Romanttista luettavaa

Katsoin Ylen Areenasta sympaattisen dokumentin Kutkuttavan ihanat kirjat. Ohjelma kertoo seitsemänkymppisestä yksin asuvasta miehestä, joka kirjoittaa Harlekiini kirjoja. Ohjelmassa näytettiin kuinka mies istui keittiön pöydän ääressä teetä siemaillen ja näpytteli läppärilleen  "Ken liututti Samathan  rintaliivien olkaimet alas...". Miehen munamaista päätä reunustivat harmaat hiukset. Hän arveli väsänneensä 50 teosta naisten nautittavaksi. Dokumentti kertoi myös miehestä, jonka kuva on komistanut 200 romanttisen pehmeäkatisen kirjan kantta. Siinä seurattiin noiden kirjojen lukijoiden elämää ja unelmia eri puolilla maailmaa. Kaikkiin dokumentin henkilöihin suhtauduttiin kunnioittavasti. Dokumentti voi muistuttaa fiktiota, noista ihmisistä olisi voinut tehdä fiktiivisen elokuvan. Tarinoita ei tarvitse keksiä, niitä on joka puolella.

Minulla on nyt sitten Budhalaisen nunnan siunaama naru ja Valamosta ostettu muovipintainen Konevitsan Jumalanäidin ikonin kuva. Ikonin kuvan sain ortodoksiselta naiselta, joka oli työkaverini. En uskalla ottaa sitä pois lompakostani. Olisi ikävää, jos lentokone, jolla matkustan putoaisi maahan ennen lentokenttää koska en ollut kantanut muoviläpyskää mukanani. Olen vastuussa usean ihmisen hengestä. Tästä lähtien on huolehdittava, että narukin kulkee mukana. Työkaverini siunautti Pääsiäisen aikaan pullan papilla.

Minäkään en siis ole kovin rationaalinen vaikka teeskentelen sitä olevani.

Siunattu naru

R antoi meille kirjoituskurssilaisille joululahjaksi thaimaalaiset narut. Naruja oli siunaamattomia (kauniimpia) ja siunattuja (rumempia). Minä valitsin siunatun narun, sillä olen syvällinen ihminen, arvostan sisältöä, en koreaa ulkokuorta.

Minun piti mennä konserttiin ystävän kanssa, jolle uskalsin vasta tällä viikolla kertoa lippujen kohtalon (hain varatut liput pari päivää liian myöhään, enkä saanut niitä, en kiroilemalla, en maanittelemalla, lahjoa en Tampere-talon lippumyyjää yrittänyt). Koitin lievitellä töppäystäni ehdottamalla vaihtoehtoisia ajanviettotapoja. Tänään siunattu naru yllättäen järjesti meille liput (M:n poika hieman auttoi, samaten Huuto Net).

Siunatun narun voi solmia ranteeseen, mutta miten on suihkun laita, kestääkö siunaus vettä ja suihkuvaahtoa. Kylpyhuoneen seinälle on laitettava naula, johon voin ripustaa siunatun narun. Yhden naulan yläpuolella lukee nimeni, toisen yläpuolella Vieras ja kolmannen Siunattu Naru.

Kirjoitin kurssilla syvällisen tarinan nimeltään Rouva näkkileipä. Saan siitä Finlandiapalkinnon, sillä onhan minulla nyt siunattu naru.

Blogiini on löydetty hakusanoilla Rehevä perse, Alaston näyttelijä, Alaston näyttelijä blogi  ja Nelikulmainen valkoviinipullo.

Luonnonlaki

Luen ihastuneena naistenlehtijuttuja kodeista, joiden ruokapöydän ympärille mahtuu sekalainen kolmenkymmenen hengen äänekäs, boheemi ystävä- ja sukulaisjoukko. Kuvitelmissani tietysti heilun kaiken keskipisteenä ja taion tyhjästä persoonallisia herkkuruokia yllätysvieraille. Ihanteenani on se kirjailija Manninen (en ole lukenut hänen kirjojaan), mutta hänen pihapiirissään asuu myös entinen mies perheineen ja kaikki on niin runsasta ja kodikasta. Karu totuus on, että sukulaisista pidän yhteyttä vain omiin lapsiini, vanhempiini ja kahteen siskooni. Pääasiassa kommunikaatio heidän kanssaan tapahtuu puhelimitse ehkä tytärtäni lukuunottamatta. Välillä olemme riidoissa jostain mitättömistä syistä ja puheluihin tulee taukoja, mutta noin yleisesti pidämme säännöllisesti yhteyttä toisiimme. Unohdin, että yksi serkku on FB-ystäväni, onnittelin hiljattain häntä syntymäpäivän johdosta.

Eilen luonani kävi kuusi vierasta, jotka olin tunkenut pienen "kätevän", levitettävän  IKEA-ruokapöydän ympärille. Istuu sen pöydän ääressä missä kohtaa tahansa, niin koivet tökkäävät pöydänjalkaan. Kun katoin pöytään astiat niin mitään muuta ei enää siihen mahtunutkaan. Ei edes viinipulloa. Pöydän ympärille oli tungettu kolmea erilaista tuolimallia, neljä omaani (valkoisia moderneja italialaisia) , kaksi vanhempieni vanhaa jakkaraa ja yksi heidän hylkäämänsä puunvärinen tekovanha tuoli. Muonituskapasiteettini oli äärirajoilla. Kaikesta huolimatta vieraat viihtyivät. U toi minulle nipun Parnassoja, jotka olen rennosti pinonnut olohuoneen pöydälle tyyliin "täällä asuu kulttuuri-ihminen".

On olemassa sellainen luonnonlaki, jonka mukaan, kun näet sellaisen ihmisen, jonka silmissä haluaisit olla edes siedettävän näköinen, niin törmäät häneen ilman meikkiä kuraisissa lenkkivaatteissa ja tukka lätässä. Minulla on sellainen kävelytyyli, että kura kiipeää ylös lahkeita, jos käyn lyhyemmällä lenkillä kura ulottuu  polviin saakka, pidemmällä reidetkin ovat ruskeissa kuralänteissä. Istuin kesken lenkkini kahvilla eräässä kahvilassa, jonne saapui puolituttu mies, jolla nyt ei oikeasti ole mitään väliä, mutta yksi juttu kuitenkin vähän nolottaa. Yritin teeskennellä näkymätöntä. Tuijotin Hesarin kuolinilmoituksia hyvin kiinteästi sen ajan kun hän asioi kassalla.  Minusta tuntuu, että hän katsoi pitkään, mutta minä tyttö tillotin niitä kuolinilmoituksia. En ole edes ihan varma oliko kyseessä kuitenkin joku ihan vieras tyyppi, sillä katselin niin intensiivisesti niitä ristejä, enkeleitä ja purjelaivoja.

Lauantain harras taatelikakku

Leivoin eilen taatelikakun. Keitin taatelit sokerivedessä ja lisäsin joukkoon 200 gramman voiklimpin. Sen jälkeen vatkasin sekoitusta. Nyt paitani etumusta kirjoo ruskeiden rasvaläikkien rivi.  Hyvää tuli kuitenkin. Kuuntelin lauantain toivottuja ja maistelin taatelikakkua. Ensimmäisenä soitettiin Hoosianna ja minä pyyhiskelin silmäkulmiani vaikken erityisen uskonnollinen olekaan. Minut valtasi lievästi melankolinen rauha, lähes onni, vaikka paidassani näkyivät edelleen ruskeat rasvatahrat. Toisaalta niitä ei huomannut kukaan muu kuin minä ja ainoastaan jos vilkaisin peiliin.

Lauantain toivottuja kuunneltiin lapsuudessani mummolassa: ohjelma alkaa klassisella musiikilla ja päättyy iskelmiin. Lapsena odotin viimeisiä levyjä, nyt pidän eniten ensimmäisistä. Ympyrä on sulkeutunut. Eilen harras tunnelma katkesi viimeistään saksalaiseen iskelmään.

