Akatemiatutkija Irmeli Mustalahti: Vuorovaikutteisuuden kultahippuja etsimässä

Marraskuussa 2014, Suomen Akatemia myönsi minulle Akatemia-palkinnon yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta. Lisää palkinnosta tässä linkissä. Palkinto on todella kaunis Miia Liesegangin suupuhallettu lasiteos nimeltä ”Hetki”. Teoksen sisällä on Lapin kultaa Lemmenjoelta. Suunnittelija kuvaa teostaan näin:

"On hetkiä, jolloin elämän syvin, piilossa oleva totuus, raottaa verhoaan. Heti ei paljastu sen syvin olemus. Kuten tieteellisessä tutkimuksessakin totuus piiloutuu ensin. Arvokas tiedon jyvä verhoutuu osaksi suurempaa kokonaisuutta. Tarkasti tutkien paljastuu uutta. Tieteellisesti tutkittu tieto, kuten kultahippukin, on arvokas. Kumpikin vaatii löytääkseen tarkkuutta, sinnikkyyttä ja uskoa.”

Näitä kultahippuja olen jo jokusen vuoden metsästänyt. Sitä totuutta joka raottaa verhoaan. Ja piiloutuu taas. Juuri silloin kun luulee ymmärtävänsä ja tietävänsä jotain huomaakin, että tietää vain hitusen ja ei ymmärrä sitäkään. Ja juuri tuo ”tutkien paljastuu uutta” tekee tutkijan työstä niin mielenkiintoista. Tästä linkistä löydätte esittelyvideoni, joka kertoo hieman lisää työstäni.

Tutkimushankkeideni tavoitteena on ollut kartoittaa vuorovaikutteisen metsähallinnon ja kansalaisten osallistamisen ja osallistumisen mahdollisuuksia, haasteita ja vaikutuksia. Tutkimani hankkeet ovat liittyneet erilaisiin osallistavan metsätalouden hankkeisiin hallinnon ja luonnonvarapolitiikan eri tasoilla. Tutkimustyöni keskiössä ovat siis luonnonvarojen vuorovaikutteinen hallinto ja päätöksenteko. Voidaanko kansalainen asettaa keskiöön ja toteuttaa hallintoa vuorovaikutteisesti luonnonvarojen käytöstä ja hallinnasta päätettäessä? Millaista osallistumisen ja osallistamisen tulisi olla ja miten se vaikuttaa luonnonvarojen hallintoon ja päätöksentekoon paikallisella, kansallisella ja kansainvälisellä tasolla?

Vuorovaikutteisen hallinnon ja päätöksenteon tavoitteena on tukea kansalaisia osallistumaan ja vuorovaikuttamaan luonnonvarojen käyttöön ja hallintaan liittyvään keskusteluun ja päätöksentekoon. Kansainvälisesti vuorovaikutteisuuden korostamisen taustalla on laajempi hallinnonmuutos: Keskusjohtoinen ja hankesyklinen (usein myös kehitysmaissa donori-vetoinen) julkis- ja hankehallinto sekä erilaiset interventiot ovat osoittautuneet kestämättömiksi, kalliiksi ja epätasa-arvoisiksi tavoiksi hallinnoida ja suojella luonnonvaroja: Professionaalisuutta korostavasta päätöksenteosta pyritään uudistumaan ja siirtymään yhteisölliseen yhteistyöhön.

Minua tutkijana – mutta myös kansalaisena – kiinnostaa juuri kyseinen muutos ja se, miten tämä muutos tapahtuu, näkyy ja vaikuttaa luonnonvarahallinnon eritasoilla. Osallistuminen ja osallistaminen ovat kiinnostaneet minua niin tutkijana kuin harrastusteni kautta. Lapsena olin mukana 4H-kerhossa ja nuorena liityin Greenpeace-järjestöön. Vuonna 1993 menin ensimmäiselle työleirille Tansaniaan. Ehkä viimeinen ”niitti” oli kun tapasin kehitysmaatutkimuksen professorin Juhani Koposen vuonna 1998 Tansaniassa. Idealistinen nuori opiskelija ei aluksi oikein ymmärtänyt kriittistä historioitsijaa. Mutta keskustelujen jatkuessa ja avautuessa, minulle aukesi uudenlainen, aikaisempaa kriittisempi, mutta samalla avoimempi tapa ajatella. Yhteistyö Koposen kanssa jatkui ja johti lopulta, monen mutkan jälkeen, väitöskirjaan. Väitöstilaisuudessani, Kööpenhaminan yliopistossa, eräs vastaväittäjistä ihmetteli miksi olin kerännyt niin laajan aineiston ja tehnyt kenttätyötä eri puolilla maapalloa (Tansaniassa, Mosambikissa, Laosissa ja Vietnamissa). Vastasin siihen, että minun pitää vielä kerätä lisää aineistoa ja palata kenttätyöalueille, jos todella haluaisin ymmärtää osallistamista ja sen vaikutuksia. ”Going back” -menetelmäni on yhä käynnissä, ja monta kysymystä on vielä kysymättä ja muutosprosessia ymmärtämättä. Eli niitä taiteilijan kuvaamia ”tiedon kultahippuja” etsin. Olen samaa mieltä taiteilija Liesegangin kanssa siitä, että se vaatii tarkkuutta, sinnikkyyttä ja uskoa.

