Lukupäiväkirjaan.

Anna-Leena Härkönen; Ei kiitos

Tuota noin. Mitähän tähän nyt kirjoittaisi.

Terävän humoristinen romaani iskee siekailematta uuvahtaneen avioliton kipupisteisiin.

Onnen tunti -romaanin jälkeenhän innostuin hieman ja päätin lukea Härköstä hieman lisää. Ja muistan tämän Ei kiitos -romaanin aiheuttaneen hieman kohua ilmestyessään, joten kun se kerran löytyi kirjaston hyllystä ja vielä helposti, niin päätyi myös lainattavaksi.

Aihehan sinänsä oli aika hyvä. Miehen haluttomuus, sillä useimminhan sitä lehdissä kirjoitellaan naisten haluttomuudesta ja miten se vaikuttaa parisuhteeseen. Keski-ikäisen naisen seksuaalisuus, sekin aiheena ihan mielenkiintoinen.

Mutta. Välillä (tai hieman useamminkin) tuli tunne kuin olisin lukenut kotiäidin pehmopornoa ja välillä se pehmokin oli kaukana. Tai Fifty shades of gray -romaania, jota en ole koskaan edes lukenut. En nyt seksiä sinänsä kammoa, mutta joskus liika on kuitenkin liikaa. Että olisi jättänyt yksityiskohtaisen selostuksen panoista kertomatta. Että kun olen lukenut sivun verran yksityiskohtaista selostusta tapahtumasta niin se alkaa riittää, riitti jo hyvin paljon aikaisemminkin. Teinivuosina luetut harlekiinitkin olivat kyllä melkoisen kesyä kamaa tähän verrattuna.

En oikeastaan tiedä mitä kirjoittaisin koko kirjasta. En ole kauhuissani vaan olen enemmänkin naureskellut koko kirjalle ja että luen sellaista. Mutta ehkä sitä seksiä olisi voinut olla vähemmän, tai ainakin ei niin yksityiskohtaisesti.
Sinänsähän kuvaus parisuhteen ongelmista, puhumattomuudesta, väljähtymisestä, haluttomuudesta, kaikesta siitä pitäisi puhua ja kirjoittaa enemmän. Kuitenkin tässä kirjassa pääpointti tuntui yksinkertaisesti olevan seksissä ja kaikki muu jäi vähän sen varjoon. Ja tiedän että seksi ja haluttomuus sinänsä nyt kyllä kulkevat aiheina aika lailla käsi kädessä, mutta niiden tasapaino ja esittämistavat olisivat voineet ehkä olla erilaisia.

Tai ehkä tämä oli vain sitä viihdekirjallisuutta, jota en selkeästi ole lukenut enkä taida lukea jatkossakaan. Kai kaipaan sitten kuitenkin enemmän sitä pinnan alla piilevää. Miksi on haluttomuutta, mitä pään sisällä liikkuu, mitä ja miksi ja mitä sitten.

Enkä saanut slaagia Härkösestä vaan aion urheasti jatkaa hänen tuotantoaan läpi. Ja tiedän. Ei tämä ollut Härkösen ensimmäinen sensaation aiheuttanut romaani. Muistan Akvaariorakkauden ja Häräntappoaseen (vaikka en niitä lukenut olekaan...).

Lukupäiväkirjaan.

Markus Jääskeläinen; Tässä hetkessä, varoittamatta

Lainaan useinkin runokokoelmia, mutta harvoin luen niitä kokonaan. Ja jos en lue kokonaan, niin en niitä tänne lukupäiväkirjaankaan listaa. Jostain kumman syystä runokokoelmia ei täällä lukupäiväkirjassa ole kovinkaan montaa näkynyt, mikä on sinänsä ihme, sillä luen runoja kuitenkin ihan mukavasti.
Mutta harvoin ne sitten sykähdyttävät kokonaisuudessaan niin, että lukisin loppuun (usein lukeminen on sen sijaan ollut runo sieltä, toinen täältä -metodilla).

