

Kiitokset blogiarviosta http://kristankirjat.blogspot.fi/.  Se on kovin ystävällinen. Blogiarviot ovat tärkeitä tehdessään kirjaa tunnetuksi, mutta harvoin kriittisiä. Blogistit suhtautuvat kirjoihin vähän kuin ystävät ja sukulaiset, jotka eivät halua kirjoittajaa loukata tai joiden on vaikea suhtautua kirjaan kirjallisuutena vaan etsivät romaanin henkilöistä jotain tuttua. 

Tiedän tekeväni itsestäni naurettavan, mutta en voi sille mitään. Lupaan lopettaa tämän ruikutuksen tähän.

Tyhjä kaupunki

Tampereen läntinen osa on hiljentynyt ja liiketilat tyhjentyneet, jäljelle ovat jääneet hautaustoimistot.

Eilen illalla kotiin kävellessäni huomasin huolestuttavan seikan: hautaustoimistotkin ovat lopettaneet. Ikkunakävelyllä ei voi enää ihailla hautakiviä tai valkoisten ruumisarkkujen kylkiä. Tilataanko arkut jatkossa netistä? Vai alkaako Ikea myydä lautakasoja, joista arkku kootaan.

Toistan itseäni: kaupunki, jossa ei ole edes hautaustoimistoja on ankea ja vaarallinen paikka liikkua. Sitä kannattaa miettiä aina kun tilaa mekkonsa netistä tai ajaa autolla pellolle kyhättyyn ostoskeskukseen rahojaan tuhlaamaan.

Metsossa on uusi lehtienlukusali. Saliin saa tuoda kahvimukin viereisestä kahvilasta tai lukea lehteä kahvilassa. Metso on eläväinen ja vilkas paikka vaikka en olekaan varma onko mahdollisuus lainata kahvakuulaa tai kävelysauvoja ihan välttämätön.

Vaikka  kotikulmiltani katoavat hautaustoimistot niin kirjasto vielä toimii!

Cafe Society

Kävin eilen Niagaran päivänäytöksessä katsomassa Woody Allenin uutuuden Cafe Society.

Päivänäytöksiä kutsutaan nimellä Seniorikino. Vierastin Seniorikinoa alkuun niin, etten kehdannut mennä noihin edullisiin näytöksiin. Oli siellä nuoriakin tai tällä kertaa ei tainnut olla yhtään alle 50-vuotiasta. Vain yksi asiakas saapui näytökseen rollaattorilla ja toinen varovaisesti miehensä kyynärpäähän tukien. Kukaan ei tarvinnut lääkärin apua. Rollaattorinainen istui elokuvan ajan apuvälineensä istuimella elokuvateatterin seinustalla.

Cafe Society ei ollut Allenin parhaita elokuvia, mielellään sitä kuitenkin katsoi. Elokuvassa liikuttiin 1930-luvun Los Angelesissa ja New Yorkissa. Cafe Society oli kovin söpö. Sen päähenkilö Bobby, juutalainen nuorukainen (Jesse Eisenberg) lähtee Hollywoodiin elokuva-alalla toimivan enonsa leipiin ja rakastuu tämän sihteeriin. Sihteerillä on suhde enon kanssa. Kyse on siis kolmiodraamasta, joka ei kuitenkaan ole kovin dramaattinen. Kuvaus on kaunista, puvut kauniita, Eisenberg on liikuttavan kömpelö ja innokaassa rakkaudessaan.

Elokuvasta voi poimia hauskoja lauseita: "Live everyday as if it were your last and one day you are right", "Life is a comedy written by a sadist" jne. Vanha jazz-musiikki soi läpi elokuvan.

Isä soitti. Hän oli lukenut kirjani ja piti sitä sujuvasti kirjoitettuna. "Voisitko kirjoittaa seuraavaksi jotain vakavaa. Vaikka historiallisen romaanin", isä neuvoi.

