Happamia sanoi hän

Minulle siunaantui yllättäen huomiselle työpäivä. Oli se siellä listassa ollut jo jonkin aikaa, en vain tullut tarkistaneeksi. Minua vähän itketti, sillä päivystin edellisen sunnuntain ja luulin viettäväni vapaan viikonlopun. Arvaahan sen, että kun unohtaa tällaiselta juhlapäivänä merkitä, että on estynyt päivystämästä, niin silloinhan päivystää. Sen verran luulisi minunkin oppineen. Nyt sitten jäivät siskon pojan lakkiaiset, toiset lakkiaiset jäivät taas siitä syystä, että siskon pojalla on lakkiaiset.

Tänään olen jo siinä määrin kolhusta toipunut, että muistan lakkiaisten olevan juhlista niitä tylsimpiä (tämä ei nyt välttämättä tarkoita siskon pojan lakkiaisia, jotka varmaan olisivat olleet mahtavat pippalot ja niin tietysti ne toisetkin, joihin kutsun sain).

Lakkiaisissa on aina iäkkäitä sukulaisia, jotka ottavat minut uhrikseen ja alkavat puhua nesteenpoistolääkkeistään. Siellä ihaillaan lakitettavan todistusta (ketä kiinnostaa?). Juhliin pukeudutaan kukkamekkoon ja valkoisiin avokkaisiin (en omista). Tarjolla on voileipäkakkua. Jos joku ei tuota viheliäistä leipätuotetta tunne, niin siinä on vettyneen leivän välissä liikaa voita ja majoneesia. Leivän kuuluu olla minusta rapeakuorista, eikä se tässä toteudu. Tarjolla on myös äitelää täytekakkua . Kaikille vieraille tarjotaan lasilliset heikkolaatuista kuovuviiniä. Mukana juhlissa on naapureita, joiden kanssa ei keksi mitään puhuttavaa. Juhlinnan kohde laskeskelee vaivihkaa seteleitä ja lahjashekkejä ja odottaa hetkeä, jolloin voi vihdoin lähteä bailaamaan.

Vieraan kannattaakin jo juhlatilaan astuessa voivotella, miten moniin lakkiasiin onkin käsky käynyt, kauan ei voi siis viipyä. Lakkiaisissa se mitä juhlista saa syödäkseen ja juodakseen ei muuten läheskään vastaa vieraan juhlaan satsaamaa lahjasummaa. Ja kotona joutuu jälkeenpäin ottamaan huikopalaa.

Einespitsan näköinen oksennus

Tampereen Kissanmaalla, joka ei todellakaan ole trendikäs shoppailualue, sijaitsee sympaattinen teekauppa. Kaupassa on pari pöytää, joten siellä kai saisi nauttia teetä, pääasiassa kaupasta myytäneen teetä mukaan.  Minä, joka juon harvoin muuta kuin kahvia, suorastaan innostuin valkoisesta, vihreästä ja mustasta teestä. Jokaisesta laadusta oli kaupan hyllyllä oli pieni sievä haistelurasia. Vedin kouliintumattomaan nenääni monenlaisia aromeja. Ostin kahta teelaatua: molempia haudutetaan kaksi minuuttia, valkoisen teen päälle kaadetaan 70 asteista vettä ja vihreän ylle lirutettavan veden tulisi olla 80 asteista. Sain mieheltä selvityksen, missä vaiheessa veden kuplintaa edellä mainitut lämpötilat sijaitsevat. Kun matalampi lämpötila on käsillä, vesi kuohuu pieninä kuplina, sitä seuraa jonkinlainen plateau-vaihe, jolloin veden pitäsi olla kymmenen astetta kuumempaa. Suunnittelin keittäväni veden ja sitten jäähdyttäväni sen sopivaksi, mutta sellainen vilunkipeli ei teepiireissä vetele.

Tapasin kirjoitusryhmäni ja huomasin taas, että en ole oikea kirjoittaja. Oikealla kirjoittajalla on nivelet ja jänteet paskana. Minusta on käsittämätöntä, miten hienoja kielikuvia toiset ryhmäläiset osaavat luoda. Minun paras kielikuvani on kirjoittajalaadulleni tai oikeammin kirjoittajalaaduttomuudelleni ominainen ja kuvaa oksennuksen ulkonäköä: einespitsan näköinen oksennus. Senkin keksin jo Viidan pääsykoetekstiä kirjoittaessani ja siitä minut edelleen kirjoittajapiireissä tunnetaan.

Välitilinpäätös

Dessu tekee blogivuoden tilinpäätöstä jättäessään blogin kesäteloille. Hän kertoo päivityksessään, että lähes kaikki kommentit ovat olleet positiivisia ja haistattelua on ollut vähän. Haukkuja on tullut Dessun puolustaessa suomenruotsalaista kulttuuria.

Olen  saanut blogistina pariin otteeseen kritiikkiä, mikä on todella vähän. Tekstini ovat siis pliisuja. Kerran päivittelin kirjoituksessani tiettyjen kiertävien FB-päivitysten huonoa suomenkieltä. Yksi oikeakielisyyden vartija löysi lyhyestä tekstistäni vähintään kymmenen virhettä. Blogini kaunokirjallinen asu on saanut muutakin negatiivista palautetta. Hiljattain eräs lukija kauhisteli typeryyttäni hankkiessani lenkkitossut niiden iloisen värin perusteella. Kyseisellä kriteerillä ei kenkiä saa hankkia. Mitäpä noista, vähäistä on kritiikki ollut, eikä oikeita vihaviestejä ole tänne satanut.

Tapasin tänään naisen, jonka pienessä navetassa asusti edellisellä tapaamiskerralla yksi lehmä, Nyttemmin hän oli lehmänhoidon raskauden vuoksi vaihtanut lypsettävän kolmeensataan munijaan. Naisella on seitsemäntoista kissaa, jotka kaikki ovat onneksi  leikattuja. Kissalauma nukkuu naisen sängyssä. Olen kuullut legendan, jonka mukaan on tutkittu, että alle seitsemän kissaa on vielä normaalia, siitä yli jos mennään niin eläinystävyys on patologista. Asiaa koskevaa lähdettä en ole koskaan nähnyt, mutta näin olen kollegapiireissä usein kuullut puhuttavan.

Viiksetön päätomittaja

Joudun huomenna valokuvattavaksi. Minua pelottaa jo etukäteen. En osaa olla luonnollinen kuvattava, vaan vedän aina naamalleni teennäisen ilmeen. Otimme eräänä Vappuna kuvia, joissa poseerattaessa piti hypätä ilmaan. Kerrankin ilmeeni oli lähes normaali. Valokuvaajan edessä hyppiminen ei kenties sovi. Taidan kuitenkin ehdottaa hyppykuvaa.

Olen aiemminkin maininnut, että hääohjelmat ovat perversioni. Pompöösi Kuninkaalliset häät ohjelma on liikaa jopa minulle. Eilisessä Satuhäiden uusinnassa kiteeläinen parsikunta oli jotenkin vilpittömän oloinen. Morsian käytti itseään nuoremmasta sulhasesta nimitystä "sakkolihhoo". Toinen siskoni katsoo aivojaan tuulettaakseen ohjelmaa Amerikan huippumalli haussa.Kompensoidakseni huonoa makuani aion osallistua ensi viikolla runotapahtumaan.

Hesarin päätoimittaja heitettiin ulos. Lehdessä näytettiin kuvat kaikista aviisin päätoimittajista kautta aikojen. Viidellä ensimmäisellä päätoimittajalla oli nenän alla tuimat viikset, kuusi seuraavaa olivat viiksettömiä miehiä, nyt valittiin nainen, joka palaa töihin vanheimpainvapaaltaan.Mitä tästä voi päätellä? Viikset eivät ole enää muodissa.

Minua väsyttää. Siinä ei ole mitän uutta. Ehkä sovimme, että ilmoitan sitten kun minua ei väsytä.

Päätän tähän pelottavan terävän tiedoitusvälineanalyysini.

163.5 cm

Eilisen ja tämän päivän teemana on ollut itkeminen. Ostin divarista Laura Saven romaanin Paljain jaloin.Kirja on nimetty varmuuden vuoksi romaaniksi, päähenkilö ja kirjailija kuulostavat kylläkin kovasti samalta henkilöltä. Romaanin minä opiskelee lääketiedettä ja sairastuu osteosarkoomaan. Tiedän, että lääketieteen opiskelija Laura Save kuoli tautiinsa, siitä huolimatta sairauden käänteissä elää mukana ja toivoo parasta. Laura Save jatkoi opiskelujaan vielä kaljuna, sytostaateista pahoinvoivana ja kepin kanssa ontuvana.

