31. joulukuuta 2010

Uusi Isku: jännityskertomuksia on ilmestynyt!

Juuri ennen joulua ilmestyi Juri Nummelinin toimittaman Isku: jännityskertomuksia nettilehden toinen numero ja se löytyy täältä. Uudenvuoden toivotuksena suosittelen lukemaan lehdestä Rob Kantnerin novellin "Kärpänen lensi ohi". Se on vuodenvaihteen juhlintaan sopiva, suorastaan vuoristorata-ajelua muistuttava dekkarinovelli. Sen myötä toivotan Dekkarihyllyn lukijoille mitä parhainta vuodenvaihdetta ja erinomaista vuotta 2011! Ensi vuonna tuttuun tapaan arvioita, esittelyjä ja uusiakin kujeita!

17. joulukuuta 2010

Vuoden esikoisdekkareita

Taannoin Suomen dekkariseuran sihteeri Leena Korsumäki kertoi lukeneensa pinon tämän vuoden esikoisdekkareita. Arvelin, että Dekkarihyllyn lukijoita saattaisi kiinnostaa minkälaisia esikoisia julkaistiin vuonna 2010, jolloin suomenkielellä kirjoitettu rikoskirjallisuus täytti sata vuotta. Pyysin siis Leenaa ensimmäiseksi vierailevaksi kirjoittajaksi Dekkarihyllyyn. Tässä hänen esittelynsä:

Vuoden 2010 kotimaisesta rikoskirjallisuudesta pisti pitkin vuotta silmään esikoisdekkaristien hyvä taso. Osasyy lienee se, että kaikilla kirjailijoilla kyse ei ole esikoisteoksesta vaan rikoskirjaa ennen on julkaistu jo muuta fiktiota. Mutta myös oikean esikoisteoksensa kirjoittaneista uusista dekkarikirjailijoista löytyi lupaavia tekijöitä.

Vuoden julkkisdekkaristi on ex-ministeri ja -kansanedustaja, nykyinen kunnanjohtaja Kari Häkämies, jonka esikoisteos Rehelliseksi tunnettu (Teos) ilmestyi helmikuussa. Romaanissa krp:n poliisikaksikko selvittää sisäministerin murhaa poliitikkojen ja median luodessa paineita omilta tahoiltaan. Häkämies kuvaa politiikan maailmaa asiantuntevasti ja luonteikkaasti, etenkin päähenkilöksi nouseva erityisavustaja Airaksinen on onnistunut tyyppi. Poliisit Söder ja Jokinen jäävät kuitenkin värittömämmäksi. Tekstin sujuvuudesta ja moitteettomasta kielestä huomaa, että teosta on työstetty osaavan kustannustoimittajan kanssa.

Vuoden kohudekkari -tittelin puolestaan ansaitsee Teemu Kaskisen ja Heikki Heiskasen Norsun vuosi (WSOY). Romaani sai tylyn arvostelun Helsingin Sanomissa (7.3.10), mikä masensi tekijöistä Kaskisen, ja terapiaksi syntyi monisivuinen vastine Imageen (6-7/10).

Pidin kirjan kielestä, josta Kaskinen teoksen kirjoittajana vastaa. Heiskasen osuus työnjaossa on ollut ideointi ja juonenkehittely. Juoneen on ympätty vähän liikaa asioita: suomalaisurheilijoiden dopinginkäyttöä, Stasia ja Tiitisen listaa sekä moottoripyöräjengejä, ja liikatarjonta puurouttaa tarinaa. Romaanin minäkertoja ylikonstaapeli Heikki ”Norsu” Norén on pilleristinä ja laittomine menetelmineen hyvin erilainen päähenkilö kuin mihin suomalaisissa poliisiromaaneissa on totuttu. Epäuskottava, ovat kritiikit moittineet. Kysehän on fiktiosta, miksi kaiken pitäisi olla uskottavaa, kysyn minä. Kyllä tänne yksi epärehellinen poliisi mahtuu. Jäin kaipaamaan taustoittavampaa henkilökuvausta Norsusta. Mutta ehkäpä se selviää jatko-osissa. Norénin toiminta vaikuttaa tosin sen verran itsetuhoiselta, että kuinkahan pitkäksi sarjan saa venytettyä.

Susanna Yliluoman Lööppimurha (Minerva) on rankka romaani lukiolaistytön murhasta, iltapäivälehden toimittajan työstä ja työuupumuksesta sekä iltapäivälehtien journalismista ja etiikasta. Kirjailija on Iltalehden rikostoimittaja, joten ei ole ihme, että tekijä tietää mistä kirjoittaa. Vaikuttavaa tekstiä omaperäisellä tyylillä, jossa dialogia käydään eteläpohjalaisella murteella, kun päähenkilö Lilja lähetetään entiselle kotiseudulleen raportoimaan murhatarinaa iltapäivälehteen. Esikoisdekkari on tekijänsä toinen kirja, Pinkki hartauskirja ilmestyi 2006.

