Joskus tekisi mieli ravistella. Maailmaa, Suomea, vanhempia, oppilaita. Ihan vain sen verran, että muutamat olennaiset palaset korvien välissä loksahtaisivat paikoilleen. Että tämä hullu röyhkeys voisi laantua ja antaa tilaa kunnioitukselle. Kiitollisuus ja kohteliaisuuskaan eivät kuulostaisi hassummalta. Että olisi rauha. Oleskelurauha, koulurauha, työrauha. Kovaäänisimmät ja kyynärpää edellä etenevät saavat liikaa tilaa ja tallovat samalla toiset jalkoihinsa. Ällöttävää. 

Tarvitsisin nyt kuurin niitä viime vuotisia kullanmurujani. Pitkäksi vuoden aikana hujahtaneita nappisilmiä, jotka suvivirttä kohti nostivat katsettaan pulpetista aamu aamulta ylöspäin. Tai niitä tsemppareita, jotka osasivat uskomattomalla sosiaalisella tilannetajullaan paukauttaa koripallon leikin merkiksi juuri pahimman myrskyn yltyessä. Niitä lukuisia vatsa kippurassa naurettuja hetkiä. Turvallisia aamupiirejä, Niitä harvinaisia hiljaisen työn hetkiä omilla paikoillaan, jolloin joku nostaa takarivistä päänsä ja pysähtyy katseeseen. Hymyilemme. 

Hellyn aika usein. Aivan huomaamattani pysähdyn, kallistan päätäni hieman ja vain hellyn. Hellyin, kun viikonlopun kotimatkallani viereeni istahti vanha mies. Ahtaassa koneessa istutaan hyvin lähekkäin, joten mietin, kuka lie tämä iäkäs, rauhallisesti koneen häslingin ottava mies on. Hän, joka puolivälissä matkaa rohkenee avata suun, osoittaa karttaa yläpuolellamme ja sanoo: Jos nyt hyppäisin koneesta, niin ei tarvitsisi ajaa enää yötä myöten kotiin. Vaan tekeehän se mieli vaimon viereen nukkumaan. Keskustelun avaus ilahduttaa minua ja kerron, että tunnen hyvinkin hänen kotipaikkakuntansa ja etenkin sen naapuripitäjän, mummolani nääs. Vanhan miehen silmät aukeavat ihmetyksestä isolle, ja parin tarkemman sukuselvityskyselyn jälkeen hän katsoo lempeillä silmillään suoraan ja sanoo: hain mummulastasi koiran meille kaheksankytäluvulla. Selvisihän se. Tuntemattomasta tuttava, 

Tai kun hieman kohtuuttomiksi kääntyneiden aamupalalautasten jälkeen nojaan hotellin hissin seinään ja puolivahingossa sanon ajatukseni ääneen siitä, että mitenkähän sitä jaksaa lompsotella messuilla alkavan päivän. Hissin ovet avautuvat ja tuntematon vanhempi rouva taputtaa olkapäälle ja antaa konkarin vinkin: ei muuta kato ku etit mahollisiman pitkän luennon heti ja menet sinne leppäämään! Ai että mikä kokemuksen syvä rintaääni. Muutaman tunnin messuilun jälkeen palaan huoneeseemme hakemaan tavaroita ja kas - tutuksi tulleet kasvot taas hississä. Kysyy hersyvän naurunsa säestyksellä: No pysyitkö hereillä? Pysyin, mainiosti. Stand uppia aamuun ja avot. 

Niin ja tänään. Poika tekee yksin rästikoetta käytävässä. Seuraan hetken kauempaa, kun prepositioita haetaan nyt toden teolla. Kädet menee tutun laulun mukaan suuhun, pään päälle, leuan alle ja taakse. Matala ääni laulaa: in, on under behind. Ja leveä hymy päälle.

Ja vieläkin. Tunnustelen avokadojen kyspyyttä kaupan hevi-osastolla. Viereeni tulee vanna mies rollaattoria työntäen ja ottaa kaksi perunaa hitaasti pottulaarista ja asettelee ohueen muovipussiin. Ei pudota, asettelee. Nostaa pussin rollaattorin koriin ja kääntää menopelinsä toiselle hyllylle. Kierrän itse toiselle puolelle, Kirsikkatomaatit, basilika. Pappa on kohta jo hyllyn kohdalla. Banaanit, kurkku. Hän nostaa katseensa ylimmälle hyllylle ja kurkottaa käsi hieman täristen mutta silti niin huolellisesti ottamaan pienen rasian valmiiksi pilkottuja keittojuureksia muoviin käärittynä. Ja on silmin nähden tyytyväinen. Lihapotut, arvailen, ja lähden hellyyksissäni jatkamaan omia ostoksiani. Palaan hyvän tovin päästä hakemaan unohtamani chilit ja siellähän hän. Pyörittelee keittojuureksia hymyillen kädessään, samassa paikassa, ja uskaltautuu asettamaan ne koriinsa.