Sain Akatemia-palkinnon yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta. Mutta miten tutkimukseni tuloksia voi soveltaa käytäntöön ja mihin työni suurimmat hyödyt kohdistuvat? Tätä kysyi myös Laosissa eräs haastateltava. Vastaukseni hänelle oli, että ei käytännössä suoraan ehkä mihinkään, mutta yhteiskunnallisen keskustelun, opetuksen ja julkaisujen kautta työ vaikuttaa oppimisprosessiin, joka toivottavasti tukee vuorovaikutteisen luonnonvarojen hallinnon, käytön ja suojelun suunnittelua ja toteutusta pitkällä aikavälillä. Lisäksi, yritän epätoivoisesti löytää rahoitusta lahjakkaille opiskelijoille ja väitöskirjan tekijöille. Uskon, että heidän kauttaan vuorovaikutteista luonnonvarahallintoa saadaan kehitettyä ja jalkauttelua eri puolilla maailmaa.

Pertti Rannikko: Metsätyökylä on muuntumassa datšakyläksi

Suomalais-venäläinen tutkijaryhmä palasi 20 vuoden jälkeen tutkimaan Koivuselän kylää. Kyläläiset olivat entisenlaisia mutta kylä ei.

Helteisessä heinäkuussa 1994 lähti sekä Petroskoista että Joensuusta tutkijoita autoilla kohti Koivuselän kylää. Tähän Prääsän piirin länsiosassa sijaitsevaan kylään on suunnilleen yhtä pitkä matka Petroskoista ja Suomen rajalta. Tämän kesän helteisimpään aikaan sama tutkijaryhmä palasi taas Koivuselkään. Niin tutkijat kuin kyläläiset olivat vanhentuneet, mutta muuten he eivät olleet juuri muuttuneet. Kyläläiset ottivat tutkijat ystävällisesti vastaan ja vastasivat avoimesti tutkijoiden kysymyksiin. Karjalan kieltä puhuviakin löytyi vielä kosolti. Varsin pian tutkijoille kävi kuitenkin selväksi, että itse kylä on kokenut 20 vuodessa melkoisen muodonmuutoksen.

Koivuselkäläisiä heinäkuun lopulla haastatellut Itä-Suomen yliopiston ja Petroskoin yliopiston tutkijaryhmä, vasemmalta Pertti Rannikko, Tanja Jegorova, Eira Varis, Kristina Isajeva, Jevgeni Klementjev, Esko Lehto, Minna Piipponen, Katri Karkinen, Inna Kopoteva ja Nadezheda Polevshikova KUVA: ANTERO LEHIKOINEN
 

Oma ruuantuotanto on vähentynyt

Parhaiten minulle jäi mieleeni 1990-luvun kenttätöistä heinänhakumatka Ruokokosken autioituneeseen karjalaiskylään. Vitelejoen uitot ja metsätyöt olivat tarjonneet ruokokoskelaisille toimeentulon usean vuosikymmenen ajan. Uittojen päättyessä 1960-luvun lopulla oli heidän muutettava 12 kilometrin päässä sijaitsevaan Koivuselän lesopunktiin, jonne kaikki alueen metsätyöntekijät keskitettiin. Maria ja Mikko Antonovin perhe toi mukanaan Koivuselkään lehmän ja vasikan, mutta tekivät niille heinät edelleen vanhoilta heinämailtaan Ruokokoskelta. Pääsin heidän mukaansa 20 vuotta sitten hakemaan sieltä heinäkuormaa. Tie Ruokokoskelle oli surkeassa kunnossa, mutta onneksi autonkuljettajana metsätyökeskuksessa toimiva Antonovien Viktor-poika sai käyttöönsä työpaikkansa kuorma-auton, jolla heinänhaku onnistui.

Vaikka Antonoveilla on edelleenkin lehmä ja vasikka, eivät he ole kuitenkaan moneen vuoteen tehneet heinää Ruokokoskelta. Mikko on jo kuollut ja karjanpito on siirtynyt Viktorin vastuulle, mutta Maria auttaa edelleen lypsyssä. Heinät Viktor tekee Koivuselän lähiniityiltä, joilta riittää hyvin heinää koko kylän karjalle. Kylässä on nimittäin enää 9 lehmää, kun niitä 20 vuotta sitten oli 40. Lampaiden ja vuohien määrä on romahtanut 200:sta 9:ään. Edellinen kenttätyömme ajoittui Venäjän murroksen vaikeimpiin vuosiin, jolloin elintarvikkeiden korkeiden hintojen vuoksi perheiden oli tuotettava itse huomattava osa ruoastaan.