Todellinen esikoiskirjailija on Erkki Tuormaa romaanillaan Sadonkorjaaja (Kustannus-Mäkelä). Krp:n Oulun väki selvittää murhasarjaa, jossa hengestään pääsee saman elektroniikkaketjun kauppiaita eri puolilla Suomea. Poliiseista päähenkilöksi nousee komisario Ilpo Lipponen, boheemi tyyppi, joka ei pidä kengistä ja joka syö puuroa suoraan kattilasta. Kirjan tapahtumat käynnistyvät pohjoisesta Kemistä ja Oulusta, mutta murhaajan edetessä suunnitelmissaan tapahtumat laajenevat etelään, Helsinkiin asti. Tarina puolestaan etenee sujuvasti ja hyvällä suomella.

Ensi helmikuussa tulee kuluneeksi 25 vuotta Olof Palmen murhasta. Tähän oikeaan henkirikokseen on fiktion keinoin tarttunut Osmo Juokslahti esikoisteoksessaan Olof Palme ja pimeät huoneet (Johnny Kniga). Romaanissa tapahtumat alkavat 1970-luvun puolivälistä, kun tukholmalaisessa eliittibordellissa pääministerin johdolla raiskataan alaikäinen suomalaistyttö. Isä ja veli alkavat hautoa kostoa, jonka toteuttaminen vie aikaa. Murhaan päästään vasta kirjan lopussa, ja silloin Palmea jahtaa myös sisilialainen palkkatappaja, toimeksiantajanaan asekauppoja Intian ja Ruotsin välillä välittävä italialainen. Rohkea aihevalinta esikoisteokseen. Tapahtuma-ajan kattaessa yli 10 vuotta teoksen rakenne vähän hajoaa, mutta tässäkin arvostan kielellistä sujuvuutta.

Kirjansa Juokslahti on omistanut ”Eva Bengtssonille, jonka Ruotsi unohti”. Bengtsson vaati muutama vuosi sitten isoja korvauksia Ruotsin valtiolta liittyen 1970-luvun prostituutioskandaaliin, jossa bordellin pitäjä tuomittiin vankilaan mutta asiakkaita ei tutkittu. Bengtsson, joka toimi bordellissa 14-vuotiaana lapsiprostituoituna, väitti Olof Palmen olleen hänen asiakkaansa.

Sokerina pohjalla on oma suosikkini lukemistani vuoden esikoisdekkaristeista, Jari Olavi Rantalan Premium Bananas (Johnny Kniga). Hallittu tiukkavauhtinen tarina – tapahtumat sijoittuvat reiluun vuorokauteen – siitä miten vääriin käsiin joutunut kokaiinilasti sekoittaa ja yhdistää täysin erilaisten ihmisten kohtalot. Taitavasti näkökulmatekniikkaa käyttävässä teoksessa ei ole päähenkilöä, tarinaa kuljetetaan pikkudiilereiden, venäläisrikollisten, poliisipsykologin, kotirouvan ja kunnianhimoisen rikostoimittajan silmin. Elokuuhun 1990 sijoittuva romaani tarjoaa myös nostalgiamatkan aikaan ennen kännyköitä. Rantala on ansioitunut aiemmin elokuvakäsikirjoittajana (Paha maa ja Käsky) ja julkaissut vuonna 2007 novellikokoelman Varasuunnitelma. Elokuvamaisia aineksia on havaittavissa myös Premium Bananasissa.

Loppuun on aiheellista mainita vielä yksi esikoinen, jota itse en ole lukenut, mutta jota olen kuullut kehuttavan: Tuomas Nyholmin Sinun edestäsi vuodatettu (Teos).

Lukemissani esikoisdekkareissa mielenkiintoisinta olivat erilaiset päähenkilövalinnat. Pääosassa ei välttämättä ole yksittäinen poliisi tai poliisikollektiivi. Useammassa teoksessa tapahtumia kuvataan myös rikollisen näkökulmasta ja hänen taustaansa selitetään lapsuuden tapahtumilla. Myös median edustajien läsnäolo esikoisteoksissa oli silmiinpistävää, eikä Lööppimurha ollut ainoa, jossa on mukana mediakritiikkiä.

10. joulukuuta 2010

Pyhimysmurha

Amerikkalainen Barbara Fister on pohjoismaisen rikoskirjallisuuden ystävä, joka ylläpitää englanninkielistä Scandinavian Crime Fiction -blogia. Hän on myös kirjastonhoitaja ja sangen tuore rikoskirjailija. Fister on julkaissut kolme rikosromaania, joista kahdessa Anni Koskinen ratkaisee rikoksia Chigacossa. Sarjan ensimmäinen osa  In the Wind (2008), ilmestyi tänä syksynä Nemon kustantamana nimellä Pyhimysmurha (suomennos Pekka Makkonen).

Pidin aikoinani kovasti Sara Paretskyn ja Sue Graftonin kirjoista ja siksi Koskinen tuntuu heti vanhalta ystävältä. Hän on entinen poliisi ja nykyinen yksityisetsivä amerikkalainen kovaksikeitetyn dekkarin hengessä. Annilla on suomalainen nimi ja varmaan sukujuuriakin, mutta hän voisi hyvin olla V.I. Warshawskin tai Kinsey Millhonen sukua. Fisterin sankari on periksiantamaton ja periaatteellinen, yksinelävä nainen, jolla on kuitenkin ystäviä ja sukulaisia ympärillään. Koskinen pitää huolta autistisesta veljestään ja auttaa ystäväperhettä, jolla maanisdepressiivinen tytär.

