Viime vuosien kirjallisten suosikkien listallani David Lodge on noussut yhä korkeammalle sitä mukaa, kun olen ehtinyt lukea hänen teoksiaan - nyt viimeksi miltei ahmaisin hänen viimeisimpiin romaaneihinsa kuuluvan "Deaf Sentencen". Se olikin teos joka kolahti lujaa, joskaan en välttämättä pidä kaikista kolahduksen syistä.
Se kertoo - ilmeisesti osittain Lodgen omien kokemusten perusteella - noin 65-vuotiaasta entisestä professorista, joka on jäänyt varhaiseläkkeelle alettuaan kuuroutua, ja jonka arki em. syistä on välillä haasteellista ja välillä tylsää. Hänen vaimollaan on uusi ura mutta hän itse ei jaksa keskittyä tutkimukseen vaikka siihen olisi aikaa, hänen isänsä dementoituu, häntä ahdistelee nuori naispuolinen opiskelija - ja hän itse pohtii vanhenemista. Ja kaikki tämä tapahtuu nautittavan vivahteikkaalla englanninkielellä - Lodge vaihtelee kertojamuotoa, leikkii sanoilla, kirjan nimestä alkaen,
Tietyllä tapaa se oli epämiellyttävä lukukokemus. En ole eläkkeellä, en kuuroutumassa (ainakaan vielä), isäni on täysissä sielun voimissa, eikä minun perässäni juokse kukaan - mutta ikääntyvän valkoisen miehen pohdinnat tuntuvat enenevässä määrin tutuilta, ja Lodge käsittelee teemaa aika perusteellisesti. Kun vielä kuolevaisuus ja (epä)usko liitetään kuvaan, tämä teos voi valvottaa sekä lukiessa että jälkeenpäin. Silti minua harmitti sen loppuminen.
Alkuvuodesta lukulistallani oli toinen hänen kirjoistaan, "Therapy", joka sekin oli lukunautinto, mutta hieman epämiellyttävä sellainen - ja pitkälti samoista syistä. Päähenkilö oli keski-ikäinen mies, tässä tapauksessa media-alalla, jonka elämänhallinta oli riistäytymässä käsistä - ja hänen pelkonsa, keppihevosensa ja pohdintansa oli tarinan keskiössä. Koska en purkanut lukukokemusta saman tien, en välttämättä muista kaikkia minua jotenkin koskettaneita seikkoja - mutta sen muistan, että koko kertomus tavallaan oli terapiaa myös lukijalle.
Kummallakin kerralla Lodge onnistuu sekä tarinan kaaren että herkullisten kohtausten rakentamisessa, vieden kokonaisuutta eteenpäin niin, että minun välillä piti melkein pidätellä lukemistani etten vahingossa hyppäisi jonkun kohdan yli. Onneksi minulla on vielä pari hänen vanhempaa teostaan odottamassa...