Elintarviketilanteen paraneminen näkyy myös puutarhoissa. Vaikka miltei kaikki ympärivuotiset asukkaat kasvattavat edelleen perunaa ja muita hyötykasveja, on puutarhassa nykyään tilaa myös kukille.

Metsätöitä tekevät nyt muut

Viktor Antonov ja muut karjanpitäjät kuljettavat heinänsä nykyään pienillä puutarhatraktoreilla. Kun kyläläisille ei ole enää metsätöitä, ei heidän käytössään ole kuorma-autojakaan.

Koivuselän uusi kylä oli perustettu vuonna 1949 metsätyöntekijöiden asuinkyläksi, lesopunktiksi. Edellisen kenttätyöjaksomme aikana metsänhakkuita oltiin organisoimassa uudelleen tavalla, mikä johti pian metsätöiden loppumiseen kokonaan koivuselkäläsiltä. Metsäsektorin yksityistämisen yhteydessä perustettu Šujales-osakeyhtiö lopetti vuonna 1995 Koivuselän lesopunktin, jolloin siitä tuli pelkkä työnjohtoalue. Seurauksena oli hakkuiden ja työntekijöiden määrän nopea väheneminen ja viimein loppuminen.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana metsätöitä Koivuselän ympäristömetsissä ovat tehneet muut kuin kylässä vakituisesti asuvat. Pysyvimmin hakkuita on tehnyt yritys, jonka työvoima on Ukrainasta. Puut kaadetaan moottorisahoilla ja kuljetetaan kahdella metsätraktorilla ajotien varteen, josta ne vievät eteenpäin toisen firman rekat. Ukrainalaisia metsätyöntekijöitä on kaikkiaan 8. He asuvat Koivuselässä yhteismajoituksessa kolme kuukautta kerrallaan, minkä jälkeen he ovat Ukrainassa perheensä luona 1–1,5 kuukautta ja palaavat taas töihin Koivuselkään.

Kesäasuntoja yhtä paljon kuin vakituisia

Metsätöiden loppumisen jälkeen Koivuselän väki väheni, joten myös koulu ja muita kylän palveluita lopetettiin. Rekisteritietojen mukaan olisi kylän asukasluku vuosien 1994 ja 2014 välillä pienentynyt 380:stä 210:een. Ympärivuotisten asukkaiden määrä on kuitenkin tällä hetkellä vain noin sata. Monet nuoret aikuiset asuvat ja työskentelevät Petroskoissa, vaikka ovatkin kirjoilla Koivuselässä. Myös monet vain kesällä kylässä asuvat on rekisteröity Koivuselkään.

Koivuselkä on vuoden 2006 paikallishallintouudistuksesta lähtien kuulunut Vieljärven kylähallinnon alaisuuteen. Sen Koivuselässä toimiva virkailija laski, että kylässä on 27 ympärivuotisessa käytössä olevaa asuntoa ja 24 kesäasuntoa. Kokonaan tyhjiä asuntoja olisi 13. Käytössä on vielä myös useamman asunnon parakkitaloja, joiden asunnot ovat huonossa kunnossa. Osa niistä on suunniteltu otettavaksi ränsistyneiden asuintalojen purkamisohjelmaan, jota Venäjän valtion ja Karjalan tasavallan rahoituksella parhaillaan toteutetaan. Purettavien talojen asukkaille pitäisi rakentaa uudet asunnot ja nyt keskustellaan siitä, minne ne sijoitettaisiin. Hallinto haluaisi ilmeisesti rakentaa ne Prääsään tai Vieljärvelle, purkutalojen asukkaat Koivuselkään.

Osa kesäasukkaista on vanhuksia, jotka asuvat talvet kaupungissa. Osa taas käyttää vanhempiensa kuoltua heiltä jäänyttä taloa datšana. Koivuselän tulevaisuuden kannalta erityisen kiinnostavia ovat ulkopuoliset, jotka ovat ostaneet Koivuselästä tyhjäksi jääneen talon tai rakentaneet sinne kokonaan uuden datšan.

Tuleeko Koivuselästä datšakylä?

Yksi tyhjäksi jääneen talon ostaneista on Pitkärannan tehtaalta viime vuonna eläkkeelle jäänyt Vasili. Hän on keväästä lähtien remontoinut taloaan ja se näyttää ulkoapäin aivan uudelta. Heinäkuun lopulla hän oli rakentamassa jo uusia ulkorakennuksia. Tontin ympäri on rakennettu korkea aita ja sen sisäpuolella haukkuu ärhäkkä koira. Perhe ja lapsenlapset ovat jo käyneet katsastamassa uuden talon. Vasili suunnittelee jäävänsä asumaan sinne myös talveksi.

