Joskus on onnekasta vilkaista maailmaa kameran läpi. Kameran linssi nimittäin näkee usein maailmassa sellaisia asioita, joita ihmissilmä ei osaa katsoa. Minäkin nappasin kameran mukaani eräälle syksyiselle, pimenevälle iltakävelylle ja huomasin, miten upeita valon ja varjon kontrasteja ja värejä turkoosista syvänsiniseen ja kultaan tavallisesta kaupunkiympäristöstä voikaan löytyä.

Jopas, miten tässä ollaan jo heinäkuun lopussa.  Hurjaa vauhtia tämä kesä on taas kulunut. En tiedä johtuuko tuo hujauksen tuntu siitä, että kelit eivät ole ihan koko aikaa suosineet ja sateet ovat pakottaneet sisätiloihin. mutta onhan tässä vielä yli yksi kokonainen kesäkuukausi jäljelläkin. Ja kuka teitää, ehkä syyskuussakin saadaan nauttia hyvistä keleistä.

Kokosin menneiden kesähetkien tunnelmia muutamaan kuvaan. Pahoittelen joidenkin kuvien lievää rakeisuutta, osa on otettu puhelimella vähän haastavissa olosuhteissa. Mukana on niin mökkimaisemaa, puutarhavierailuja kuin ihan tavallisia ihania hetkiä.


Sadepilvistä on joskus hyötyä. Yllä olevat kuvat on otettu sateisen juhannuksen aikana.

Kunpa tuon kattokruunun kimmellyksen saisi vangittua kuvaan paremmin.

Perimätiedon mukaan Jean Sibelius vaihtoi Ainonsa kanssa kihlasormukset juuri tuon kellotapulin luona. Taustalla näkyy vilaus Orisbergin kartanoa, joka on yhä yksitiskäytössä.

Tämän veijarin kuvasin ihan Helsingin Seurasaaressa. Itseasiassa tyyppi hengaili alle puolen metrin päässä minusta pitkän tovin ja kävi välillä hakemassa lisää evästä kädestäni.

Kolmen viikon kuluttua koulut ovatkin jo alkaneet ja mennään kohti syksyä. Tuolloin myös soma kouluni on jo alkanut, minkä vuoksi odotan tulevaa syksyä ihan innolla. Toki taloudellinen pärjääminen painaa, mutta yritän pitää mielen korkealla - pärjään kyllä ja tämä on hyvä juttu. Eipä vanhalla alallakaan uutisten mukaan mene yhtään paremmin, joten ehkä on nyt minun oikea hetkeni jättää yksi elämänvaihe taakse. Uudet kuviot odottavat, minä alan puhua kukille.

Eräässä ohjelmassa kesäisen suomalaisen järvimaiseman äärellä seissyt juontaja totesi, että vaikka hän asuukin kaupungissa, niin oikea koti oli hänelle siinä hetkessä, siinä näkymässä.

Toisinaan noita hetkiä tulee itsellekin. Vietin taannoin lähes meditatiivisen lauantai-illan Seurasaaressa. Siellä uskomattoman kauniissa ympäristössä ja ilta-auringon kellertäväksi maalaamassa luonnossa olo oli lähes meditatiivinen. Vielä kun mukaan lisäsi museoalueen pysähtyneen ajan, mieli asettui jonnekin yllättävänkin seesteiseen lepotilaan.

Tämä rakennus on nimeltään Kalevalankehto ja se on tarkoitettu pieniin tapaamisiin tai mietiskelyyn.

Tällaisia pääntyhjennysretkiä todella tarvitsee joskus. Jostain syystä itselleni parhaiten tehoaa juuri paikat, joissa on luonto lähellä.

Ja luontoa aasinsiltana käyttäen, minun elämässäni puhaltaa nyt hieman uudet tuulet. Aloitan nimittäin elokuussa puutarha-alan opinnot. Jo jonkin aikaa ole pyöritellyt ajatusta siitä, mitä elämälläni teen, koska se tuntui junnaavan pahasti paikallaan tämänhetkisen alani huonon työtilanteen vuoksi. Ja vähän muutenkin. Nyt tuntui siltä kuin joku korkeampi voima olisi tuonut tämän mahdollisuuden syliini melkein itsestään. Hiukan tämä uskonloikka hirvittää, mutta samalla olen innoissani ja uskon vahvasti siihen, että asiat järjestyvät.