Pidän lauantai-illan televisiosarjasta Viimeistä päivää. Se kertoo melanoomaa sairastavasta keski-ikäisestä naisesta, joka ei ole kertonut omaisilleen lähestyvästä kuolemasta. En ole seurannut sarjaa ihan alusta lähtien. Nyt kun olen vähitelleen tutustunut sen henkilöihin olen alkanut pitää heistä. Eilen melanoomaa sairastava nainen vieraili isänsä luona veljensä kanssa ja puhui ensimmäistä kertaa isälleen suoraan. Veli on asettautunut kilpailuyhteiskunnan ulkopuolelle ja matkalla siskokset dyykkasivat ruokaa. Nainen ripotteli äitinsä tuhkan mereen. Voiko olla suurempaa tabua kuin kuolema. Tässäkin aihetta tavallaan piilotellaan.

R kertoi miehensä kuolemasta ja siitä kuinka paljon tuhkaa uurnassa oli. Sitä riitti moneen kohteeseen leviteltäväksi. Muistelen, että jossain Henrik Tikkasen omaelämänkerrallisessa teoksessa taiteilija karisti taksin takapenkillä tupakastaan tuhkaa isänsä uurnaan.Ele oli syvän halveksunnan osoitus.

Aamulehti uutisoi, että joka kymmenes potilas joutuu sairaalahoitonsa aikana hoitovirheen kaltoinkohtelemaksi. Luku tuntuu suurelta, mitenköhän tämä virhe on määritelty? Epäilen, että osa valitettavista virheistä  liittyy huonoon tiedonkulkuun. Enää hoitajat eivät pidä raportteja, vaan kaikki kirjataan iki-ihanaiseen potilastietojärjestelmään. Lehdessä kehoitetaan tarkkaavaisuuteen sekä potilaan, että omaisen taholta. Kannattaa kyylätä jatkuvasti töppäilevää henkilökuntaa. Omasta näkökulmastani hoidon onnistumista edistäsi myös se, että potilaat ottaisivat reseptinsä ja lääkelistansa mukaan kun tulevat lääkäriin. Sitäpaitsi olisi hyvä, jos he noudattaisivat hoito-ohjeita tai ainakin kertoisivat, jos eivät noudata. Lopulta meidän on tehtävä parhaamme ja potilas saa tehdä miten haluaa. Hänellä on täysi määräysoikeus itseensä vaikka hänen toimintansa ei meidän mielestämme olisi järkevää. Siitä ei voi valittaa mihinkään vahinkolautakuntaan.

Mitään ei tapahdu

Kuulin toissapäivän ystävältäni, että sekä töissä, että kotona oli tapahtunut erittäin hyviä asioita. Iloitsin hänen puolestaan. Eilen ystävä joutui työmatkalla ikävään onnettomuuteen ja hän makaa nyt sairaalassa. Hän paranee, mutta tämä on osoitus siitä, että kaikki voi sekunneissa kääntää kurssiaan.

Katsoin illalla Ylen Areenasta ohjelman Theroux ja vihatut Phelpsit. Ohjelma kertoi USA:sta ja fundamentalistikristitystä lahkosta, joka on herättänyt vihaa osoittamalla mieltään mm. sotilaiden hautajaisissa. Heidän mielestään ystäväni onnettomuus olisi ollut Jumalan rangaistus, josta he riemuitsisivat. Tsunami ja muut luonnonkatasrofit saivat heidät iloitsemaan: Jumala rankaisi syntisiä. Koko porukka laskeutui suoraan helvetin pätsiin. Lahkon lapset seisoivat tien varressa homojen helvettiin joutumista julistavia banderolleja heilutellen. Seurakunnan johtaja piti juutalaisvihaa uhkuvan puheen. Miltä tuntuu elää elämää, johon ei epäily kuulu? Kaikki on selkeää kuin kirkas pakkaspäivä.

Miksi moista pitää katsoa? Tarina vangitsee, vaikkei haluaisi. Kummallista nähdä uskonlahkolaisten alati hymyyn jähmettyneet naamat. Kun äiti kertoi, ettei ole lastaan nähnyt neljään vuoteen ja että lapsi joutuu helvettiin, niin hänen kasvojaan koristi virne, joka Suomessa nähdään vain lottovoittajan kasvoilla. Lottovoittajan hymy kestää noin viisi sekunttia ja sammuu. Muutenhan muut tulisivat kateellisiksi. Näillä iloinen ilme säilyy ikuisesti.

Eila Roine kertoo 80-vuotis haastattelussaan, että Tampereella saa olla rauhassa: mitä me ny ruvetaan sille puhuun, ei me sitä tunneta. Kävimme aikoinaan katsomassa Kuopion kaupunginteatterissa, kun Vili Auvinen ohjasi jotain Dario Fon näytelmää. Nuorena tyttönä kaukoihastuin ohjaajaan, joka ei ollutkaan kuin Heikki siinä nolossa sarjassa Heikki ja Kaija. Sarjassa ei tapahtunut mitään. Siinä juotiin kahvia. Siitäköhän johtuu, että edelleen pidän elokuvista, joissa ei tapahdu oikein mitään.

Aion tänään leipoa taatelikakun. Huomenna on Lukupiirin pikkujoulu. Täytynee suunnistaa taatelikauppaan.

Toinen viikonlopun runo melkein unohtui, sekin arvioidaan Runoraadissa 27.11. Teoksesta Yhteisessä sateessa. Kuusi unkarilaista runoilijaa, WSOY 2006

Aladár Lászlóffy: PYHÄ PALUU TAKAISIN

Mietin ruumiin katoavaisuutta.
Talvisia keskustelujani varmasta kuolemasta
varmasti kuolevan kanssa, sairasvuoteen
ja kohta lumella katettavan kummun vaiheilla
hän vielä kuuntelee minua, kyselee asioita, odottaa lohdutusta,
ja salaa hän odottaa varmuutta, jonka aavistaa
armeliaista valheista huolimatta.
Mietin ruumiin pysyväisyyttä.
Minulle on jo sama mitä siitä tiedän,
mitä itsestäni, ihmisen kohtalosta ja anatomiasta,
yksisoluisista eliöistä ja solujen jakautumisesta
monisoluisissa, monia monituisia aavistelevissa –
siis hiukan tyhjää enemmän –
istun yhdessä hänen kanssaan, heidän kanssaan, kaikkien kanssa,
täällä tai sitten korkeammalla, lahoavalla
penkillä, vuorenrinteellä, niin kuin hiljaa kolkuttelevassa
henkilöjunassa, ja minä tiedän varmasti, että
syntyessä alkaakin
pyhä paluu takaisin.

Välttelyä

Tänään on viimeinen kirjoituspäivä tällä erää, joudun kyllä käymään myös työpaikalla. Huomasin,ettei artikkelia voikaan tehdä niin kuin alunperin suunniteltiin ja että kaikki on laskettava uudestaan. Toisaalta se datan pyörittely tilasto-ohjelmalla on tosi mielenkiintoista, eikä ollenkaan vastenmielistä. Kuitenkin työlle on joku käsittämätön este. Haluan saada jutun valmiiksi, vaikkei se siltä näytä.

Mistä johtuu, että kun pitäisi tehdä jotain, niin tuntuu hyvin tähdelliseltä tehdä jotain muuta. Claes Andersson kertoo kirjassaan Luova mieli. Kirjoittamisen vimma ja vastus., että kun hänen piti kirjoittaa teos loppuun, niin hänelle tuli pakottava tarve lähteä hankkimaan punaista pannumyssyä, Kun minun olisi tehtävä tuota ammatillista artikkelia niin saan kyllä päivitettyä blogia, käytytä lenkillä, siivottaua, mitä vaan kunhan en pääse tekemään sitä mitä pitäisi. Työskentelin eilen kirjastolla ja löysin itseni selaamasta kirjaa Puolustusvoimien autovarikko 1939-2007.