Kirjan loppupuoli on opettavaista luettavaa lääkärille. Monissa nykyisissä hoitosuosituksissa suositellaan sopimaan hoitostrategia yhdessä potilaan kanssa. Sairaana ei kuitenkaan välttämättä halua miettiä, minkä kaikista viheliäisistä hoidoista haluaa, vaan toivoo muiden asiasta päättävän. Toisaalta potilaalle pitää kertoa asiat rehellisesti, mutta silti antaa toivoa.

Päähenkilö näkee sairaudessa myös huvittavia puolia, kun kirjan minän toinen jalka amputoidaan ja toisessakin epäillään malignia tautia, niin päähenkilö pelkää olevansa pian metrin mittainen. Niin ei kuitenkaan käy. Hän on myös kateellinen niille syöpäsairaille, jotka parantuvat. Lopun kiitokset omaisille ja ystäville avaavat kyynelhanat.

Olen tämän kertonut jo aiemmin. Kerron sen uudestaan. Olin vuosia sitten erikoistuvana lääkärinä töissä hematologisella osastolla. Siellä oli potilaana nuori nainen, jolla oli joku pahanlaatuinen verisairaus. Kotiin oli hänellä matkaa pari sataa kilometriä ja hän joutui viettämään osastolla viikkoja. Poikaystävällä ei ollut varaa matkustaa tyttöstä katsomaan. Niinpä osaston henkilökunta keräsi kolehdin, jolla poikaystävä saatiin paikalle. Vieläkin tulee tippa silmään, kun asiaa muistelen.

Itku jatkuu. Vaikka kirjan luettuani päätin olla jokaisesta päivästä kaksijalkaisena onnellinen, niin kun huomasin, että minulla on taas ensi launataina päivystys, niin aloin itkeä. Minua lohdutettiin, että eihän koko kesänä ole enää kuin yksi perjantai ja lauantai päivystys (arkien lisäksi). Minulla on kaksi jalkaa ja pituutta 163.5 cm ja silti valitan.

Tähän mittaan olen kerran saanut itseni vanutettua, enkä aio enää koskaan pituuttani määrittää. Aion olla 163.5 cm loppuikäni.

Nuori sukulaismies oli nähnyt minusta unta, jossa lähdin päivystämään kuin palomies sellaista tankoa pitkin alas liukuen.

Päivystys

Päivystys on ohi, ainakin tällä erää. Riski joutua ensiapuun töihin jatkuu huomisaamuun. Mitäpä siitä, tai kuten tavataan sanoa ammatinvalintakysymys. Toisaalta ymmärsinkö mitä tein, kun oikein tarkoituksella alalle tungin. Käsitykseni lääkärin työstä perustui muutamaan lääkärisarjaan ja tyttökirjoihin. Tässä kuussa olen päivystänyt kaksi viikonlopun päivää (kahtena viikkona viikkovapaa on siis jäänyt yhteen päivään) ja yhden arki-illan, aktiivityötä kertyi kuitenkin vain kymmenen tuntia. Aktiivityöstä saa kohtuullisen korvauksen (ei toki mitään päivystävän putkimiehen palkkiota vastaavaa), varallaolo on hyvin huonosti kompensoitua rahallisesti. Kutsumusammatti, näin sanotaan. Ja kai se niin sitten on. Ammatin hieno puoli on se,että puuhastelulla on tarkoitus, joka ei ole ristiriidassa omien arvojen kanssa. Saa nähdä miten käy, kun säästötoimet laajemmin käynnistyvät.

Nyt aurinko paistaa siinä määrin, että lopetan. Kuka näitä näillä keleillä edes lukee. 
Lukijamäärät ovat laskussa, varsinkin kun voimakas liikenne joltain venäläisiltä erotiikkasivuilta on siirtynyt johonkin parempaan kohteeseen.

eiffel

Olen eilisestä harjoitelllut ahkerasti kymmensormijärjestelmää ja osaan jo kirjoittaa sujuvasti eiffel, tosin pienellä alkukirjaimella. Nyt vasta ymmärrän mikä niiden f- ja j-kirjainten nyppyjen tarkoitus on. Ne eivät ole tuotevirhe.

Keskustelimme eilen  siitä miten huonoja luentoja jopa ylistetään vaikkei mitään kehumista olisikaan. Kehuja pitää osata tulkita.Loistava esitelmä: yleensä henkilön luennot ovat olleet järkyttävää soopaa, nyt esitelmästä sai jopa jotain tolkkua. Perusteellinen katsasaus vaikeasta aiheesta: esitelmästä ei kukaan (puhuja mukaan lukien) ymmärtänyt mitään ja kaiken lisäksi luento oli puuduttavan yksityiskohtainen. Pahaksi onneksi luennoitsija ylitti reilusti hänelle sovitun ajan ja väliaikakahvit jäähtyivät.

Nyt menee hermo kymmenen sormen kanssa. Palaan kunhan opin kirjoittamaan: oqwrtyuopåghäzxcvbnm.

Arpapeliä

Olin eilen mukana ortopedien kierrolla. Siellä ei juurikaan harrasteta syvällisisiä pohdintoja. Todetaan vaan mitä on leikattu ja kurkistetaan sidosten alla lymyävää leikkaushaavaa. Erään naisen varpaasta sojotti piikki, joka päässä oli sievä vihreä pallo. Potilasparka joutuu elämään tuon piikin kanssa monta viikkoa, onneksi on melkein sandaalikelit. Kukaan ei maininnut kierrolla mitään niin tylsää kuin laboratoriokokeet. Kirurgit toimivat vaikka telttaolosuhteissa, sisätautilääkärien spasmat menevät sekaisin, jollei käytössä ole kolmesataasivuisen manuaalin laboratorioarsenaalia.

Lupasin maksaa tyttäreni polkupyörän korjauksen. Sovimme, että käyn maksamassa korjaamolaskun töistä kotiin polkiessani. Menin pyöräkorjaamoon vaatimaan oikeutta maksaa sinisen Jopon korjauskulut. Pajasta ei löytynyt yhtään sinistä Jopoa. Soitin tyttärelle ja kävi ilmi, että olin väärässä firmassa. Ei se mitään, toinen korjaamo oli lähempänä kotiani. Sieltä pyörä löytyikin. Samalla huomasin, että olin jättänyt laukkuni edelliseen paikkaan.

Luin Hesarin Torstai-lehdykästä kaupunkitaiteilija Meiju Niskalasta, joka raahasi torille hetekan, jossa kaupunkilaiset saivat ottaa torkut. Hän myös sitoi vyötärölleen langan, jätti lankakerän maahan ja käveli kirkon portaille jossa odotti lankaa seuraavia ihmisiä ja haastatteli heitä. Nainen laittoi kiinnostavien kirjaston kirjojen väliin yhteystietojaan. Kuulostaa hupaisalta tavalta elää. Taidan kokeilla tuota kirjajuttua. En kuitenkaan kokeile, ja vaikka kokeilisinkin niin ei kukaan ottaisi minuun yhteyttä. En ole taiteilija, taitelijoille tapahtuu kiehtovia juttuja. Sen saa vastineeksi siitä, ettei ole rahaa millä maksaa seuravan kuun vuokraa.  Meiju löysi itselleen miehen, joka käytti noppaa kävelyreitin tai teelajin valisemiseen (Meiju oli toiminut samoin). Tuo noppamenetelmä viehättää minua, sillä toisinaan asioita on työlästä päättää. Arpa voisi viedä pois tylsistä rutiineista. Kokeilen sitä heti huomenna. Kahvia vai teetä. Valkoista, vihreää vai mustaa teetä. Kirjastoon vai divariin. Sokkarille vai kauppahalliin. Elokuviin vai teatteriin vai kotisohvalle. Jos näette kadunkulmassa naisen noppaa heittelemässä, niin minä se olen.

Samassa lehdessä kysytään Elastiselta erikoisinta paikkaa, jossa hän on nukkunut. Kysytään myös onko Elastinen peto sängyssä (on tietty, omasta mielestään). Olen nukkunut jollain Kreikan saarella uimarannalla. Kymmenisen metriä rantaviivasta kulki aita, jota kohti päämme osoittivat, varpaat tuijottivat merta. Nukuimme makuupusseissa, jotka olivat yön jälkeen hiekkaiset. Lähitienoolla oli disko, jonne ja josta pois mopopojat kaahasivat pitkin yötä. Sai pelätä, että joku ajaa pimeässä säärten päältä. Aamulla olo oli kuin ei olisi peseytynyt  pariin viikkoon. Olen myös valvonut yön Bukarestin rautaieasemalla, kuulutukset olivat sellaisella volyymilla, ettei uni tullut sinä yönä silmään. Lapsena nukuin kylpyammeessa. Se ei ollut niin kivaa kuin kuvittelin. Kaikkein mieluiten nykyään nukun omassa sängyssäni.