Jos elämässä ei uskalla joskus ottaa riskejä, vaan tekee aina siten kuin turvallisimmalta tuntuu, voiko hienoimpia asioita saavuttaakaan?

Helei ja anteeksi.  Minun blogielämäni näyttää olevan hyvin kausipainotteista. Kun joulun aikaan käytän bloggaamiseen paljon energiaa ja huomiota tuolla joulublogin puolella, on sen jälkeen takki kovin tyhjä. Jollain lailla myös vuoden ensimmäiset kuukaudet ovat arkielämässä sellaisia, että sitä vain yrittää sinnitellä arjessa eteenpäin. Energiat vin menevät muualle.

Eipä siinä, että viime kuukausina olisi ollut mitään bloggaamisen arvoistakaan. Pienessä yksiössänikään ei ole tapahtuntu suuria muutoksia. Nämä "talvikuukaudet" ovat olleet harvinaisen rumia ja ankeita, ehkä se on vaikuttanut mielialaankin. Kuvitelkaa, yleensä Helsingissäkin pääsee helmikuun hohtavilla keväthangilla harrastamaan muun muassa tällaista.

Pohjanmaalla on ilmaa.

Voihan surkea valo ja kännykän kamera. Pahoittelen kuvan laaduttomuutta.

Pientä asuntoa on haastava sisustaa. Yksiössä samaan tilaan pitää mahduttaa useampi käyttötarkoitus ja kaiken pitäisi vielä sopia jollain lailla yhteen. Ainakin silloin, jos asukas on kaltaiseni visuaalihihhuli, joka ahdistuu, jos silmä pökkää johonkin väärällä tavalla.

Olenkin jo jonkin aikaa ollut tyytymätön pieneen "himaani". Siellä vallitsi yhä se värimaailma, johon pdyin, kun läksin kotikotoa maailmalle yli kuusi vuotta sitten. Tuolloin suosikkisisustusvrini oli purppuranpunainen ja muuten unaisen ja violetin sävyt. Eikä noissa väreissä vieläkään sinänsä vikaa ole, sillä ovat ne yh lempivärejäni ja osa vanhoista esineistä saikin jäädä. Kuitenkin oma maku on jo entisistä ajoista kehittynyt sen verran, että vanha sisustus oli alkanut näyttää jo silmissäni kuluneelta ja tunkkaiselta. Kaipasin kotiini päivitystä ja piristystä.

Erityisesti visuaalista sirmääni oli alkanut häiritä tv-tason ja kirjahyllyjen kombo. Aiemmin minulla oli siis yksinkertaiset koivunväriset kalusteet. käytännöllistä, mutta tylsää. Jostain syystä en vain aiemmin ollut saanut annettua niille kyytiä. Nyt tilalla on tällainen kokonaisuus.

Tämä ihana skandinaviahenkinen hepo on Elloksen löytö. Täydellinen sellainen, koska olin toivonut vastaavaa jo pitkään ja tämä on vielä painavaa, oikeaa puuta ja kauniin patinoituneen näköinen.

Ikeasta taas tarttui mukaan tämä kaunis, pienikukkainen orkidea pitsiruukkuineen. Noita pitsireunaisia astioita muuteen myytiin myös kynttiläastioina. Niitä joutuu ehkä syksymmällä hakemaan muutaman.

Sohvakin sai uudet tyynynpäälliset ja turkoosin torkkupeiton hartialleen. (piti vähän leikkiä kuvausvinkkelillä)

Siinäpä se, vielä olisi tietyillä alueilla kehittämisen varaa ja hankintalistalla onkin mm. kunnon sohvapöytä. Mutta hetken tuntuu taas mukavammalta olla kotona. Kukillakin saa muuten ihmeesti viihtyisyyttä lisättyä. Suosin oksaneilikoita, koska niitä saa upeissa eri sävyissä, miellyttävät silmääni ja mikä parasta, kestävät käsittämättömän pitkään kauniin aja pukkaavat vain lisää kukkia.

Hei vain, täällä on elämää. Parin kuukauden blogihiljaisuuden on määrä rikkoutua nyt. Olen ollut poissa pelistä, koska muut asiat ovat yksinkertaisesti vieneet kaiken huomion, mutta nyt alkoi into blogiakin kohtaan nostaa jälleen päätään. Yritän pysyä paremmin vauhdissa jälleen.

