HiMa-blogi elokuu 2012

Maria Lähteenmäki

Jutikkala professori

Prahan kesä

Keskustorin reunassa olevan raatihuoneen kello löi kahdeksan, luurangot vetivät naruista ja tornin luukut avautuivat. Kummituksen näköiset kaupungin suojelusmiehet kiersivät kehää ahtaassa laatikossaan ja kansa hurrasi. Lopuksi korkealta tornin parvekkeelta trumpetisti julisti rauhaa Prahan historialliselle kaupungille. Sitä rauhaa olisi tarvittu ankarasti 1940-luvun alussakin. Edellisen päivän retki Euroopan vanhimmalle juutalaisten hautausmaalle (vanhimmat haudat 1400-luvulta), synagogaan, gettoon ja museoon kuristivat vieläkin kurkkua.

Osa meistä Historiallisen maantieteen XV. konferenssiin (6-10.8.2012) osallistuneista oli majoittunut vanhan kaupungin pikkuhotelleihin, osa siistiin ja toimivaan Park Inn hotelliin, joka oli lähellä kokouspaikkaamme, Charles universityä. Yliopisto oli 1800-luvun lopun tyylinen ja kotoisa. Konferenssin ohjelma koostui pääosin maantieteilijöiden puheenvuoroista, joissa oli myös meille historiantutkijoille paljon kiinnostavia aiheita. Omasta ja ohjattavieni näkökulmasta muun muassa Cambridgen yliopiston akateemiset matkat 1800-luvulla, tieteen kolonisoiminen, kansalliset rajat, Kanadan alkuperäiskansojen historialliset rajat ja urbaani muutos olivat tuttuja teemoja. Päähuomion tapaamisessa saivat ehkä maantieteen historia, historiallinen klimatologia ja ympäristön muutos.

Itä-Suomen historioitsijoiden ja maantieteilijöiden panos oli konferenssissa kaksijakoinen. Maantieteen yliopistonlehtori Minna Tanskanen esitteli sessiossa ”Historical Land Use”: Changes in Landscape Exploatation” paperinsa, joka käsitteli vähätuottoisten suopeltojen tulevaisuutta; ”The future of the underproductive mire fields in Finland”. Minna avasi teemaansa kertomalla soiden monista käytöistä Suomessa historiallisesta perspektiivistä käsin. Historiallinen maankäyttö -teema oli kokouksessa varsin suosittu: peräkkäisinä päivinä viisi sessiollista tutkijoita purki teemaa eri maihin sijoittuvien tapaustutkimustensa kautta.

Itse olin etsiytynyt konferenssiin historian jatko-opiskelijoiden pyynnöstä; he halusivat osallistua konferenssiin ja pyysivät minua rakentamaan heille session. Tein työtä käskettyä ja sain sessioehdotukseni ”Local Communities in Transition: Case of the Borderland between Sweden/Finland and Russia from the 17th to the Early 20th Century” läpi konferenssin ohjelmaan. Sessiomme oli menestyksellinen, siihen osallistui yli 20 kuulijaa, jotka esittivät myös ahkerasti kysymyksiä. Käsittelimme kaikissa esityksissä Karjalankannasta, mutta kukin eri näkökulmasta ja eri ajanjaksolta, mikä kiinnosti kuulijoita. Kannashan on raja-aluetutkijoille runsauden sarvi: Vuosina 1323-1721 alue oli Ruotsin omistuksessa, 1721-1812 keisarillisen Venäjän, 1812-1944 Suomen ja vuodesta 1944 jälleen Neuvostoliiton/Venäjän. Monenmoinen väki on noina vuosisatoina kulkenut Kannaksella suuntaan jos toiseen, elinkeinot ovat vaihtuneet ja poliittis-yhteiskunnalliset olot muokkautuneet ajan ideologisen hengen mukaan moneen kertaan.