Annin kotikulmilla, läheisessä seurakunnassa työskentelee nainen, jota pidetään syyllisenä 30 vuotta sitten tapahtuneeseen murhaan. Lähietäisyydelta ammuttu uhri oli Annin ystävän Jim Tilquistin isä ja FBI-agentti. Koskista pyydetään auttamaan Rosan nimellä esiintyvää naista, koska FBI on karkurin jäljillä. Hän kuitenkin kadottaa naisen, joka on pyytänyt kyytiä pois kaupungista. Näin Anni päätyy Rosan puolustusasianajajan palkkaamana tutkimaan onko Rosa lopulta syyllinen murhaan, josta häntä syytetään, vai onko nainen lavastettu syylliseksi. Ja tietysti sitä, mihin nainen on kadonnut.

Mukana tarinassa on normaalit kahnaukset tietoja pimittävän yksityisetsivän ja melkein laittomuuksiin sortuvien viranomaisten kanssa. Rosan menneisyyteen kuuluu 1970-luvun radikaali toiminta intiaanien oikeuksien puolesta ja kuvaus intiaanien oikeuksia ajaneista liikkeistä onkin kirjan kiinnostavinta antia. Fister rinnastaa 2000-luvun terrorismin vastaisen taistelun Yhdysvalloissa erilaisine kyseenalaisine käytäntöineen 1970-luvun kiristyneeseen henkiseen ilmapiiriin. Koskinen tapaa yliopistotutkijoita, entisiä aktivisteja ja vanhoja poliiseja selvittäessään mitä todella tapahtui kauan sitten.

Kirjailijalla on hyvä ote materiaaliinsa ja kuvaus muun muassa kodittomista ja heitä auttavista ihmisistä amerikkalaisessa suurkaupungissa on ajatuksia herättävää. Pyhimysmurha on hiukan oudosta suomalaisesta nimestään huolimatta kelpo dekkari (kirjassa ei murhata yhtään pyhimystä - sen verran voi paljastaa pilaamatta lukunautintoa), joten toivoa sopii, että lukijat löytävät Anni Koskisen.

Barbara Fisterin kotisivu

23. marraskuuta 2010

Parantaja

Viime vuosina korviin on kantautunut usealta taholta, että kotimaisten rikoskirjailijoiden joukkoon on astunut uusi poikkeuksellisen lupaava kyky, Antti Tuomainen. Lahjakkuus ei ole jäänyt huomaamatta, sillä Tuomainen napattiin Myllylahdelta Helsinki-kirjat-kustantamolle, joka julkaisi tänä syksynä hänen kolmannen romaaninsa, Parantajan. En ole lukenut kahta aiempaa teostaan, mutta nyt tartuin tuoreimpaan kirjaan. Ja kyllä, hyvänpuhujat ovat oikeassa, sillä kirjailija on toden totta erinomainen.

Parantajan tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen, jossa ilmastonmuutos on pistänyt maailmanjärjestyksen uusiksi niin ettei täydellinen kaaos ole kaukana. Suuri osa maasta on jo meren vallassa, taudit ja sodat vähentävät väkeä ja ilmastopakolaiset vaeltavat pohjoiseen. Helsinki tässä tilanteessa on sateen kastelema, synkän komea kaupunki nuotioineen, raunioineen ja pakolaisleireineen - samanaikaisesti tuttu ja vieras. Mieleen tulee Blade Runner -elokuva, vaikkei kyseessä olekaan samanlainen teknologiavisio.


Tässä arvaamattomassa kaupungissa vaeltaa kasvavan paniikin vallassa runoilija Tapani Lehtinen, niin sanotusti tavallinen suomalainen mies. Hänen toimittaja-vaimonsa Johanna on kadonnut työkeikalla. Vaikka ne vähät lukijat, joita sanomalehdillä on vielä jäljellä, ovat kiinnostuneempia sensaatiosta, on Johanna ollut sarjamurhaajan jäljillä. Parantajaksi itseään kutsuva murhaaja käy niiden kimppuun, joita pitää syyllisinä ilmastonmuutokseen. Myös perheet on tapettu. Nyt Johanna ei vastaa puhelimeensa ja Tapani tietää, että jotain on pahasti vialla.

Ylityöllistetty poliisi ei ole kiinnostunut, mutta antaa Tapanin kuitenkin katsoa valvontakameroiden nauhoja ja kuulla miten Parantajan tekemiä murhia on tutkittu. Tapani arvaa, että löytämällä murhaajan hän saattaa löytää myös vaimonsa ja aloittaa oman tutkimuksen niin murhista kuin vaimonsa menneisyydestä. Hiljaisessa kodissa aviomies tajuaa, ettei ole koskaan tullut kysyneeksi vaimoltaan tämän elämästä ennen parin tapaamista. Tuomainen leikittelee hienosti tällä tutulla teemalla: tunnenko oikeasti sen ihmisen, joka on minua lähinnä. Noir-henkinen murhaajan metsästys kantaa juonta ja on ihan mallikas, mutta kirjan vahvuus on sen tihenevässä tunnelmassa.

Kulunut vuosi on rikoskirjallisuuden saralla ollut tasalaatuinen, ehkä jopa hiukan tylsä. Olen lukenut monta kirjaa, joista olen pitänyt ja jopa innostunut. Mutta yhdestäkään kirjasta en ole ollut niin vilpittömän innostunut kuin Parantajasta. Tuomaisella on napakka lause, tarvittaessa runollinen ote, rikoskirjailijan perussetti hallussa ja hieno ymmärrys ihmisestä. Mitä enempää voisi vaatia?