Pakko on tosin puolustautua vielä sillä, että kiireiden vuoksi ei ole kovasti ollut postattavaakaan. Kauniit asiat ovat jääneet sivummalle niin kotona kuin muuallakin. Mielihän tässä räjähtää, siispä onkin jo aika keskittyä niihin elämän hopeareunuksiin.

Jotain ihanaa on tässä sattunutkin, sillä toukokuun lopulla sukuumme liittyi tällainen hurmaava pikkuneiti.


Suuri temperamentti, mutta aseistariisuva olemus. Mummin syli vaikuttaa jo rauhoittavalta paikalta. Sehän on myös vanhemmalle serkkupojalle se yksi tärkeimmistä paikoista.

Nimen neitonen saa ensi viikolla, toivottavasti minulla on velvollisuuksiltani aikaa kuvailla rkasta kotiseutuani kesäasussa, ehkä myös ritiäisjuhlasta tiedossa jotain. 3-vuotias siskonpoikanihan on ollut kvasti sitä mieltä, että vauvan nimeksi pitäisi laittaa Muumitalo. Noh, onhan tuossa se logiikka, että muumitalo taitaa olla yksi hienoimmista asioista, jonka 3-vuotias tietää.

Minä olen niitä ihmisiä, joilla kosketus on tärkeää. olen siis mlkoinen hiplaaja, niin ihmisten, eläinten kuin esineidenkin kohdalla. Koittakaakin estää minua halaamasta. Tuokaa lähettyvilleni koira, niin nökötön tyytyväisenä sen vieressä käsi korvan taustaa rapsuttamassa. Siitä lähtien, kun Kodin Kuvalehti vaihtoi kannen materiaalia, on pakkomielteenäni ollut lehden käsiini saadessani. sivellä kannen silkkiseen sileää paperia. Kesäisin rakastan paljain jaloin kulkemista, jos se vain on mahdollista. Esimerkkejä on lukuisia.

Tämä kosketushimo vain tekee ostoksista toisinaan hankalaa, jos joku haaveilemani vaate tai esine onkin aivan väärän tuntuinen. Jotkin nettiostokset ovat suorastaan mahdottomia, koska en saa ensin hiplata tuotetta (olen laiska palauttamaan).

Niinpä minulla onkin kestänyt jonkin aikaaa ennenkuin sain tämän pikkuhaaveeni toteutumaan. Olen siis jo aikapäiviä sitten ihastunut Qualyn lintuavaimenperään, joka vahtii avaimia mukana ollessaan ja kotona pitää ne helposti saatavilla pesätönössään. Veljellä ja kälylläni on vastaava tuplaversio ja sen nähdessäni en ole saanut mokomaa tirppaa mielestäni. En vain millään voinut tilata omaani netistä, koska jostain syystä halusin päästä näkemään vaihtoehdot livenä ja mallailemaan hiukan värivaihtoehtoja ihan livenä. Mutta nyt vihdoinkin linnut lehahtivat eteeni Lapuan Kankureiden puodissa, aivan yllättäen. Mutta voi jestas, kun olikin vaikeaa päättää, halusinko mustan linnun valkoisessa talossa, vai valkoisen linnun mustassa talossa. Elämäni vaikein valinta!  Ainakin melkein.

Tähän päädyttiin. Lintu osaa muuten myös laulaa, sillä sen pyrstössä on pilli. Kätevä myös koiraihmisille. Tai merihäään joutuville. Tai lasten viihdytysteen.

Pohjanmaalla oli viime viikolal hiukan vetistä. Ei, tämä ei ole järvimaisema, vaan takana jossain puiden vieressä kulkee joen uoma ja etuala on normaalisti peltoa. Hupsista vain.


Paha parikin tykkää lähikosketuksesta, varsinkin koleana sadepäivänä. Paremman (eli tutun ihmisen) puutteessa käy kaverikin. Ilmeet kertoo, että nyt häiritään päiväunia aika härskisti.

Viime viikolla tieni vei Keski-Suomen kautta Pohjanmaan lakeuksille. Olipas melkoinen perhepläjäys ja ensi viikolla pääsiäisen tiedossa vielä laajempi versio. Pitäähän sukulointia vähän hajoitella, ettei tule äkkirysäyksestä slaagia.