Eräs poliitikko ja pappismies on pyytänyt anteeksi härskejä vitsejään. Itse olen työurani aikana kuullut alatyylin juttuja tietyiltä entisiltä työkavereiltani niin paljon, että on vaikea keksiä mitään, mikä voisi hätkäyttää. Jostain syystä jutut eivät ole tuntuneet loukkaavilta. Kyse on ehkä sävystä. Usein on naurattanut niin, että vatsaan on koskenut. Pappismiehen halauksia ja tokaisuja kukaan ei kokenut uhkaavaksi, ainoastaan noloiksi. Ehkä ne eivät ole olleet ikäänkuin todellisia. Jos kolmevuotias uhkaa tappaa sinut niin se ei ole pelottavaa. Tässä lienee kyse samasta asiasta.

Viikonlopun runo on seuraavan Runoraadin  (27.11, Teema) runo: teoksesta Runoilevien naisten kaupunki, uutta ranskankielistä runoutta, Tammi 2010

Marie-Claire Bancquart: KYLLÄ, VÄLITILA


Kuvittelet siis pääseväsi
välitilasta?
Se on sinussa joka solussa
et voi vetää siitä
yhtäkään lankaa
ilman että
purkautuisit itse kuin nailonsukka.
Outoa kyllä,
kiinnikekin on olemassa:
olet osa pientä ja olennaista hyppäystä
kohti
kuilun alkua
ja
ilon alkua.

Kasat

Kännykkä herätti minut tänään vasta seitsemältä. Tavallisesti nousen jo kuudelta, joten tunnen itseni lähes hyvin levänneeksi. Aamun ensimmäisen puolituntisen käytin älypuhelimen latausjohdon etsintään. Johto oli luikerrellut kiusallaan sängyn vieressä makaavan kirja- ja artikkelipinon alle.

Luin jostain naistenlehdestä ammattilaisesta, joka käy kodeissa purkamassa ja hävittämässä tavarapinoja. Niitähän ei näy sisustuslehtien kuvissa. Istun olohuoneen sohvalla. Vanhalla sohvapöydällä (löytynyt vanhan neljän asunnon puutalon vintiltä Kuopiosta, osittain entisöity, kaunis) makoaa kaksi kaukosäädintä, Jari Tervon kirjastosta lainattu äänikirja Ohrana ja kissanlelu. Pöydän alatasanteella lojuu käsityö, kaksi muistivihkoa (suuria oivalluksia varten, joita ei kuitenkaan tule, ne sisältävät pari sivua erittäin pieniä kirjoitusideoita), kissan harjoja ja kampa, kaksi kaukosäädintä, johto (?), liina, jolla voi puhdistaa lahjaksi saatua teräksistä aaltomallista tarjotinta (en ole koskaan sitä käyttänyt, en liinaa, enkä astiaa). Edellä mainitut esineet olen latonut  viiden vuoden takaiseen joululahjaan, Pentikin kulhoon. Kulho on sellainen, jolle on vaikea keksiä käyttötarkoitusta. Paperia ja lehtiä kertyy kaikkialle. Esitelmiä varten tulostelen artikkeleita, Viidasta syydetään jatkuvasti kuolematonta materiaalia paperille tulostettuna. Jos en tarmolla välillä hävittäisi tuota paperimäärää, niin lopulta en itse enää mahtuisi kotiini.

Lenkkeilin eilen Pyynikillä. Omistan sadetta pitävät lenkkihousut ja takin. Mustat housut jostain syystä imevät itseensä kaiken kissankarvan.  Vaalea karva tunkeutuu tekstiiliin niin tiukasti, ettei sitä saa poistettua millään menetelmällä. Olen kääntänyt asian positiiviseksi: housut ovat lämpimät. Metsäpolulla oli pimeää (voiko lähes keskellä kaupunkia risteäviä lenkkipolkuja mainita metsäpoluiksi?), sade ja märkä lätäkköinen maa imi harvahampaisen katuvalojonon kajastuksen. Kuuntelin kuulokkeista Jari Tervon Ohranaa ja minua alkoi pelottaa. Kävelyn sijaan hölkkäsin henkeni kaupalla. Taivaalta ei kuitenkaan satanut pommeja, enkä tavannut yhtään desanttia.

Kuuntelen sadetta ja tuijotan  pimeyttä. Pidän pian kisulle esitelmän, jonka esitän viideltä ihmisyleisölle. Testaan kaikki esitelmäni eläimillä.

Matematiikka on runoutta ja piinaa

Olen suuressa turhautuneisuuden tilassa. Yritän saada jotain järkeä artikkeliin, johon olen jo käyttänyt aikaa tarpeettoman paljon. Mies, joka on "taiteillut" juttua varten hienoja käppyröitä ja laskenut statistiikkaa, ajattelee niin monimutkaisesti, ettei moiseen tällainen blondi pysty. Hän on parin oluen jälkeen kuulemma käynyt kopaisemassa Mensan testit ja saanut huippupisteet. Kokeekohan hän usein, ettei kukaan ymmärrä. Mies lukee runoja ja olen luvannut viedä hänet runokauppa Kattilaan, kun hän joskus saapuu Tampereelle. M runoilee ja opiskelee insinööriksi. Törmäsin kaiken lisäksi hiljattain diplomi-insinööriin, joka oli tykästynyt Tabermanin runoihin. Matematiikka on runollista.

Hävitin eilen vahingossa ne kärpäsenkakat kännykkäni kalenterista. Minulla ei siis ole tänään mitään menoja. Mustia pilkkuja oli vielä eilen lähes joka päivälle. Näin oli tarkoitettu.

Tekisi mieli luovuttaa ja alkaa elää rock'n roll elämää. Taidan kuitenkin sen sijaan mennä ruokakauppaan ja lenkille.

Kauneusvirhe

Osallistuin eilen koulutukseen, joka kesti aivan liian myöhään. Viimeinen esiintyjä jaaritteli loputtomasti ja sekavasti. Hän varasti aikaani. Kaksi kuulijaa poistui kesken kaiken. Minä en kehdannut, sillä meitä oli vain yksi iso pöydällinen.  Sen jälkeen valmistelin seuraavan aamun KPK:ta. Kyseessä oli lähes dekkarimainen luentotilaisuus, jossa anonyymina pidettävän potilaan diagnoosia selvitteli nuori, fiksu ja söpö mies. Minä olin häntä tilaisuuteen pyytänyt. Mies on suppean alan erikoislääkäri. Seuraavaksi esiintyi patologi. Minä siis stressasin tilaisuutta ja sitä miten tuo nuori mies pärjää (kaikkea ihminen voi murehtia ja kummallisten asioiden vuoksi valvoa). Nuori mies oli loistava. Jostain käsittämättömästä syystä hän kuitenkin puhui utrikariasta, kun piti puhua urtikariasta. Ensin luulin, että hän sanoi sanan vahingossa, mutta se toistui ja toistui. Toisaalta esitys olisi ollut  liian täydellinen ilman tuota pientä kauneusvirhettä.

Menin kampaajalle tuntia liian aikaisin. Siellä se nainen imarteli vielä edellistä asiakasta. Käytin minulle annetun ylimääräisen tunnin syömällä keittolounaan lähikahvilassani. Eläkeläiset hakivat sieltä soppaa rasioissa kotiinsa. Päiviteltiin sitä että talvi tulee vasta helmikuussa (niin joku valopää oli jossain iltalehdessä ennustanut). Vanha pappa, joka haki soppaa perässä vedettävään kärryyn, kertoi muinaisesta talvesta, jolloin Kallavesi ei jäätynyt lainkaan. Päiviteltiin suuria kuhasaaliita. Seuraavaksi sisään astui mummo, joka kertoi syövänsä yhdestä keittoannoksesta kahtena päivänä. Kahvilassa viipyi kiireettömyys.

Kampaajani menee joulukuussa käsileikkaukseen ja palaa sitten joskus. En haluaisi vaihtaa kampaajaa, kun olen tähän tyytyväinen, vaikka nainen ei annakaan minulle lehdenlukurauhaa. Entäs jos se toinen kampaaja, johon nyt joudun turvautumaan, onkin parempi. Mitä sitten teen kun alkuperäinen naisihminen palaa samaan liikehuoneistoon.