5. marraskuuta 2010

Seuralainen

Outi Pakkanen kirjoittaa rikoksesta aina omalla, varmalla tyylillään. Hänen kirjoissaan murha ei tapahdu romaanin alussa, vaan kirjailija rakentaa ensin tiukat jännitteet ihmisten välille, kunnes joltain katkeaa pinna ja tapahtuu henkirikos. Tämänsyksyisessä romaanissa, Seuralaisessa, ollaan jo yli kahdensadan sivun ennen kuin poliisia tarvitaan, ja paikalle saapuu Pakkasen vakipoliisikaksikko Ström ja Jokinen.

Nyt jännitteiden keskellä oleva henkilö on nettipokerilla itsensä rahapulaan saattanut Sampo Nygren. Nuori mies toimii henkilökohtaisena kunto-ohjaajana naisille tarkoitetulla kuntosalilla ja päätyy paikkaamaan lovea kukkarossa seuralaispalvelun palkkalistoilla. Sampolla on kintereillään entinen tyttöystävä, joka ei halua hyväksyä suhteen loppumista. Komea nuori mies on naisten mieleen ja seuralaisena hän saa heti intohimoisen vakiasiakkaan keski-ikäisestä Ernasta. Mukana kuviossa on niin seuralaispalvelua pyörittävä epätodellisen kontrolloitu Rebecca Koivunen kuin Sampon paras ystävä, Henri. Nautin suuresti sekä varakkaiden keski-ikäisten naisten elämän kuvauksesta kuin siitä, miten kirjailija tavoittaa kaksikymppisten miesten rennon elämänasenteen.

Kun henkilöitä on vain muutama ja melkein kaikki ovat jossain suhteessa toisiinsa, syntyy mainio ristivalotus. Sampo on niin äitinsä poika, seksiobjekti kuin kaaoksen keskellä asuva keskenkasvuinen. Eikä ristivalotus osu vain Sampoon, vaan muutkin henkilöt tulevat nähdyksi monesta eri näkökulmasta. Jännitteistä ja raskaasta aiheesta huolimatta kirjaa voisi verrata hyvää shampanjaan. Kuplivaa, maistuvaa, mutta kiinnostavan vivaihteikasta!

Pakkanen on pitkään kirjoittanut psykologista jännitystä, johon nivoutuu samattomasti keskiluokkaisen Helsingin kuvaus. Tästä yhdistelmästä pitävä ei tälläkään kertaa joudu pettymään, päinvastoin, nykypäivän Helsingin elämä suorastaan sykkii kirjan sivuilla. Tätä tarinaan upotettua aikalaisanalyysia on epäilemättämä nautinto lukea parinkymmenen vuoden kuluttua, se on siksi tarkkanäköistä.

3. marraskuuta 2010

Uusi osa Kenzie-Gennaro-sarjaan ilmestynyt!

Taannoin onnistuin nolaamaan itseni, kun ohitseni oli mennyt tieto siitä, että Dennis Lehane kirjoittaa kuudetta osaa yksityisetsiväsarjaansa Patrick Kenzien ja Angela Gennaron tutkimuksista. Tuo uusi romaani, Moonlight Mile, on nyt ilmestynyt ja Lehane kertoo uudesta kirjastaan täällä. Ja eikun kipinkapin kirjakauppaan. Haastattelun perusteella uteliaisuus heräsi oikein kunnolla!

17. lokakuuta 2010

Sameissa vesissä

Pohjoismaisista rikoskirjailijoista suosikikseni on viime vuosina noussut islantilainen Arnaldur Indriðason, jonka poliisiromaaneista saamme nauttia Seija Holopaisen suomentamina. On hämmentävää huomata pitävänsä niin paljon kirjoista, joissa päähenkilö, poliisikomisario Erlendur, on varsinainen kliseiden summa: yksinäinen, vanheneva, kauan sitten eronnut ja lastensa kanssa ongelmallisissa suhteissa oleva mies, jolle ainoastaan työ on merkityksellistä. Erlendur on kuitenkin lukijalle armollinen hahmo, jossain asioissa passiivinen ja kyvytön, toisissa taas erinomaisen pätevä ja aikaansaapa. Nyt kuitenkin sarjan edellisen osan, Hyytävä kylmyys, tapahtumat ovat lähettäneet Erlendurin lomalle Itä-Islantiin ja uusimmassa, Sameissa vesissä -romaanissa, rikosta selvittää toinen Erlendurin kollegoista, kolmen lapsen äiti ja taitava kokki Elínborg.

Tällä kertaa Elínborgin täytyy ratkaista nuoren miehen raaka surma. Miehen taskusta löytyy raiskauksissa käytettyjä tyrmäystippoja ja poliisien arvaus on, että surmayönä paikalla on ollut tämän viimeisin uhri. Onko nainen viiltänyt raiskaajansa kurkun auki, syötettyään ensin miehelle tämän omaa lääkettä eli tyrmäystippoja, vai mitä on tapahtunut? Elínborg hoitaa tutkimuksia aivan kuin Erlendur, puhumalla itsepintaisesti ihmisten kanssa, kunnes löytää langan pään jota seurata ja luottamalla sitten vaistoonsa. Tarjoutuu siis tilaisuus tutustua naiseen, joka on tähän mennessä nähty lähinnä Erlendurin kautta, mutta kirjailija ei ole muuttanut tyyliä laisinkaan, vaan Elínborgin tutkimukseen ja tämän perhe-elämän (osittain harmoniseenkin) kuvaukseen kietoutuu Indriðasonin kirjoista tuttu, joka paikkaan tunkeutuva surumielisyys.