Uudet datšat eroavat selvästi Koivuselän muista rakennuksista KUVA: ANTERO LEHIKOINEN

Kylän toiselta laidalta Koivujärven rannalta löytyy korkean teräsaidan sisältä kolmen talon muodostama datšayhteisö. Muuta puutarhaa ei ole kuin kukkapenkkejä. Yksi taloista on vanhasta rakennuksesta peruskorjattu ja kaksi on aivan uutta, tyyliltään Koivuselän muista taloista selvästi erottuvia. Talot on rakennuttanut petroskoilainen yrittäjä, joka käyttää vanhaa taloa kesäasuntonaan. Yhtä uusista taloista käyttää hänen poikansa perhe. Yrittäjä on ostanut lähinaapurista kaksi muutakin vanhaa taloa ja teettänyt niissä täydellisen remontin. Yhden niistä hän on myynyt petroskoilaisperheelle kesäasunnoksi, toinen on vielä myynnissä.

Muualta tulleet kesäasukkaat ovat Koivuselässä hyvin tuore ilmiö. Petroskoista on matkaa vain 140 kilometriä ja viimeistä 13 kilometrin hiekkatieosuutta lukuun ottamatta tie on erinomaisessa kunnossa. On hyvin mahdollista, että Koivuselästä kehittyy petroskoilaisten kesämökkikylä. Puhdasta datšakylää siitä tuskin kuitenkaan tulee, sillä jonkin verran siellä asunee ihmisiä tulevaisuudessa myös talvella. Juuri se, että kylässä on pysyvää asutusta, houkuttelee monia hankkimaan sieltä kesäasunnon. Tämä ei johdu välttämättä vain asumisen turvallisuudesta, vaan paikalliset asukkaat luovat kylään myös oman ilmapiirinsä. Edullisen sijaintinsa vuoksi Koivuselkä voi jatkossa kiinnostaa myös matkailijoita. Tutkijoiden kannattaa siten lähteä seuraavan kerran Koivuselkään jo kymmenen vuoden päästä selvittämään kylän muodonmuutoksen sen hetkistä vaihetta.

Professori Maria Lähteenmäki: Saastuttaako politikointi tutkijat?

Akateemisten tutkijoiden puoluetoiminta on sadassa vuodessa muokkautunut velvollisuudesta häpeäksi

Yliopistoissa toimivan akateemisen eliitin paikka on muuttunut dramaattisesti kun seurataan vuodesta 1907 lähtien eri yhteiskunnallisten toimijoiden roolien muutoksia parlamentaarisessa suomalaiskansallisessa politiikanteossa. Viimevuosien eduskunnasta, ministerilistoilta ja EU-parlamentaarikkojen joukosta saa turhaan etsiä tiedekarriäärin luoneita edustajia. Vaalien ehdokasasettelujen mukaan yliopistolaisia ei ole näihin kansallisiin edustustehtäviin paljon tarjolla ja vaalitulosten mukaan heitä ei sinne haluta; ei ole vetoa eikä  liioin työntöä. Yhteiskunnallinen työnjako näyttää edenneen huippuunsa, sillä tieteellinen asiantuntijuus ei ole sitä, mitä tämän päivän kansanedustajilta odotetaan. Kokonaan toinen kysymys on, onko Suomen kaltaisella pienellä maalla varaa pitää korkeasti oppinut ammattikunta kokonaan syrjässä politiikanteon arjesta.

Runsaat sata vuotta sitten tilanne oli aivan toinen. Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa yliopistoherrat kilpailivat ankarasti parlamenttipaikoista talonpoikien, piikojen ja pappien seassa päästäkseen vaikuttamaan poliittisiin ratkaisuihin ja maan tulevaisuuden suuntaan 1800-lukulaisen nationalisen hengen elähdyttäminä. Parlamenttipaikka oli hyvin tavoiteltu yhtäältä henkilökohtaisen ja viiteryhmän vallan, yhteisöllisen uskottavuuden ja vaikuttavuuden sekä kansallisen velvollisuuden ja kunnian tähden. Näin etenkin suomalaisen puolueen/kokoomuksen piirissä, missä kansanedustaja-professoreiden lukumäärä on ollut kautta aikain kaikkein suurin. Vasemmistoon on ollut paljon vaikeampi rekrytoida yliopistolaisia ensinnäkin siksi, että heitä on ollut tarjolla vähän, toisekseen siksi, että osa työväenaktiiveista on vierastanut yliopistoväkeä yksin jo puolueidentiteettinsä vuoksi. Kaiken kaikkiaan vasemmistoon sitoutuminen näyttää saastuttaneen yliopistolaisia enemmän kuin oikeistoon kuuluminen.