Såej,ijarkpirud

Olisi kiva pukeutua mekkoon. Hamosessa pyöräily on kuitenkin hankalaa, jollei halua esitellä reisiään ja alushousujaan. Aika harva haluaa. Luin jostain naistenlehdestä, että kuninkaallisten leidien hameenhelmoihin ommellaan  lyijypainot. Samaa toivoisin minäkin, vaikken kuninkaallinen olekaan vaan savolaista maatiasrotua. Reidet ne on savolaisillakin. Eräs kirurgi valitti savolaisessa sairaalassa, ettei savolaisbalttilaiseen pohkeeseen sovi minkäänlainen kipsikenkä. Minun pohkeeni eivät ole malliltaan savolaisbalttilaiset vaan niihin saisi ihan varmasti kipsikengän mennen tullen.

Älkää ihmetelkö jos tekstissäni on tavallistakin vähemmän järkeä, sillä olen päättänyt opetella kirjoittamaan  näppäimiä vilkuilematta. Siskoni kuulemma kirjoittaa siten. Hän on vakuuttunut,että taito johtuu  lapsuuden balettiharrastuksesta. Minulle tämä on h-tin vaikeaa.Balettiharrastukseni kesto ei liene ollut läheskään riittävä.

Tänään päivystän. Sunnuntaina päivystän. Huomenna en päivystä. Lauantaina nukun. Lyhyehköt lauseet välillä melkein sujuvat. Otsikon kirjoitin näppäimiin vilkuilematta ja mitään korjaamatta: siinä lukee Sormiharjoitus.

Nuolaise ennen kuin tipahtaa

Ostin Hämeenpuiston jäätelökioskilta mansikkavalkosuklaatötterön. Päätin siirtyä penkille nauttimaan herkusta ja talutin toisella kätöselläni polkupyörää, kun toinen puristi tötteröä (aitoa vohvelia). Valtava jäätelöpallo kieri pitkin maata, imaissen pintaansa kaiken harmaanruskean töhkän. Kohtalaisen suuren yleisön edessä kalastin pallon käsipyyhkeeseen ja heitin kioskin roskikseen. Ei se olisi kuitenkaan ollut hyvää.

Olen muutenkin melkoinen töhry, vaatteet ovat toistuvasti pestotahroissa (viheliäistä putsattavaa). Raskaana ollessa ravinto putosi ison vatsan päälle. Vatsan takia ei päässyt koskaan riittävän lähelle lautasta. Töissä pukeudutaan onneksi työtakkiin, jonka tarkoitus onkin suojella omia vaatteita ruoka- ja kahvitahroilta.

V:llä on miniatyyrikoira. Se on sellainen vilpitön sielu, joka on aina onnesta sekaisin, kun tulee vieraita. Tuota koirien bonsai-versiota (isäntäväen ilmaus) tekee mieli rapsuttaa. Jos kuitenkin lähestyt pikkuruista hauvaa väärästä suunnasta, niin se panikoi ja pissii lattialle. Tuon koiran paijaaminen on alkanut muodostua stressaavaksi. Tuleeko eteisen lattialle se pieni liru (otuksen rakko on todennäköisesti kolikkokukkaroakin pienempi) vai ei. Pissan saa imeytettyä kokonaisuudessaan yhteen nenäliinaan. Toisella työkaverilla oli koiranpentu, jonka virtsamäärä oli liian mittava kylpypyyhkeen imukyvylle.

Nyt on syytä laajentaa jäätelöpallo filosofisiin sfääreihin. Oli opettavaista hillitä itsensä, kun melkein sai jäätelöä syödäkseen ja sitten ei kuitenkaan. Kasvattaa luonnetta. Sainhan kuitenkin hetken olla onnellinen kermajäätelöpallon omistaja. Ja kun jotain menettää niin ei välttämättä edes saa mitään  tilalle.

Yksinkertaisia huomioita

Hämeenpuistossa järjestettiin viikonloppuna kirpputorin ja eurooppalaisen ruokatorin (söin currywurstia) lisäksi pienimuotoisia konsertteja. Kävin kuuntelemassa Dave Lindholmia. Miehen välispiikeistä ei saanut mitään tolkkua. Ikäänkuin lauseista olisi jäänyt jotain oleellista pois. Musiikki oli uutta ja esitettiin englanniksi. Yleisön joukosta joku lahopää huusi äänekkäästi "Soita joku Juicen kappale!"

Onnistuin istahtamaan Ikean muoviselle lepotuolille. Eteeni asettui nuori nainen, joka oli pukeutunut bikineihin, "hameeksi" hän oli kietaissut pienen pyyhkeen. Naista kävi puhuttelemassa noin kymmenen urosta, jos tällaista nimitystä noista miehistä voi käyttää. Miehet olivat  huomattavan paljon naista vanhempia ja kohtalaisen voimakkaasti humaltuneita, eikä nuori nainenkaan ihan selvinpäin ollut. Mielenkiintoista, miten nämä miehet yrittivät aloittaa mahdollisen kukoistavan ihmissuhteen. Kaikki kysyivät samaa asiaa "Oletko sää täältä?" Onko se nyt niin keskeinen asia, mistä sattuu olemaan kotoisin? Nuori nainen torjui jokaisen yrittäjän johdonmukaisesti. Oivalsin, että miesten huomion saaminen on lopulta hyvin helppoa: tarvitsee vain olla nuori nainen ja esiintyä kevyesti vaatetettuna.

Jotkut asiat ovat hyvin yksinkertaisia ja selkeitä toisin kuin Dave Lindholmin puheet.

Dingeli dongeli

Katsoin eilen vähän Euroviisuja ja olen ihan Ding Dong. Euroviisumusiikki on oma musiikinlajinsa, kappaleet tuntuvat heti ensikuulemalta tutuilta. Suomi ei onneksi voittanut, sillä eikös kilpailujen järjestäminen ole kallista? Kymmenen vuotta sitten Suomen biisin lopun suudelma olisi ollut sensaatio, nyt juttu tuntui lähinnä kulahtaneelta.

Olen sen ajan lääkäri, jolloin raatamista julkisen terveydenhuollon puolella on pidetty arvokkaana. Siihen liittyy kaikenlaisia haihattelevia vanhanaikaisia ajatuksia ihmisten tasa-arvoisuudesta ja muista nykyisin jo hylätyistä aatteista. Kävimme hiljattain keskustelemassa lähiesimiehemme kanssa siitä, että meillä on mielestämme liikaa työtä. Ei hän luvannut mitään konkreettista helpotusta, oli kuitenkin ymmärtäväinen ja myötämielinen. Viime viikolla tuli sitten korkeammalta johdolta määräys, että meidän on otettava jokaiselle päivälle yksi potilas lisää. Ottaen huomioon, ettemme ehdi nykyistä työtämme tehdä työajan puitteissa, määräys tuntui kohtuuttomalta. Minua raivostutti siinä määrin, että valvoin kaksi yötä. Toisaalta, mitä jos kaikki kieltäydymme määräyksestä? Meitä ei voitane irtisanoa, sillä meille ei löydy ihan helposti korvaajia. Toinen vaihtoehto on se, että jaan työläät vastaanotot kahteen osaan, eli teen osan työstä ensimmäisellä kerralla ja loput toisella käynnillä. Potilasaikoja tulee siis lisää (kuten määrättiin), mutta potilaita ei katsota aiempaa useampia. Kolmas vaihtoehto on irtisanoutuminen, kaikenlaisen haihattelun unohtaminen ja hakeutuminen yksityiselle sektorille. Neljäs varteenotettava vaihtoehto on tappaa itsensä työllä. Tätä varten on alettava uskoa tuonpuoleiseen ja odottaa, että siellä vihdoin saa ylenmääräisestä aherruksesta kirkkaan kruunun kutreilleen. En saisi valittaa julkisesti, joten teen sen suoraselkäisesti anonyymiteetin suojassa. Ymmärrän toki johtoakin, mitä enemmän suorituksia sen parempi.

Aurinko tyrkyttää D-vitamiinia. Lähden ulos iloisilla lenkkitossuillani ja saatanpa juoda jossain päin Tamperetta kahvitkin. Ensi sunnuntaina onkin työpäivä. Silloin ihan varmasti sataa ja varpaita paleltaa.

En muuten enää onnistu laittamaan tähän kuvia. Missä vika?

Valojen sammuttaminen on taitolaji

Kävimme V:n kanssa Helsingissä pitämässä erikoistuville lääkäreille luennon, joka koostui interaktiivisista potilastapauksista. Esitys kesti puolitoista tuntia, vuorottelimme, jottei homma kävisi kuulijoille liian yksitoikkoiseksi. Eräs nuori lääkäri kävi oikein erikseen meitä kiittämässä (emme siis olleet ihan toivottoman huonoja). Itseasiassa meilläkin oli varsin hauskaa.

Koska esiintyminen oli melko varhain aamulla, yövyimme hotellissa. Meille molemmille oli maksettu omat huoneet. Olemme tärkeitä henkilöitä. Elämämme on pullollaan glamouria. Nyt alkaa elitistinen valitus, jonka voi hyvin hypätä yli. Hotelliasuminen on tylsää. 