Monissa sarjan kirjoissa jälkiä jättämättä kadonneet ihmiset ja lasten ja vanhempien suhteet ovat tarinoiden käyttövoima. Kumpikin teema löytyy myös uudesta suomennoksesta, jossa etualalla ovat lasten ja vanhempien ongelmalliset suhteet. Elínborgin suhde omiin kasvaviin lapsiina, raiskattujen tyttöjen suhde vanhempiinsa, murhan uhrin oma perhe - ja kuten arvata saattaa, kovin on harmaata ja valopilkut harvassa. Kirjailija ei analysoi tai selitä mitään, ainoastaan kuvaa voimattomuutta ja surua ja sitä miten ne jauhavat ihmistä pienemmäksi. Indriðasonin suomennettujen kirjojen joukossa omat suosikkini ovat Räme, Haudanhiljaista ja viime vuotinen Hyytyvä kylmyys. Sameissa vesissä ei yllä aivan niiden tasolle, vaikka siitä pidinkin.

27. syyskuuta 2010

Jännityksen juhlaa! 100 vuotta suomenkielisiä dekkareita

Ilkka Remeksellä, Outi Pakkasella ja muilla tämän päivän rikoskirjailijoilla on ollut edeltäjiä jo sata vuotta. Heidän ensimmäisenä kolleganaan tunnetaan Rikhard Hornanlinna, jonka salapoliisikertomukset ilmestyivät vuonna 1910. Vuosisadassa suomalainen rikoskirjallisuus on muuttunut yksitasoisesta salapoliisi- ja seikkailuromaaniviihteestä moniuloitteiseksi kirjallisuudenlajiksi, jolla on laaja lukijakunta niin kotimaassa kuin käännöksinäkin. Kotimaisen rikoskirjallisuuden kukoistus antaa aihetta juhlaan!

Suomen dekkariseura juhlistaa tänä syksynä 100-vuotiasta suomenkielistä rikoskirjallisuutta kaikille avoimilla tapahtumilla. Juhlaohjelmaan kuuluu lauantaina 9.10. pidettävä symposium, jossa puhutaan muun muassa 1970- ja 2000-lukujen suomalaisista dekkareista, rikosromaanikilpailuista ja kotimaisista dekkareista valkokankaalla. Tilaisuudessa luennoivat professori emerita Liisi Huhtala, tutkijat Paula Arvas ja Voitto Ruohonen, toimittaja ja elokuvan tuntija Asko Alanen sekä Akateemisen kirjakaupan äskettäin eläkkeelle jäänyt johtaja Stig-Björn Nyberg.



100 vuotta suomenkielistä rikoskirjallisuutta -symposium
Helsingin yliopiston päärakennus (sali 13, Fabianinkatu 33)
9.10. klo 9–14


9.00 Avajaissanat ja tilaisuuden esittely
Suomen dekkariseura ry:n puheenjohtaja Kirsi Luukkanen
9.15 Paras murha palkitaan. Rikosromaanikilpailut Suomessa
Paula Arvas
10.00 Salapoliisiromaanista rikoskirjallisuudeksi. Näkökulma 1970-luvun murroskohtaan
Voitto Ruohonen
10.45 ”Mutta kuka on luvannut, että elämä on oikeudenmukainen?” Dekkari 2000-luvun taitteessa.
Liisi Huhtala

11.30 Lounas

12.20 Sinivalkokankaan kirjalliset konnantyöt – suomalaiset rikosromaanit filmillä
Asko Alanen
13.00 Kirjakauppias ja kuolema
Stig-Björn Nyberg
13.45 Päätössanat

Miten rikoskirjani ovat syntyneet
Juhlavuoden kunniaksi toteutuu harvinainen tilaisuus kuulla kattavan joukon suomalaisia rikoskirjailijoita kertovan omasta luomistyöstään. Luentosarjassa ”Miten rikoskirjani ovat syntyneet” he kuvailevat, mitä tapahtuu ennen kuin tarinat kohtaavat lukijat. Luentosarjan aloittavat Tapani Bagge ja Eppu Nuotio. Jokaisella luennolla kuullaan kahta kirjailijaa. Mukana on pitkän uran tehneitä klassikkokirjailijoita, kuten Pirkko Arhippa, sekä tuoreita tähtiä, kuten vuoden 2008 Johtolanka-palkinnon parhaasta suomalaisesta dekkarista voittanut Marko Kilpi. Luentosarja käynnistyy tiistaina 2.11. ja jatkuu 1.2.2011 asti.

