Mitä voimme päätellä ihmisistä ympärillämme?

On lähes vuosi siitä, kun olen tänne kirjoittanut edellisen kerran. En ole yksinkertaisesti ehtinyt tai jaksanut. Kirjoitusajan ovat vieneet tilitoimistotyön ohella blogi, jota kirjoitan työhöni liittyen, muille kirjoitettavat kolumnit, koulutukset, YouTube -videot ja osana työtäni olevat muiden yritysten sosiaalisen median kanaviin tehtävät päivitykset. Niissä kun pitää tuottaa tekstiä, en ole enää jaksanut kirjoittaa tänne. Mutta monesti olen eri aiheista miettinyt, että tästä olisi kiva kirjoittaa. Omien ajatustensa kirjoittaminen vapaana virtana sen enempää miettimättä on vapauttavaa ja rentouttavaa. Yritänkin jatkossa taas löytää aikaa kirjoittaa asioista, joita sillä hetkellä mietin.

Käyn työn vuoksi paljon Helsingissä, tänään oli kesän jälkeen ensimmäinen Helsinkipäivä. Yleensä pyrin ehtimään mahdollisimman aikaiseen bussiin takaisinpäin, koska kun matka kestää nelisen tuntia ja kotiin pääsee aina myöhään. Olin viime kevään tosi kiireinen ja omaan makuuni aivan liian lämmin kesä kävi rajusti voimille. Kun syksyn kalenterikin näyttää taas tosi täydeltä, mikä on tietysti tosi hyvä juttu, niin tiedostan kuitenkin sen, että jossain kohdin kaikkien meneillään olevien projektien kanssa voi tulla kiire. Olenkin päättänyt rauhoittaa tilanteen aina kun mahdollista.

Kun tänään jo vanhaan tapaani katsoin bussiaikatauluja ja mietin mihin ehtisin, jos pitäisin kiirettä päivän lopussa, muistinkin, että ei kiirettä. Juttelin rauhassa tilaisuudessa olleiden ihmisten kanssa, kun pitkästä aikaa nähtiin. Menin Kamppiin Picnic:iin ja ostin salaatin sen sijaan että olisin kiireesti napannut kalalla ja kananmunalla täytetyn reissumiesleivän matkaevääksi. (kuten yleensä)
Niinpä nyt voin bussissa istuskella ja miettiä asioita – ja kirjoittaa tätä.

Kun istuin syömässä salaattiani, joka sivumennen sanottuna oli tosi maukasta, seurasin ympärilläni tapahtuvaa elämää. En yleensä koskaan Kampissa, tai yleensäkään Helsingissä, ollessani kovinkaan paljon seuraa ympäristöäni. Mutta nyt aloin tehdä havaintoja lähes täydessä tilassa.

Lähimpänä minua olevaan pöytään saapuivat heti jälkeeni kaksi nuorta naista, jotka olivat ehkä muualtapäin, tai ainakaan Picnic ei paikkana ollut tuttu, niin vierasta tuntui olevan heille se mistä muut ovat saaneet tarjottimet, mistä saa vettä tai mistä löytyvät ruokailuvälineet. Hyvin he kuitenkin selvisivät tilanteesta ja osasivat nauraa itselleen. Piristävä poikkeus rutinoitujen kävijöiden joukossa, jotenkin niin herttaisen kokemattoman oloisia.

Toisella puolen istuivat isoäiti ja tyttärentytär, ainakin näin ymmärsin keskustelunsa hajanaisista pätkistä. Tyttö näytti puhelimestaan valokuvia, joita oli saanut äidiltään, kuvat olivat hänen vanhemmistaan nuorena. Isoäiti kertoi hauskoja tarinoita kuvien takaa. Tuntui, että heillä oli hyvin lämpimät ja läheiset välit.

Paljon oli nuoria, joko porukoissa iloisen puheensorinan kera, mutta myös heitä, jotka istuivat itsekseen kännykkäänsä selaillen. Lähellä istui myös nainen, joka joi kahviaan hitaasti, yksin tyhjyyteen tuijottaen ja mietin, oliko hän yksinäinen ilman omaa tahtoaan. Oliko hän onneton.