Professori-poliitikkojen kysynnän huippu ajoittui vuosiin 1919-44, mikä kertoo etenkin aikakauden vaikeista poliittisista käänteistä ja asiantuntijuuden elitistisyydestä. Nuoren kansakunnan oli lunastettava raskaan sisäisen ja uhkaavan ulkoisen paineen alla olemassaolon oikeutensa, ja sitä argumentoimaan tarvittiin alojensa huippuja.Toisen maailmansodan jälkeen yliopistoväen osuus eduskunnassa alkoi laskea mitä lähemmäksi 1990-lukua tultiin. Mitä korkeammaksi kansalaisten koulutustaso nousi, sitä todennäköisimmin eduskuntaan tuli valituksi maisteriehdokas ja tohtorit vetäytivät kulisseihin. Samalla politiikanteon julkisen ilmeen ja toimintakulttuurin muutokset sekä koko politiikka-käsitteen moni-ilmeistyminen alkoivat erkaannuttaa tutkijoita puoluepoliittisesta toiminnasta.

Niin ikään yliopistoinstituution rakenteelliset muutokset, tieteenalojen pirtaloituminen aikaisempaa spesifisimpiin osaamisalueisiin, yhä korkeammat tasovaatimukset, koventunut kilpailu, objektiivisuuden korostaminen, kiristynyt työtahti ja kansainvälistymisen paine ovat vieroittaneet tutkijat politiikan arjesta ja kimmonneet heidät tieteellisiin sfääreihin. Puoluepolitiikan arjesta näyttävät olevan kiinnostuneita pääosin vain alaan erikoistuneet politiikantutkijat. Jos puoluepoliittisesti orientoituneet oppineet on leimattu vähemmän tieteellisiksi ja 'saastuneiksi', ovat eräät poliittisiin liikkeisiin, etenkin etno- ja vähemmistöpolitiikkaan sekä feministiseen ja vihreään politiikkaan julkisesti sitoutuneet tutkijat hyväksytty. Sitoutuminen on voinut jopa edesauttaa yliopistotoimiin pääsyä. Tämä tendenssi on alkanut murtaa asenteita ja raottaa hivenen kaapin ovea myös puoluepoliitikko-tutkijoille.

Vaikka yliopistoissa puhutaan 'yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta' arvona sinänsä, se on toistaiseksi jäänyt osaamiskriteerinä marginaaliin. Ehkä sekin tietotaito tulisi pisteyttää samalla tavalla kuin rahanhankinta, julkaisut ja opetustyö, jotta ns. eristyksiin joutuneet tutkijat saataisiin vedettyä takaisin yhteiskuntavastuullisempaan toimintaan. Tämän toiveenhan ovat viime aikoina esittäneet sekä valtiovalta että Suomalainen Tiedeakatemia. Yliopistoväen paikka yhteiskunnallisessa työnjaossa ja siihen sisältyvä panos-tuotos-suhde kaipaa joka tapauksessa kipeästi avointa keskustelua ja uudelleenarviointia.

Kirjoitusta on inspiroinut vasta valmistunut tutkimukseni 'Väinö Voionmaa, puolue- ja geopoliitikko' (SKS 2014).

Petroskoin matka 2014

Tässä blogikirjoituksessa on esiteltynä viisi erilaista kokemusta laitoksen järjestämällä matkalla Petroskoihin 22.-24.4.2014.

 

”Lakimies”

Oli aurinkoinen huhtikuun tiistai kun matkamme Carelian edestä kohti Petroskoita saattoi alkaa. Kokoonpanomme sisälsi kaksi kokenutta venäjänkävijää ja viisi enemmän ja vähemmän kokematonta vastaavaa. Rajankäynnistä kerrotut kauhukuvat pitkistä odotteluajoista ei toteutunut, sillä sekä meno- että tulomatkalla toiminta rajatarkastuksessa oli vaivatonta ja nopeaa. Menomatkan aikana pysähdyttyämme jaloittelemaan karjalaiseen pikkukylään tauolle, saimme jo hieman esimakua venäläisestä vieraanvaraisuudesta: maastopukuinen vanhempi ukko tervehti meitä Suomen kielellä.

Saavuttuamme lämpimään Petroskoihin kävimme syömässä maittavan aterian paikallisessa ravintolassa, jonka jälkeen siirryimme yliopistolle. Yliopistolla tutustuimme kanssaopiskelijoihin, jotka majoittivat meidät koteihinsa. Majoituspaikoissa saimme jatkoa vieraanvaraisuudesta, joka kesti erinomaisesti koko lyhyen vierailumme ajan: Hyvää ruokaa riitti, sekä sosiaalinen ja lämmin ilmapiiri sai tuntemaan olon erittäin tervetulleeksi. Isäntämme esittelivät kotikaupunkiaan ja olivat aidosti kiinnostuneita tekemään matkastamme mielenkiintoisen.
 