Kell' onni on

Olen viime päivinä julkisesti iloinnut romaanini julkaisemisesta ja siitä saamastani yksityisestä positiivisesta palautteesta. Kun olen riemuinnut (ehkä riemu on liian voimakas sana, ollut hillitysti tyytyväinen) facebookissa niin olen samalla ollut huolestunut. Kaverit saattavat ärsyyntyä moisesta leuhkimisesta vaikkakin se on ollut vähän anteeksipyytelevää. Samalla olen muistanut koti- ja koulukasvatuksessani oppimani sananlaskut kuten "Itku pitkästä ilosta".

Tajusin eilen, ettei itku ilon jälkeen johdu iloitsemisesta vaan elämässä on hyviä ja huonoja asioita hypit sitten ilosta kattoon tai hymyilet hiljaa niin ettei kukaan kuule. Onni ei automaattisesti vedä perässään huonoa tuuria. Moni asia on sattumaa (ja vielä useampaan voit itse vaikuttaa) tai sitten jonkun ylemmän voiman arpomaa (jos haluat uskoa niin). Jos olisi joku ylempi voima niin tuskin sekään positiivisesta facebook-päivityksestä piittaisi. Ylemmän voimankin on suoritettava arvontoja, sillä ratkaisut ovat välillä täysin käsittämättömiä. Tuolle annetaan munuaissyöpä ja meneehän siinä samalla psoriasis, tuo saa kolmoset, tuolle ei lasta ollenkaan, tuo saa suuren rakkauden, tuon päälle ajaisi rattijuoppo, tuo voittaa 20 euroa lotossa ja tuon talosta löytyy vesivahinko.

Voin ihan rauhassa poksautella kuohuviinipulloja auki, pomppia tasajalkaa ja huutaa Keskustorilla "Olen kirjoittanut romaanin ja se on julkaistu!" Se ei tuota huonoa onnea.

Taikauskoinen ajatus riemukkuuden ja rehvakkuuden sivuvaikutuksista on tarttunut minuun kuin jalkasieni (minulla ei ole jalkasientä, mutta saatan saada sen koska kehun varpaillani). Siitä on vaikea päästä irti.

Joskus tapahtuu hyviä asioita ja joskus päätyy katuojaan. Lopussa kuitenkin kaikki kuolee paitsi rikkaruohot. Siksikin kannattaa vähän kehua itseään.

Tuleeko tästä mitään?

Valmistelen juhlia. Murehdin onko tarpeeksi tuoleja, viinilaseja, kahvikuppeja, lautasia, haarukoita, lusikoita. Riittääkö. Miten pöydät asetellaan. Tulevatko kaikki. Mitä jos kaikki tulevat. Kuka kaataa viiniä vai osaavatko vieraat käyttää viinitölkkien hanoja. Muodostuuko jonoja. Punaista ja valkoista. Alkoholiton vaihtoehto. Käykö pussitee. Kuinka monta kupillista kahvia. Onko piano vireessä (ei). Jos käyttää kynttilälyhtyjä niin palaako juhlatila. Onko vierailla tylsää.  Tuleeko meteliä. Tuleeko ruumiita.

Minulla oli kunnianhimoinen suunnitelma valmistaa tarjolle kevyitä salaatteja. Mielessäni oli oikein hyviä kasvissyöjillekin sopivia vaihtoehtoja. Ohje neljälle: 1 kg perunoita. Silloinhan tarvitsisin kymmenen kiloa perunoita. Ymmärsin vihdoin, ettei keittiössäni ole suurtaulouskeittiöön sopivaa välineistöä ja kylmäsäilytystiloja. Päätin ostaa salaatit valmiina ja olen päätöksestä huojentunut. Ai niin kahvimaitoa, patonkeja, sokeria, gluteiniton leipä, servietit. Kakut.

Jos joku blogisti on kiinnostunut kirjoittamaan romaanistani, eikä ole vielä sitä saanut niin olisiko hyvä ja laittaisi viestin vaikka tuohon blogin sähköpostiin niin välitän tiedon kustantamoon. 