Mutta tämän alkusepustuksen jälkeen siis itse asiaan, eli Jääskeläisen neljänteen runokokoelmaan Tässä hetkessä, varoittamatta, joka on runoilijalta ensimmäinen, jonka olen lukenut.

Niin hyvä olet vieläkin minulle, / että tunnen syyllisyyttä taas. / Makaan vierelläsi, / rakastan, enkä voi / kuin ajatella lähtemistä. / Kieriskelen viattomissa / silmissäsi jotka ovat nähneet / kuinka huono voin olla. / "Älä ajattele", sanot / ja nauramme itsellemme: / pieniä ovat ongelmamme / suurten rinnalla, unohdamme ne. / Makaamme valveilla / kunnes nukahdamme, näemme / unta samasta junasta. / Syöksymme rotkoon, / lennämme.

Jääskeläinen oli mukava löytö kirjaston hyllystä, sillä se on niin selkeää, ymmärrettävää. Nykyrunouden kanssa minulla riittää edelleen sulateltavaa, joten Jääskeläisen kokoelma oli niin helppolukuista, ja se on runojen kohdalla hyvä asia se. Eikä kyse ollut siitä että runot olisivat olleet jotenkin mitäänsanomattomia tai toistaisivat jotain vanhaa tai mitään muutakaan sellaista. Mutta runot olivat sellaisia, joita luin ja ajattelin että hei, minä ymmärrän tämän runon, että tajuan mistä tässä puhutaan ja hei, tuttu tunnetila, been there, done that.

 Ikävä, tuntemattoman naisen / askeleet ikkunan alla. / Mies heilauttaa itsensä / kadulle, kadun yli / toisen huoneeseen; on hetken / voimakas, kuolematon. / Mutta himoa seuraa / surun kostea varjo, aamu / tekee turhaksi yölampun himmeän valon. / Hän nousee vuoteeltaan, / näkee vessan / peilissä naaman. 

Vaikka nautinkin siitä että kerrankin sain lukea runoja, jotka ymmärsin ja joita lukiessa minun ei tarvinnut tuntea itseäni sivistymättömäksi idiootiksi, niin välillä osa runoista tuntui jopa liian helpoilta. Että olisin sittenkin kaivannut enemmän. Ettei ole vain rakkautta, sanoja, runoilijaa (se on hieman kulunutta ehkä), elämää ja kuolemaa, minuutta ja mitä vielä, vaan jotain enemmän. Klisheistä ja kuluneista aiheistakin saa uusia kun niitä katsoo uudelta kantilta ja kun uskaltaa lähteä leikkimään enemmän kielellä ja se antamilla mahdollisuuksilla.

Vanhat pukeutuivat / paperiin, suojautuivat / sateelta sanojen alle: / tuuli ja pilvet / vain eivät asetu.

Ei silti, kyllä tästäkin kokoelmasta niitä helmiä löytyi, useampiakin. Mitä sanotte esimerkiksi seuraavasta säkeestä: katumuksen huulet jäätyvät vuoren halkeavaan peiliin. Tai: Poltan suitsuketta, sen hehkuva pää törröttää hampaideni välistä.

Kokoelman ensimmäinen runo nosti odotuksia, odotin sen pohjalta jotain...jotain enemmän kuin kokoelma lopulta oli. Välillä tuntui että se hiipui loppua kohden, muuttui helpommaksi, tavanomaisemmaksi. Ja että olisin kaivannut enemmän, enemmän sitä kielellä leikittelyä, uutta näkökulmaa. Ja vaikka haluan todella ymmärtää lukemani runot, niin pieni haaste ei ole koskaan pahasta.

Ja ajattelin etsiä kirjastosta Jääskeläisen aikaisempaa tuotantoa. On mielenkiintoista nähdä, mistä hän on lähtenyt liikkeelle, mistä päätynyt tähän pisteeseen.