Paikka: Helsingin yliopiston päärakennus (sali 12, Fabianinkatu 33)
Aika: tiistaisin klo 16–18

Ohjelma:

2.11. Tapani Bagge ja Eppu Nuotio
9.11. Outi Pakkanen ja Juha Numminen
16.11. Jarkko Sipilä ja Tuula Mai Salmela
23.11. Staffan Bruun ja Sirpa Tabet
30.11. Leena Lehtolainen ja Harri Nykänen
7.12. Totti Karpela ja Seppo Jokinen
14.12. Taavi Soininvaara ja Pirkko Arhippa
18.1.2011 Hannu Vuorio ja Marianne Peltomaa
25.1. Markku Ropponen ja Antti Tuomainen
1.2. Marko Kilpi ja Matti Rönkä

24. syyskuuta 2010

Hugo Nousiainen: realistinen poliisin työn kuvaaja 1940-luvulta


Suomenkielellä kirjoitettu rikoskirjallisuus viettää tänä vuonna 100-vuotissyntymäpäivää. Sitä juhlistetaan Suomen dekkariseuran ja Helsingin yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden oppiaineen yhdessä järjestämässä juhlasymposiumissa lauantaina 9.9.2010 Helsingin yliopistolla. Kirjoitan parhaillaan tilaisuuteen esitelmää eikä aikaa jää uusien blogipäivityksien kirjoittamiseen. Siksi julkaisen vaihteeksi kirjailijaesittelyn vähemmän tunnetusta kotimaisesta rikoskirjailijasta, Hugo Nousiaisesta. Se on ilmestynyt lyhyemmässä muodossa Hiidenkivi-lehdessä (1/2007) julkaistussa sarjassa ”Kadonneet kirjailijat”. 

Hugo Nousiainen

”Seuratessani sekä ulkomaista että suomalaista jännityskirjallisuutta olen tehnyt sen havainnon, että tekijä on ammattimies vain kirjallisessa mielessä. Todellisen rikostutkimuksen tuntemus puuttuu melkein jokaisessa tapauksessa.” Näin kirjoitti poliisina työskennellyt Hugo Nousiainen vuonna 1945 ilmestyneen esikoisdekkarinsa Murhattiinko hänet? alkusanoissa. Kirjailija lupasi lukijalle, ettei hänen kirjassaan ole mitään sellaista mitä ei olisi voinut sattua suomalaiselle poliisimiehelle taistelussa alamaailmaa vastaan.

Vuonna 1945, sotavuosien aiheuttaman salapoliisiromaanien ja muun ajanvietekirjallisuuden tulvan jälkeen, Nousiainen halusi tuoda realismin rikoskirjallisuuteen ja näiden poliisin työn kuvaukseen. Hän oli siis varhainen Matti Yrjänä Joensuun edustaman modernin poliisiromaanin edeltäjä. Joensuun tavoin Nousiainenkin näki omana aikanaan epäsuhdan salapoliisikirjallisuuden kuvaaman rikostutkimuksen ja oikean poliisin työn välillä.

Hugo Nousiainen (1913–1957) oli astunut poliisin palvelukseen Viipurissa ja työskenteli siellä rikosetsivänä vuosina 1936–1940. Sodan jälkeen ura jatkui Helsingissä Rikostutkimuskeskuksen laboratorion assistenttina ja tuntiopettajana Suomenlinnan poliisikoulussa. Nousiainen oli harrastanut kirjoittamista nuoruusvuosistaan lähtien ja on kuvannut kirjassaan Varjon puolella Viipurissa (1954) varhaisia, 1930-luvun työkokemuksiaan sekä hakeutumistaan kirjoittamaan kokopäivätoimisesti. Hän siirtyikin poliisin uralta Viikkosanomien toimittajaksi vuonna 1953 ja ehti toimia myös Uuden Suomen toimittajana ennen kuolemaansa 1957.

Suomalaisen rikoskirjallisuuden historiasta ei Nousiainen ole aivan unohdettu, vaan hänet mainitaan muun muassa Timo Kukkolan rikoskirjallisuuden historiassa Hornanlinnan perilliset (1980). Kukkola painottaa, ettei ajan todellinen rikollisuus heijastunut sodanjälkeiseen suomalaiseen rikoskirjallisuuteen, mutta poikkeuksen tekivät kuitenkin Hugo Nousiaisen rikosromaanit.

Esikoisdekkari Murhattiinko hänet? esittelee komisario Hierlan, matematiikkaan mieltyneen ja Helsingin alamaailman hyvin tuntevan poliisin, joka saa ratkaistavakseen rouva Kaarismäen murhan. Ennen kuolemaansa nainen on ehtinyt kirjoittaa paperille arvoitukselliset sanat »Minut murha…». Hierlan tutkimuksissa selviää, että rouva Kaarismäki on ollut hermosairas ja on kuvitellut miehensä ensimmäisen vaimon ruiskuttaneen häneen camitillo-nimistä myrkkyä Antinmäen sanatoriossa. Ensimmäinen rouva Kaarismäki onkin ollut katkera ja toiminut ovelasti järjestämällä hermosairaan kakkosvaimon ulottuville lehden, jossa juttu myrkyistä. Näin yliherkkä ihminen oli kuvitellut tulleensa myrkytetyksi. Vaikka tämä kuulostaa varsin perinteiseltä salapoliisiromaanin juonelta, kuvataan kirjassa kiinnostavasti rikospaikkatutkimuksen teknistä puolta, vankilaoloja sekä vankilapakoa. Realismin tuntua lisää se, että Hierlalla on työn alla myös muita tutkimuksia, ja murhan lisäksi selvitetään esimerkiksi kassakaappimurtoja.