Marja-Liisa

Kun menen ruokakauppaan niin mietin, mitä tarvitsen ja ostan kuusi kananmunaa. Jääkaappiini on kertynyt 18 kananmunaa, joka on liikaa yhdelle naiselle.

N:llä on viisi kanaa, joista yksi on lopultakin muninut munan. N näytti puhelimestaan kuvia munasta: muna pesässä ja muna tulitikkulaatikon vieressä. Kananmuna oli pienempi kuin tikkuloota ja ehdottoman sievä. Täydellinen kananmuna. Sen oli muninut kana nimeltään Marja-Liisa. Muna keitettiin ja jaettiin neljään osaan, kullekin perheenjäsenelle pikkuruinen maistiainen.

Ruokahävikin vähentämiseksi neuvottiin ottamaan kännykkkäkuva jääkaapin sisällöstä. Otin kolme kuvaa: yleiskuvan, kuvat ovihyllyistä ja vihanneslaatikoista. Kananmunien lisäksi hyllyillä seisoi epämääräinen valikoima säilykkeitä kuten purkki, joka sisälsi kaksi öljyssä kelluvaa latva-artisokkaa, vihreitä oliiveja, puolitoista purkillista aurinkokuivattuja tomaatteja. Mausteitakin siellä oli: ketsuppia, chilikastiketta, kaksi pullollista soijakastiketta. Vihanneslaatikoista löytyi puolikas punakaali, kaksi pussillista väsähtänyttä salaattia, yksi sipuli, jonka vireystila on arvoitus ja virkeä kurkun puolikas. Ovihyllystä tuijotti puoliksi käytetty litran kevytmaitotölkki. Jääkaapissa riutui lisäksi noin 20 g sinihomejuustoa ja saman verran parmesania. Hedelmiä ja tomaatteja en säilytä jääkaapissa.

Nyt kun kuvaan jääkaappiani, hallitsen ruokatalouttani ja elämääni paremmin. Maapallo ei tuhoudu. Ei ainakaan ruokahävikkini vuoksi. Kuva sitäpaitsi jotenkin velvoittaa pitämään kaapin siistinä.

Obeesi

Luen Pekka Hiltusen romaania Iso, joka kertoo lihavuudesta. Tai oikeammin Annista, yksinäisestä, korkeasti koulutetusta, työttömästä, erittäin obeesista, mutta terveestä naisesta. Obeesi on lääketieteellinen lihavuutta kuvaava sana, joka ei ole yhtä lataututunut kuin lihava ja tieteellisemmältä kuulostava kuin ruma sana, läski.  Annin obesiteetti on laadultaan graavia.

Olen miettinyt painoasioita paljon, sillä kotonani puhuttiin jatkuvasti siitä mikä lihottaa. Puhuttiin omasta ja toisten painosta. Laihdutettiin vaikkei mitään laihdutettavaa edes ollut. Vanhempieni kesämökilläkin on vaaka.

Mikä sitten lihavuudessa on pahaa? Onhan se toki terveysriski. Toisaalta ihan pikkuisen ylipainoiset elävät pidempään kuin langanlaihat. Onko ylipaino kuitenkin jonkinlainen moraalinen juttu: ahneuden ja itsekontrollin puutteen merkki. Vai ovatko laihat ihmiset kauniimpia kuin lihavat? Vaatteet ainakin tehdään laihoja varten. Ainakin naisten vaatteet. Lihavan kuuluu pukeutua mustiin kaapuihin.

On sairaita ihmisiä, joiden pitäisi laihtua. Miten puhua asiasta vastaanotolla? Kannattaako sanoa "Pitää syödä vähemmän kuin kuluttaa"? Sen taitaa jokainen tietää. Moni ylipainoinen arvostelee lääkärien toimintaa: jos menet vastaanotolle ihottuman, flunssan, päänsäryn tai huimauksen takia niin lääkäri ryhtyy puhumaan painostasi.

