Lapsen kädet saavat aikaan ihmeellisiä asioita. Rairuohopurkkeja, alkeisselkäuinnin käsiliikkeitä, aikuisen pysähtymisen paikoilleen.

Tuli halu elvyttää tämäkin nurkka. Tiedäthän? Monella miehellä on oma miesnurkkansa, luolansa tai autotallinsa, jossa purkaa ja rakentaa. Pään sisäisiä mielenmaisemia ja ehkä pari hyllyä siinä sivussa. Olkoot tämä minun tallini taas. 

Reilu vuoden kestänyt sähäkkäämpi arki sai aikaan nopeatempoisemman elon kulttuurin toimintoineen. Somessa Instagram tuntui arjessa helpolta ja nopealta - vieläkin. Mutta hiljalleen tuli halu palata hitaampaan, hiljaisempaan. 

Olen tietoisesti erakoitunut. Samassa sielussani sosiaalinen ja yksinäisyyden ystävä. Erakoitumista olen ihan harjoitellut, sillä koen kuormittuvani yltiösosiaalisesta työstäni, itse pyörittävästäni somen ja sosiaalisuuden oravanpyörästä ja tämän hetkisestä tilanteesta olla valmiudessa koko ajan. Perusteellisen päänpurkamistalkoiden jälkeen pari vuotta sitten löysin itsestäni rauhan olla yksin. Myös yksin. Ilman jatkuvaa kuulumisten kertomista, puhelimessa roikkumista ja toisten kuulumisia kuuntelemista. Nekin tärkeitä, kunhan kohtuudella. Tämä tallini tuntuu eriltä.

Huolehtijaluonne minussa oli ottanut siipiensä suojaan kolme isovanhempaa ja vastuulleen koko maailmankaikkeuden pelastamisen. Tai ainakin sen vanhukset ja heikommasti huolehditut lapset. Huolehdin lämmintä ruokaa itseni lisäksi myös muille, koska lämmin iltaruoka tarkoittaa turvaa. Arjesta selviämistä ja rakkautta. Auttamista. 

Selkänahastani revityt yrittämiset toisten lasten kanssa. Koska aina pitää yrittää. Ei saa luovuttaa. Ei saa antaa periksi. Vielä pitää yrittää vähän enemmän, sillä kohta ihan just aivan kohta saattaa yrittäminen tuottaa tulosta. Näkyvää ja konkreettista. Harvinaista meidän ammatissamme.

POKS.

Katkesi kamelinselkä. Meni niin sirpaleiksi, pieniksi suuriksi palasiksi, että niitä kootessa on mennyt tunti ja vuosi jos toinen. Mutta tallini, tämä peränurkka, oli puolijulkinen purkupaikkani. Sanainen tetrikseni, joka pakotti pysähtymään. Ja tietenkin terapia. Maailman raskain ja tähän astisista harrastuksistani kallein. Sitovin ja henkisesti kuluttavin. Kaikista päätöksistäni paras. 

Oikeasti tulin kertomaan tänään ihan muuta. Siitä, mitä kädet ovat saaneet aikaan. Altaan täydeltä räiskettä, laidalle kastuneen opettajan ja tiukan kädenpuristuksen bussiin menevässä parijonossa. Ja omissa käsissäni olen tänään kannatellut lainalapsiani työn puolesta. Nostanut selästä napaa vedenpintaa kohti ja laittanut jalkojen moottoria käyntiin. Olen letittänyt pitkät hiukset. Puristanut vertavuotavaa polvea, laittanut laastarin ja työntänyt hellästi selästä huulista jo sinertävän hentoisen uimarin saunaan lämmittelemään. Olen löytänyt yhdet viime viikolla hukatut uimalasit. Katsonut ja kannustanut. Yrittänyt muistaa, kuka vuorollaan huutaa pärskeen keskeltä: "Hei ope kato!" Ja nostaa peukkua pystyyn. Olen auttanut mutkalle menneet sukkahousut uimisesta nahkeisiin jalkoihin. Poiminut unohtuneet hanskat penkin alta. Halannut heistä muutamaa useaan otteeseen ja pyytänyt tarttumaan käteeni. 

Ja iltapäivällä löydän oman toisen työmaani haalari ja talvitamineet päällä matkalla päiväkodin pihalle. Teevve! Äitti! Ja reipas vipumainen käden nosto ilmaan, haalarin hiha kahisten. Minun muruni ja puoli elämääni. Pienen topakkaat kädet kurkottavat penkille laittamaani pääsiäisrairuohopurkkia. Omin käsin kylvetty. Ja nyt itse myös kotiin kannettu, itse kävelty purkin kanssa päiväkodista kohti autoa. Käsien ja tahdon yhteistyö on tässä pienessä yksivuotiaassani vahva. 

Jatketaan, pieniäsuuria palasia.