Leena Lehtolainen: Henkivartija (2009)
Työ on haitannut viime aikoina pahasti harrastuksia. Jokakeväiseen tapaan maalis-hutikuun kirjavalinnat on pitänyt tehdä ysiluokkalaisten tutkielmakirjojen perusteella, vaikka yöpöydällä odottaa iso pino opuksia, joihin sormeni syyhyävät tarttua.Olen kuitenkin pitänyt pääni kylmänä ja hiihtolomasta lähtien kahlannut läpi oppilaiden valitsemia kirjoja.
Luku-urakkani aloitin Leena Lehtolaisen vanhasta dekkarista Henkivartija. Tutkielmakirjaksi se on mitä mainioin valinta: päähenkilöä kuvaillaan paljon, kerronta on sujuvaa ja tarpeeksi simppeliä, jotta tottumatonkin lukija pystyy sitä vaivatta seuraamaan, tarina etenee nopeasti ja juoni on koukuttava. Tutkielman tekijän on helppo löytää sopivia tekstinäytteitä henkilökuvaukseensa, kun vain pikkuisen näkee vaivaa.
En voi kieltää, ettenkö olisi itsekin viihtynyt Lehtolaisen dekkarin parissa, vaikka se ei ehkä hänen parhaimpiinsa kuulukaan. Henkivartijan tarina ja päähenkilö tuntuivat hiukan naiveilta ja epäuskottavilta Maria Kallio -dekkareihin verrattuna. (Ja sitten kun takana oli niin järisyttävä lukukokemus kuin Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät, niin aika heppoiseltahan tuo Lehtolaisen romsku tietysti tuntui.) Maria Kallio -sarjan arkirealismin sijaan Lehtolainen tarjoilee nyt tuhdin annoksen vauhtia, vaaratilanteita, romantiikkaa ja seksiä. Kovin kummoista syvällistä sanomaa tästä tarinasta on vaikea kaivaa esiin, mutta eipähän se ainakaan kuulu kategoriaan "ahistus", mistä pisteet!
Päähenkilö Hilja Ilveskero on noin kolmekymppinen, armeijan käynyt, kovapintainen henkivartija, joka on saanut koulutuksen erikoiseen ammattiinsa Amerikassa. Hilja on kotoisin pienestä maalaiskylästä Pohjois-Karjalasta, ja hän kantaa yhä mukanaan lapsuudenikuista traumaa perhesurmasta. Hilja on vannoutunut sinkku, joka kavahtaa ajatustakin perheen perustamisesta. Luonteeltaan hän on erakkomainen eikä luota helposti muihin ihmisiin. Hilja on fyysisesti voimakas ja ulkomuodoltaan maskuliininen mutta pystyy kyllä kaivamaan esiin naiselliset avunsa, jos tarve niin vaatii. Työssään hän on tinkimätön ammattilainen, joka ei hevillä lipsu periaatteistaan.
Hilja rakastaa luontoa ja hänellä on varsin erikoinen suhde ilveksiin. Hiljan kasvattanut Jari-eno on aikoinaan pelastanut orvoksi jääneen ilveksen pennun ja ottanut sen hoiviinsa. Ilves kesyyntyi ja sai nimekseen Frida. Yksinäisestä Hiljasta ja Fridasta tuli erottamattomat, ja Hilja koki, että Frida on hänen sisarensa. Fridasta ei saanut hiiskua sanaakaan muille kyläläisille, sillä nämä eivät olisi millään suvainneet villieläimen pitämistä lemmikkinä. Kun Frida sitten jäi auton alle ja kuoli, Hilja suri sitä kuin läheistä perheenjäsentä.
Ei siis ihme, että Hilja sanoutuu irti työnantajansa, Anita Nuutisen, palveluksesta, kun tämä Moskovassa päättää ostaa itselleen aidon ilvesturkin. Seuraavana päivänä Anita murhataan, ja myös Hilja joutuu epäilyksenalaiseksi. Siksi hän alkaa selvittää, mihin Anita oikein on sekaantunut.
Todennäköisin syyllinen murhaan on Anitan entinen liikekumppani Valentin Paskevits, jonka kanssa Anita on aikaisemmin riitautunut. Hilja alkaa tutkia Paskevitsin puuhia. Tutkimuksissaan hän törmää kerta toisensa jälkeen salaperäiseen David Stahliin, johon hän lopulta rakastuu. Hiljan ja Davidin välille syntyy kiihkeä romanssi, vaikka Hilja ei tiedä, onko David ystävä vai vihollinen. Tätä kissa ja hiiri -leikkiä käydäänkin sitten aivan tarinan loppumetreille asti. Rahapulassaan Hilja pestautuu myös erään kansanedustajan henkivartijaksi, ja yllättäen tämäkin on ollut tekemisissä Paskevitsin kanssa. Lopulta Hilja tietenkin saa selville, mikä monimutkainen kuvio kaiken takana on, ja pystyy todistamaan syyttömyytensä Anitan murhaan.
Loppua kohden tarina muuttuu yhä epäuskottavammaksi ja alkaa muistuttaa lähinnä Ilkka Remeksen trillereitä. Lehtolainen on ymmärtääkseni kirjoittanut pari Hilja Ilveskero -dekkaria lisääkin, mutta niitä tuskin tulee luettua - ellei sitten joku ysiluokkalainen valitse sellaista tutkielmakirjakseen.