Yleensähän sanotaan, että asioihin pitää puuttua: ylipainoon, tupakointiin ja alkoholin käyttöön. Kun ylipainoisten henkilöiden ruokatapoja kyselee niin he eivät syö juuri mitään. En lopultakaan tiedä kannattaako ruokavaliosta puhua, sillä potilaat tietävät kyllä miten pitäisi syödä ja liikkua.

Ylipaino on arka asia. Anni luettelee kirjassa vuosien mittaan käyttämiensä vaakojen merkit. Moni todella ylipainoinen ei ole punninnut itseään vuosiin. Olen joskus rohkaissut potilasta astumaan vastaanottohuoneen seinustalla vaanivalle vaa'alle. Yleensä se on johtanut pettymykseen: painanko tosiaan noin paljon? Punnitsen sillä välillä itsenikin, sillä kotonani ei ole vaakaa. Riisun yltäni takin, jonka taskut ovat täynnä roinaa sekä työkengät ja astun vaa'alle hyvin varovaisesti, kuin se saattaisi särkyä allani vaikka olen lähinnä normaalipainoinen.

Ylipaino aiheuttaa paljon häpeää. Siitä ei ainakaan ole hyötyä. Nimenomaan naiset häpeilevät olemassa olevia tai oletettuja läskejään. Moni todella ylipainoinen nainen ei muuten edes syö toisten nähden. Tai pakkotilanteessa vähän maistelee annostaan.

Hävetä pitäisi lähinnä niiden, jotka nimittelevät ylipainoisia kaikenlaisilla rumilla sanoilla , joita Hiltusen kirjassa luetellaan pitkä rivi.

Kritiikki

Kuka vetäisee oikean kohteen sormeni ulottuvilta juuri kun yritän osua puhelimen näytöllä tiettyyn nettisivun pisteeseen? Käyn kissa ja hiiri -leikkiä näytön kanssa, odottelen pitkään kunnes teen yllättävän täsmäiskun sormellani. Ei auta, näyttö heilahtaa pari milliä alaspäin juuri sillä hetkellä kun tökkään siihen sormeni ja joudun automainokseen. Kokeilen toista strategiaa, yritän olla nopea. Joku on nopeampi kuin minä ja nyt minulle kaupataan ruoansulatusta parantavaa maitovalmistetta tai hoikentavia alusvaatteita.

Ensin pelkäsin kirjani saavan huonot arvostelut tai oikeastaan vain odotin niitä. Pidin kirjan teilausta väistämättömänä. Nyt pelkään, ettei kukaan huomioi romaaniani.

Katsoin herättyäni ensin Aamulehden kulttuurisivut: ei ainuttakaan kirja-arvostelua tänään (ne ovat yleensäkin tulitikkulaatikon kokoisia, voin laittaa tikkuaskin rinnalle mittatikuksi kunhan seuraava kritiikki julkaistaan). Hesari: kaksi ja puoli sivua Markus Leikolasta, kritiikki Riku Korhosen uudesta romaanista "Emme enää usko pahaan" (pitää ehdottomasti lukea), arvostelut Jukka Koskelan runokokoelmasta, Helmi Kekkosen, Laila Hirvisaaren ja Marko Hautalan romaaneista. Hesarista löytyi tänään yhdeksän kulttuurisivua (kirjallisuuden osuus viisi) ja Aamulehdestä viisi (kirjallisuuden osuus siis nolla).

Asun sentään Tampereella. Jos pelaisin jääkeikkoa niin kyllä minut huomattaisiin. Nyt ne eivät ainakaan kirjota kirjastani Aamulehteen. Anteeksi Aamulehti.

Olen oppinut, ettei kritiikkeihin pidä reagoida mitenkään. Ei saa vaania kriitikkoa hänen lempipubissaan tai soitella häirikkösoittoja öisin. Hänen kritiikkiinsä ei pidä kirjoittaa minkäänlaista vastinetta. Pitää sanoa itselleen "Se on vain yhden ihmisen mielipide" paitsi silloin jos teksti on myönteinen.