Televisiossa näytetään taas kuvia sikaloista. Pekoni juuttuu kurkkuuni. En taida kyetä siitä enää nauttimaan. Näen vain kuolleita possuja pitkin poikin kylmää betonilattiaa. Chicagon hotellissa tarjottiin aamiaisella ihanaa pekonia, paksua, pippurista ja päivittäin eri puun savulla savustettua (Hickory Tree, Apple Tree). Saahan sitä soijastakin kaikkea kivaa. Söin töissä soijapallerokeittoa, jotenkin en pidä sellaisesta, joka on jotain niin epämääräistä, ei lihaa, ei kasvista, ei pahaa, ei hyvää. Yllä kuva kasvissyöjän painajaisesta, amerikkalaisesta herkusta, jossa perunamuusiin oli kaivettu kastikejärvi.

Exlucive

Päivä on ollut  täynnä vastoinkäymisiä. Olen menettänyt Stockmannin Exlucive-kanta-asiakaskorttini. Ostosteni määrä ei enää riittänyt siihen, vaan joudun tyytymään jatkossa perustason korttiin. Surusanoman tuonut kirje kertoo, että jos nyt alan ostaa enemmän saatan taas saavuttaa tuon exluciivisen tilan.

Katselin eilen Ylen Areenalta Rouva ruudun musiikkihistoria-ohjelmaa . Ohjelmassa näytettiin pätkiä 70-luvun musiikkiohjelmista.

Toivotaan, toivotaan ohjelma tuli muistaakseni sunnuntaisin. Laulut tulkitsi artistin vieressä voimakkaasti eläytyen viittomakielen tulkki. Ohjelmasta selviää, että Matti ja Teppo ovat oikeasti olleet joskus nuoria. Katri Helena näytti samalta kuin nyt vaikka aikaa on kulunut yli kolmekymmentä vuotta. Taustatanssijoille oli puettu päälle pastellisävyiset housupuvut, joiden lahkeet liehuivat ihanaisesti alaspäin leventyen. Ohjelman nähtyäni tajusin miten suuri juttu oli sellaisten artistien kuin Juice ja Pelle Miljoona ilmaantuminen oli.

Vanhus

Alan iltaa kohti virkistyä. Minuun käytettiin kuulemma vanhaa kikkaa "pyydä humalaista tilintarkastajaksi". Mihin lienen nimeni alle tuhertanut. Aamulla lenkkeilin Hatanpäällä ja tunsin itseni hämmästyttävän virkeäksi (kävimme nukkumaan viideltä). Unohdin ottaa kameran mukaani. Vihreitä lehtiä reunustivat pikkuruiset jäähelmet. Kasveissa roikkui yksittäisiä lehtiä, jotka olivat päättäneet, että irti en päästä. Ne näyttivät pittoreskeilta.

Luen Helmi Kekkosen romaania Valinta. Romaani alkaa Aavan isän kuolemasta. Oletin ilman muuta, että vanhemmat olivat iäkkäitä. Heistä puhutaan vanhoina, äidin iho roikkuu ja on ohutta. Nainen onkin jo vanhus: 55-vuotias. Suhteeni kirjaan muuttuu heti myönteisestä kielteiseksi. 75-vuotias äitinikin vaikuttaa kirjan äitihenkilöä nuoremmalta.

Laitan asianpesukoneen pyörimään. Heittädyn sohvalle lukemaan. Täytän pyykkikoneen. Siirryn sohvalle, suljen silmäni. Nousen ylös ja silitän pyykkiä. Raahaudun takaisin sohvalle, luen päivän lehteä. Pyyhin tiskipöydän. Makaan sohvalla. Luen Hesarista, että rento työnteko on tehokkaampaa. Tyhjennän rennosti astianpesukoneen.

Ihminen on kuulemma aikuinen, kun voi ongelmitta vierailla lapsuutensa paikkakunnalla. En ole vielä aikuinen. Kuopiossa kaikki möröt käyvät kimppuuni. Olen tosin viettänyt siellä muutakin kuin lapsuuteni, käynyt kaupungissa koulua ja opiskellut.

Kuopiossa vaani 60-luvulla nailonsukkamurhaaja. Hän kuristi kaksi naista ja solmi heidän kaulaansa nailonsukan. Sari näytti talon, jossa toinen rikos oli tapahtunut. Vieläkin puistattaa. Tammikuussa poskia kipristi kova pakkanen. Silloin pidettiin tammimarkkinat, jossa helppoheikit latoivat sekalaista tavaraa kasaan ja halvalla lähti. Torin reunalle oli pysäköity nuhruinen linja-auto, jossa maalaisisännät kävivät katsomassa strip teasea. Kotiin ostettiin Viipurinrinkeli, joka ei maistunut juuri miltään. Kaupungissa asui yksi italialainen, jonka nimen kaikki tiesivät.

Sekalaisia havaintoja. Onneksi pikkujouluja on meillä vanhuksilla kohtuullisen harvoin.

Pikkujoulumeininkiä

Joimme pari rohkaisevaa kuohuviinilasia (tai emme sentään juoneet laseja vaan kuohuviiniä) ja tästä rohkaistuneena uskalsimme mennä kirjoittajien pikkujouluihin, jotka järjestettiin eräissä saunatiloissa keskellä kaupunkiamme. Nuoruus tuli mieleen kun pakkasin laukkuuni valkoviinipullon (pullo oli kyllä vain puolillaan ja sattui seisomaan jääkaapissani). Onneksi otin sen mukaan sillä mitään alkoholijuomatarjoilua ei ollut vaan kirjoittajilla oli oma pullo muassaan. Leikimme seuraleikkiä, jossa jokainen kirjoitti lapulle kysymyksen, jotka sitten sekoitettiin ja niihin piti vastata. Minulta kysyttiin "Mistä kiihotut?". Kysymys oli lapsellisen helppo. Aamulehdestä tietysti. Voiko olla mitään kiihottavampaa kuin postiluukusta ryöpsähtävä Aamulehti.

Allekirjoitin lapun,jossa todistin tarkistaneeni yhdistyksen tilit. Jatkoimme iltaa alakerran ravintolatiloissa sekä yhdessä nuorisojuottolassa, jossa viivyimme noin 15 minuuttia. Kävimme katsastamassa parin anniskelupaikan jonot ja tulimme minun luokseni ja joimme Kuubasta raahaamani rommipullon loput. Pullossa näyttää vielä olevan ohut siivu tuota ruskehtavaa juomaa. Sisältö on riittänyt kolmeksi vuodeksi. Kaksi viitalaista yöpyi luonani, kuten olimme jo aiemmin sopineet. Tuuletin päätäni raikkaassa ulkoilmassa ja nyt kai olisi ryhdyttävä johonkin,kun vain tietäisi mihin.

Oikeaa aikaa etsimässä

Kun avaan silmäni, Kerttu makaa vieressäni ja hönkii kissanruoan hajuista hengitystä naamalleni. Silmien avaus painaa kissan kehräysnappia. Nousen ylös. Tökkään sormellani Selenan käynnistysnappia ja väännän taustaäänekseni kirjallisuusohjelman, minulla ei ole mitään käsitystä mistä siellä puhutaan. Ohjelma peittää hiljaisuuden.  Ruokin kisun. Ruokin itseni. Sytytän kaksi kynttilää keittiön pöydälle. Tähän aikaan vuodesta kaikki syvälliset ihmiset polttavat kynttilöitä. Istun sohvalla ja pohdin viikonlopun runoa. Istun sohvalla ja mietin mennäkö jumppaan vai kahvilaan. Istun sohvalla ja mietin moneltako menisin kirjoittajien pikkujouluun (ei ole koskaan ennen käynyt siellä). Jos menen liian aikaisin voin joutua johonkin luottamustoimeen, jos liian myöhään, niin joukkoon sulautuminen on vaikeampaa. Oikeaa aikaa ei ole olemassa.

Runon on pakko olla näissä olosuhteissa Anja Erämajaa: (Laulaja paperit, WSOY 2006) Omistettu V:lle ja muille kuorolaulajille.