Sessiomme aluksi Karjalan tutkimusinstituutin tutkija ja historian jatko-opiskelija Katri Issakainen esitteli 1600-luvun Viipurin sosiaalista rakennetta paperilla ”Social segregation of space in Sweden town in the 17th century”. Hänen jälkeensä niin ikään Karjalan tutkimusinstituutin jatko-opiskelija, petroskoilainen Maria Proskuriakova valotti 1700-luvun venäläisen varuskunnan elämää Viipurissa teemalla ”Social space of Russian garrison employees from the 1710s to the 1730s”.  Kolmannen kontribuution Karjalankannaksen monipolviseen historia-teemaan antoi Historia- ja maantieteiden laitoksen vt. amanuenssi ja Suomen historian jatko-opiskelija Riikka Myllys. Riikka vei kuulijat pois urbaanista yhteisöstä Kannaksen maaseudulle ja 1830-luvun lahjoitusmaariitoihin Salmin, Valkjärven ja Sakkolan pitäjissä; ”Resistance of Finnish peasants in the eastern borderland in the 1830s”. Kaikki jatko-opiskelijoidemme esitykset liittyivät heidän loppusuoralla oleviin väitöskirjatöihinsä.

Oma esitykseni käsitteli puolestaan 1900-luvun alun yhteiskunnallisen tilan muutoksia Kannaksen rajaseudulla, Terijoella ja Kivennavalla paperilla ”Political Tourism in the the Finnish-Russian Borderland in the 1910s-1930s ”. Poliittinen turismi on nousussa oleva ilmiö tänä päivänä kaikkialla maailmassa turismissa liikkuvan iso rahan ja valtavien ihmismäärien takia (turismi on globaalissa taloudessa eniten kasvanut ala – 2020 arvellaan ylitettävän 1.6 biljoonan matkailijan raja). Poliittiset toimijat ovatkin oivaltaneet, että juuri turismin kautta he pääsevät viemään sanomaansa läpi. Oman tulkintani mukaan poliittinen turismi alkoi Suomessa juuri Karjalankannaksen rajaseudulla 1920-luvun alussa, ja tätä ilmiötä esittelin yksityiskohtaisine matkareitteineen konferenssin osallistujille.

Kaiken kaikkiaan konferenssi oli monipuolisuudessaan kiinnostava. Oli myös hauska nähdä, kuinka maantieteilijät seilasivat menneen ja nykyisen välillä ”iänvanhoista” kartoista telekommunikaattoreihin. Jatko-opiskelijoille matkan hyöty on ilmeinen: oman paperin esitteleminen ja puolustaminen on mainiota harjoitusta, lisäksi tutkijaverkoston luominen ja sosiaalinen osallistuminen lujittavat pohjaa ammattitutkijaksi tulemisen tiellä.

                    

Venäläistä vieraanvaraisuutta – konferenssi Petroskoin yliopistossa

Jukka Korpelan ja Kimmo Katajalan siivillä Maija Malmivuori, Miia Pöllänen, Mikko Kohvakka, Sini Silveri, Ville Kaukiainen ja Henri Koponen

Vierailimme Venäjällä suomalais-venäläisessä opiskelijakonferenssissa Petroskoin valtionyliopiston kutsusta 26. - 28.03.2012. Matka alkoi aamuseitsemältä yliopistolta, kun professori Jukka Korpela ajoi pikkubussilla Carelian eteen. Sisään nousi kuusi opiskelijaa, ja seurassa oli myös professori Kimmo Katajala. Seurue oli enimmäkseen väsyneen näköistä, mutta rento ilmapiiri auton takaosassa auttoi nopeasti tunnelmaan. Parin tunnin matka rajalle sujui nopeasti. Huolimatta pelottelusta, rajanylitys sujui nopeasti ja vaivattomasti. Rajan itäpuolella saatoimme huokaista Jänismäellä, josta löytyi matkaevästä hieman joka makuun. Matkalla kohti Petroskoita otimme kuvia mitä eksoottisimmista kylistä ja ihailimme karjalaisia satelliittiantenneja. Laatokan rantaa ja hyviä venäläisiä teitä pitkin retki kului erilaisia matkapelejä pelaillen ja valmistautuen henkisesti kulttuurishokkiin.