Luvaton runositaatti

Eiliseen päivitykseen viitaten siteeraan luvatta loistavaa Anja Erämajaa:

"Onks mulle annettu väärä aika, miksei annettu oikeeta? Mä pyysin hyvissä ajoin aikaa ja mielestäni sain sen. Mä tulin ajoissa ja nyt: ei mitään. Mä merkkasin tän ajan, olinks mä ainoo, eiks mun aikaa merkattu mihinkään? Miks just mun aika jäi merkkaamatta? Tapahtuuks tätä usein? Mä oon odottanut tässä pitkään, pitäiskö mun ottaa joku numero vai? Siitäks tässä on kysymys, numeroista? Mä soitin ja asian piti olla selvä, nytkö pitää ottaa numero, nytkö pitää aloittaa kaikki alusta, ottaa numero ja odottaa oikeeta numeroo?"

Hankalaa on potilaan ilmestyminen väärään aikaan. Hän tulee tietysti sadan kilometrin päästä."Voisiks sää ottaa tään, kun tää on tullut väärään aikaan/ tälle on annettu väärä aika?" Pakkohan se on vaikka päivä on jo tungettu täyteen.

Haaveilen uhkarohkeasta tempusta: mieleni tekisi heittää kaikki työsähköpostit roskakoriin. Voisin aloittaa puhtaalta pöydältä. Lakaista kaiken vanhan pois. Vahata ja puunata tyhjän postilaatikon.

Joulukuinen Intian matkani peruuntui, sillä lähtijöitä ei ollut riittävästi. Olen hyvin pettynyt. En uskalla lähteä kiertämään Intiaa yksikseni, enkä enää voi siirtää lomaani, joten jos matkustan jonnekin, on matkustettava juuri niinä päivinä, joihin loma on pultattu. 

Musa mahtuu nyrkkiin

Hukka-asioiden pohtiminen oli lopulta varsin hedelmällistä. Mietimme muun muassa kuuluuko aikuisia ihmisiä paapoa (muistutella rtg-tutkimuksista, laboratoriokäynneistä ja vastaanottoajoista) vai olisiko heillä itsellään osavastuu hoidostaan. Olen jo vuosia toivonut, että kaikille menisi automaattisesti käyntiajoista muistuttava tekstiviesti, mutta työnantajallani ei ole vielä valmiutta niin edistykselliseen tekniikkaan. Ilman muistutuksia 40% ajoista jäisi käyttämättä.

Varalan urheiluopiston entinen rehtori veti meille Pispala-kävelyn. Pispalan nimi on tullut Turun (!) piispasta, joka yöpyi käynneillään siellä. Piispalasta putosi jostain syystä toinen i-kirjain pois.

Tampereen ja Pispalan rajalla kulki aikoinaan kolme metriä korkea kiviaita nimeltään Pulteri. Pispala ei halunnut liittyä Tampereen kaupunkiin, mutta niin huonosti sille lopulta kävi. Pispalan yllä näkyy rautainen Haulitorni. Lauri Viita on kuulemma sanonut, että on turha mennä Pariisiin katsomaan Eiffel-tornia tai Kiinaan muuria kun Pispalassa on Pulteri ja Haulitorni.

Pispalassa on voinut hyppiä hyppyrimäestä. Ensimmäiset kisat voitti norjalainen, jonka nimen olen unohtanut. Hypyn pituus oli huimat 17 metriä! Kun lähtölavaa myöhemmin korotettiin hypättiin mäestä peräti 46 metrin pituinen suksiloikka.

Kivi, joka mahtuu nyrkkiin on nimeltään musa. Heikki Salo ja Sirkku Peltola asuvat Lauri Viidan synnyinkodissa. Näsijärven pinta on 18 metriä korkeammalla kuin Pyhäjärven. Muutamia tärkeitä faktoja mainitakseni.

Vetreä 75-vuotias oppaamme sanoi kierroksen lopuksi "Tytöt kävelkää joka päivä 20 minuuttia".

Hukka!

