Kohtaamme siskon kanssa jokirannassa. Sattumalta, mutta ei ensimmäistä eikä edes toista kertaa. Hän lenkkitossuissaan, minä kamerani kanssa korkokengissäni. 

Mummu kysyi pääkipuni syytä ja muistutti, että ei ihminen ole mikään kone. Pitää muistaa myös levätä ja nauttia auringosta. Ja minä lupaan muistaa. Hämmästyn kuitenkin joka päivä siitä, miten mummu on alkanut muistaa asioita, joista edellispäivänä tai jopa edellisviikolla on puhuttu. Miten kaiken sen muistin heikkenemisen ja lähimuistin ontumisen keskeltä pilkahtelee myös kirkkaita ajatuksia. Joka kerta. Jo joutui armas aika, lauloi mummu. Yhdeksän kalenteriviikkoa kesälaitumien avautumiseen.

Täytämme itsemme herkullisilla cannelloneilla ja syömme jälkiruoaksi leipomaani sitruunatorttua. Saan viikonlopun aikana yllättäen ympärilleni useita entisiä Kajaanilaisia ja toisen kourallisen puhelimen kautta etänä. Mieltäni on lämmitetty ja paljon!

Se oli hyvä lepopäivä se.

Lämpöaallosta hullaantuneita lapsia. Yliampuvia hihattomia välitunnilla. Talven jälkeen heränneitä kärpäsiä. Aurinkolaseja ja lippalakkeja. Kevätkuvastoja, sorattomia teitä ja likaisia ikkunoita. Supertiiviin viikon jälkeisiä päiväunia auringonpaisteessa. Työviikkojen laskemista, ihanan kirpeää sitruunapiirakkaa ja työkaverin tuomia perjantaikukkia. Mielialan ailahtelevaisuutta ja upeita ilta-aurinkoja. 

Varmoja kevään merkkejä.

Miten se juhlasali olikin niin pieni? Silloin tummansinisen hameen, valkoisen paidan ja sinisellä silkkinauhalla solmittujen lettien aikaan sali oli täynnä pieni sellonsoittajia. Portaat tuntuivat silti tutulta, viidentoista vuoden takaa. Musiikkiluokkalaiset esittivät hienosti ja minä havahduin vuosien vierimiseen.

Läppärin virtajohto jäi viikonlopun viettoon aivan muualle ja minä huomaan riippuvuuteni tietokoneeseen. Mutta mistä tunnistaa ylitunnollisen opettajan? Paistan kananmunia oikein urakalla ja huuhtelen kuoria askartelukerholaisille. En olisi uskonut, että tässä pisteessä sitä ollaan.  

Yritän kyllä. Mutta moni muu asia puolestaan tahtoo unohtua. Pyöritän kahvipannuani kädessä ja mietin, että enkös ihan eilen pessyt sen. Niin mummun kahvipannun kyllä. Kastelen muualla kukkia ja omaani, ainokaiseeni, lorotan juomapullon pohjia ihan liian harvoin. Huolehdin mummulle lohta ja meetvurstia. Pikkujugurtteja ja Pihlaja-karkkeja. Itse syön mitä ja milloin sattuu. Vien mummun roskat joka kerta ja lakaisen roskat lattialta. Kotona noukin pölypallerokasaumia kouraani joka nurkasta ja yritän muistaa, milloin se imuri täällä lauloikaan. 

Kunnes päätän laittaa toisenkin muistilapun: muista itsesiksin. En mene nukkumaan illalla ennen kuin olen päättänyt seuraavan päivän herkkuruoan. Poljen sisäpyörää ja saunon hartaasti venytellen. Istun kampaajan käsittelyssä ja vaivun jonnekin tajunnan rajamaille pesualtaan hierovassa tuolissa. Reilu kevättukka hulmuten kaivan imurin omasta kaapistakin ja muistelen viikkoa.

Sitä, miten mummu nojautuu lähelle tietokoneen ruutua ihmettelemäään rapakon toiselta puolelta näkyvää poikaansa. Miten mummu ihailee vaihtamaani keittiön pöytäliinaa sen reunaa silittäen. Uutta ruukkukrysanteemia ja hänelle tuomiani paperikarkkeja. Ja nauraa, laulaa ja kysyy sen sadannen kerran samat asiat. Ehdottaa jälleen, että joskos jäisit yöksi tuohon sohvalle. Tänään lupasin jäädä, jos mummu menee puolestani muovailemaan savikukkoja kolmosten kanssa huomenna kello kahdeksan aamulla. Mummu nauraa silmiään siristellen ja tuumaa, ettei hänestä opettajaksi ole, en lähde. Huumorin voimalla pesulle, syömään ja kävelylle. 

Iltavirren jälkeen kuuntelen käytävässä, miten postiluukun raosta kuuluu matalalla äänellä Mä taimi olen sun tarhassas..

Saimaan rantakalliot ja loiske tekee ihmeitä. Viikonlopun lepo näissä maisemissa teki niin hyvää, että tunsin olleeni jossain hoitolassa. Ja olinhan minä! Ystävä oli ostanut maailman parasta sienisalaattia ja laittanut vesikannuun basilikanlehtiä makua antamaan. Hän houkutteli uimaan hyisen virkistävään Saimaaseen. Lumi peitti hiljalleen maan ja me vain olimme. 