LAULUTUNTI

Opetan sinut laulamaan. Levitä varpaasi. Kuvittele kantapäistä ja päkiöistä juuret syvälle maan pohjakerroksiin. Kuvittele polvitaipeisiin tomaatit ja lanteillesi pelastusrengas. Kuvittele selkääsi X, rintaasi aukeava viuhka ja barokin korkea tärkkikaulus niskan taakse. Kuvittele että leuka on lakeija ja että nenänpäässä on rasia kumilangalla kiinni. Venytä rasiaa ulospäin, laula siihen. Laula pieneen reikään silmien välissä, siitä valuu loputon virta. Ymmärrä, että olet lumpeenkukka, että pääsi kelluu. Pääsi on heliumpallo, kaikukoppa, klanglåda. Että fraasit ovat palavia nuolia jotka sinkoavat, kuka tietää, kuulijan sydämeen. Jäävät hehkumaan vaikka rakennelmasi sortuu.

Siniset puut

Kun aloitin sairaalapäivystysuraani, niin päivystävä lääkäri istui huoneessa, jonne hoitaja aina kärräsi seuraavan potilaan. Potilas oli sievästi puettu pyjamaan. Asu oli niin olmin värinen, että se teki kaikista kuolemansairaan näköisiä. Parempikuntoiset vaivaiset istuivat ja odottivat omissa vaatteissaan. Triage tehtiin pukeutumisen perusteella, jos potilaan päällä oli pyjama niin hänet kannatti ottaa sairaalaan, jos hän taas oli siviileissä, hänet saattoi yleensä turvallisesti laskea kotiin.

Hoitaja oli koko illan ja yön lääkärin kyljessä ja avusti. Kun kyseessä oli kokematon päivystäjä niin hoitaja sanoi hienotunteisesti "Yleensä tehdään niin, että...". Hoitajat olivat usein reippaita huumorintajuisia miehiä, huipputyyppejä (ehkä aika on muistoja hieman kaunistanut). Potilaan yksityisyyden suoja oli hyvä. Nykyään koko sekalainen joukko makaa isossa salissa verhojen takana. Verhoja  ei millään meinaa saada niin, ettei väliin jää rakoa. Kaikki lähellä makaavat kuulevat sairaskertomuksen yksityiskohdat.  Hoitajat istuvat keskellä huonetta merkitsemässä tietokoneelle asioita, joita heidät on sinne komennettu merkitsemään. Lääkärit haahuilevat ja etsiskelevät potilaita, jotka makaavat peteissä talvipalttoissaan. Hesassa on päivystykseen hommattu kuulemma nojatuoleja,  sillä potilaat saattavat pitkällään maatessaan laitostua. Vaara lienee todellinen, niin pitkään siellä saa lusia ennenkuin asiat selkenevät.

Ennen oli ennen ja nyt on nyt. Ostin mokkasaappaat, olin ne ansainnut. Ne ovat minun perjantaipulloni. Viina olisi ekologisempi tapa palkita itseään. Kissalle hankin niin pahan hajuista kissanruokaa, että sen asettelu lautaselle alkoi oksettaa. Kerrtu oli muonasta innoissaan.

Kuva on Hämeenpuistosta. Lähdin eilen Zumbaan, sitä veti sijainen, jolla ei ollut minkäänlaista rytmitajua, lähdin pois viiden minuutin päästä ja poikkeuksellisesti raportoin asian kassalla. Eräs toinenkin jumppaaja poistui kesken kaiken. Rytmitajuton nainen oli selkeästi valejumppaohjaaja. Minkä viraston piiriin jumppaohjaajat kuuluvat (Jumppaohjaaja Terhikki)?

Jumpasta astelin kahvila Valoon, jossa oli niin pimeää, etten nähnyt lukea Iltalehteä. Vein jumppavermeet kotiin, hain kameran ja liikuin raikkaassa ulkoilmassa. Yllä näette valokuvan tuolta reissulta.

Ah, ihana tohtori Paul Andersson

Valvira on perinteisesti selvitellyt potilaiden valituksia lääkäreistä, jotka ovat puhuneet heille ikävästi, mutta vaikuttaa siltä, että ylilääkärin epäily alaisen ammattitutkinnon aitoudesta ei ole tullut loppuun asti selvitellyksi. Täytyy myöntää, että moni lääkäri kokee pientä vahingoniloa, kun valvontaviranomaiset joutuvat koville. Heidän antamansa huomautukset terveydenhuollon ammattilaisten toimista ovat joissain tapauksissa tuntuneet epäoikeudenmukaisilta.

En ymmärrä alkuperäistä nyt jo peruttua päätöstä, jonka mukaan valelääkärin resepteillä olisi voinut edelleen hakea lääkkeitä apteekista. Hämmästelen myös viranomaisten lausumia, joiden mukaan valelääkärit eivät ole aiheuttaneet mitään haittaa. Mihin sitten kallista koulutusta tarvitaan? Henkilön, joka kykenee ilman koulutusta toimimaan lääkärinä täytyy olla persoonallisuudeltaan poikkeuksellinen, kouluttautunut lääkärikin kokee usein työnsä raskaaksi ja vaativaksi.

Lopetan tähän tämän valelääkäriasian kommentoinnin ja siirryn iloisempiin asioihin. Kerron ihanasta tohtori Paul Anderssonista, joka on lähestynyt minua viesteineen. Julkaisen tässä alun hänen miellyttävästä yhteenotostaan:

Hyvää päivää rakas!
 
Miten sinä ja perheesi? Toivon kirjeen kokoontuu sinua parhaiten tuulella tänään. Nimeni on tohtori Paul Anderson, Operation / aluetoimisto Head Manager Egg Banking Oyj Lontoossa. Päätin hakea huippusalainen / luottamuksellista yhteistyötä teidän kanssanne toteuttamista liiketoimista käsitellä tässä kuvatut-alle meidän molempien edun.

Otan pikimmiten yhteyttä tohtori Paul Anderssoniin yhteisen bisneksen käynnistämiseksi.


Takaiskujakin on viime päiviin liittynyt. Keitin lauantaina kahvia mutteripannulla (minulla oli vieras). Jos "mutteria" ei kiristä riittävästi, kahvi roiskuu hellalle ja keittiön seinille. Kahvitahrojen hinkkaaminen metrin säteeltä hellasta on kettumaista. Olen lauantaista lähtien yrittänyt irroittaa pannun osia toisistaan siinä onnistumatta. Tänään mutteripannun kansi jäi käteeni. Minun on hankittava uusi espressopannu.

Paksupäiden suku

Erään tuttavani mies on hiljattain ilmoittanut, että hän haluaa elämältään jotain muuta kuin tätä nykyistä perhe-elämää. Ilmoitus tuli kohtalaisen yllättäen, tällaiset ilmoitukset usein tulevat. Toinen puoliso on käynyt töissä, hakenut ruokaa kaupasta suunnitellut lasten harrastusten logistiikkaa, sillä aikaa kun toinen on jo päässään  pistänyt kaiken uusiksi. Olen varma, että miehellä on joku toinen, harva mies haluaa yksin vuokrayksiöön pohtimaan syntyjä syviä, varsinkin kun on kaunis koti, vaimo, lapset ja pari autoa. Kun kodin on kaiken lisäksi sisustanut sisustusarkkitehti. Toinen joutuu yhtäkkiä sopeutumaan asiaan, jota toinen on ehtinyt päässään jo pitkään suunnitella. Se ei ole reilua.

T ilmoitti aikoinaan rakastuneensa naiseen, jonka nimen olen jo unohtanut. Lapset olivat mummolassa. Vietimme iltaa vanhojen ystävien kanssa Jazz-tapahtumassa toisessa kaupungissa. Saavuimme illalla majapaikkaamme. Istuimme kotoisasti keitttiön pöydän ääressä kun T kertoi asian. Ahdistaa vieläkin kun muistelen sitä hetkeä, kun sanat alkoivat putoilla hänen suustaan. Kaikki voi muuttua minuutissa. Hyviäkin asioita voi tapahtua samaan tapaan. Ainakin luulen niin.

