Näin kävi Pahan puuskan kanssa. Lähdin hakemaan kirjaston hyllystä ihan toista Kirsti Kurosen kirjaa. Silmiini osuikin ohuen ohut lipare, jota oli pakko tarkastella hieman lähemmin. Kirjan ulkoasu ja eritoten kannen kuvitus herätti kiinnostukseni. Lukuunhan se sitten lähti ja kerralla piti paahtaa läpi. Onneksi ei ollut kuin 75 sivua, joten nopeasti sen luki. Tarina jäi kummittelemaan päähäni ja heti oli ryhdyttävä purkamaan ajatuksia sanoiksi tänne blogiin. Pitkästä aikaa (tai no, eihän siitä ole kovinkaan pitkä aika, taisi tapahtua Wenla Männistön kohdalla viimeksi. :) ) voin todeta, tässä on helmi!
 |
| Kirsti Kuronen: Paha Puuska (2015) |
Tarinaa kertoo Hilla, yläkoulua käyvä, musiikkia harrastava tyttö. Hillalla on pikkuveli Lauri, tai oli. Ensimmäisenä kesäloman jälkeisenä koulupäivänä tuore seiskaluokkalainen Lauri jää, tai jättäytyy, junan alle. Hilla sattuu poliisien ja ambulanssihenkilökunnan piirittämälle onnettomuuspaikalle ja tunnistaa veljensä kirkkaan vihreän lippalakin. Poliisi laittaa tytön jatkamaan kotimatkaa raskas taakka harteillaan. Hilla kuulee äidin huudon jo kaukaa. Pihassa on poliisiauto.
Kotiin Hilla ei halua mennä, joten hän jatkaa matkaansa lähimetsään. Metsässä on iso kuusi jonka alla sammaleinen kivi kuin tuolina matkaajalle. Lauri on aiemmin esitellyt piilopaikkansa Hillalle. Laurin tietämättä paikasta on tullut myös Hillalle tärkeä paikka syventyä omiin ajatuksiin. Nyt paikka on Hillan ainut tapa päästä lähemmäs veljeä. Tuolla sammalaisella kivellä Hilla tuntee edelleen yhteyden.
Suru on suunnaton. Hautajaisten jälkeen elämää täytyisi jatkaa eteenpäin, mutta miten kun avonaisia kysymyksiä on niin paljon. Hilla ryhtyy selvittelemään Laurin ensimmäistä koulupäivää ja viimeisiä hetkiä. Kuusen kivellä hän käy kokoamassa tarinaa pala palalta ja keskustelee Laurin kanssa. Hilla tahtoo selvittää syyn, miksi Lauri meni junan alle? Hän haluaa ymmärtää. Lauri on koko ajan läsnä Hillan elämässä, eikä Hilla tahtoisi millään päästää irti. Ei ennen kuin aika on oikea lopullisille jäähyväisille.
Aihe on rankka, mutta kirja hyvällä tavalla ahdistava. (Tästä määritelmästä minun ja Reetan täytyy kiittää Nooraa. On se vaan niin hyvä määritelmä.) Mukana on paljon toivoa. Hillan ja Laurin välinen keskustelu on kepeää ja humoristista ja heillä on selvästi hyvät välit. Yllättävintä tässä kirjassa on se, että kyseessä on runokirja. Olisitko uskonut? Yksi pitkä tarina onkin kerrottu runomuodossa, hyvin samaan tapaan kuin Arno Kotron Sanovat sitä rakkaudeksi.Vaikuttavaa tarinaa ei aina tarvitse kertoa koukeroisin lausein, joskus riittää ytimekkäät lauseet tai vain osa lausetta. Vaikuttavuudessa alle sata sivuinen lipare voi päihittää tiiliskiven paksuisen romaanin.
Kuinka voikaan tuollainen pieni Paha puuska tehdä päivästä paremman ja tehdä näin suuren vaikutuksen. Rakastan kirjallisuutta! Aivan pakko saada tämä omiin kokoelmiin. Aaaaahhh, jään nauttimaan tästä tunteesta.