Niin kuin kylläinen lapsi lepää äitinsä sylissä, niin on minun mieleni levollinen. (Ps. 131:2)

Tulen myöhään töistä ja pienen tankkauksen jälkeen hyppään taas peltiheppani kyytiin ja menen mummulle. Nostan hattua teille, jotka päivittäin huolehditte omista vanhoista vanhemmistanne. 97-vuotias mummuni on vastuullani tämän loppukevään ja täytyy tunnustaa näiden viikkojen perusteella sen jo käyvän ihan työstä. Vaikka hoitaja käy neljä kertaa päivässä, jää minullekin tekemistä. Kuten sängyn laidalle istumista, rollaattorikävelyllä ja vessassa käyttämistä, toppakahvien keittämistä, kämmenen silittämistä, laulamista, ja olemattomaan lyhentyneen muistin tukemista. 

Ja kyyneleen pyyhkimistä. Mummu istui särppimässä illallistaan, kun menin. Kyynelkin valui poskea pitkin, kun kuulemma niin yksinäistä. Huono päivä. Tänään ei ole tietoa, onko sunnuntai vai keskiviikko. Vilu selässä. Jalat ei taho topata. Seinällä oleva sukupuu vain on ja pysyy.

Vielä myöhään illalla palaan tuomaan puuttuvaa tiskiainetta ja muita ostoksia. Valmistaudun hiipimään sisälle ajatellen mummun jo nukkuvan. Jo postiluukun läpi kuulen, että hereillä ollaan. Kaivan värssykirjan yöpöydän laatikosta ja yhdyn mummun laulamaan virteen. Istun sängynlaidalle ja poristaan. Niin minne menet sitte yöksi? Ja autolla kulet...niin missä se sinun koulu on? Niin sellanen tavallinen opettaja. Onko käsityönopettajan vikaa? Ajeletko yksin vai onko niitä hiasteita? No on ainaki ehokkaita! Ja sitten jo hymyilyttää. Kysyn iltalaulutoivetta, ja mummu aloittaa tutun matalalla nuotilla Levolle laskeun Luojani, armias ole suojani... 

Eilen oli monta hyvää syytä istua ihanalle brunssille Puistolaan: naistenpäivä, loma, opiskelupäivä, ystävä. Ja olihan se ihanaa, hyvää.

Nyt kuitenkin arkea kohti. En taida muistaa, milloin viimeksi olisi ollut näinkin seesteinen mieli loman jälkeen. Kerrankin sain pidettyä loman vailla suoritusta, ympäriinsä ravaamista, mahotonta reissaamista ja hulluna ihmisiä. Huh. Rupesi aivan hengästyttään, kun edes kirjoitin tuon rimpsun! 

Pino aamupalaksi paistettuja, paksuja pannukakkuja pehmentää loman loppua kummasti. 

Ja hei! Viikko viikolta kohti kesää! tuulettaa hän.

Sitä vain, että lomailu on i-ha-naa ja nachoaddiktio ei näytä loppumisen merkkejä. Eletään tiistaita ja tänään tein ja söin jo toisen nachoherkun iltapalaksi. Tätä herkkua söin ystävällä tovi sitten ja nyt pisti testata. Ei heikkohermoisille ja äkkiä maha täyteen -syöjille. Muistakaa pestä myös kädet tai ainakin valikoida syömäseura tarkkaan. Kouriintuntuvaa!

Nachokakku:

tuorejuustoa

1-2 sipulia

muutama tomaatti

juustoraastetta

salsaa purkillinen

puolikas pieni jäävuorisalaattikerä

Levitä tuorejuusto (maun mukaan, itselläni tänään Afrikan paprika) matalareunaiseen vuokaan. Silppua sipuli hyvin pieneksi ja kuullota pannulla. Anna sipulin jäähtyä hetki ja levitä sitten tuorejuuston päälle. Levitä hyvin pieneksi silputut tomaatit seuraavaksi kerrokseksi ja hunnuta komeus juustoraasteella. Lisää juustoraasteen päälle salsakastiketta noin purkillinen ja lisää viimeiseksi kerrokseksi hyvin pieneksi silputtu salaatti. Painele "kakkua" hieman kasaan. Kauhaise nacholastuilla kakusta tavaraa niin paljon kuin lastu vetää. Äläkä lannistu, jos lastu murenee arvolastin painosta! Uutta kehiin ja ääntä kohti. 

Villaviltin sisällä kääröllinen kultaa. Mummu istuu terassilla ulkoilemassa ja suunnittelee, josko huomenna käytäis pieni retki kylällä pyörätuolin kanssa.

Hiihtolomalaisia odotti ovenpielessä pussillinen matikkaa. Pappa oli hankkinu madetta, perkasi ne urakalla ja molemmat vanhukset odottivat kieli lipoen matikkakeittoa. Hölmö kaupunkilainen ei muistanut essua ylleen solmiessaan, miten eri ajatus keitosta voi eri sukupolvilla olla. Mummu olisi halunnut soppaan kalan kaikkineen päineen, pyrstöineen sisäelimineen päivineen. Ja minähä en moista soppaa lusikoi! Liemenkeiton ymmärrän, se on asia erikseen, mutta että syödä ihan kaikki ja vaan sylkeä suurimmat selkärangat lautasenreunalle. Kiitos, ei kiitos, sanoi kaupunkilainen ja siivusi soppaansa vain fiinimmät matikan palat. Samaa tahtia lappaa mummu omaan pieneen kattilaansa kaiken sen, mitä kaupunkilainen ei huoli. Keittelee kokemuksella matikkakeittoa ja lorauttaa kermaa sekaan. Molemmille omat sopat, molemmat ovat tyytyäisiä.