Menimme vielä uudelleen yhteen ja erosimme taas. T muutti toiseen kertaan pois yhteisestä kodistamme. Eräänä päivänä töistä tullessani toinen sänky oli hävinnyt, elämäni oli kaventunut 160 sentistä 80 senttiin. Leveä päiväpeitto valui surullisesti pitkin lattiaa. Kävin Ficherin eroseminaarinkin, jonka mukaan minusta piti lopussa tulla perhonen. Metamorfoosini johti korkeintaa johonkin hyvin vaatimattomaan siivelliseen otukseen, mahdollisesti paksupäiden sukuun kuuluvaan tummakirjosiipeen tai koiperhoseen. Elämäni nykyinen leveys on 120 cm.

Koivulta tuoksuva teksti

Aamulla epäily valtasi mieleni, olenko minä valelääkäri? Tarkistin asian oikean laidan Valviran sivulta. Nimeni löytyi sieltä. Vaikka olenkin hankkinut tutkintoni savolaisessa yliopistossa (silloisessa korkeakoulussa) niin se lienee silti pätevä koko maan alueella. Muita todisteita aitoudestani on se, että käyttäydyn epäystävällisesti, tuijotan tietokoneen ruutua, en myönnä virheitäni, vilkuilen salaa kelloani, en puhu, en kuuntele, en katso silmiin, pölötän vuorotellen useaan puhelimeen, käsialastani ei kukaan saa selvää (en edes minä itse)  ja käytän hajusteena käsidesiä.

Viidassa käyminen alkaa muodostua hankalaksi. Ei riitä, ettei viemäriä ole (ei siis myöskään vessaa vaan bajamaja). Nyt pihaan on kaivettu syvä monttu, kapea naruilla erotettu kuja vie rakennukseen. Pystyin taas pidättelemään koko session ajan ja minulla kun ei ole mikään seurapiirirakko ja olen sentään juonut tänään ainakin kymmenen kuppia kahvia.

R sanoi, että hänen mielestään teksteissä on erilainen tuoksu. M:n (mies) teksti tuoksui koivulta ja M:n (nainen) tarina happamalta.

Tänään on juhlapäivä. Lukijalistassani on tasan sata lukijaa, ellei joku nyt piruillessaan poista sieltä nimeään.

Kiitos. Tunnen hetken ajan vilpitöntä mielihyvää.

Lautasvaras

Poljin tänään töistä ruokakauppaan, kasasin korin täyteen erilaisia ruokatarvikkeita, aikomuksenani oli laittaa kohtuullisen herkullinen ateria. Kaupassa kännykkä alkoi viheliäisen laulunsa ja minut kutsuttiin tai oikeastaan käskettiin ensiapuun. Pyöräilin kotiin, heitin tarvikkeet kaappiin, hujautin kisun ruokakuppiin kuivamuonaa (josta kissat saavat virtsakiviä), tilasin taksin ja poistuin kotoani. Kerttu jäi surusilmäisenä katsomaan jälkeeni. Koin huonoa omaatuntoa. Siitähän ei pääse koskaan. Ajoin töihin, mökötin taksikuskille. Pyörin ensiavussa aiheuttaen sotkua ja häiriten nuorempiani kaikenlaisilla käytännön kysymyksillä, sillä joudun päivystykseen hyvin harvoin. Söin banaania ja valitin nälkää. Lähdin yhdeksän jälkeen kävelemään kotiin ja jätin homman nuorisolle. Kotiin saavuttuani valmistin fetasalaattia ja läikytin sen suolaista lientä  päivystyskännykälle. Toivottavasti se meni rikki.

Eilisessä nostalgiahuumassa selailin Youtubea. Löysin bändin nimeltään Petri ja Pettersson Brass. Kuopiolainen yhtye oli kuuluisia kappaleestaan Maalaismaisema.  He levyttivät myös Nerudan runon "Tämänkin hämärän..." Jostain syystä T:n kanssa ajoimme jollain bussikuljetuksella Kuopiosta Helsinkiin Vanhalle ylioppilastalolle kuuntelemaan veljeksiä, ikäänkuin heistä ei olisi saanut jo Savossa tarpeekseen. Söimme ravintolassa sipulikeittoa ja T varasti keittokipot. Molemmat olivat erittäin rumia, ruskeita ja kaiken lisäksi erilaiset.

Perhonen ui

"Oikein rattoisaa lauantai-iltaa", kääntelin päätäni ja mietin mistä tuo ääni kuului. Ketään muita ei lähietäisyydellä ollut, joten bussinkuljettaja sen täytyi olla. Toivotin samaa. "Se oli vitsi" totesi kuski. "Joudun olemaan töissä".

Ystäväni entinen mies kuoli pari vuotta sitten. Häneltä jäi pino vinyylilevyjä, joista useat ovat aikansa poliittista musiikkia. Vietimme eilen mukavan illan miehen tyttären luona. Söimme lohiseljankaa (maukasta), mustikkapiirakkaa (oivallista), joimme chileläistä luomupunaviiniä (tasaisen varmaa). Talon emäntä luki meille Nerudan runoja ja omiaankin.Nuori nainen on oikein saanut koulutusta runojen lukemiseen ja sen huomasi; saimme hienoja taide-elämyksiä. Kuuntelimme tietysti nostalgista musiikkia. Olen nyt aiempaa huomattavasti parempi ihminen. Kotona olin jo yhdentoista maissa. Heräsin kahdeksalta, joten todennäköisest sisäinen kelloni on melkolailla suomalaisessa ajassa.

Vielä Chicagon matkasta sen verran, että silitin hotellihuoneessa mekkoni. Kaivoin kaapista silityslaudan, jonka sain vaivoin viriteltyä silitysasentoon. Jälkeenpäin en onnistunut taittamaan sitä takaisin kokoon. Niinpä lauta törötti hotellihuoneessani vaatien suuren tilan. Kyseiset huoneethan eivät ole kovin suuria, eivät edes amerikassa, missä kaikki on valtavaa. Yöllä vessassa käydessäni törmäsin lautaan. Oivalsin tilaisuuteni tulleen. Suunnittelin haastavani hotelliketjun oikeuteen kyseisestä järkyttävästä onnettomuudesta. Oikeudenkäyntiin olisin saapunut molemmat kädet kääreissä kyyneleitä vuodattaen ja luonnollisesti vaatien miljoonakorvauksia . Tämän seurauksena rikastuisin, vähentäisin töitäni ja hotelleista poistettaisiin silityslaudat tai ainakin niihin ilmaatuisi pitkä litania varoituksia. Luennolla ollessani siivooja oli koonnut laudan takaisin kaappiin.

Kuulin, ettei USA:ssa riitä yhden tarjoilijan tippaaminen, juomarahaa on annettava tilauksen ottajalle sekä ruoan tuoja(i)lle, jotka ovat eri henkilöitä.Monessa ravintolassa mainostettiin tarjottavan "Homemade pizza",
eikö olisi käytännöllisempää laittaa ruoka ravintolassa?

Kun näki maan suurellisen tuhlaavaisuuden, liian suuret ruoka-annokset, muoviset salaattirasiat, kahdeksankaistaiset moottoritiet niin tuntuu turhauttavalta lajitella jätteet ja raahata niitä näin autottomana keräyspisteeseen. Metalli- ja lasijäte kilisee ja kolisee inhottavasti.

Eilisen illan kunniaksi Aulikki Oksasta, runo lienee tunnetumpi lauluna, mutta toimii myös näin.

Kuka kertoisi minulle, miksi valkeat perhoset
kukittavat yön sametti-ihon?
Kuka kertoisi minulle?
Kun ihmiset kulkevat, mykät ja vieraat
ja heillä on lumiset panssarikasvot!
ja täytetyn linnun silmät.

Kuka kertoisi minulle, miksi aamulla ruohossa
alkavat rastaat salaisen leikin?
Kuka kertoisi minulle?
Kun porteilla seisovat mustat sotilaat
ja heillä on käsissään kuihtuneet ruusut
niin kuihtuneet ruusut!
ja taittuneet ruskoliljat.