Ensin kirjaudutaan hotelliin. Lappuun vetäistään epäselvillä harakanvarpailla osoite, kansalaisuus ja alimmaiseksi allekirjoitus. Miksi?

Hississä painellaan oman kerroksen nappulaa, mutta hissi ei hievahdakaan. Sitten havaitaan, että hissi suostuu liikahtamaan vain, jos numerotaulun yläpuolella olevaan aukkoon tungetaan huonekortti. Kortti on käsilaukussa ja sellaisen paperin sisällä, johon on sutaistu huoneen numero. Lopulta hissi saadaan liikkeelle. Oikeassa kerroksessa pyöritään kuin väkkärät huonetta etsien. Käytävässä on pelottavan näköinen härveli, jossa voi kiillotuttaa kengät.

Kun on onnistuttu avaamaan huoneen ovi ja raahaamaan matkatavarat väliaikaiskotiin, niin napsutellaan huoneen valokatkaisijoita ilman suurempaa menestystä. Valoa saadakseen huonekortti on pujotettava reikään, joka ei pimeässä tietenkään löydy.Kun valot vihdoin on saatu päälle, niin niiden sammuttaminen on taitolaji: katkaisijoita on rivissa kymmenisen kappaletta ilman minkään valtakunnan logiikkaa.

Kylpyhuoneessa seisoo rivi sieviä shampoo- ja hoitoainepulloja, joiden tekstiä ei näe lukea. Jokainen liemi on samanväristä. Nämä tuotteet hankitaan jostain hämärästä hotellishampootukusta. Tuotteilla saa hiukset käsittämättömään sähköisyyden tilaan. Siitä huolimatta pullot on kerättävä mukaan, ne ikäänkuin ovat hotelliasumisen ekstrabonus. Pullot voi myöhemmin ottaa mukaan saunailtaan.

Aamiainen on aina samanlainen: tuoreita sämpylöitä (pakastettuja, paistettu hotellin keittiössä), croissantteja (sama juttu), laihaa tuoremehua, laihaa kahvia, edellisenä iltana viipaloitua mautonta tomaattia, "rapeaa" pekonia, munakokkelia, jugurttia, jäisiä pakastemarjoja ja juustoa. Kaiken yhteinen ominaisuus on se, ettei mikään oikein maistu miltään.

Koti on koti. Anttilasta ostettu jättipullo halpisshampoota on laatutuote ja aamiaisella saa laittaa jugurtin joukkoon marjoja, jotka eivät ole jäässä.

Edellä mainittu tilitys koskee suomalaisia hotelleja, joita ei kertakaikkiaan edes erota toisistaan.

Mahdollisesti

Jos herää kahtena aamuna viideltä ja vastavuoroisesti menee myöhään nukkumaan, viettää päivät luennoilla, kollegoiden seurassa ja kokouksissa, niin pää on tämän kaiken jäljiltä hämmästyttävän tyhjä.

Oksettaa. Sukkahousuissa on reikä.

Kohta on lähdettävä Helsinkiin ja olisi mietittävä mahdollisimman suppea valikoima vaatteita tms. mukaan. Vähäisimmätkin shampoopulloja koskevat päätökset tuntuvat kuin joutuisi yksin ratkaisemaan Suomen EU-politiikan suunnan.

Palaan huomenna, jolloin  päässäni  mahdollisesti on joku ajatus, jonka voin tänne suoltaa.

Tai sitten ei. 

Kerään leimoja

Aivoni lisäävät kierroksiaan, sillä niille on välittynyt tieto siitä, että vapaa pian loppuu. Tänä iltana minun pitää mennä erääseen kokoukseen viemään yhdistykseni terveiset. Mitä minä sanon? Jospa sanon reippaasti "Terveisiä!". Siihen ei kylläkään mene aikaa kymmentä minuuttia (sellainen aika ohjelmaan on varattu). Katsoin kellosta, kymmenessä sekunnissa sanoo helposti viisi kertaa "Terveisiä!", minuuttiin niitä mahtuu siis vähintään 30 ja kymmeneen minuuttiin täten 300. Näiden terveisten ja muunkin vuoksi nukuin huonosti. Tulossa on vielä kolme kehnosti nukuttua yötä, sillä torstaina ja perjantaina on yhdistyksemme kokous, hallituksen kokous, kokous kannatusjäsenten kanssa ja lauantaina Helsingissä pieni esitys, sunnuntain ja maanantain välisen yön nukun aina surkeasti. Mitäpä näitä valittamaan, itsepä olen pääni moiseen p-kaan työntänyt. Anteeksi brutaali kielenkäyttöni. Tässä blogissa ei rumia sanoja käytetä. Tätä voivat lukea myös kiroilurajoitteiset.

Minulla on erillinen kukkaro kaikenlaisia etukortteja varten. On siellä myös kirjastokortti ja pankkikortti. Kortteja on 27, laskin ne nimittäin äsken. Heitin pois pokkaripassin, johon oli kertynyt vuodessa neljä leimaa, kymmenellä olisi saanut ilmaisen pokkarin. Viimeisen viikon aikana valikoima on kasvanut erään vaatekaupan "VIP-kortilla" ja kosmetiikkaliikkeen kortilla, johon kerätään leimoja. "Keksisittekö millään mitään ostettavaa, tarvittaisiin vielä 25 senttiä, niin saataisiin tähän viisi leimaa?" En keksinyt. Nyt minulla on kortissa vain neljä leimaa.Oma vikani.

Lounastimme eilen M:n kanssa Hämeenpuistossa. Hankimme lähestulkoon hilpeän päivähiprakan, sillä nautimme pikkolopullot valkoviiniä ruoan kera. Kävimme Tallipihan kahvilassa kahvilla ja Finlaysonin myymälässä katsomassa liinavaatteita. Liikkeen etukortilla olisi saanut satiinilakanoista 20% alennusta.

Iloiset lenkkarit osa 2

Tällä iloisten lenkkarien kuvalla sai FB:ssa 20 tykkäystä.

Olen vuosilomalla. Se ei suinkaan tarkoita, etteikö töitä tarvitsisi tehdä. Potilasvastaanottoa kuitenkaan ei ole. Kävin eilen yhdessä palaverissa, jonka hyöty oli erittäin rajallinen. Tein esitelmää, jonka pidämme lauantaina yhdessä V:n kanssa: esittelemme molemmat kolme potilastapausta. Hihittelin yksikseni sairauskertomusmerkintöjä lukiessani. En nauranut potilaalle vaan lääkärin tekstille. Kopioin tähän lauseen tulotekstistä: "Alkoholin käyttöä jonkin verran, peräsuoli tähystetty". Onko näillä kahdella asialla kenties joku syyseurausyhteys, jonka vuoksi ne on laitettu samaan lauseeseen. Tähystettiinkö peräsuoli ensin ja alkoiko potilas toimenpiteen järkyttämänä käyttää alkoholia "jonkin verran".

Tein apulaislääkärinä rektoskopioita (kyseessä on suora n. 30 cm, putki, jolla nähtiin peräsuoli ja osa paksusuolta, kyseisen kammotuksen ovat syrjättäneet ohuet taipuisat tähystimet), enkä pitäisi ihmeenä, vaikka joku toimenpiteen jälkeen olisi ratkennutkin ryyppäämään. Onneksi minusta ei tullut gastroenterologia. Jottei minua pidettäisi ylimielisenä, niin kerron, että minulle on tehty kolonoskopia. En voi erityisemmin suositella, mutta kyllä siitäkin selvisi.

Pian pitäisi päättää, mitä laittaa päälle. Näin eilen ihmisiä shortseissa ja hihattomissa paidoissa, jota pidän suuresti liioiteltuna.

Vanhainkoti

Katsoin eilen Dustin Hoffmanin ohjaaman elokuvan Kvartetti. Dustin Hoffman teki aikoinaan suuren vaikutuksen näyttelijänä sellaisissa elokuvissa kuin Miehuuskoe, Pieni suuri mies, Keskiyön cowboy ja Sademies. Kvartetti on oikeastaan höpsö pieni romattinen komedia, josta erilaisen tekee se, että elokuvan pääosia esittävät iäkkäät näyttelijät. Tämä on sinänsä sympaattista ja todistaa hämmästyttävän tosiasian: vanhatkin ovat ihmisiä. Elokuvan näyttämönä toimii varsin pramea muusikkojen vanhainkoti, ja kohokohtana vanhainkodin hyväksi pidettävä konsertti, jossa asukkaat esiintyvät. Minua liikuttivat eniten lopputekstit, joissa näytettiin elokuvassa esiintyneiden oikeiden muusikkojen nuoruuden valokuvia ja kerrottiin heidän urastaan. Äitini piti tästä elokuvasta hyvin paljon. Edellisestä elokuvissakäynnistä lie ollut jo muutama vuosia.