Hänen lähellään istui kaksi noin 60 vuotiasta naista, jotka jakoivat yhden pullon Fantaa ja jutustelivat. He vaikuttivat tyytyväisiltä omaan oloonsa. Lähellä istuivat myös kaksi, ehkä noin nelikymppistä viimeisen päälle tyylikkäästi pukeutunutta naista juoden Lattea tai jotain vastaavaa, he vaikuttivat hyvinkin tyytyväisiltä itseensä, mutta ilmeistä ja käsien liikkeistä päätellen jotain tylsää oli tapahtunut tai sitten he muuten vaan puhuivat aiheesta, josta heillä oli negatiivisia ajatuksia.

Sitten tuli keski-ikäinen mies, joka osti kahvin ja istui sohvapaikalle hörppimään sitä. Hän oli pukeutunut siististi, hänellä oli pieni kassi mukana. Ja kaunis kimppu valkoisia isoja ruusuja sellofaanissa. Hän istui tyynesti hymyillen juodessaan kahviaan ja vilkaisi välillä kelloaan. Uskon että hänellä oli tapaaminen. Harmi etten nähnyt minkälainen oli se ihminen, joka sai tuon kauniin hymyn tämän miehen kasvoille.

Vastapäätä istui nuorehko nainen pienen tyttärensä kanssa. He näyttivät ensin kivalta, tyttö oli söpö. Sitten tytär yritti lähteä vaeltamaan tilassa ja äiti otti hänet takaisin. Ihan fiksusti. Mutta sitten en voinut välttyä kuulemasta miten hän kysyi eikö lapsi jaksa enää istua ja totesi että olisit heti sanonut niin lähdetään. Lapsella oli rattaat, joissa hän saattoi istua penkin sijaan, eikä hän ollut enää ihan pieni. Näin miten äiti hotki äkkiä vähän ruuastaan ja jätti loput. Lapsi ei vaikuttanut sairaalta, siis sillä tavoin sairaalta, että hänellä olisi jokin häiriö. Kuitenkin minulle välittyi tunne, että tämän kaksikon tilanteessa se ei ollut aikuinen, joka määräsi tahdin, vaan tämä kaksi-kolmevuotias, joka selkeästi osasi käyttää asemaansa. Se oli surullista, koska kun lapsi kasvaa myös vaatimukset kasvavat ja äiti saattaa uupua. Toivottavasti tulkitsin väärin.

Kun olin valmis ja lähdössä mieleeni tuli miten helposti me teemme yleensäkin tulkintoja ihmisistä vain hetken näkemisen perusteella, ihmisiä tuntematta. Jos joku olisi siinä tilassa seurannut minua, mitä hän olisi minusta miettinyt, muuten tulkinnut ulkoisen olemukseni ja käytökseni? Ehkä joku katsoi ja mietti. Valitettavasti en saa tietää, miltä näytin siinä istuessani, miten olemustani mahdollisesti joku peilasi omiin elämänkokemuksiinsa.

Elämä ja ihmiset ovat mielenkiintoisia. Kunpa muistaisimme arvostaa ihan jokaista ja ihan joka hetkeä.

Lämpimin syysmiettein

Riikka

Ylioppilasjuhla kesäkuun alussa - yksi kesän varma merkki

Kuluneen vuoden aikana meidän perhe on saanut nähdä elämän koko kiertokulun erilaisissa juhlissa, ainakin melkein. Olemme olleet rippijuhlissa, häissä ja hautajaisissa. Kastejuhlat ovat tainneet jäädä väliin. Kesäkuun alussa oli vuorossa ylioppilasjuhlat. Viime joulukuussa saimme viettää oman poikamme ylioppilasjuhlia ja olikin nyt mukavaa olla toisten vieraana ilman juhlien onnistumisen vastuuta. 😉

Kutsua Essin juhliin osasimme odottaa ja kun se tuli ei voinut olla ihastelematta sen tyyliä. Juuri sellainen jossa Essin ihana raikas ja reipas mutta samalla naisellinen tyyli tuli esiin.

Sama vaaleanpunainen linja piti alkumaljassa ja kauniissa pöytäsomisteissa. On upea juttu kun nykypäivänä saa mitä erilaisempia kuvioita ja värejä monissa materiaaleissa. Nämäkin vaaleanpunaiset "pitsit" valkoisten pöytäliinojen kanssa saivat tilasta keväisen kauniin ja samalla ne toivat juuri tähän sopivan juhlavan ilmeen nuorisotaloon. Maljassa aivan ihanan raikasta mutta samalla makeaa Platino Flower kuohuviiniä.