Toisena päivänä kokoonnuimme yliopistolle seminaaria varten. Seminaariin osallistuja oli meidän joensuulaisten lisäksi Petroskoin ja Tverin yliopistoista. Saimme kokea venäläisten hieman erilaisen käsityksen historiantutkimuksesta. Käytännötkin olivat omistamme poikkeavat, sillä lopuksi pisteytimme toistemme työt ja järjestäjät julkaisivat ”mitalisijoille” suoriutuneet. Seminaarien esittelyt englanniksi kansainvälisessä ympäristössä toi mukavan lisän kokemuksiin, sekä seminaariemme julkaiseminen paikallisen yliopiston historiikkiin oli mieluinen yllätys. Oma esitelmäni Joensuun ja Liperin sodanjälkeisestä (1945–1949) rikollisuudesta sujui kohtuullisesti ja suunnitellun aikataulun mukaisesti. Teeman takia minulle esitettiin hauska kysymys, että olenko valinnut suuntautumiseni väärin, koska esitelmäni sopisi paremmin lakimieheksi lukevalle.

Toisen, ja viimeisen iltamme vietimme jokainen isäntiemme seurassa ja kävimme muun muassa paikallisessa museossa ja anniskeluravintolassa. Kolmannen päivän aamuna matka kohti Joensuuta alkoi. Suunnitelman mukaan reittimme kulki Aleksanteri Syvärisen luostarin kautta, jossa kiersimme kyläreittiä Aunukseen ja muiden Laatokan pohjoispuolen kylien kautta Sortavalaan. Sortavalassa jalkauduimme ja tutustuimme lyhyen kävelyn muodossa kaupunkiin. Professorien asiantuntevat informaatiot kylistä sekä Sortavalasta ja autossa vallinnut hyvä ilmapiiri saivat aikaan sen, että miltei 12-tuntinen paluureissu ei puuduttanut ollenkaan, vaan päinvastoin oli miellyttävä kokemus. Loppukaneettina sanoisin, että reissu oli erittäin miellyttävä kokemus ja hyvää vaihtelua hektisen opiskelun keskellä. Venäjä oli kokemuksena mieliä avaava ja huikea. Sinne palaan vielä.

Ennakko-odotukset Petroskoista muuttuivat

Rajan yli Karjalaan mentäessä tuntui kuin olisi ollut aikahyppy toiselle aikakaudelle, sen verran maisema muuttui Suomeen verrattuna. Olen kuullut paljon puhetta kuinka huonoon kuntoon Karjala on jätetty ja nyt se tuli todistettua omin silmin, että kyllähän siellä puskutraktorille ja korjausrakentamiselle töitä olisi.

 Petroskoi kaupunkina ei tehnyt kovinkaan suurta vaikutusta - ehkä odotin liikoja: mielessäni oli kuva vähän erityyppisestä kaupungista. Menomatkalla autokeskustelujen kautta muodostui kuva että Petroskoi olisi jotenkin todella paljon ”kehittynyt” neuvostoajoista. Mutta toisaalta kaupunki oli kyllä ihan idyllisen tuntuinen. Ainakin isäntäpariskunnan kanssa käynti Äänisen rannassa ja satamassa näytti kaupungista myös kauniimman puolen. Toisaalta myös näin lyhyessä visiitissä ei täysin kattavaa kuvaa koko kaupungista saa. Myös käynti Petroskoin kaupunginmuseossa oli mielenkiintoinen ja erityisesti toisen maailmansodan suomalaisnäkökulma oli kivasti tuotu esille esineiden ja tapahtumakuvausten kautta. Samalla se oli myös kertaus oman maan vähemmän mairittelevasta historiasta miehittäjinä.

Isäntäpariskunnan luona asuminen auttoi antamaan hyvän kuvan tavallisesta arjesta. Kun nyt yleensä seuramatkat matkatoimistojen kautta jättävät implisiittiset arkikokemukset täysin pimentoonsa.  Muutenkin isäntäpariskunta oli vieraanvarainen ja mukava, joten suuria ongelmia ei syntynyt. Välillä pieniä kommunikaatio-ongelmia esiintyi mutta kuitenkin toimeen tultiin. Suomalaisten ei kyllä kannattaisi hävetä englanninkielin osaamistaan yhtään, mutta se vaatimattomuus ja arkuus, minkä sille sitten mahtaa? Itselleni ongelmia aiheuttivat allergiaoireet, jotka aina näin keväisin ovat melko pahoja. Isäntäperheessä oli lisäksi kissa, jolle olen myös allerginen: tähän sain onneksi vähän liennytystä kun haimme apteekista allergialääkettä. Itseäni ei haitannut että isäntäperhe oli tavallaan jo päättänyt valmiiksi illan ohjelmiston. Paikat joissa iltaa istuimme, olivat ihan viihtyisiä ja jopa hienoja.

