Karjalatar-lehdestä poimitun värikkään lainauksen
tarkoitus on halpahintaisesti houkutella lukemaan kirjoitukseni, joka
käsittelee näkökulman löytämisen vaikeutta historian alan väitöskirjaani. Tutkimuskohteenani
on Lieksassa sijaitseva Pankakosken tehdasyhteisö, jossa vallinnut
tapainturmelus pöyristytti Karjalattaren toimittajaa 4.9.1891.
Mikrohistoriallisen tutkimuksen kohteena Pankakoski on
"tyypillisen epätyypillinen", toisin sanoen täysin tavallinen
yhteisö, joita vastaavia Suomessa on lukuisia. Epätyypillinen tällaisesta kylästä
kuitenkin alkaa tulla, kun sen historiaan alkaa perehtyä pintaa syvemmältä. Silloin
alkaa huomata ne pienet johtolangat, joiden avulla pystyykin löytämään jotain
uutta näkökulmaa vanhaan ideaan.
Pankakoski oli minulle Lieksassa syntyneenä ja kasvaneena
jotenkin tuttu taajama, mutta varsinaisesti tutustuin alueen historiaan
kirjoittaessani paikallisen yhdistyksen tilaushistoriaa. Kuulin Klemens Johan
Saarelaisesta, ammattikunniastaan herkkähipiäisestä suutarista ja kerrassaan omalaatuisesta
persoonasta. Luin vuoden 1918 tapahtumista, tapetuista työmiehistä ja
kadonneista pöytäkirjoista. Minulle kerrottiin yhteiskuntaluokan mukaan
rajatuista asuinalueista, siitä, miten toimihenkilöiden lasten ei ollut
soveliasta mennä työväen asuttamalle Hangaspurolle, eikä hangaspurolaisten
puolestaan herrojen reiteille. Pystyin Pankakosken sosialidemokraattisen
yhdistyksen historiateoksessa, joka sai ylänimekseen Aatteen kuohuissa, vasta
raottamaan alueen menneisyyttä.
Olin aiemmin saanut valmiiksi lisensiaattityöni tyystin
toisesta aiheesta. Tutkimus oli väkisin väännetty, eikä tuntunut vievän
mihinkään. Olin perin juurin tuskastunut sen kanssa ja niinpä kerran avasin
suuni tutkijaseminaarissa: "Olenko ihan pähkähullu, jos vaihdan
aihetta?" Maria Lähteenmäki, tuolloin Jutikkala-professori, vastasi
nauraen: "Et tietenkään! Eihän kivirekeä kannata perässään vetää!"
Niinpä hylkäsin kivireen ja aloin työstää kokonaan uutta
aihetta, jonka tutkimuskohteena oli Pankakoski. Ensin se oli epämääräinen
hahmotelma kansalaisyhteiskunnan synnystä paikallisyhteisössä. Sain
keskusteluissa lukuisten ihmisten kanssa kuulla, että aihe on tuossa muodossa
puhki kulunut ja siihen pitäisi löytää uusi näkökulma. Seurasi ankaraa
pohdintaa ja kirjallisuuteen ja lähteisiin perehtymistä. Entä, jos tutkisin,
miksi juuri sosialidemokratiasta tuli suosituin kaikkien työväenaatteiden
joukossa, "niinq silleen mikrohistorialliselta kantilta"? Siihen sain
kokeneemmalta kollegalta happaman kuittauksen: "Sata kertaa
tutkittu!"
Sitten keksin, tutkisin aihettani erikoisen persoonan, suutari
Saarelaisen elämäkerran avulla, siitä tulisi oikein tyypillistä mikrohistoriaa.
Carlo Ginzburgin Juusto ja madot kertoo mylläristä, miksen minä kirjoittaisi
suutarista? Juuri saatuani uuden tutkimussuunnitelman valmiiksi, sähköpostiin
ilmaantui tiedote Sami Suodenjoen tarkastettavasta
väitöskirjasta: Kuriton suutari ja kiistämisen rajat. Työväenliikkeen läpimurto
hämäläisessä maalaisyhteisössä 1899–1909. Jaa, se idea olikin sitten jo
keksitty aiemmin.
Seurasi hauduttelua ja muun muassa tiedotusopin opintoja,
joiden pakollisiin luettaviin kuului Janne Seppäsen kirja Katseen voima – kohti
visuaalista lukutaitoa. Sitä lukiessani mieleeni nousivat kuvat Pankakoskelta.
Toden totta, työväentalon rakentaminen ja marssikulkueet tehtaan ohi olivat
visuaalista retoriikkaa. Suojeluskunnan harjoitusten vieminen työväestön
asuinalueelle oli vallankäyttöä tilaa haltuun ottamalla. Vallanvaihdos muutti
myös tilaa ja ympäristöä. Siihen vielä viitekehykseksi hyvinvointivaltion syntyä
ja siinä se tutkimussuunnitelma lopulta oli.
Vielä vein keskustelupaperin tutkijaseminaarin
ihmeteltäväksi: "Okei, mielenkiintoista, mutta sulla on tässä oikeastaan
kaksi tutkimusta, rajaa vielä pelkästään tuohon tila-aspektiin!" Siinä se
nyt on, tutkimussuunnitelma ja selvät kuviot, miten tutkimustyö etenee. Enää
tarvitsee vain kirjoittaa se hiton väitöskirja.