Vietämme huomenna työporukan TYKY-päivää.  Miehet puhuvat tärkeistä aiheista kuten "Virittely hukkatekemisen poistamiseen" ja "Hukkajahti ja kehitystoimet".

Nykyään potilaat voi siirtää virtuaalisesti kohteesta toiseen. Kävelen edelleen ovelle vastaan ja avaan sen. Kättelen potilasta, mutta en koskaan kynnyksen yli, sillä muistelen sen tuottavan huonoa onnea. Sairailla ihmisillä on jo muutenkin ollut riittävästi sitä laatua.

Hukka!

Kun potilaan puhelin soi kesken vastaanoton, hän ottaa käsilaukkunsa ja penkoo hädissään nenäliinapaketteja, hiusharjoja, lompakkoja ja luomivärejä kunnes löytää puhelimensa. "Vaiennan tämän, anteeksi". Vastaa kuitenkin aina puhelimeen "Olen lääkärin vastaanotolla!"

Hukka!

Kaikenlaiseen turhaan puhumiseen hukkautuu myös aikaa. Muistan ortopedin, joka ei puhunut mitään. Vastaanotolla istui hoitaja, joka huolehti ohjeiden antamisesta.

Hukka!

Siihenkin menee aikaa, että nostaa katseensa tietokoneen ruudusta ja kohdistaa sen vaikka potilaaseen.

Hukka!

On hyvä miettiä hukkajahdin kohteita etukäteen.

Odotan innolla päivän vapaamuotoista osuutta, kulttuurikävelyä Pispalassa. Pispala on ehdottoman mielenkiintoinen kaupunginosa. Jos joku lähtisi kanssani pieneksi hetkeksi Pulteriin, niin se olisi hauskaa.

Huomenna alkaa loma. Ehdinkin raataa kokonaisen viikon.

Kirjakaupassa

Pyydän anteeksi, etten ehdi paneutua kunnolla blogikirjoittamiseen. Olen niitä harvoja ihmisiä, jotka kokevat huonoa omatuntoa tällaisesta(kin) laiminlyönnistä.

Kävimme Niina Hakalahden kanssa esiintymässä Tulenkantajien kirjakaupassa. Yllätyin siitä miten kivaa meillä oli. Yleisö jopa nauroi jutuillemme. Aidon taiteilijan tuntee siitä, että hän vihaa tällaisia tilaisuuksia. Päätimme järjestää jatkossa Euroopan tourneen.

Kustantamon markkinointipäällikkö oli ostanut meille kukkia. Ja kaikille kuohuviiniä. Tunsin melkein kaikki yleisössä istuneet, mutta minua huomattavasti kokeneempi Niina piti tilaisuutta sukseena.

Asettelin kuvausta varten kirjojen päälle saamani kukan ja olisin laittanut kuohuviinilasinkin, mutta kuohujuoma tarjoiltiin muovimukista, joka ei näytä hyvältä kuvassa.

Käväisimme esiintymisemme jälkeen lasillisilla lähipubissa ja ostin apteekista estrogeenia, jota ilman en nuku. En nuku tosin sen avullakaan.

Kerro sitten kun et ole väsynyt

Tyttäreni sanoi joskus minulle kovin kyllästyneellä äänella "Kerro sitten kun et ole väsynyt". Ilmoitan teille jos kaikkien odotusten vastaisesti tunnen itseni jonain päivänä virkeäksi. Se päivä ei ole tänään.

Minua ärsyttää sanonta, jonka mukaan ihmiselle annetaan vastoinkäymisiä sen verran kuin hän kestää. Voin kertoa teille, ettei se pidä paikkaansa.  Päinvastaisesta on lukemattomia todisteita.

Miten lohduttaa ihmistä, jota on kohdannut suuri suru? Olen joutunut sellaiseen tilanteeseen viime aikoina tavallista useammin. En ole sanonut mitään. Olen vain istunut ja kuunnellut. Vilkaissut välillä vaivihkaa seinäkelloa. Jotenkin on tuntunut että olen pystynyt jossain määrin auttamaan vaikka olen vain istunut hiljaa.