Vuonna 1947 ilmestyi Hälytys murtoryhmään. Suomalaisten rikospoliisimiesten muistelmia, jossa Nousiainen pyrki kuvaamaan ”suomalaisen rikospoliisimiehen arkipäivää sellaisena kuin se on, vailla romantiikan sädekehää”. Johdannossa Nousiainen korosti sankarisalapoliisien olevan mielikuvituksen tuotetta ja kirjallisten tutkimusten eroa oikeaan poliisin työhön. Kirja kertoo poliisin työstä lisäksi kiinnostavasti alamaailman tavoista ja tapahtuu suurimmaksi osaksi Helsingissä. Nämä muistelmat oli kuitenkin naamioitu fiktion kaapuun, sillä nimiä ja tapahtumien taustaa kirjailija oli muuttanut.

Vuonna 1949 ilmestyi romaani Yöpäivystäjät. Kuvaus Helsingin yöelämästä, jota pidän Nousiaisen pääteoksena. Ilmestyessään teos ei saanut ymmärrystä arvostelijoilta kuvaamansa arkipäivän todellisuuden ja koruttoman kielenkäytön takia. Kirjan aiheena on yksi työvuoro helsinkiläisellä poliisiasemalla ja poliisiparien keskenään risteilevät rikostutkimukset kaupungin yössä. Kirjaa voikin verrata muun muassa amerikkalaisen Ed McBainin 87. piiri -rikosromaaneihin, jotka alkoivat ilmestyä 1950-luvulla.

Yöpäivystäjät on hämmästyttävän moderni poliisiromaani. Sofiankadun poliisilaitoksen yövuorossa työskentelee joukko poliiseja, joista kukaan ei varsinaisesti nouse päähenkilöksi, mutta eniten kirjailija antaa tilaa kahdelle poliisille, Antille ja Erkille. Vanhemman poliisin, Antin, poikaa puukotetaan yön aikana ja nuoremman poliisin, Erkin, vaimo on synnyttämässä. Keskeistä on se miten ihmiset ovat reagoineet sotaan ja sotavuosiin. Erkin sopeutumista siviiliin on auttanut hänen tuore vaimonsa, mutta monen muun on käynyt huonommin. ”Jotakin oli särkynyt sotavuosien levottomassa kaaoksessa. Sen jälkeen mikään ei palannut entiselleen.” Tämän poliisit kohtaavat työssään.

Romaanin pohjalta filmattiin Yhden yön hinta -niminen elokuva (1952). Elokuvakriitikot pitivät elokuvan puolidokumentaarisuudesta, sillä se oli kuvattu oikeilla tapahtumapaikoilla Helsingissä ja avustajina käytettiin helsinkiläisiä poliiseja. Käsikirjoitus oli Juha Nevalaisen ja ohjaus Edvin Laineen. Yhden yön hinta osallistui ensimmäisenä suomalaisena elokuvana kesällä 1952 Berliinin 2. elokuvajuhliin. Hienon suorituksen yhdessä elokuvan pääroolissa tekee komisario Palmuna tunnettu Joel Rinne, jolla on poikkeuksellisesti kovapintaisen rikollisen osa.

Nousiaisen kirjailijanlaadulle oli ominaista todellisten tapahtumien esittäminen kaunokirjallisessa muodossa ja hän kirjoitti niin omista kuin tuntemiensa poliisien kokemuksista. Nousiaisen kirjat eivät omana aikanaan olleet arvostelu- tai myyntimenestyksiä. Yöpäivystäjät-kirja on kuitenkin varhaisena poliisiromaanina ainutlaatuinen suomalaisen rikoskirjallisuuden historiassa ja Nousiaisen teoksilla yleensä on kulttuurihistoriallinen arvo, sillä ne kertovat poliisin työstä 1930- ja 1940-luvuilla ja dokumentoivat työn muutoksia sekä sodan seurauksia.

15. syyskuuta 2010

Räätälöity ratkaisu

Tänä vuonna ilmestyi Seppo Jokisen 14. rikosromaani, Räätälöity ratkaisu. Tamperelainen Jokinen on pidetty, palkittu ja tunnettu komisario Koskisen tutkimuksista kertovista kirjoistaan. Hän onkin tasalaatuinen (siis hyvä) kirjailija, mutta sarjan päähenkilön, Sakari Koskisen, äkkipikaisuus ja tempoilu ovat vuosien varrella hämmästyttäneet minua useamman kerran. Vaikka Koskinen välillä suorastaan töytäilee paikasta toiseen, niin onnistuu hän aina ratkaisemaan eteensä tulevat tapaukset ja on nykyisin varsin pidetty mies alaistensa keskuudessa.

Viime vuonna Jokinen julkaisi novellikokoelman Lyöty mies, joka jäi minulta väliin, vaikka kuulinkin siitä kehuja. Lyödyssä miehessä Koskinen kokee henkilökohtaisen menetyksen ja on nyt uuden romaanin alussa palaamassa sairaslomalta töihin. Vaikka poliisi kokee työssään elämän haurauden joka päivä, Koskinen kantaa siitä nyt mukanaan tietoa joka hetki. Eikä ensimmäinen tapaus ole varsinaisesti mitään herkkua. Joku on tappanut 13-vuotiaan pojan ja jättänyt ruumiin junan ruhjottavaksi. Mielialalääkkeitä mukanaan kantava Koskinen kohtaa kuolleen Masin vanhemmat ja ymmärtää kykenevänsä jälleen työhön sen viiltävyydestä huolimatta.