Siskoni sai yhtenä päivänä talvihermoromahduksen. Useamman minuutin kuului hirveä pitelemätön paasaus siitä, miten totaalisen kyllästynyt hän on talveen ja lumeen ja siihen, että ulkona pitää tehdä kaikki sen ehdoilla. Ymmärrän häntä, kyllähän se oikea kevät saisi tulla jo. Ennen kaikkea olen kyllästynyt kylmyyteen ja jatkuvaan pukemiseen. Kunpa saisi vain pukata ballerinat jalkaan ja heittää kevyen takin harteille ulos mennessä. Siskoparalla on vielä päivittäin huolehdittavana pikkupojan kerrospukeutuminen, joten hermojen pettäminen on jo oikeutettua.

On tässä kevään myöhästymisessä jotain hyvääkin, kun synkistä synkimmän taven jälkeen saa vihdoinkin nauttia auringonpaisteesta ja hohtavista hangista. Viikonlopun ohjelmassa oli muun muassa kävelyretki joen jäällä. Perinteinen vipukelkka oli ikävä kyllä epäkunnossa.




Uskaltauduin myös hiihtämään ensimmäisen kerran sitten 12 vuoden. Onko tämkin koululiikuntatrauma kohta voitettu vai alanko siirtyä lopullisesti täti-ihmisten sarjaan?  Mutta kelpaahan näissä nkymissä ylhäisessä yksinäisyydessä sivakoida. Varsinkaan, kun kukaan ei ole näkemässä niitä tasaisella ladulla nurin menemisiä...

Piipahdin eilen Ikeassa ja päätin porhaltaa näyttelytason läpi niin lujaa, etten ehtisi täyttää päätäni jälleen kerran kaukaisilla haaveilla. Mutta kun pääsin yhden kulman ympäri, niin siinä se oli - unelmieni keittiö, tai ainakin hiiskatin lähellä sitä tämänhetkistä haavekuvaa. Ja kyllä, tottahan siitä piti ottaa kuva talteen jotain etäistä tulevaisuutta varten.


Minulle tosin tulisi joko vaaleasävyinen tai tummapuinen saareke ja kaappien sävy saisi olla himpun verran vaaleampi ja lämpimämpi. Myös seinän tiilet rouheammiksi.  (jaahas, heti alkoi vaatimuksia tippua)

Joka tapauksessa, harmaat kaapistot keittiössä ovat alkaneet kovasti miellyttää silmää ja kun vielä pitkäaikaisiin ihasteluihin kuuluu mustavalkoruudullinen lattia ja tiiliseinä, niin tässähän tämä. Vielä kattohirret näkyviin, niin oijoi.

Tuosta harmaasta tosiaan, se on jännittävä väri, kun pienillä sävyeroilla siitä saa kylmän ja tumman tai lämpimän ja valoisan pehmeän. Jälkimmäistä siis itse hakisin. parasta olisi, jos harmaasta kuultaisi puu läpi.

Ylin kuva HGTV, alimmat Pinterest-löytöjä, joiden alkuperä tuntematon.

Haaveita, haaveita. Ehkä vielä joskus. Tosin pelkään sitä, että joskus oikeasti saisin vapaat kädet suunnitella jotain tällaista, miten ikinä voisin tehdä lopullisia päätöksiä?

Elämä on joskus valintoja täynnä. Pääsiäisenä olisi ystävän polttarit ja vaikka kuinka rakastan tällaisia ystävien hilpeitä kokoontumisia, olen jättämässä meiningit väliin. Vapaaehtoisesti vieläpä.

Sen sijaan suunnistan kotiseudulle, perheen ja suvun seuraan. Kas kun minua tarvitaan leipomaan pääsiäisen aikana kolme vuotta täyttävän siskonpojan Mörkö-kakkua (pikku-ukkelia kiehtoo kaikki jännittävä ja tämä oli oma toiveensa), tiedossa on myös pitkästä aikaa samallapaikkakunnalla olevien laspuudenystävien illanvietto ja tietysti suvun lankalauantain kokoontuminen omalle pääsiäiskokolle.


Tällä kertaa suku vetääkin sen kaikista pidemmän korren puhtaasti siitä syystä, että tällä hetkellä yhdessäololla on melkoisesti tärkeämpi merkitys. Eräs läheinen sukulainen kun sai vähän aikaa sitten uutisia, joiden mukaan on vain 50 %:n mahdollisuus siihen, että hän on kanssamme vielä ensi vuonnakin.

Tämän asian otan nyt luonnollisesti huomioon laittaessani asioita tärkeysjärjestykseen. Nyt täytyy arvostaa ison sukumme läheisyyttä ja nauttia jokaisesta pienestä hetkestä ja perinteestä yhdessä.