Muusikkojen vanhainkoti. Suomessa eivät noin hyväkuntoiset vanhukset olisi missään tapauksessa laitoshoidossa. Minä joutuisin ihan mielelläni lääkäreiden vanhainkotiin, varsinkin jos saisin valita seurani. Lääkärit ovat varsin hilpeää porukkaa. Eivät ainakaan mitään turhista ruikuttajia (paitsi minä). Lääkärien vanhainkodissa asukkaat eivät todennäköisesti puhuisi yhtä paljon sairauksistaan kuin muissa vanhainkodeissa. Niistä on kuultu jo riittävästi.

Iloiset lenkkarit

Menin eilen urheilukauppaan ostaakseni uudet lenkkarit vanhojen rähjäisten tilalle. Edelliset lenkkarit olivat ostettaessa vitivalkoiset. Nyt ne ovat erilaisista puhdistusoperaatioista huolimatta kuraisen harmaat. Halusin siis värikkäät tossut. Sanoin myyjälle "Haluan iloisen väriset lenkkarit". Myyjä ojensi minulle pinkit kengät, joita sovitin ja sanoin "Nämä minä otan". Myyjä yritti höpistä jotain pronaatioista ja supinaatioista. Minä en moisesta piittaa, sillä lenkkitossujeni väri saa minut hyvälle tuulelle.

Kävin perjantaina U:n kanssa Valossa kuuntelemassa Emma Salokoskea, jota säesti kitaralla Jarmo Saari. En välitä kuunnella Salokosken levyjä, ne jostain syystä jättävät minut kylmäksi, mutta livenä häntä kuuntelee mielellään. Jarmo Saari oli valloittava muusikko, joka lauloi keikalla myös yksin. Salokoski totesi "Jarmo taitaa varastaa koko shown", jotenkin laulaja kuulosti siltä kuin oikeasti olisi hieman kade toisen saamasta huomiosta. Saari totesi kohteliaasti, ettei se olisi edes mahdollista. Kiva keikka kaikin puolin. Oivalsin vasta nyt, että Maksi mannerta on Aulikki Oksasen runo.

Katsoin aamulla Ylen Areenalta Paul Therouxin dokumentin, jossa hän vierailee pahamaineisessa San Quentin vankilassa. Hän haastatteli nuorta miestä, joka oli saanut yli 500 vuoden tuomion rikoksistaan.  Vanki oli tunkeutunut 12 kotiin, ryöstänyt, raiskannut ja kiduttanut ihmisiä saadakseen tiettyjä tietoja. Mies ei koskaan tule pääsemään vapauteen. Kuulostaa kalliilta järjestelmältä ottaen huomioon, että nuori mies saattaa hyvinkin elää vielä 50 vuotta. Mies sanoi ottavansa vankeuden kuin eläköitymisen, hän saa ruokaa ja katto on pään päällä. Dokumentissa näytettiin, kuinka mies ulkoili yksinään häkissä, jota hän kutsui rottahäkiksi. Ehkä tämä oli ensimmäinen kerta, kun hänestä pidettiin huolta. Ihminen sopeutuu kaikkeen. Vankilan massivisuutta osoittaa se, että päivänä jolloin Theroux kävi katsomassa vankien vapautumista, heitä pääsi siviiliin 27.

Tänään on äitienpäivä. Annamme äidillemme lahjakortin. Sain suunnilleen saman suuruisen lahjakortin vanhemmiltani syntymäpäivälahjaksi. Minä en ole menossa äitini luo, eivätkä lapseni tule minun luokseni. Olen hieman apealla mielellä. Lähden ulos iloisilla lenkkitossuillani. Lapset todennäköisesti kuitenkin soittavat tai laittavat tekstiviestin (tuon tekstiviestin lisäsin varmuudeksi jälkeenpäin) minulle ja näin tytärtä pari päivää sitten.

Niinkuin kaksi mannerta
joita meri erottaa
katselemme toisiamme
horisontin taa...

Kertun aamu

Klo 4.00 Käyn tarkistamassa hengittääkö emäntä. Emäntä tönäisee minua unissaan. Hän on näemmä elossa.

Klo 6.00 Nyt emännän olisi noustava, jotta ehtii laittaa naamansa siihen malliin, että kehtaa töihin lähteä. Hyppään emännän sänkyyn ja nuolen hiuksia (pikantti maku tuossa hiuslakassa). Emäntä tönii minua. Ilmeisesti tänään ei ole työpäivä.

Klo 8.30 Emäntä venyttelee sulottomasti.

Klo. 8.45 Emäntä nousee ylös sängystä ja sulkeutuu kylpyhuoneeseen.

Klo 8.50 Emäntä ottaa Hesarin eteisen lattialta. Minä ilmaisen naukumalla, että emännällä on joitakin velvollisuuksia myös minua kohtaan. Emäntä muistaa tehtävänsä ja antaa minulle tuoretta ruokaa ja juomaa. Hän ottaa liharuoan suoraan jääkaapista. Hän olisi voinut sitä hieman lämmittää, sillä minulla on niin kylmälle herkkä kurkku. Maistan hieman ruokaa ja päätän kuitenkin jättää sen nauttimisen tuonnemmaksi.

Klo 9.00 Alkaakin jo väsyttää. Toivon nukkumisrauhaa. Käyn pitkäkseni nojatuoliin. Emäntä puhuu puhelimeen. Hän ei osaa ottaa muita huomioon. Sivistystä ei voi lopulta omaksua, sivistykseen on synnyttävä. Kaikille ei sitä onnea ole suotu. Taidankin näin aamun piristykseksi lukea vielä hieman Paavo Haavikkoa ennen kuin nukahdan. Emännän yöpöydällä odottaa Don Quijote (ei se sitä saa luetuksi). Selailin teosta hieman, ei tämä uusi käännös huono ole, mutta kyllä minusta kirjat on luettava alkukielellä.

Postia

Jouduin tänään lukemaan 18 apuraha-anomusta ja laittamaan ne olettamaani paremmuusjärjestykseen. Olin hukannut aikaani paperinippuun jo aiemminkin, mutta tänään oli tehtävän dead line. Sitä ilman homma olisi vieläkin tekemättä. Arviota oli helpotettu niin, että anomukset jaettiin ensin perus- ja kliiniseen tutkimuksen hakemuksiin, valittiin molemmista ryhmistä viisi parasta, joista ykkönen sai viisi pistettä jne. Onneksi en ole ainoa pisteyttäjä. Tein työtä ensin kahvilassa ja sen jälkeen vielä kirjastolla. Tehollinen työaika oli varsin lyhyt, sillä luin siinä sivussa kaksi naistenlehteä ja iltalehden, join kahdet kahvit, kävin hallissa lounaalla komean miehen kanssa (lounas liittyi ikävä kyllä työhön) ja ostin farkut.

Olivia-lehdessä Johanna Korhonen kirjoitti saamastaan vihapostista. Hämmästelen ihmistä, joka viitsii ottaa kuvia omista sukupuolielimistään, tuhrata kuvat eritteisiinsä, laittaa askartelun tuloksen kirjekuoreen, hankkia postimerkin, selvittää vastaanottajan osoitteen ja lähettää kirjekuoren vihaamalleen henkilölle. Miten voi vihata ihmistä tuossa määrin, vaikkei häntä edes tunne? Varsinkaan kun henkilö ei ole syyllistynyt edes mihinkään rikolliseen. Netissä on helppo heittää kirjallisia eritteitä kenen tahansa syliin, mutta että oikein Itellan kautta. 

En ole juurikaan lähestynyt julkisuuden henkilöitä. Lähetin kerran Aila Meriluodolle kehumiskirjeen (jossa tietysti tilitin nolosti elämääni). Sain häneltä postikortin, joka on minulla edelleen tallessa. Kortti on lähettetty syyskuussa 1996 ja siinä lukee: Kiitos ilahduttavasta kirjeestä. Hyvää syksyä ja elämää. Aila Meriluoto. Samaisena vuonna ilmestyivät kirjailijan muistelmat Vaarallista kokea - en tainnut olla ihan ainoa, joka hänelle tuolloin kirjoitti.

Osa-aika hikikomori

Laiska tomumajani on pakosta tottunut käynnistymään kello kuusi aamulla. Se tekee saman vapaapäivänäkin, ilman kännykän piinaavaa pirinää. Onneksi se vaipuu uudelleen uneen herätäkseen taas kahdeksan maissa. Kerttu asettui kuudelta makaamaan rintalastani päälle, ikäänkuin painava suriseva peitto olisi pitänyt minut paikallaan. Harmaita ohuita kissankarvoja tunketui sieraimiini.