Kuka kertoisi minulla, hiljaa auringon varjossa
miten voisin riisua sydämeni?
Kuka kertoisi minulle?
Jos tulisit luokseni niittyjen poikki
jos tulisit luokseni varovasti
niin varovasti!
avaisit sydämen vaatteet.

-----------------------------

Perhonen ui, kala lentää
Ihminen on kysymys ja kosketus.
Rakkaus on ainut laulu.

So sweet

Nukuin kellon ympäri ja vähän enemmänkin kenties. Istun sohvallani sillä lentokone ei jostain syystä pudonnut, vähällä piti tilanteita oli kyllä useita, siihen malliin se välillä vapisi. American Eaglen koneessa välillä New York-Chicago meitä palveli  musta mies, joka pimeässä kantoi jokaiselle vuorollaan Coca-Colaa tai tuoremehua. Tuoremehu oli pakattu isoon tölkkiin, jaksoin juoda noin kolmasosan mehusta. Mies luetteli kaikki mahdolliset sähkölaitteet, joita koneessa ei saanut käyttää. Kännykkää ei saanut näpytellä myöskään ns. lentokonetilassa, varmuudeksi hän ehdotti akun poistamista puhelimesta.

Amerikassa ei tarvitse pelätä taskuvarkaita. Huomaat kyllä kun kukkarosi viedään, tuolloin sinua nimittäin osoitetaan aseella tai puukolla. Teksasissa asunut suomalainen perustutkija kertoi, että kun hänen amerikkalaisen kollegansa  vaimo oli kadottanut kukkaron niin löytäjä otti yhteyttä ja sovittiin omaisuuden palautus.Aviomies otti turvakseen käsiaseen. Suomalainen tutkija vieraili erään teksasilaisen luona ja ilmoitti tulostaan etukäteen, onneksi hän teki näin, sillä isäntä kertoi ampuvansa kaikki, jotka tulevat ilmoittamatta (toivottavasti tuo oli teksasilaisen maanviljelijän huumoria).

Sain tällaisen tunnustuksen ja otan sen poikkeuksellisesti vastaan (yleensä olen silkkaa laiskuuttani kieltäytynyt, ei niitä tosin viime aikoina ole tullutkaan). Tunnustuksen sain E-S:ltä. Kiitos!

Siihen kuului tällainen kysely, yritän nyt kerrankin sen suorittaa:

1. Lempivärisi:Orkideani kukan väri.

2. Lempieläimesi: Tämä on helppo: kissani Kerttu, johon minulla on viha- rakkaussuhde.
3. Onnennumerosi: Niitä on 0
4. Alkoholiton lempijuomasi: Kuplavesi.
5. Facebook vai Twitter: Taas helppo: FB
6. Mistä pidät: Tänään sanon lauantaiaamuista. Huomenna sanoisin kenties muuta.
7. Lahjojen antaminen vai saaminen: Kun antaa niin saa. Kun saa niin voi antaa jne.
8. Lempimuotosi: Höh? Neliskanttinen, sellainen vähän pyöreäkulmainen.
9. Lempipäiväsi: Lauantai 12.11.2011
10. Lempikukkasi: Orkidea.

Tämä pitäisi välittää eteenpäin. Saakoot sen kaikki seuraamani blogit. En jaksa tehdä asian eteen enempää.

Viikonlopun runo on Dorothy Parkeria tietty:

SOCIAL NOTE

Lady, lady, should you meet
One whose ways are all discreet,
One who murmurs that his wife
Is the lodestar of his life,
One who keeps assuring you
That he never was untrue,
Never loved another one...
Lady, lady, better run!

I am a woman

Sanon kuten savolainen kampaaja tutulleni, joka meni hiuksiaan leikkauttamaan: en tiijä mitä tästä tulloo, käetkin niin vapisoo. En käytännössä nukkunut viime yönä, kemiallisin keinoin saavutettua torkkumista täyttyi tunti pari. Vietin yön Atlantin yllä, turistiluokassa, jalat koukussa, juuri ja juuri ne oikenevat enää. Kirjoitan siis matkasta jotain sekavaa. Saavuin Chicagosta Tampereelle pari tuntia sitten. Osallistuin alani kongressiin ja olen sen antiin ihan tyytyväinen, välillä luentosaliin ei mahtunut ja jouduin tyytymään kakkosvaihtoehtoon, mutta ei se mitään. Ei tarvitse hävetä suomalaisen hoidon tasoa.  

Jet lagista puheen ollen, tapasin kongressissa miehen, joka tutkii vuorokausirytmiä. Hän sanoi, että hyvä keino jet lagin välttämiseen on tukeva  humala aikavyöhykkeitä ylitettäessä. Aivot resetoidaan uuteen rytmiin.

5.11.

Lauantaiaamuna kemiallisesti autetun (ei alkoholia kuitenkaan) virkistävän viiden tunnin yöunen jälkeen hakeudun kongressikeskukseen kuuntelemaan koko päivän kestävää alani review-kurssia. Amerikkalaiset luennoitsijat ovat rentoja ja vitsikkäitä ja asiaakin löytyy. Olen puoliunessa, mutta ahkera.  Kongressin avajaiset järjestetään eläinmuseossa. Tarjolla on amerikanherkkuja, pannupitsaa ja hot dogeja. Kymmeneltä olen petissä, herään klo neljä, eikä nukuta. Huoneeni on 16.kerroksessa, yläpuolella sijaitsee hotellin kuntosali, metelistä päätellen joku aamuvirkku voimailija heittelee käsipainoja.

6.11.

Nämä onnettomat vaihtavat talviaikaan, aamuyöhön tulee tunti lisää valvottavaa. Käyn "Meet the professor" sessiossa (paikka on varatttava viikkoja etukäteen). Amerikkalaiset kyselevät, minä en (tiedän jo kaiken, heh, heh). He syövät samalla roskaruokaa. Huomaan taas, että hoitomme on modernia.

Päivät ovat sekaisin. Pilvenpiirtäjät näyttävät kauniilta, välillä niiden huiput sukeltavat sumuun. Kerjäläiset ovat kohteliaita "Good bless you" (en antanut rahaa). Ambulanssit ujeltavat, tämä onTeho-osaston kaupunki. Syömme pihvit, joiden proteiinilla elättäisi etiopialaisen perheen viikon ajan. Pihvin ympärillä on keko muussia, jossa on syvä ruskeakastikejärvi, annnokseen kuuluu keko pinaattia ja maissipuuroa.

8.11.

Sataa vettä. Vesi valuu jalkapäytävällä ja tirskuu varpaitteni välissä. Turistit kuvaavat toisiaan suurellisen Marilyn patsaan alla, Milleniumpuistossa on valtava peilipintainen papu, pavun pinnan heijastuksissa ihmiset näyttävät muurahaisilta.

Vaatekaupassa on enemmän myyjiä kuin asiakkaita. Jatkuvasti joku utelee vointiani, eikä kuitenkaan ole siitä järin kiinnostunut. Pukukopin oven läpi kuuluu "Haidi is everything okay?". Ostan viidet alushousut kolmen hinnalla, hankin myös kahdet sukkahousut. Ansiostani USA:n talous lahtee huimaan nousuun. Hankin lisäksi ison pinon taidekalentereita ja Dorothy Parkerin runokirjan. Kirjakaupassa on nojatuoleja, joissa asiakkaat lueskelevat.

10.11.


Nautimme illallisen 95. kerroksessa. Vierailemme pienessä kämyisessä blues paikassa, jossa nainen laulaa "I am a woman" ja paukuttaa rintaansa. Voimaannuttava kokemus.

Mies, jonka jalat kasvavat korvista

Kirjoitan tätä pakkaamisen välissä. Olen kiertänyt vaatteet matkalaukkuun tiukoille rullille (niin lentoemännät kuulemma tekevät), Laukku ei ole iso, silti siellä on vielä runsaasti tilaa. Jotain olennaista lienee unohtunut, Otan matkustamoon repun, jonne olen pakannut aiemmasta jotain oppineena yhden vaatekerran. Matkalaukkua joutuu usein odottamaan vuorokauden verran. Takaisin tullessa matkatavarakapasiteetti ei tahdo riittää, likaiset ryysyt vienevät suuremman tilan kuin puhtaat silitetyt. Työmaani jäi tälle päivälle nuoren kokemattoman naisen hoteisiin (se mitä on pakko tänäänkin tehdä), konsultaatiopuhelin on annettu toisen kollegan riesaksi.