Vaaleanpunaisen tyylin viimeisteli aivan uskomattoman hyvin yhteensopivat koivut ja pionit! En ikinä itse olisi tajunnut yhdistää näitä kahta. Ja miten hyvin ne sopivatkaan yhteen, onneksi omat yo-juhlamme olivat talvella, kynttilät kun olivat siihen aikaan pettämätön valinta, mitään näin fiksua minä kun en olisi keksinyt 😄

Harvoin meidän perheen miehet pukuihin pukeutuvat, mutta nyt oli näin mukava näky viereisellä tuolilla. Paidan värikin oli juuri mieleiseni! 💕

Ruokaa oli tarjolla monenlaista ja niin maukasta, että sain taistella pitääkseni itselleni antamani lupauksen näistä seisovissa pöydissä ruokailua koskien: "Ei koskaa haeta lisää..."

Silloin kun on muuta ruokaa (mitä nyt oli yllinkyllin) en oikeastaan koskaan ota leipää. Nyt tarjolla oli kuitenkin tätä suussasulavaa saaristolaisleipää, joten piti ottaa kaksikin palaa. Ja kyllä se kannatti, oli se niin hyvää!

Yleensä kuvattavat ruoka-annokset ovat vain niitä keittiön kokin hienosti lautaselle asettelemia. Omia seisovasta pöydästä lautaselle mätettyjä annoksia ei juurikaan tule kuvatuksi. Mutta tämä oli nyt pakko kuvata, ruoka oli todella hyvää ja sitä oli monenlaista. Erityismaininnan saa etualan kala ja tuo kukkakaali/parsakaali/porkkana -gratiini. Se oli suorastaan tajuttoman maukasta, kiitos ruuan laittajalle!

Ylioppilasjuhla on yksi niitä juhlista johon ruusut kuuluvat oleellisena osana, vaikka järkevintä olisi viedä tuo sama raha lahjaksi nuorelle. Mutta ei, kyllä näihin juhliin pitää kukkia viedä. Tänä vuonna valkoiset tai aavistuksen varran vaaleaan punaan taittuvat ruusut olivat nousseet suosiossa selkeästi punaisten rinnalle, tai ehkäpä jopa ohi.

Myös muutamia selkeästi kaksivärisiä ruusuja oli maljakoissa. Tähän syvään vaaleanpunaiseen ruusuun jonka lehdet taittoivat värinsä valkoiseen mekin päädyimme. 
Näitä näkyi muutama muukin.

Miten liittyykään tämä yksinäinen maljakosta pois otettu ruusu näihin juhliin?

Isompi kuvakulma kertoo ruusun joutuneen lattialle odottamaan - mutta mitä?

Aivan, sitähän se ruusu odotti. Nimittäin että Essi valmistelee itsensä kuvauskuntoon. Ja koska Hansille tuo mallien kuvaaminen on tuttua puuhaa, oli luonnollista että muiden vieraiden jo lähdettyä rauhotuimme kuvaamaan Essille ylioppilaskuvat 😊💖

Sisäkuvat tuli otettua ja pian oltiinkin jo ulkona. Itse sain viettää osan ajasta näin komeassa seurassa  💖

Upea ja samalla niin kaunis ja herttainen Essi kuvattiin ulkonakin monessa paikassa, mm. talon vanhoilla kivirapuilla, tästä tuli varmasti kiva kuva 👍😍

Istuimme ja juttelimme kun salista jo samalla siivottiin tavarat pois. Enkä malttanut olla kuvaamatta vieläkin tätä niin kaunista ja kekseliästä yhdistelmää koivusta ja pionista 💓

Vaaleanpunaiset unelmat lepäävät Suomen alkavan kesän vihreydellä, mikäs sen paremmin nuoren ylioppilaan juhliin sopisikaan 😍

Ja pitihän sitä lopuksi ottaa selfiet ihanasta Essistä meidän perheen kanssa. 


Ylioppilasjuhlat tuovat aina sen kesänfiiliksen.

