Töistä suoraan? hän kysyy odottamatta vastausta. Kietoo liukkaan viitan ympärilleni ja katsoo edessä olevan peilin kautta minua. Otan silmälasit pois päästä ja paljastan tummat silmänaluseni ja kirkkaiden lamppujen valossa tavallistakin kalpeammalta näyttävät kasvot. Tules tänne, ota pienet torkut, tutuksi tullut kampaajani sanoo ja johdattaa pesualtaalle. Kallistaa tuolin, käynnistää hieronnan ja pesee päivän pölyt päästäni pois. Hieroo hoitavan hellästi ja antaa minun vaipua tajunnan rajamaille. 

Kaksikymmentäviisi minuuttia parkkiaikaa jäljellä. Kirmaan jouluvalojen täyttämän kauppakadun alla ajatuksissani käyttää aika hyödyksi joululahjaostoksilla, kunnes pysähdyn. Kaksikymmentäviisi minuuttia. Muistan alitajuisesti rekisteröimäni mainoksen omenahyveestä ja kahvista. Käännyn määrätietoisesti sitä kohti ja käytän koko kaksikymmentäviisi minuuttia hyödyksi, hyödykseni. 

Siinä ajassa kerkeää syödä koko rahan edestä sekä omena- että raparperihyvettä, juoda kaksi kuppia kahvia ja seurata alkavan joulunalusajan alkuillassa hyöriviä ihmisiä. Siinä ajassa kerkeää taas muistaa, etten todellakaan aio luovuttaa, mutta tiedän saaneeni joistain asioista tarpeekseni. 

Anteeksi, aloitin tänään. Niin rakkaat, niin raskaat. Ope kato ku mää lennän! tyttö pyytää yläilmoista, kun liikuntasalin renkaat heijaavat häntä aina uudestaan ja uudestaan lentoon.

Illalla kuntosalin saunassa nainen ojentaa poislähtiessään löylyvesisangon ja katsoo hymyillen silmiin. Tässä, ole hyvä.  

Anteeksi ja kiitos. Yritän taas muistaa kirkkaammin.

On viikkoja, jolloin tussiterapia on enemmän kuin tarpeen. Ja kirjekuoreen kirjoitettu osoite. Auto tankattu, Rengaspaineet tarkistettu. Valot ja peilit putsattu. Laukku pakattu. 

Sitä osoitetta kohti.

Jotenkin omenat eivät olekaan niitä, mitä herkimmin opettajalle kannetaan. Omenoiden sijaan lapsi valitsee lattialta itselleen ja antaa minulle kortteja, jotka kuvaavat vihaa, surua - kaikkea näiden väliltä. On rästihommiin jääviä takki päällä istuvia poijankloppeja. Ääntä enemmän kuin laki sallii. Pienenkään muutoksen tuomaa myllerrystä. Ja  hullunmyllyn jälkeinen jäätävä hiljaisuus. 

Mitenköhän sitä aina muistaisi, että uusi päivä voi olla edeltäjäänsä parempi. Että uusi päivä voi tuoda tullessaan tunnelman, jollaista ei olla nähty pitkiin aikoihin. Ja niin ruokapöydässä istuvat taistelukumppanini ilman mitään kiirettä. Pulputtavat jokainen vuorollaan omia joulumuistojaan. Kertovat vuosien varrella kertyneistä joulupukkimuistoistaan. Uunissa valmistettavasta kalasta ja piparkakkuherkuista. 

Ja minä yritän. Ymmärtää, pysyä perässä, rakastaa, rajoittaa, kasvattaa, opettaa.

Vastapäätä istuvan taistelukumppanini lautanen on ollut tyhjä jo hyvän tovin. 

Yhtä aikaa, nousemme, hymyilemme, lähdemme.

Iltamyöhällä kaarramme tuttuun pihaan. Ovi lukossa, ikkunaverhot alhaalla. Oven avaa saunan lämmöstä vielä höyryävä pappa. Paljas selkä, pyjamahousut ja korvasta korvaan leviävä hymy. Tuvan seinäkello ja pöydälle unohtunut sillipurkki. Täydet roska-astiat ja jääkaapin jo kauan sitten syömäkelvottomiksi ruoat. Vilkaisen keittiön tilaa ja tiedustelen, onkohan pappa syönyt koko tänään tai koko viikolla? No kun on ollut nuita marja-aronioita. Kaksi ämpäriä on nyt aitan pakastimessa, kaksi siinä jääkaapissa ja vielä kaksi ämpäriä jääkaapin päällä. Hirmu hyviä marjoja. Ottaisitteko? Niin, onhan sitä syöty. Löysin kasviskeittoa tuvan pakkasesta ja söin sen siinä puolenpäivän aikaan. Tuvan kello lyö iltakymmenen, kun lyön ranskalaiset ja makkarat uuniin. 

Puolessatoista viikossa tulee jonkinasteinen ikävä, vaikka aina ei niin uskoisi. Mutta kyllä oli kuudesluokkalaisillani aamupiirissä asiaa. Kertoivat värikkäitä kertomuksia hurlumheistä, hullunmyllystä ja kaikesta siitä, mitä poissaollessani oli tapahtunut, miltä tuntunut. Delegaatio ojentaa kortin: Maailman parhaalle opelle - parane pian! On kukkaa ja nimikirjoituksia, koristeita ja hieno oivallus: Hyvällä nenällä on hauska haistella! Niin monenmoista nyt. Viisi viikkoa joululomaan.