Saapuessamme Petroskoihin nopea kiertoajelu kaupungin läpi sekoitti varmasti lopullisesti kaikkien suuntavaiston, mutta onneksi seuraavana luvassa oli taas hieman hyvää ruokaa ja juomaa. Ruoansulatusta helpotti nopea lenkki Äänisen rannassa, jossa Otto Wille Kuusinen edelleen väsymättä valvoi jäätynyttä vesistöä. Yliopistolle saavuimme tyylikkäästi hieman myöhässä, jossa meidät otettiin ystävällisesti vastaan. Tapasimme isäntämme ja emäntämme, joiden luona tulisimme majoittumaan kahden yön ajan. Yhteinen sävel löytyi nopeasti, suurin osa oppaistamme kun oli opiskelijakollegoita. Tästä alkoi todellinen syventyminen venäläiseen kulttuuriin ja elämänmenoon.

Kuuntelimme yhteensä 16 esitystä, joista osan seuraamista vaikeutti niiden venäjänkielisyys, joskin osa paikallisista kollegoistamme oli laatinut hyvinkin perusteellisia englanninkielisiä Powerpoint -esityksiä esitelmiensä tueksi. Suomalaiset opiskelijat pitivät omat esitelmänsä kokonaisuudessaan englannin kielellä. Suoriuduimme tästä kiitos huolellisen valmistautumisen täysin kelvollisesti, häpäisemättä historian laitoksen pyhiä perinteitä. Arvostelimme varsin kilpailullisen venäläisen opiskelukulttuurin mukaisesti jokaisen  esityksen viiden eri kategorian osalta pistein yhdestä viiteen. Pidimme esitysten välissä ruokatauon, jolloin osa meistä vieraili yliopiston ruokalassa ja osa muualla.  Lopuksi seurasimme pisteidenlaskua ja keskustelimme voittajiksi selviytyneistä esityksistä, epäonneksemme pääasiassa venäjäksi. Suomalaisista Mikko Lappeenrannasta selvisi toiselle sijalle ja Henri Joensuun kampukselta kolmanneksi.

Viimeisenä iltana nautimme taas vieraanvaraisuudesta, hyvästä ruuasta ja etsimme hunajamme ja suolakurkkumme paikallisesta supermarketista. Loppuillasta meidät vietiin nauttimaan Petroskoin yöelämästä. Valitettavasti kuuluisa Das Kapital oli suljettu, mutta FM otti meidät sisäänsä. Kulttuuri yökerhossa miellytti ruokineen ja tapoineen. Hyvin mieleenpainuvaa oli myös ajella ympäri kaupunkia – yhdet taksilla, toiset trollilla ja kolmannet ajan patinoimalla Ladalla. Jännitystä tarjosi yöllinen miliisin pysäytys, mutta siitäkin selvittiin papereiden esittelyllä.

Paluumatkalla raikas minibussi vei meidät lohduttomiin mutta kauniisiin Karjalan kyliin. Pysähdyimme kauniissa ja tuulisessa Aleksanteri Syväriläisen luostarissa ja vierailimme sen kirkossa. Ajoimme Aunuksen karjalan halki Laatokan rantaa pitkin Pitkäänrantaan, jossa nautimme ehkä matkan parhaasta virkistymishetkestä. Aunuksen kaupungissa kävimme ruokaostoksilla, sekä tuijotimme katuja ja  maisemia. Autossa soi Santtu Karhu ja talvisovat joka vei meidät rajaseudun kulttuuriin.

Loppumatkan tunnelmat olivat väsyneet mutta onnelliset. Viimeisillä pysähdyksillä koetimme kuluttaa lompakon pohjien ruplia, kukin haluamiinsa elintarvikkeisiin. Etukäteen jännitetty rajanylityskin sujui hyvin, vaikka eräiden matkaajien laukut kilisivät uhkaavasti. Suomen puolelle selvittyämme muuttuivat tiet tasaisiksi ja tylsiksi. Entinen jännityskin oli muisto vain. Näin Venäjän ensikertalaiset loivat kaihoisat katseet taaksejäävään itänaapuriin.