Avattuani  lopulta silmäni luin Virpi Pöyhösen romaania Hän rakastaa minua.Olen lukupiirin myötä kahlannut niin monta klassikkokirjaa, että tämän kehutun romaanin lukeminen tuntui naistenlehden selaamiselta, helpolta. Minun ei oikeasti pitäisi arvostella kirjaa, sillä olen vasta sen puolivälissä. Romaanissa käydään Japanissa ja puhutaan hikikomoreista, japanilaisista nuorista, jotka pakenevat stressiä linnoittautumalla huoneisiinsa. Voisin kenties ryhtyä keski-ikäiseksi hikikomoroksi. Ajatus on erittäin  houkutteleva.

Olen törmännyt hiljattain toiseen japanilaisperäiseen lääketieteelliseen ilmiöön nimeltään takotsubo. Siinä henkinen järkytys tai stressi laukaisee sydäninfarktin tyyppisen taudinkuvan ja EKG-löydökset, eikä sepelvaltimoissa kuitenkaan todeta mitään vikaa. Sydämen vasemmassa kammiossa havaitaan liikehäiriö, joka muistuttaa mustekalan pyyntiastiaa takotsuboa. Tänään pitänee katsoa yksi mielielokuvani: Lost in translation. Kummallisia nuo japanilaiset, melkein yhtä outoja kuin me suomalaiset.

Taidan ryhtyä hikikomoroksi vasta myöhemmin, sillä haluan käydä eurooppalisella ruokatorilla tuossa lähellä. Myytävänä on taas ainakin patonkeja, joita me tamperelaiset entiset savolaiset jonotamme. Näytti siellä olevan tarjolla myös italialaista jäätelöä. Minusta tulee osa-aika hikikomori. Nyt en taaskaan osaa lopettaa. Piste. Kopio tästä potilaalle ja lähettävälle lääkärille.

Se eikö todista, että muuduin...

Täytyy myöntää, etten ole musiikin suhteen ihan tässä päivässä. Pyöräillessäni kuuntelen usein Ylen Areenalta sellaisia ohjelmia kuin "Pop eilen ja toissapäivänä", "Nousevan auringon talo" ja "Kadonneen levyn metsästys". Jostain syystä lapsuudessa kuullut laulut ovat painuneet mieleeni parhaiten. On nostalgista kuunnella sellaisiakin kappaleita, joista en silloin edes pitänyt tai en ainakaan myöntänyt pitäväni, sillä olen aina teeskennellyt olevani hienompi kuin olen. Vaikka minut ensi yönä herätettäisiin syvästä unesta ja  käskettäisiin laulaa "Vanha holvikirkko" tai  "Polttaa kesäkatu miestä..."  niin muistaisin sanat virheettömästi. Laulaisin myös "Se eikö todista, että muuduin..." samoin kuin aikoinaan sen kuulin, sillä minusta Danny ei muuttunut vaan muuddui. Sittemmin kansainvälisten hittien suomentaminen loppui ja mahdollisesti jouti loppuakin.

Bruce esiintyy tänään Turussa. En ole siellä. Olen kuullut miestä livenä kahdesti. Toisen kerran nautin hänen esiintymisestään Philadelphiassa valtavassa täpötäydessä urheiluhallissa, jossa Brucen konsertteja pidettiin viitenä perättäisenä iltana. Konsertti kesti monta tuntia ja me suomalaiset erotuimme muusta porukasta hillityn käytöksemme vuoksi. Amerikkalaiset irroittivat  heti keikan alussa persauksensa penkistä ja villiintyivät. Yleisö koostui valkoihoista ja keski-ikäistä amerikkalaisista ja meistä muutamista suomalaisista. Jos Kari Tapio nousisi haudasta ja vetäisi vielä yhden konsertin, niin se  keräisi luultavimmin samantyyppistä yleisöä. No on se Bruce ihana, lihaa ja verta sekä rockimpi ja elävämpi kuin Kari Tapio parka.

Häät

Katsoin englantilaista häädokumenttia. Kärsin jonkilaisesta perverssista hääfiksaatiosta. En ole koskaan henkilökohtaisesti haaveillut hääjuhlista. Menin aikoinaan naimisiin maistraatissa, jossa herra maistraatin kesäsijainen luki vihkilitaniat pahviselta lunttilapulta. Olin pukeutunut harmaaseen kesämekkoon ja kiinantossuihin. Minulla oli suuri vatsa (suvussamme ovat morsiamet perinteisesti olleet raskaana). Sulhasella oli yllään oman isänsä ompelema harmaavalkoraitainen paita, jossa oli pienet pystykalukset. Huomautettakoon, ettei ex-appeni ollut mikään harrastelijaompelija vaan tunnetun naistenvaatefirman mallimestari aikana, jolloin Suomessa vielä valmistettiin vaatteita suuressa mittakaavassa.

Tässä dokumentissa miehet pukeutuivat shakettiin (tämä on heitto, minulla ei ole aavistustakaan miltä shaketti edes näyttää) ja naiset oli upotettu tylliin. Eräs haastatelluista naisista oli avioitunut kahdeksan kertaa, viimeisimmissä häissään tämän keski-ikäisen naisen selkään oli kiinnitetty keijun siivet. Avioliitto kesti vuoden. Yritän ymmärtää. Yritän todella.

Kuuntelin tänään informaatiotilaisuutta valtion tarjoamasta tutkimusrahoituksesta, joka on pienentynyt merkittävästi. Mistä enää saadaan kaupallisiin intresseihin sitoutumatonta tutkimusta eri hoitovaihtoehdoista, kun rahaa ei ole? Lisäksi tutkimustyön byrokratia on käynyt niin massiiviseksi, että hyväkin idea hautauu sen alle.Mitäpä moisesta pulttia ottamaan, minä vaan katselen hääohjelmia.

Susi-Kalle

Päätyäkseen kirjailijaksi on elettävä kirjailijan elämä. Kirjailijan elämä koostuu kirjailijan päivistä, joka taas koostuu kirjailijan tunneista.

Herään viiden jälkeen. Kissa surraa vieressäni. Tönin kissaa loitommalle, sillä en ole vielä antanut sille anteeksi, että se on nakertanut poikki orkidean kukkavanat. Avaan puhelimen ja katson onko eilisiltainen FB-keskustelu edennyt ja millaisiin filosofisiin sfääreihin. V on FB:ssa sitä mieltä, että hänen viimeaikainen hyvä onnensa johtuu Susi-Kallen suopeudesta. Susi-Kalle päättää elämämme kulusta. V:n mukaan Susi-Kalle sai tarpeekseen V:n melodramaattisesta käytöksestä ja teki hänen elämästään onnellisen. Toivon, että nyt kun Susi-Kalle on järjestänyt V:n elämän, hän alkaisi nostaa minun elämäni laatua. Jotta Susi-Kalle puuttuisi elämääni on minun kuulemma Susi-Kalle ekspertin mukaan herätettävä ystävät toistuvasti aamuyöstä ja itkettävä puhelimeen sekä käytettävä holtittomasti alkoholia niin arkisin kuin viikonloppuisinkin. Join lukupiirissä kaksi lasia Cavaa ja heti sain kaksikin erittäin ilahduttavaa sähköpostia.

Nyt harhauduin päiväni kuvailemisesta. Teen sen preesensissä, kuten ehkä jo havaitsettekin. Jumppaan makuuhuoneen nukkamatolla suppeat tiibetiläiset riitit, käyn suihkussa (en pese hiuksiani tänään, sillä pesin ne eilen, huomenna pesen ne taas) ja syön appelsiinin. Yritän syödä vähän, sillä haluan näyttää hyvältä yhdistyksemme kokouksessa, jonka puheenjohtaja siis olen (tehtävään ei onnistuttu huijaamaan ketään toista). Puen päälleni kevättakin. Siitä irtoaa nappi, joka kierii sängyn alle. Puen päälleni nahkatakin.

Töissä kuulen ilokseni, että saan vastailla tällä viikolla konsultaatiopuhelimeen. Pidän vastaanottoa. Yksi potilas ei tule: pääsen kahville.

Nyt seuraa päivän kliimaksi: käyn pankissa. Saan vuoronumeron virkailijalta, joka on pukeutunut tummansiniseen jakkupukuun. Anteeksi kritiikkini, mutta minusta olisi paljon mukavampaa käydä pankissa, jos virkailijat pukeutuisivat mielikuvituksellisemmin. Toisaalta pankissa asioimisen ei kuulu olla mukavaa.  Tarkkailen muita odottajia, sillä eihän minulla ole muutakaan tekemistä Salissa istuu nuoria tyttöjä ja poikia. Antavat näemmä nykyään lapsille asuntolainoja. Lopulta tulee vuoroni asettua lasikoppiin yhdessä nuoren miesvirkailijan kanssa. Tuntuu kuin istuisi akvaariossa, jossa ei ole vettä. Saan uuden Visa-kortin. Nuori pukumies kertoo, että korttini vaihdettiin todennäköisesti siksi, että jostakin on saattanut vuotaa korttien numeroita vääriin käsiin. Tämä on kuulemma varmennustoimenpide, mitään pahaa ei ole oikeasti sattunut. Olen iloinen, nyt pääsen todennäköisesti eräästä kuukausimaksusta, jonka maksamisen lopettaminen on osoittautunut vaikeaksi, jopa mahdottomaksi.

