Äidin kuolemasta on nyt noin kaksi vuorokautta. Kai. Päivät sekoittuvat ja menettävät merkityksensä. Ikävä on ihan hirveä. Välillä sitä voisi antaa vaikka oikean kätensä, että saisi lisää aikaa. Elämä on niin epäreilua. Reilua olisi ollut, että äiti olisi saanut elää terveenä pidempään. Reilua olisi ollut, että olisin tiennyt ajan olevan näin lyhyt. Reilua ei ollut, että kun sain tietää ajan rajallisuuden, oli kyse enää päivistä. Ei kuukausista, kuten aikaisemmin olin uskonut tai ainakin toivonut, eikä edes viikoista.
Äidin viimeisten päivien seuraaminen vierestä oli ihan kauheata. Fyysistä kipua pystytään aina lievittämään, henkisen kivun lievittäminen on hankalampaa, ellei sitten turruteta ihmistä kokonaan. Äiti ei juurikaan pystynyt enää puhumaan, mutta hereillä ollessaan silmistä näkyi hätä ja pelko. Toivon, että olisin pystynyt rauhoittamaan ja lohduttamaan paremmin. Tuntuu, että epäonnistuin. Pidin lujasti kiinni äidin olkapäästä viimeiset hetket, loppuun asti, mutta tuntuu, että olisi pitänyt pystyä tekemään jotain enemmän. Puhumaan rauhoittavasti, sanomaan asioita.
Yllättävän vaikeata oli eilen käydä kotona, siellä missä äiti viimeiset vuodet eli ja oli. Kaikki siellä muistutti äidistä. Siinä oli äidin käsirasva. Tuossa oli äidin kesken jäänyt ristisanatehtävä. Sohvassa oli melkein vielä painauma äidin jäljiltä. Eikä enää koskaan.
Miten tämmöisestä voi päästä ylitse?