Itse reissun päätapahtuma eli seminaari Petroskoin valtionyliopistossa oli kyllä mielenkiintoinen kokemus. Viiden tunnin vai oliko peräti kuuden tunnin istumamaraton vain yhdellä lyhyellä tauolla, alkoi kyllä lopussa melko pahasti piiputtamaan. Alussa esitelmät olivat venäjäksi, joissa ei kyllä pysynyt kärryillä lainkaan. Tuli ajatus- eikö tämän pitänyt olla englanniksi. Omaa esitystäni ei kyllä ymmärtänyt varmaan kukaan täysin? Olisi pitänyt paremmin valmistella ja harjoitella. Aihekin poikkesi aika paljon muista esityksistä. Hyvää oli kuitenkin että sai harjoitusta englanninkielellä pidetystä esityksestä. Vieraanvaraisuus ja vastaanotto yliopiston puolelta olivat lämpimiä. Paluumatkamme kiertoajelu Sortavalassa ja käynti ortodoksisissa luostarissa olivat hyvä lisä.

Teuvo maanteiden kuningas

Antin ja Villen isäntäperhe asui melko kaukana, kaupungin toisella laidalla. Isännät olivat pariskunta, joilla oli viihtyisä kolmio ja erittäin hauska nelikuinen kissanpentu. Kotitekoista ruokaa tarjottiin yltäkylläisesti. Emäntämme mies ei puhunut englantia, mutta kommunikointi sujui hyvin.

Itse konferenssi oli keskiviikkona 23.4. meidän M302:mme kaltaisessa salissa. Venäläinen akateeminen kulttuuri on selkeästi erilaista kuin Suomessa. Opiskelijakonferenssi oli itse asiassa kilpailu, jossa osallistujat arvostelivat toisensa esitelmät pisteyttämällä, ja paras pääsi jatkoon. Aiheet liittyivät pitkälti Karjalaan, mutta seassa oli myös holokaustia käsittelevä esitys.

Paikallisesta liikennekulttuurista mainittakoon, että vaikka aika ajoin maantiellä vastaan tulevat kuljettajat näkyivät tekevän uhkarohkeita ohituksia, useimmat ottivat kuitenkin muut tielläliikkujat huomioon. Esimerkiksi suojatielle tulevia jalankulkijoita väistettiin toisinaan, mikä ei ole järin yleistä Joensuussa. Teiden kunto ei eronnut paljoa Pohjois-Karjalan tiestöstä.

 

 

”Ottaisin mukaan seljankakeiton”

Tiistai-iltapäivänä Petroskoin yliopistolla 22.4. tapasimme hostimme, 5-tuntisen matkan jälkeen. Hostini oli 20-vuotias tyttö, joka puhui hyvää englantia hienoisella venäläisellä aksentilla, hänen poikaystävänsä ei taas englantia puhunut lainkaan. Pariskunta asui suhteellisen isossa, tytön isän omistamassa kaksiossa ja heillä oli käytössään auto. Tiistaipäivänä he ajeluttivat minua Petroskoissa, sekä illalla kävimme Äänisen rannalla. Keskiviikkona hostini tuli mukaani seminaariin, vaikkei siellä esiintynytkään. Hänestä oli suuri apu kääntämisessä seminaarin aikana. Keskiviikkoiltapäivänä kävimme turistikierroksen kaupungilla, he esittelivät merkittävimpiä rakennuksia, muistomerkkejä ja patsaita. Keskiviikkoillan ohjelma muuttui pariskunnan auton rikkoutuessa, joten vietimme rennon koti-illan. Torstaina kiertelimmekin 12-tuntisella matkalla Karjalan kautta kotiin Joensuuhun, ja matkalla tutustuimme niin pyhän kolminaisuuden kunniaksi perustettuun Aleksanteri Syvärisen luostariin, kuin karjalaisiin pikkukaupunkeihin, sekä Sortavalaan.