Tänään julkaistaan kolumnini ammattilehdessämme. Se stressaa aina vähän. Kuten olette huomannut minua stressaa moni juttu. Nyt on otettava sellainen hui hai asenne, sitä matkustamisessa tarvitaan.

Koska en pääse julkaisemaan kaikkien vesi kielellä odottamaa viikonloppurunoa, niin teen sen etuajassa. Ihana tekele on taas Miki Liukkosen esikoiskirjasta Valkoisia runoja (WSOY 2011). Tästä voisi aavistella, että nuori runoilija on lukenut Daniil Harmsia.

Olen juuri saamassa selville jotain pilvien salaisuuksia, joita niin usein pyörittelen mielessäni rauhattomina sadeiltoina kun selkäni takaa ryteiköstä alkoi kuulua ähinää. Käännyin ympäri ja näin miehen, muuten aivan tavallisen, mutta jalat olivat keltaiset ja ne tulivat korvista.Yritin näyttää siltä kuin mitään outoa ei seisoisi edessäni etten vaan loukkaisi tuota kummallista miestä. Mutta toisin kävi. Mies nimittäin loukkaantui: Ai enkö minä teistä olekaan mitenkään erikoinen? Yritin selittää, että olettehan te, mutta minä olen tottunut niin moneen. Älkää yrittäkö selittäää minulle mitään, mies sanoi rauhallisesti kesken lauseeni, se on tarpeetonta koska en kuule mitään. Minulla nähkääs kasvaa jalat korvista.

---------------------------------------------------------

Näkemiin siis. Näemme, tai viestittelemme, tai minä yksipuolisesti kirjoitan ja te mahdollisesti kommentoitte minua taas viikon päästä. Olen armoillanne, saatatte unohtaa minut. Minä en unohda, vaan kirjoitan huomioita matkaltani. Mahdollisesti kannattaa tarkistaa ensi viikonloppuna tai sitten ei. 

Hiljentyminen

Luettuani tänään blogia Töölöntorin reunalta hiljennyin miettimään hiljentymistä. Vaikenen kotonani muutenkin, sillä asun yksin (välillä tosin kiroilen ääneen). En halaja hiljaisuuden retriittiä, enkä hiljentymispaikkaa. Suomalainen ei tarvitse erityistä tilaa ollakseen hiljaa: suomalainen hiljentyy mökillä, metsässä ja hississä.

Lähden huomenna Yhdysvaltoihin, jossa ei edes hissi ole vaitonaisuudelle pyhitetty paikka.  Amerikkalaiset ovat small talkissaan voittamattomia. Ärsyttää, että kun joku heistä heittää jonkun humoristisen nokkelan kommentin, ja mietit yhtä nokkelaa vastausta, teet sen turhaan, sillä kun suunnittelet kakaisevasi hienon oivalluksesi toisten ihailtavaksi, niin tilanne on jo auttamattomasti ohi.

Amerikkalainen tippauskulttuuri on yksi kauhun aihe. Kaikenlaiset yleisönpalvelijat hankkivat elantonsa tipeistä. Kampaamossa kuulemma yksi henkilö pesee hiukset (tippi!), toinen leikkaa (tippi!) ja kolmas föönaa (tippi!). En uskaltaisi mennä paikalliseen kampaamoon, pelkäisin jonkun iskevän sakset kaulani läpi (liian pieni tippi!). Taksilla ajaminen on tuskaa: koko matkan joutuu laskemaan prosentteja. Jos kuski näyttää juomarahan jälkeen tyytyväiseltä, olet antanut liikaa, jos nyrpeältä niin hävettää. Tarjoilijat ovat sulaa hunajaa.

Melatoniinit on hankittu. Matkalaukku on pakkaamatta. Lentopelko viipyilee jo mielessä. Tyttäreni sanoi, ettei mitään hätää ole, jos koneessa ei matkusta jääkiekkoilijoita. Onnettomuuskoneissa istuu aina vähintään yksi jääkiekkoilija, yleensä useampia, joskus jopa koko joukkue.

Ihmisiä, hiiriä ja yksi koira

Vietin teatteri-illan tyttäreni ja hänen tyttöystävänsä kanssa. Näimme Frenckell-näyttämöllä  Hiiriä ja ihmisiä. Pitkästä aikaa teatterissa itketti (saatoin itkeä silkasta väsymyksestäkin). Lennien ja Georgen ystävyys oli niin tosi loppuun asti. Heillä ei ollut oikeasti varaa kuin haaveisiin. Näytelmää ei ollut mitenkään"nykyaikaistettu", mutta tarina oli iätön.Näytelmässä näytteli myös koira, jonka ampui mies, jonka tunnen (ei se koira kuulemma oikeasti kuollut).

Ryntäsin suoraan töistä postiin, jossa seistä törötin jonossa, joka ei edennyt mihinkään. Ei ennenkuin vaihdoin viereiseen hyvin vetävään jonoon, joka sitten heti tyssäsi.

Söimme ennen näytelmää Plevnassa, eikä kyse ollut mistään kepeästä salaatista. Nyt sitten väsyttää niin paljon, ettei ole pitkiin väsyttänyt, vaikka usein olen täällä uupumustani valittanut. Luen vielä yhden artikkelin, joka on pakko  kahlata läpi ja sittten kaadun sänkyyn stressaamaan huomista.

Valhe valkoinen

Pyöräni  tarakalla tököttää kätevä kori , tyhjensin sen aamulla puista tippuneista lehdistä. Tampere näytti joltain film noir elokuvan kulissilta. Kaupunkia koristavat valot liukenivat usvaan (on valoviikkojen aika). Kuuntelin Rondolta klassista musiikkia, sekä sekaan heitettyjä typeriä mainoksia.

Kävin eilen kehtyskeskustelua pomoni kanssa. Olin päättänyt kehittyä, mutta sen sijaan taannuin. Olin tiukasti päättänyt vähentää työntekoani. Mies alkoi puhua yhdestä projektista, johon hän arveli minun voivan osallistua hänen sijastaan. Huomasin nyökytteleväni päätäni innostuneesti.

Olen huono valehtelemaan.  Istuimme tuttavani kanssa ravintolassa,baaritiskillä. Nimitän tuttuani nyt Inkeriksi, joka ei ole hänen oikea nimensä. Inkeri on 15 vuotta minua nuorempi, pitkään ammatissa toiminut useamman lapsen äiti. Inkeri näyttää kauniilta ja niinpä eräs mieshenkilö lähestyi häntä ja alkoi tehdä tuttavuutta. Hän kysyi Inkeriltä, mitä Inkeri tekee työkseen. "Opiskelen teologiaa", sanoi Inkeri kasvoillaan seesteisen pyhä ilme. Mies ei viipynyt pitkään. Inkeri kävi etelänmatkalla miehensä ja vanhempien lastensa kanssa. Nuorin jätettiin mummolaan, eikä matkasta kerrottu hänelle mitään. Siskot olivat "leirikoulussa" Espoossa, Inkeri koulutuksessa Oulussa ja mies "Teuvo" äitiään auttamassa Suonenjoella. Kotikonnuille jätetty lapsi katseli epäilevän näköisenä  Teuvon silmälasin sankojen alla olevaa muuta ihoa vaaleampaa aluetta.

Lähden perjantaina Chicagoon. Pitänee ottaa selvää missä se noin tarkemmin sijaitsee ja millainen ilmanala siellä vallitsee. Tytär tulee hoitamaan kissaa, joten ne, jotka taas himoitsevat hopeoitua porokynttilänjalkaani, niin ei mitään mahdollisuutta. Olen sitäpaitsi piilottanut esineen huolellisesti.