"Gaudeamus igitus
Juvenes dum sumus.
Gaudeamos igitus
Juvenes dum sumus
Post jucundam juventutem
Post molestam senectutem
Nos habebit humus
Nos habebit humus"

Mukavaa kesää kaikille

Riikka

Elämän suurin onni tulee siitä, että osaat iloita siitä mitä sinulla on

En ole valokuvaaja, sen tietää jokainen joka on katsonut minun ottamiani kuvia. Täällä blogissa kuten muuallakin somessa tosin julkaisen usein todella hyvälaatuisia kuvia – ne ovat luontoisetu, kun on sattunut löytämään elämänkumppanikseen miehen, joka on valokuvaaja – vieläpä hyväkin sellainen 😊

Kuvaan kuitenkin paljon, kuvaan kun olen työreissuilla, kuvaan kun kuljen kaupungilla, kuvaan kun olen töissä, kuvaan kun käyn vierailulla ja kuvaan kun ihan vaan olen kotona. Suurin osa näistä kuvista ei koskaan päädy mihinkään. Osa epäonnistuukin sillä tavoin, etteipä niillä mitään tekisikään. Kuvaan itselleni muistoja, en niinkään kuvia näytettäviksi jollekin. Someen laitan kuvia sillä perusteella, että niihin liittyy joku tarina tai haluan muistuttaa tai näyttää jotain. Mutta myös siksi että tiedän esimerkiksi Facebookin kaivavan tämän muiston esille vuoden kuluttua – ja haluan muistaa sen. Osan säilytän kännykässä muistona ja osan poistan, kun olen asiaa katsellut riittävästi.

Sadepisaroiden tuhriman bussin ikkunan läpi otettu kuva siitä miten auringon voima voittaa pilvet.
Kuvan laatu on ihan kökkö, tunnelmassa minulle jotain niin aitoa

Tänään kaivoin tuota muistojeni arkistoa siinä mielessä, että mietin mistä asioista olen iloinen, onnellinen ja kiitollinen ja miten nämä kuvat muistuttavat minua siitä. Hyvästä elämästä. Mietin sitä siksi, että vaikka tiedän olevani onnellinen, aina joskus tulee murehdittua turhia asioita. Omassa elämässä kaikki vaan oikeasti on hyvin, kun vähän asettaa oikeisiin mittasuhteisiin. Eikä siihen tarvita vertailukohdaksi mitään Afrikan nälänhätää, Syyrian sotatannerta tai pahoinpidellyn / hyväksikäytetyn lapsen miettimistä – eiköhän meistä valtaosan asiat ole huippuhyvin, jos vertailukohdaksi otetaan nuo asiat. Itselle riittää ihan se, että vertaa tavallisiin ihmisiin Suomessa. Minulla on paljon mitä monella ei ole. Enkä tarkoita materiaa.

Kotikaupunkini Rauman toinen maailmanperintökohteista: Vanha Rauma
Minä koen iloa siitä että tämä paikka on säilynyt elävänä.

Keräsin noista kuvista muutaman tähän ja kerron mitä ne tuovat mieleeni, kuvat on alun perin otettu ihan vain itseäni varten, osan olen saattanut julkaista somessa, mutta tässä ne toimivat positiivisten asioiden mieleen tuojina. Mitään selkeää aikajanaa näissä ei ole, enkä aio näitä mitenkään kronologiseen järjestykseen tässä laittaa, muistot ovat muistoja. Ja tulevat nyt siinä järjestyksessä, kun kuvat sattuivat arkistossa olemaan. Osasta laitoin vain kuvan kuvateksteineen, osasta kerron muiston.

Kun asiakkaalta saa tositteiden mukana tälläisen kortin, hymy jää huulille pitkäksi aikaa.

Kun kohtaan hyvää asiakaspalvelua minulle tulee aina hyvä mieli. Se ei tule sen vuoksi että saisin jotain tai että kokisin olleeni erityisen tärkeä. Ei. Se tulee sen takia että on niin nasta juttu, kun joku hoitaa työnsä hienosti ja ymmärtää sen tärkeyden. Kunnioittaa itseään ja panostaan. Onnistuu välittämään asiakkaalle sen, että välittää tästä. Helsingissä on monta hyvää hotellia. Mikä on hyvä hotelli, on toiselle eri kuin toiselle. Minulle henkilökunnan asenne ja käytös ovat se juttu. En ole käynyt kaikissa Helsingin hotelleissa mutta monissa niistä. Ihan hyvää palvelua niistä pääsääntöisesti saa, mutta yksi on kyllä minulle kohonnut ihan selkeästi kärkeen. Original Sokos Hotel Presidentti. Sen hotellin henkilökunta on niin käsittämättömän ammattitaitoista ja ystävällistä että vieläkin he onnistuvat yllättämään minut positiivisesti, vaikka tiedän heidän olevan hyviä. (tiedoksi tämä ei ole maksettu mainos)