Sormet löytävät toistensa lomiin jo tutuille paikoilleen. Hakeutuvat ja etsiytyvät, löytyvät ja pysyvät. Viikonlopun talkootyön jälkeen on kiitollinen mieli. Innostuneita ihmisiä, yhteisiä tavoitteita, pyhän pysyvyyttä. Kaiken sen työn tohinan keskellä lasiovien takaa vilahtaa ohimennen lämmin, leveä hymy. Ja tutut kädet ojentavat kahvia pahvimukissa. 

Kärsivällisyyttä. Hyvää asennetta odottamiseen. 
Siihen, että toipuu. Siihen, että taas kaartaa tuttu auto pihaan. 

Mukavaa syksyn jatkoa - niin ja hyvää joulua! huikkasi sairaanhoitaja, puristi varpaitani toipumistoivotukseksi ja työnsi sairaalasängyn pois leikkaussalista. Sänky rullasi eteenpän kohti osastoa, ja yritin miettiä, että kuka tässä nyt on lääkityksestä tokkurassa. Neljäkymmentäkahdeksan päivää jouluaattoon, kaksikymmentäkuusi päivää töitä tämän pötköttelyjakson jälkeen, sain laskettua. Aivan oli aiheellinen toivotus! 

Ilmastointiremonttini tuli kovin yllättäen. Peruutusaika ja nopeat järjestelyt poissaolon ajalle. Mietin voinko mennä, mitä sitten ja mitä sillä aikaa?  

Nyt tässä soffalla maatessani suurimmista kivuista selvinneenä huomaan: oli korkea aika ja nyt viimeistään. Eikä ollenkaan vähiten poskionteloideni osalta.

Tiukkoja peliminuutteja. Valtavaa yritystä. Hienoa kannustamista. Todellista höntsäämistä. Naurua pukuhuoneessa. Säbäturnaus meni nappiin, vaikka kaikki matsit hävittiin ja överisti myöhästynyt bussi sai värjöttelevät pelaajat ahtautumaan kaikki pieneen nakkikioskiin lämmittelemään. Aasialaistaustainen grillityöntekijä oli hieman hämmentynyt. Tusina sählymailaa kantavaa koululaista pienessä rasvanhajuisessa nakkarissa. On kylmä. Hetken lämmittelemme. Bussi myöhässä. Kiitos! Tullaan toisella kertaa ostoksille. 

Kotona kynnysmatolla odottaa kortti, jossa kerrotaan hattarakekkereistä. Ja siitä, miten luottavainen sydän on rohkea. 

 Onneksi on näitäkin päiviä. Ja guacamolea jääkaapissa. 

Toisella olalla työlaukku ja toisella kauppakassi. Pysähdyn ulko-ovelle ja pidän sitä auki pihan poikki astelevalle kakkoskerroksen naiselle. Hänelle, joka aurinkoisina päivinä kantaa kahvimukin pihan puupenkille. Sytyttää savukkeen ja istuu pitkiä hetkiä silmät kiinni.

Kaksin käsin ilmaan heitetyt popcornit sinkoilevat aulassa sinne tänne. Kaksitoistakesäisen ääni ei värähdäkään, kun keskeytän älyttömän pelleilyn ja kehotan hakemaan kihvelin ja harjan melko vikkelään. Siivooja siivoaa! Se on sen hommaa ja sille maksetaan siitä! 

Lennelleet popcornit kihvelissä. Jään seuraamaan kuutosten perjantaipärinöitä ja sokerisekaisuutta. Jatkan muun aulan lakaisua halloweenhulinoiden jäljiltä hammasta purren ja suu viivana. Yhtäkkiä huomaan, miten tilanteessa toisten lojaalisuus nousee esiin. Villasukkien peittämät jalkaterät lakaisevat popcorneja ja pullanmuruja kohti pitämääni kihveliä. Kolmet käsiparit ojentavat pussejaan kohti: Ole hyvä ope, haluatko popcornia? Mulla on vain vähän, mutta saat silti ottaa. 

Supermarketin aulassa katson mietiskellen puhelinkauppiaita. He palvelevat asiakkaitaan rauhallisesti korkeaan myyntipöytäänsä nojaten. Ei ehkä paras päivä puhelinkaupoille. Ihmiset ostavat pitkän pyhän ruokaostoksiaan myyntipisteen nopeasti ohittaen. Mutta että kukaan ei heitä säti, uhkaile tai halvenna. Kohtele julkeasti tai käytä hyväkseen vääristynyttä sosiaalista johtoasemaansa. Kukaan yksittäinen asiakas ei kerää puolta väkeä marketista riveihinsä, yhdistä voimaansa tuota parastansa yrittävää puhelinkauppiasta kohtaan. Ei kiroilua, ei solvauksia, ei monimutkaisia sosiaalisia ilmiöitä ja kulovalkean tavoin leviävää huonoa käytöstä. He pistävät päivän päätteeksi luukut kiinni ja ottavat uudet, hetkeksi heidän asiakkaakseen pysähtyvät ihmiset taas maanantaina hymyillen vastaan.

Pidän ovea auki naapurille. Kiitos kovasti! Kyllä nyt on ansaittu viikonloppuvapaa taas ja kaksi pyhäpäivää peräkkäin. Katson naista ehkä tavattoman pitkään ja harkitsen sanojani muutaman sekuntin. Näinpä. Aivan totta, niin ansaitulta vapaalta taas tuntuu. Nousemme rappusia ylös ja toivotamme toisillemme hyvää, rauhallista viikonloppua.

Aamuauringon armollisuus. Pakkasen painamat päät. Pyhä, pyhäinpäivä.