Nyt minun pitää asettua tekemään huomisaamuista esitystä. Se on huono, mutta kuulijoiden onneksi se ei kestä kauan.

Kerttu: "Istun tähän iPadille (tähän ei mahdu makoilemaan). Ruokapöydässä ei surffailla netissä. "

Tulenkantajien kirjakauppa 5.10. klo 18

On ollut valaisevaa nähdä, ettei kirjan kirjoittaminen vielä tarkoita sitä, että kirjaa välitettäisiin lukijoille. Muutama kaveri on löytänyt romaanini ihan tavallisesta kirjakaupasta!

Olen ryhtynyt pienimuotoisiin toimiin "Ei saa mennä ulos saunaiholla" -romaanin markkinoimiseksi. Sain onnekseni mukaani fiksun opettajani Niina Hakalahden, jonka romaani Lumilinna ilmestyi syyskuussa Karistolta. Niina on kirjallisuuden sekatyönainen: hän on kirjoittanut proosaa lapsille ja aikuisille ja kaiken lisäksi vielä runojakin. Esittelemme kirjojamme keskiviikkona 5.10 klo 18 Tulenkantajien kirjakaupassa. Samalla niitä saa ostaa edulliseen hintaan, mutta ei ole pakko. Saa tulla vaikka ihan katsomaan miten olemme pukeutuneet, ovatko hiuksemme ojennuksessa, onko hameenhelma jäänyt kiireessä sukkahousujen vyötärönauhan alle ja ennen kaikkea kuunnella kun juttelemme omista ja toistemme romaaneista. Yritän olla nolaamatta itseäni kovin pahasti.

Möykkynen ja Pöntsö

Kotimatka sujui noin yleisesti ottaen hyvin (Äkäslompolo-Tampere).  Tosin istuin autossa 100 kilometriä suklaapalan päällä ja farkkujen persaukseen kehittyi laaja-alainen ruskea läikkä. Samalla tahriintui Volvon takapenkki. Riitelin kuskin kanssa Jyväskylän liikennejärjestelyistä. Kuskin mielestä Jyväskylä on jonkinlainen Suomen persläpi.

Menomatkalla vietin yön makuuvaunun alapetissä. Yläpuolellani nainen puhui kiivaasti kännykkäänsä minulle tunematonta kieltä. Tungin tulpat korviini ja kai nainen jossain vaiheessa lopetti puhelunsa.  Junamatka sujui lopulta hyvin. Heti kun pääsin perille heitin repun selkään ja lähdimme maastoon.

Äkäslompolossa oli kaunista. Ilmat vaihtelivat pilvisestä ja tyynestä, tuuliseen ja sateiseen. Patikoimme sitkeästi vaikka sade ropisi, märät polttopuut eivät tahtoneet syttyä ja makkara oli pinnalta musta ja sisältä kylmä.

Oli kovin rauhallista. Eräälle laavulle saapui suuri joukko myöhäisessä keski-iässä olevia naisia. Opas veti porukalle lapsekasta tutustumisleikkiä.  Kuuntelin kauhuissani pirtsakkaa opasta: onko nimileikki väistämätön tulevaisuudenkuvani?

Viimeisenä iltana käväisimme Joiku-baarissa. Menninkäisen näköinen mies ojensi minulle vasemman kätensä, ojensin hänelle omani ja kättelimme vasemmalla kädellä. Kaksi paikallista naista istui lähipöydässä. Välillä he työnsivät päänsä melkein yhteen, vilkuilivat ympärilleen ja kuiskuttelivat. Miesmenninkäinen tervehti heitä halauksella. Kun naiset menivät tupakalle, näin että toinen käveli korkokengillä ja toinen aamutossuilla. Puumakuvioisissa legginsseissä juhliva nuori nainen lauloi innokkaasti karaokea. Vieläkin päässäni soi epävireisesti esitetty "Nahkatakkinen tyttö".

Lapista löytyy kummallisia paikannimiä: Röhkömukanmaa, Möykkynen ja Pöntsö.