Tämän hotellin respan henkilökunta on timanttia. Kerronpa esimerkin johon liittyy kuvakin. Olin kerran varannut useamman yön yöpymiset ja sitten tulin kipeäksi, en kovin vakavasti, mutta niin etten jaksanut lähteä reissuun. Minun piti lähteä jo viikon puolestavälistä ja olla maanantaihin. Mutta bussimatkustaminen ei houkuttanut. Varaan aina hotellin hyvissä ajoin suoraan sen omilta nettisivuilta. En vahvista varausta siinä kohdin luottokortilla vaan käyn sitten myöhemmin joko poistamassa, muuttamassa tai vahvistamassa varauksen, kun olen ihan varma reissusta. Kun sitten tällä kerralla olin toipumassa ja ajatuksissa, että menemme yhdessä Hansin kanssa sitten vain sunnuntain ja maanantain väliseksi ajaksi, kirjauduin hotellin palveluun. Tajuan että tämä pitkä varaukseni oli jäänyt peruuttamatta. Normaalistihan minulla ei periaatteessa ole edes peruuttamista, koska en ole vahvistanut, mutta nyt varaus jostain syystä näyttää sivuilla sellaiselta ikään kuin minun olisi tullut se peruuttaa. Mietin, olenko siis kuitenkin käynyt sen vahvistamassa, enkä muista sitä. Laitan vähän kauhuissani viestiä hotelliin ja kerron että olen sairaana. Saan melko pian iloisen vastauksen, että ei olisi tarvinnut, kaikki hyvin, he ovat poistaneet varaukseni, kun en ollut sitä klo 18 mennessä vahvistanut. Viesti oli hyvin iloinen ja sai minut hyvälle tuulelle jo itsessään. Samassa yhteydessä olen kertonut, että olen tulossa kuitenkin yhdeksi yöksi mutta minulla on siihen eri varaus. Kaikki olisi ollut tässä kohdin jo hyvin. Viestin iloinen sävy ilahdutti minua.

Mutta kun sitten menimme hotelliin ja kirjaudun sisään, minulle annetaan pieni muovipussi ja kerrotaan siinä olevan terveisiä. Hämmästyn, kuka minun on tietänyt tulevan. Ja mitä onkaan pussissa, salmiakkia, suklaata ja smoothie! Niistäkin otin kuvan, mutta sen olen nyt onnistunut kadottamaan. Tärkeintä oli kuitenkin kortti jonka kuvaa en hetkeen poista. Aivan ihana kortti joka sai minut liikuttumaan ilosta. Kun joku on itselleen sopivassa työssä, se on parhaimmillaan tätä. Kiitos, vieläkin tämä muisto saa minut hymyilemään.

Kortin kuvapuolella on paperista leikattu kukkakuvio liimattuna.
Siis tämä on niin mahtava kortti etten koskaan häviä tätä. 

Arjen onnea minulle on suotu ja se tulee esiin niin monessa kuvamuistossa. Teemme usein Hansin kanssa pitkiä päiviä, kumpikin omia juttujamme. Välillä keskeytämme ja käymme kaupungilla ihan vaan istuskelemassa jossain kahvilassa kupillisen äärellä. Kaakaot Cafe Salissa ovat olleet melko usein seurana myöhäisemmille taukohetkelle jolloin on juteltu ihan vaan mitä milloinkin ja rentouduttu hetki. Joskus siitä on sitten jo menty kotiin, mutta usein on tultu vielä hetkeksi tekemään jotain ennen kotiin lähtöä. Tämä kuva muistuttaa minua monesta syystä olla onnellinen. Minulla on taloudellisesti mahdollisuus käydä kaakaolla silloin tällöin, miettimättä mitä jätän ostamatta, jos ostan tämän kaakaon. Minulla on fyysinen mahdollisuus lähteä kaakaolle, en ole sänkyyn ”sidottu” niin etten pystyisi sieltä nousemaan ja pääsen omin jaloin liikkeelle. Minun on mahdollisuus juoda kaakaota, josta tykkään, en ole allerginen sille. Minä asun kaupungissa jossa ei ole ulkonaliikkumiskieltoa. Ja ennen kaikkea: minulla on rakas aviomies jonka kanssa jakaa tämä kaakaohetki. Onnellinen nainen, eikö vain?