Käyn Akateemisessa ja ostan Don Quijoten, joka on seuraava lukupiirikirjamme. Onneksi aikaa on runsaasti, sillä tuo klassikkoteos on melkoinen tiiliskivi. Unohdan heti romaanin sovituskoppiin, mutta kukaan ei onneksi ehdi varastaa sitä.

Syön jäätelön. Menen kirjastoon ja luen Kodin Kuvalehden. Nyt olen kotona ja odotan mitä Susi-Kalle on varalleni suunnitellut.

Onko tämä kirjailijan elämää? Ei ole, sanon minä.Ilmanko minusta ei tullut kirjailijaa. Cervantes julkaisi menestysromaaninsa vasta 58-vuotiaana, mutta eli kyllä sitä ennen mielenkiintoisen elämän.Menestysromaani alkaa näin: Joutilas lukijani, uskot varmaan vannomattakin, että olisin halunnut tämän kirjan, henkeni hedelmän, olevan lapsista kaunein, hauskin ja älykkäin.

Lapsuuden kulta-aika

Löysin netistä kuvan mummolan rannasta. Ei se enää ole mummolan ranta. Kuva herätti muistoja, joiden myötä päädyin taas kerran siihen, että nykyään kaikki on paremmin.

Kuvasta puuttuu laituri, jolla pestiin astiat. Kattilat upotettiin veteen likoamaan ja pian ne olivat täynnä pikkukaloja, jotka nauttivat ruoantähteistä, joita kattiloihin oli jäänyt, vaikka ne tarkasti tyhjennettiinkin. Mummolan sääntöjen mukaan laiturilta ei saanut onkia. Kaloja nimitettiin elättikaloiksi. Muistaakseni rannassa seisoi myös sysimusta pata. Taempana lenksotti parhaat päivänsä nähnyt savusauna, josta mummo kävi aina kerran vuodessa järvessä kastautumassa. Koko serkkujen rivi seurasi tätä suurta tapahtumaa. Mummo oli mielestäni tuolloin ikivanha. Mummon nilkassa oli säärihaava, josta kerran suihkusi verta. Jos lääkärinapua olisi tarvittu, olisi pitänyt soutaa vastarannalle, josta kulki mutkainen hiekkatie, jonka muistamisesta tulee vieläkin oksennus kurkkuun. Siitä olisi ollut matkaa kirkonkylälle vielä parikymmentä kilometriä. Puhelinta ei tuolloin mummolassa ollut.

Saunan vieressä aukeni viivasuora kasvimaa, jossa kasvatettiin retiisejä, porkkanoita, punajuuria, salaattia, lanttua, tilliä ja persiljaa. Tiskaamisesta ja kasvimaan kitkemisestä sain ensikosketukseni työntekoon. Työstä ei tosin maksettu palkkaa. Kasvimaan takana viljeltiin perunoita ja perunapellon takana kasvoi ohraa. Mummo käski serkkujen ottaa minusta esimerkkiä. Minua itketti, sillä en tiennyt mitä esimerkki tarkoitti.

Mummolan pihassa tepasteli muutama kana, joita serkut jatkuvasti rääkkäsivät. Serkku irrotti kärpäseltä koivet. Toinen serkku keräsi perhosia, jotka pistettiin lasipurkkiin. Purkissa oli eetteriin kastettua pumpulia. Myöhemmin perhoset keihästettiin nuppineuloilla ja kiinnitettiin valkoiseen alustaan.

Navetassa asustivat lehmät, jotka villiintyivät kun vihdoin keväällä pääsivät pimeästä ja tunkkaisesta navetasta ulkoilmaan. Tallissa oli hevosen asunto. Vaari rakensi itse reen hevosen perään. Talvella järvestä sahattiin suuret kimpaleet jäätä, ja kuljetettiin reellä kuoppaan, jossa jää ei kesän aikana ehtinyt sulaa. Mummo kyykki kukkapenkissä ja keräsi pihamaalta tuulen mukana sinne lennelleet puunoksat.

Kukaan ei vahtinut tekemisiämme. Uimassa kävimme keskenämme. Suuri hupi oli kisa, jossa yritimme kestää mahdollisimma pitkään sakeaanaan savua täynnä olevassa lämmitettävässä savusaunassa.

Luin mummolan kirjat moneen kertaan. Niitä olikin joka makuun: Hilja Valtosen "Neiti talonmies" oli suosikkini, Aino Räsäsen "Soita minulle Helena" menetteli. Vähiten pidin kirjasta, joka kertoi karhunmetsästyksestä. Näiden kolmen lisäksi kirjahyllystä löytyi Mathilda Wreden elämänkerta, raamattu ja virsikirja.

Illalla saunan jälkeen juotiin makeaa teetä, johon kastettiin mummon tekemiä korppuja. Mummo viihdytti meitä ja itseään lukemalla ääneen K-vesi lehdestä ja Iisalmen Sanomista uutisia hukkumisista ja kammottavista murhatöistä, joita ympäri maailman sattui yhtenään.

Anybody can do what I do

Pyöräilin tänään töihin vasta yhdeksäksi, mikä oli omiaan pienentämään ikävästi marttyyriuskerrointa. Aloitin oman termisen kevääni jättämällä sukkahousut pois ja vaihtamalla toppatakin nahkatakkiin. Nyt odotan puhelinsoittoa (tällä kertaa toivon ettei puhelin soi). En uskalla tehdä oikein mitään, sillä minulla on taikauskoinen vakaumus siitä, että jos ryhdyn johonkin puuhaan, niin kutsu käy.

Katsoin töistä kotiin pyöräillessäni puita sillä silmällä, että saattaisiko niissä kiipeillä. Kovin olivat hennot nuo tamperelaisten puiden oksat, niillä kiipeileminen olisi uhkarohkeaa. Pitänee luopua kiipeilyajatuksesta ja jatkaa eloa yltiökonservatiivisesti maankamaralla.

Eteiseni seinällä roikkuu Andy Warhol -kalenteri. Hankin joka vuosi taidekalenterin sivistääkseni ja viihdyttäekseni itseäni. En merkitse kalenteriin mitään, sillä käytän puhelimen kalenteria kalenteritarkoitukseen. Tämä seinäkalenteri tyydyttää esteettisiä tarpeitani (niitäkin siis on). Tänä vuonna kalenterista löytyy joka kuukausi taitelijan ajatus. Toukokuun ajatus on:"Anybody can do what I do." Jos Warhol ajatteli näin, niin miksen minä. Mietin taiteilijan ajatuksen taustoja: onko kommentti tarkoitettu niille, jotka sanovat nykytaiteesta  "lapsikin osaisi tuollaisen maalata".

Pohdimme kirjoitusryhmässä, miksi kukaan meistä ei kirjoita rakkaudesta tai seksistä. Seuraavaksi kerraksi pitäisi kirjoittaa rakkaudesta. Rakkaudesta kirjoittamattomuus ei johdu ryhmämme iästä, sillä useimmat meistä ovat nimenomaan rakkausiässä. Nyt joku heti kirjoittaa kommentin, jossa vakuuttaa rakkauden koskettavan kaiken ikäisiä. Kuitenkin kaikkein pakkomielteisin rakkauden etsintä sijoittuu nuoruuteen.

Kaipa minä kuitenkin olen romantikko. Katson sarjaa Vallan linnake (olen asian täällä moneen kertaan maininnut). Sarjassa käytetään perinteistä kaavaa (koskee siis erästä naista ja miestä): ensin he rakastavat toisiaan, sitten he eivät rakasta (vaikka kuitenkin rakastavat), he riitelevät, on väärinkäsityksiä ja lopulta he löytävät toisensa. Olen sarjan nauttimisessa viimeksi mainitussa kohdassa. Nyt en uskalla jatkaa katsomista, sillä pelkään heidän rakkautensa särkymistä. Mitään niin v-mäistä ei käsikirjoittaja saisi katsojalle tehdä.

Kiipeilypuu

Imagessa on pitkä juttu pyöräilystä, joka on siis tästä päätellen muotia.  Lehdessä mainittiin, että aiemmin pyöräily Tampereen keskustassa oli härkätaisteluakin vaarallisempaa. Nyt Tampere on valittu vuoden pyöräilykaupungiksi. Kaikki on täten mahdollista, jopa pohjalta nouseminen.