Professori Rauno Sairinen: Suomi, Talvivaara ja ”social license to mine”
Suomalainen kaivostoiminta elää nousukautta. Sitä mukaan kuin mineraalien ja metallien maailmanmarkkinahinnat nousevat, myös Suomen maaperän esiintymät ovat alkaneet kiinnostaa taloudellisesti. Suomessa on Ruotsin ohella eurooppalaisittain varsin runsaat mineraalivarat. Samaan aikaan EU kaipaa kipeästi varsinkin harvinaisten metallien eurooppalaisia kaivoksia, jotta riippuvuus Kiinasta vähenisi. Myös näitä löytyy Suomesta.

Suomessa toimii tällä hetkellä 11 kaivosta ja suunnitteilla on useita kymmeniä uusia. Kaivostoiminnan kasvu on merkinnyt paitsi yhden teollisuusalan voimakasta uutta nousua hiljaiselon jälkeen, myös sitä koskevien paikallisten kysymysten esille nousua. Mutta, ymmärrämmekö Suomessa vielä lainkaan sitä, mitä tapahtuu kun globaali kaivostoiminta ”tulee kylään”?
Talvivaaran monimetallikaivos on ajankohtainen esimerkki siitä, kuinka alunperin hyvin positiiviset odotukset voivat muuttua muutamassa vuodessa ikäviksi kokemuksiksi ympäristöhaitoista ja paikalliseksi vastustukseksi.

Talvivaara on teknologialtaan (biokasaliuotus), laajuudeltaan (60 km2) sekä uraanin talteenottohankkeen osalta poikkeustapaus. Julkisessa keskustelussa siitä on tullut kuitenkin koko Suomen uutta kaivosalaa edustava tapaus, eikä Talvivaara yhtiö ole itse pyrkinyt ainakaan vähentämään näitä mielikuvia. Voin kuvitella, että Suomessa toimivat kaivosyhtiöt eivät kaikki ole pelkästään iloisia tästä nykyisestä julkisuuskuvasta.

Suomessa julkaistiin syksyllä 2010 Mineraalistrategia, joka on alan kansallinen teollisuuspoliittinen ohjelmapaperi. Strategiassa kiinnittää huomiota se, että kaivosalan yhteiskuntavastuuta ja suhdetta paikallistason toimijoihin ja paikallisyhteisöihin ei juurikaan käsitellä. Paikallistasoon liittyvinä tulevaisuuden haasteina mainitaan lupa-asioiden monimutkaistuminen, prosessien pitkittyminen sekä muun maankäytön asettamat rajoitukset. Mainituksi tulee siis lähinnä muiden asettamia ”esteitä”, ei niinkään omia vastuita suhteessa muihin.

Toimenpiteenä strategiassa ehdotetaan kaivostoiminnan yleisen hyväksyttävyyden ja imagon parantamista. Strategian lopussa yhtenä johtopäätöksenä todetaan, että olisi luotava ”yhteistyö- ja toimintamalleja paikallisten asukkaiden, yritysten ja viranomaisten kesken turvaamaan kestävää hyvinvointia kaivannaistoiminnan koko elinkaaren ajalle”. Näkökulman tärkeys on vuoden aikana konkretisoitunut varmasti monille.

Globaalin kaivosjätin Rio Tinton johtaja David Klingner totesi jo vuonna 2002, että kaivosalalla on globaalia realismia hoitaa suhteita paikallisyhteistöihin ja kansalaisjärjestöihin samalla professionaalisella tavalla kuin muita liiketoiminnan ulottuvuuksia.
Tässä keskustelussa Suomi on jäljessä. Voimme kuitenkin ottaa muut kiinni. Suomalainen kaivosala pyrkii tulevaisuudessa ympäristöteknologisen osaamisen viejäksi. Siihen kannattaisi sisällyttää myös alan yhteiskuntavastuun vankka osaaminen.