Usein kaakao tulee juotua kermavaahdotta, mutta joskus arkeen on hyvä ottaa extraa 😉 

Joskus väsyttää aamulla, kun herään aikaisin töihin. Silloin on hyvä herätä rauhassa, istua koneen ääressä ja juoda kuppi kahvia tai teetä. En juo ”normaalikahvia”, olen sitä juonut viimeisen kerran joskus lähes 40 vuotta sitten. Mutta juon makukahveja kapselikoneesta, niissä ei kahvi maistu liikaa 😊 Kahvin ystävät nauravat nyt, minä siis valitsen kahvini niin, ettei se maistu kahville… Ei haittaa, nauran sille itsekin. On yksi onnenaihe, että voi aloittaa työpäivän ajoissa, mutta niin että herää rauhassa juoden kahvia ja lukemalla uutisia koneelta. Hiljalleen sitä herää päivään ja on taas valmis tekemään hyvän työpäivän. Tämä kuva muistuttaa minua, ei siitä, että tykkään kahvista joka ei maistu kahvilta, vaan siitä että miten onnellinen olen, kun saan tehdä sitä työtä mistä tykkään ja tehdä sitä sillä tavoin, kun sitä tykkään tehdä. Se on suuri etuoikeus ja onni elämässä.

Vanilla Latte Macchiato 💋 

Sitten kolme kuvaa, keskenään erilaisia ja saavat minut kiitolliseksi samasta asiasta. Ensin kuva voileipäkakusta. Äiti teki äitienpäiväksi. Käytiin naapurissa, siskon perhe ja meidän perhe. Jos joku ei tiedä; Äitini asuu meidän rajanaapurina ja meitä on kaksi tytärtä. Siskokin asuu ihan lähellä. Sekin olisi ilon aihe, mutta siitä en kirjoita nyt tässä. Voileipäkakku oli hyvää ja äiti oli tehnyt sen sellaisista aineista, että minäkin pystyin sitä syömään. 

Kalkkunaa, kananmunaa ja vihanneksia - voileipäkakku minun makuuni

Kevään ensimmäiset orvokit ja narsissit

Toiset kaksi kuvaa ovat kukista meidän piharuukusta. Äiti istuttaa niitä sinne, kun kasvattaa noita kukkia. Istuttaa samalla meidänkin kukkaruukkuun, kun istuttaa itselleen. Kasteleekin niitä, jos on kuiva kesä. Mikä on näihin kuviin liittyvät elämän onnesta kertovat ajatukset. On kiva saada hyvää voileipäkakkua, kun ei itse tule koskaan tehdyksi. Ja on kiva, kun pihalla kukkii kukat ruukussa, itse kun en koskaan saa aikaiseksi istuttaa ja jos saisinkin niin kastella en muistaisi, jos ei kosteudesta sade jossain kohtaa huolehtisikaan. Aivan, kivoja juttuja ovat mutta en minä sen takia koe näiden kuvien minulle symbolisoivat erityistä syytä olla onnellinen. Ei. Se on se Äiti. Minulla on ihan paras äiti, siitä olen joskus kirjoittanutkin. Se että hän on ollut lapsuudessani aina läsnä juuri sellaisena, kun hän on, on tehnyt minusta sellaisen, millainen olen. Mutta näihin kuviin ja äitiin liittyy se onnentunne, että minulla on vielä äiti, joka on syövän, lonkkaleikkauksen ja monen muun jälkeen edelleen, 83 -vuotiaana siinä kunnossa, että laittaa meille äitienpäiväkahvit ja leipoo voileipäkakkua. Touhuaa pihalla ja istuttaa kukkia. Ajattelee itse ja juttelee järkeviä. Se on ihan mahtavaa. Toivoa vaan voi että se kestää mahdollisimman kauan. 

Eipä silti, menen kyllä kukkia istuttamaan ja leipomaan, kunhan saisin pitää hänet siinä omana fiksuna persoonanaan niin kauan kuin vain mahdollista.

Myöhäisemmän syksyn kukkaloistosta 2016 huolehtivat äidin istuttamat ruusut

Jokaisella meillä on elämässä vastoinkäymisiä ja ikäviä asioita. Minullakin. Mutta enemmän on niitä positiivisia, tässä kirjoituksessa tuli niistä vain murto-osa. Kaikkea positiivista ei voi edes kuviin ikuistaa, eikä tarvitsekkaan. 💓

Positiivisen ajatuksin

Riikka 💕