Minulla on huono itsetunto. Itsetuntoni on sillä tavalla huono, että tarvitsen kehumista säännöllisin välein. Kun johonkin asiaan panostaa, niin siitä tulee lopulta positiivista palautetta. Pian kuitenkin kaikki tottuvat siihen, että teet jonkun asian noinkin surkeista lähtökohdista huolimatta hyvin. Ylistys loppuu. On joko oltava vielä parempi tai hankittava joku uusi pärjäämisalue. Yksi varteenotettava vaihtoehto on, että tyydyn lopultakin siihen etten ole lainkaan erityinen.

Joillakin ihailemillani henkilöillä on sellainen käsitys, että television katselu on ajanhukkaa. Ansaitakseni tämän turhan huvin, raahaan olohuoneeseen silityslaudan ja -raudan ja silitän suuren kasan pyykkiä samalla kun naureskelen Solsidan sarjan henkilöille ja huomaan olevani pyykkikasoineni ihan yhtä naurettava kuin sarjan snobimaiset hahmot. 

Italo Calvinon romaani Paroni puussa on seuraava lukupiirikirjamme. Olen kohtalaisesti aikataulussa, sillä olen saavuttanut sivun 175 (kirjassa on 248 sivua) ja urakan pitäisi olla valmiina sunnuntaina klo 17. Kirja kertoo kaksitoistavuotiaasta paroni Piavasco di Rondosta, joka ei halua syödä etanoita ja nousee tästä syystä puuhun, eikä laskeudu enää maankamaralle. Etanoilla paroni saadaan uskottavasti puuhun, mutta siellä pysyminen koettelee välillä uskottavuuden rajoja. Koska mies elää puussa, on kirjailijan pitänyt keksiä miten hän hankkii ruokaa, peseytyy, tekee tarpeensa ja rakastaa maahan koskematta. Täytyy olla seudulla tiheät ja vahvaoksaiset puut. Yritin miettiä, symboloiko puissa keikkuminen jotain, mutta en ole vielä päässyt asiasta perille. Ilman muuta kiehtova opus, sen tietää siitäkin, että se on julkaistu arvostetussa Tammen Keltaisessa kirjastossa. Suomennos on Pentti Saarikosken. Mitä muuten tarkoittaa suomennoksessa käytetty ilmaisu "luonnollinen setä".

"Lyhyesti sanoen, häneen on tarttunut tarinankertojan intohimo, jonka vallassa ei koskaan tiedä kummat tarinat ovat kauniimpia, nekö jotka todella ovat tapahtuneet ja nostavat mieleen menneiden hetkien meren, pienet tunteet, kyllästymisen, onnen, epävarmuuden, turhuuden, itseinhon, vai ne jotka itse on keksinyt, ne joissa edetään suurin linjoin ja kaikki näyttää helpolta, mutta mitä enemmän tarinaa kehittelee sitä enemmän huomaa rupeavansa puhumaan asioista, jotka on kokenut tai ymmärtänyt elävässä todellisuudessa".

Minun tekisi kovasti mieleni kiivetä puuhun. Kiipeän puuhun, enkä suostu päivystämään huomenna. Missä päin Tamperetta kasvavat parhaat kiipeilypuut?

Vajaa kahvikuppi

H kertoi personal trainereita välittävän firman nettisivuista, joissa poseeraa todella pelottavan näköisiä tyyppejä. Miehet ovat kaljuksi ajeltuja ja heidän naamansa näyttää olevan rutussa. He eivät kykene asettamaan käsiään pitkin kylkiään, sillä kainaloissakin pullistelevat lihakset. Naiset näyttävät muovisilta ja häijyiltä. Silkasta kauhusta nousisin sohvan pohjalta, joisin pelkkää proteiinijuomaa ja treenaisin kolme kertaa päivässä.

Minä haluaisin personal trainerin, joka harrastaisi kirjallisuutta, musiikkia ja taide-elokuvia. Toivoisin, ettei trainerin rintakehä olisi tynnyrimäinen eivätkä reidet kuin pulleat ylikasvaneet kesäkurpitsat.

Samalla sivulla mainostettiin kuuden viikon morsiusdiettiä. Homma menee näin: löydetään sopiva sulhasehdokas ja painostetaan mies kihloihin, joka onkin lupaus avioitumisesta. Seuraavaksi varataan kirkko, sovitaan kaaso, riitaudutaan kaason kanssa ja hankitaan uusi. Ostetaan hääpuku, jossa on kapea vyötärö. Puku ei mene kunnolla kiinni, mutta se korjautuu korsetilla. Hommataan hääpaikka, pitopalvelu, bändi ja valitaan häiden teemaväri. Häihin on aikaa kuusi viikkoa. Sovitetaan morsiuspukua, eikä se mahdu päälle. Juuri siinä kohtaa on kuuden viikon morsiusdietin paikka.

Menin eilen yhteen tamperelaiseen vohvelikahvilaan (niitä on kaksi,joista tämä on se uudempi). Ostin vohvelin ja kupin kahvia. Nainen heilutteli edessäni kahta kahvikuppia, joista valitsin suuremman. Hän kaatoi mielestäni kuppiin liian vähän kahvia ja huomautin asiasta ihan ystävällisesti. Hän sanoi, että kuppiin kaadetaan standardimäärä kahvia, että maidon käyttäjät saavat juomaa yhtä paljon kuin sitä käyttämättömät. "Voin minä laittaa tämän pienempäänkin kuppiin" sanoi nainen.Minusta olisi ollut järkevämpää kaataa kuppiin kannusta vähän lisää kahvia asiakkaan mieliksi. Nyt ärsyynnyin niin, että päätin kaihtaa tuota kahvilaa jatkossa. Minusta logiikka hieman ontuu, sillä maidon lutraajat saavat kuitenkin sen maidon ikäänkuin kaupan päälle. Minun olisi pitänyt pyytää maitoloraus johonkin erilliseen astiaan, ihan noin tasa-arvon nimissä.

Vanhenemisen teesit

Katsoin eilen Ylen Arenalta dokumentin Sinkkunaiset. Mihin naurettavuuksiin saattaakaan nainen venyä saadakseen miehen. Dokumentissa esiintyi 52-vuotias nainen, joka oli kiinnostunut nuorista miehistä. Hän pukeutui pubi-iltaan kuin entisajan Playboy-tytöt, vain pupun korvat puuttuivat. Samana iltana katsoin dokumentin, jossa Joanna Lumley (näyttelijä täyttää tänään 67 vuotta) kiertää Kreikkaa. Ohjelma oli hämmästyttävän kiinnostava, vaikka etukäteen mietin, että onhan tuo Kreikka jo nähty. Lumley taivastelee Akropoliksen hienoutta niin, että alkaa tuntua hieman teennäiseltä. Koska nainen ei ole juuri älykköjä näytellyt, vaan hänet tunnetaan parhaiten sarjasta Absolutely Fabulous, niin alkaa miettiä vetääkö hän ohjelmassa roolia vai onko oma itsensä.

Aloin pohtia, minkälainen vanha nainen minusta tulee. Lumley ei näytä kovin vanhalta, no hän onkin entinen valokuvamalli.

Uskallanko olla omanlaiseni vanha nainen? Jossain vaiheessa aloin sanoa tyttärelleni, etten voi tehdä jotakin, sillä olen jo niin vanha. Tyttären mielestä käytin ikääni tekosyynä välttyäkseni joiltakin asioilta. Teen blogiin oman vanhenemiseni teesit. Voihan olla niinkin, etten edes elä vanhaksi, mutta kaiken varalta:

1. Olen sopivan ikäinen
2. Olen kiinnostunut maailmanmenosta, myös siitä mitä nuoret puuhaavat
3. Voin mennä mihin tahansa
4. En päivittele, miten paljon paremmin asiat olivat ennen (eivät nimittäin olleet), en kauhistele nuorten tekemisiä vaan ainakin yritän ymmärtää
5. En kadota seksuaalisuuttani
6. Pidän huolta itsestäni
7. En erakoidu, en katkeroidu
8. Minusta ei tule vittumaista (tai lakkaan olemasta vittumainen, toisinaan on kylläkin pakko, jälkeenpäin aina kaduttaa)
9. En pukeudu tanttamaisesti
10. Yritän oppia uutta

Nyt suihkuun ja sitten ystävien ja työkaverien laulua kuuntelemaan. En laita päähäni ylioppilaslakkia, sillä koira söi sen.

Unohdin yhden teesin. Puhu lyhyesti ja mene nopeasti asiaan. Ketään ei kiinnosta kovin seikkaperäiset jutut 40 vuoden takaa. Iäkkäillä ihmisillä on usein tapumusta puhua liian laveasti. 

Ehdin ennen äskeistä lisäystä käydä laulaa luikauttamassa "Kenen joukossa seisot?" ravintola Teatterinkulmassa. Tiedä häntä niistä joukoista. Tulin jo kotiin pesemään pyykkiä. Priorisoin aina kotityöt korkeimmalle tasolle.