Globaalisti kaivosalaa painavat vanhat synnit ja ongelma-alueita on edelleen paljon, joten ala joutuu osoittamaan vastuullisuutensa hyvin aktiivisesti. Kansainväliset toimijat, kuten rahoittajat, osakkeenomistajat ja kansalaisjärjestöt, seuraavat yhä tarkemmin sitä, miten kaivosyhtiöt kantavat vastuuta ympäristöhaitoista tai alkuperäiskansojen kohtelusta. Vastaavasti yhtiöiden maine ja luotettavuus kasvavat, jos ne pystyvät osoittamaan toimintansa aidon hyödyn paikallistasolla.
On selvää, että Suomen kaivosala herää muutamassa vuodessa siihen, mikä maailmalla on jo päätrendi. Viranomaisten kanssa neuvoteltavien ympäristölupien lisäksi aivan yhtä olennaista on nk. sosiaalinen toimilupa eli toiminnan paikallinen ja yhteiskunnallinen hyväksyntä; ja se vaatii erityisosaamista.

Paikallisen ja yhteiskunnallisen hyväksynnän saavuttamisessa kysymys on paitsi kansainvälisten kaivosyhtiöiden omista käytännöistä, myös siitä, miten suomalainen kaivosala yleisesti suhtautuu näihin kysymyksiin. Tarvitsemme asiantuntijoiden ja konsulttien koulutusta mm. vuorovaikutuksen ja sosiaalisten vaikutusten arvioinnin käytäntöihin. Myös johtaviin asemiin tulevien kaivosinsinöörien olisi ymmärrettävä tämä puoli kaivosalasta.

Pelkkä oppikirjan mukainen ympäristöviestintä ei riitä, vaan vastuun kantamista on osoitettava omalla toiminnallaan. Kaivosalan perinteisessä viestinnässä on korostanut ajattelumalli ”jaamme oikeaa tietoa yleisölle” (muut ovat siis väärässä) ja pr-lause ”huolehdimme ympäristöstä” (ei ole mitään ongelmia). Kehittymässä olevaa yhteiskuntavastuun oppikirjojen kulttuuria edustavat lauseet ”olemme kestävän kehityksen yritys” (vuoropuhelu ja jatkuvan parantamisen periaate) ja ”tuemme paikallista kehitystä” (kuinka alue hyötyy?).

Näitä oppeja omaksuessaan kaivosalan on myös ymmärrettävä, että yhteiskuntavastuun käytännöt eivät pelasta kaivosyhtiöitä kritiikiltä. Jatkuvasti tullaan kysymään, millä tavoin kaivosyhtiö edustaa kestävää kehitystä ja miksi haittoja syntyy? Konfliktien käsittelyn taidot ovat siis olennaisia.
Asetelmat ovat monimutkaisia myös muille toimijoille. Kuntien päättäjät ovat puristuksissa kaivosyhtiöiden, ympäristöviranomaisten ja asukkaiden toiveiden välissä. Asukkaat ja alueen muut elinkeinot joutuvat puolestaan pohtimaan suhtautumistaan kaivostoiminnan tarjoamiin mahdollisuuksiin ja riskeihin. Alueen taloudellisten hyötyjen perusteella ei ole kuitenkaan mitään syytä ummistaa silmiä tai olla lepsu vastuuasioissa.

Suomen kaivosbuumi on niin tuore, että haittoihin aletaan törmätä vasta vähitellen toden teolla. Tähän asti on toivottu parasta ja oltu varmasti aivan syystä iloisia siitä, että taantuvien alueiden taloudet saavat piristysruiskeita. Talvivaara on poikkeustapaus, mutta samalla ehkä tyypillinen tapaus siitä, mitä voimme odottaa muuallakin; paikalliset heräävät ongelmiin, kun toiminta käynnistyy ja hajut, vesistöhaitat tai maiseman muutos koetaan konkreettisesti. Kaivosyhtiöiden varsinainen tulikoe on siinä, kuinka ongelmatilanteet hoidetaan. Silloin kysytään, oppiiko vanhan koulun kaivosjohtaja nöyryyttä paikallisten edessä?