Hostini olivat hyvin kiinnostuneita esittelemään minulle kaupunkiaan, sen hienompaa aluetta, rikkaiden asumuksia ja kaupunginteatteria, sekä kulttuuria, yhteisöllisyydestä isänmaalliseen ylpeyteensä, tv-ohjelmista kaupankäyntiin. He olivat selkeästi hyvin ylpeitä kaupungistaan, sen karjalaisuudesta että venäläisyydestä. Teehetkinä keskustelimme paljon suomalaisen ja venäläisen kulttuurin eroista ja yhtäläisyyksistä. He olivat hyvin kiinnostuneita suomalaisesta kulttuurista, mutta he pitivät tärkeänä valaista minua siitä venäläisestä kulttuurista, josta minulla ei ollut tietoa. He olivat esimerkiksi hyvin kiinnostuneita Suomen puhtaasta luonnosta. Puhuimme paljon taloudesta, politiikasta ja kulttuurista, sekä niiden eroista maiden välillä. Pariskunta oli melko kriittinen suomalaista kansanluonnetta kohtaan. Yksilökeskeinen suomalainen kulttuuri oli suuri ihmetyksen aihe, he esimerkiksi ihmettelivät avioerojen yleisyyttä Suomessa. Heille perheen ja parisuhteen merkitys onkin suurempi, joten tämä ihmettely olikin luontevaa.
 
He olivat myös kiinnostuneita venäjänkielisten asemasta Suomessa. He olivat ensinnäkin yllättyneitä siitä, etten itse puhunut lainkaan venäjää. Kerroin, että Itä-Suomessa venäjänkielisten asema on todella hyvä, sillä asiakaspalvelua saa venäjäksi suurimmissa kaupoissa ja hiihtokeskuksissa. He olivat myös kiinnostuneita suomalaisten ajatuksista Ukrainan tilanteesta, varsinkin kun heillä itsellään oli vahva näkemys maan tilanteesta.

Pariskunta oli ilmiselvästi hyvin ylpeä Venäjästä ja asuinpaikastaan Karjalan Tasavallasta. Keskustelujemme lomassa kävi selväksi, että koska olen kasvanut suomalaisessa järjestelmässä, en voi ymmärtää venäläisen kulttuurin syvyyttä. Kävimme keskustelun esimerkiksi autojen rekisterikilvistä. He eivät voineet ymmärtää miten poliisin kanssa voi tehdä yhteistyötä, jos rekisterikilvestä ei käy ilmi mistä auto on lähtenyt. Suurmieskulttuurin arvostus tuli esille niin Putinin, Leninin kuin kaupungin perustajan Pietari Suuren merkityksen korostamisessa. Kritisoitavaa Venäjästä he löysivät yhteisöllisyyden vaatimuksista. Perheeltä toki odotetaan saavan tukea kaikissa elämäntilanteissa, mutta tämä suhteen tiukkuus käy raskaaksi, jos perheessä on yhteisöllisyyttä vaikeuttavia ongelmia.

Matkan perusteella Suomesta Venäjälle tarjoaisin liikenneturvallisuutta, ajattelun- ja mielipiteenvapautta, sekä yksilökeskeisyyden lisäämistä. Mukaani Venäjältä ottaisin läheisiin tukeutumista, seljankakeiton, sekä kansallisen itsetunnon kohotuksen.

 

Suomenkielistä seuraa Petroskoissa

Minun hostiksi Petroskoihin valikoitui Petroskoin yliopistossa suomenkieltä opiskeleva Anna. Hän asuu äitinsä ja pikkuveljensä kanssa Petroskoin laitamilla pienessä kerrostalokaksiossa. Kun tapasin hänet ensimmäisen kerran, oli hiukan hämmentävää huomata hänen puhuvan suhteellisen hyvää suomenkieltä. En ollut ajatellut ollenkaan, että Petroskoin yliopistossa voi opiskella suomenkieltä pääaineena. Annan kanssa keskustelimme paljon arkiasioista ja hän oli todella kiinnostunut kuulemaan miten Suomessa eletään ja asutaan. 

Anna perheineen oli todella vierasystävällisiä, oli upeaa päästä näkemään petroskoilaista elämää näin läheltä ja tutustua heidän arkeensa. Ensimmäisenä iltana he tarjosivat minulle riisiä ja jauhelihapihviä tomaatti-kurkku-tilli-smetana -salaatin kera ja toisena iltana tattaripuuroa ja kanaa samanlaisella salaatilla.

Keskiviikon seminaarit olivat mielenkiintoisia, etenkin suomalaisen ja venäläisen tutkimustradition erilaisuus oli suuri yllätys itselleni. Tverin yliopiston opiskelijat pitivät esitelmänsä englanniksi, joten niitä oli helppo seurata. Tutkimusperinne-eroista johtuen heidän esitelmänsä vain tuntuivat loppumaan kuin seinään päätelmien jäädessä uupumaan. Seminaarien jälkeen Anna kierrätti minua ympäri Petroskoita useamman tunnin ajan. Kävellessä sai kunnon katsauksen kaupunkiin. Illalla katsoimme videopätkiä Youtubesta, sillä hostini ei käy kapakoissa. 

Torstaina aamulla aamupalalla oli leipää ja kahvia. Siitä suuntasimme takaisin keskustaan, jossa erosin hostistani ja aloitimme paluumatkan takaisin Suomea kohden.