Yliopistonlehtori Arto Nevala: Uutta koiranlelua odotellessa

Opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi viime vuoden lopulla ehdotuksensa yliopistojen rahoitusmalliksi vuodesta 2013 eteenpäin. Mallin perusteella lasketaan kunkin yliopiston julkisen eli valtiolta tulevan rahoituksen määrä. Tämän jälkeen yliopistojen omassa harkinnassa on, millä perusteella rahoitusta jaetaan sisäisesti. Voi kuitenkin olettaa, että yliopistojen sisälläkin rahanjaon periaatteet myötäilevät ministeriön mallin painotuksia. Toisaalta kyse on vain julkisen rahoituksen jakamisen perusteista, yliopistojen muuten hankkima ja tunnetusti tieteenaloja erilaistava yksityinen tai muu vastaavantyyppinen rahoitus toimii omien lähtökohtiensa perusteella.

Ministeriön esityksessä koulutuksen painoarvoksi lasketaan 41 ja tutkimuksen 34 prosenttia. Loppu neljännes on rahaa, joka jaetaan yliopistojen strategiapainotusten, niiden toteutumisen sekä valtakunnallisten erityistehtävien perusteella. Esitys painottaa hämmästyttävän paljon koulutusta, sillä mallissa tutkimuksen puolelle laskettu tohtoritutkintojen määrä voidaan perustellusti mieltää myös yliopistokoulutuksen osa-alueeksi, jatkokoulutukseksi. Näin laskien koulutusosion kokonaispainoarvo nousee puoleen.

Eri toimintojen painokertoimet viestivät jonkinmoisesta näkökulman muutoksesta muutaman vuoden takaiseen verrattuna. Nykyisen yliopistolain voimaantulon yhteydessä ja Itä-Suomen yliopiston synnytysvaiheessahan korostettiin niin koulutuspolitiikan linjaajien kuin paikallisten ylätason toimijoiden suulla useaan otteeseen kansainvälisen julkaisemisen autuaaksitekevyyttä. Pikkuisen kärjistäen: ainakin perustutkintokoulutus opiskelijoiden ohjaamisineen oli tuolloin välttämätön paha, johon kenenkään kunnon yliopistolaisen ei pitänyt sieluaan kiinnittää. Ei ainakaan, jos se vaaransi artikkelin kirjoittamisen arvostettuun englanninkieliseen The Nonsense of Science –lehteen. Nyt tilanne vaikuttaa toisenlaiselta semminkin, kun opiskelijoiden suoritukset, opintojen eteneminen ja valmiiden tutkintojen määrä ovat tulossa yhdeksi rahoituksen määräytymisen keskeiseksi perusteeksi.

Rahanjakomalliesityksen voisi tulkita olevan jossain määrin paluuta yliopistojen perustehtävien suuntaan. Toki pitää muistaa yhtäältä, että opetus ei yliopistoissa ole periaatteessakaan mahdollista ilman omakohtaista, tasokasta ja ehkäpä tätä kautta myös kansainvälisesti kiinnostavaa tutkimusta. Toiseksi oma yliopistomme ei vielä ole linjannut, millä perusteella se sisäisesti jakaa rahaa. Voihan olla, että painotus onkin erilainen kuin ministeriön mallissa.

Ministeriön malliesitykseen päättyneen muutaman vuoden jakson voi silti nähdä yhtenä esimerkkinä yliopistotyölle viime vuosikymmeninä tyypillisestä ailahtelusta. Uusia käytänteitä ja linjauksia tehdään taajaan ja usein pelkän uudistamisen vuoksi, ”dynaamisuuden” osoituksena. Valitettavasti niillä saadaan monesti aikaan enemmän haittaa kuin hyötyä niin kokonaisyhteiskunnallisesti kuin paikalliselta lattiatasolta arvioituna - ennen kuin kurssia taas käännetään takaisin. Esimerkkeinä ei tarvitse miettiä kuin vaikkapa lääke- ja hammaslääketieteen koulutusmäärien supistamista tai taannoista massiivista panostusta bioteknologiaan.

Joka tapauksessa yksinkertainen, mutta hyväntahtoinen, perusyliopistotyöläinen saa jonkin aikaa nukkua yönsä rauhallisemmin ja oman tekemisensä tarpeellisuuteen uskoen. Saa ainakin siihen asti, kunnes joku taas keksii uuden koiranlelun, jonka perään kaikkien on kilvan rynnättävä.