Samaan aikaa konsulttitoimisto Manse Management Partnersissa kuohuu ja tamperelaisia virkamiehiä voidellut konsultti Juhani Riekki saa potkut esimieheltään Uskinluomalta. (Jokinen ei kirjoita mitään huumoridekkareita, mutta aina välillä on suorastaan pakko hymyillä kirjailijan pikkupistoille.) Vuosikausia toisensa tunteneet ja yhdessä töitä tehneet miehet joutuvat keskenään sellaiseen riitaa, että ruumiita aletaan odottaa jo poliisilaitoksellakin. Koskinen alaisineen alkaa myös ymmärtää, että tapaukset saattavat liittyä yhteen. Sen enempää paljastamatta tämän romaanin vaikuttavauus perustuu muun muassa siihen miten kirjailija punoo tarinan langanpäät yhteen ja lukija saa selityksen sille, mitä vaarallisiin leikkeihin mukaan joutuneelle Masille oikein tapahtui. Jos Matti Yrjänä Joensuu kuvasi hienosti kasvuikäisiä Harjunpää ja pahan pappi -romaanissa, niin Jokinen yltää vähintään yhtä tunnistettavaa ja pakahduttavaa nuorten elämän kuvaukseen tässä romaanissa.

13. syyskuuta 2010

Arvonta suoritettu!

Dekkarihyllyn tämänkertainen arvonta on suoritettu ja Matti Yrjänä Joensuun uuden romaanin voittivat itselleen Annamari Huovinen ja Taavi Soininvaara. Onneksi olkoon voittajille ja kiitos kaikille arvontaan osallistuneille! Jos kustantajat ovat suopeita, niin arvotaan syksyn uutuusdekkareita myöhemmin syksyllä lisää. 

6. syyskuuta 2010

Voita itsellesi uusi Harjunpää-romaani!

Kustannusosakeyhtiö Otava on ystävällisesti lahjoittanut Dekkarihyllyn lukijoille arvottavaksi kaksi kappaletta Matti Yrjänä Joensuun uutta romaania Harjunpää ja rautahuone, joka ilmestyy tällä viikolla. (Jee!) Arvontaan voit osallistua ensi viikon maanantaiaamuun, 13.9., saakka. Tuolloin arvotaan voittajat ja kirjat kiikutetaan postiin. Osallistua voit lähettämällä sähköpostiviestin osoitteeseen dekkarihylly.kilpailu@gmail.com. Viestiin otsikoksi "Joensuu" ja sisällöksi oma nimesi sekä postiosoitteesi. Kirjat lähetetään vain kotimaan osoitteisiin.

Harjunpää ja rautahuone

Rikosylikonstaapeli Timo Harjunpää on ollut heleänä alkukesän päivänä keikoista vaikeimmalla, selvittämässä pienen lapsen kuolemaa, kun hän saa hälytyksen Töölöön. Kauniissa arvoasunnossa on muutaman päivän kuolleena olleen naisen ruumis. Mitään epäilyttävää ei näy, kunnes poliisit huomaavat vainajan käsissä sitomisen jäljet.

Kolmikymppisellä Orvolla on monta roolia. Työssään hierojana hän parantaa ihmisten vaivat, kotona isoisän ja äidin luona hän on surkimus ja nöyrä käskyläinen. Jotkut varakkaat naiset tuntevat hänet vain herra H:na, rakkauden ammattilaisena. Orvo on saanut ensimmäisen keikkansa sattumalta tapaamaltaan
Kurrelta, mutta hän ei tiedä minne kaikkialle Kurren verkot ulottuvat. Seksuaalinen väkivalta on kulissien takaista todellisuutta, myös naiset voivat tehdä julmia tekoja.

Matti Yrjänä Joensuu (s. 1948) kuvaa ihmismielen pimeimpiä puolia psykologisen tarkasti ja pelottavan realistisesti. Valoa synkän maailman keskelle tuo Orvon ja hänen pyörätuoliin sidotun nuoren asiakkaansa Neean pakahduttavan kaunis rakkaustarina.

30. elokuuta 2010

Sininen sarastus

Sininen sarastus päättää hienosti Ann Cleevesin sarjan komisario Jimmy Perezin tutkimuksista. Neljännen osan tapahtumapaikka Shetlandinsaarilla on pieni Fair Isle, Jimmyn kotipaikka. Hän on palannut saarelle ja vanhempiensa luokse esitelläkseen heille morsiamensa Franin. Jimmyn äiti järjestää kihlajaisjuhlat saarella sijaitsevalla lintuasemalla ja pian juhlien päättymisen jälkeen aseman johtaja, maineikas ja ristiriitaisia tunteita herättänyt Angela löytyy murhattuna.

Jimmyn on otettava työminänsä heti käyttöön. Nousee myrsky, eikä saarelle ole yhteyksiä, joten Perez joutuu hetken hoitamaan tutkimuksia yksin ja liian lähellä kotia. Angela oli nuori, lahjakas ja kunnianhimoinen nainen, joka on mennyt naimisiin itseään vanhemman miehen, Mauricen kanssa. Hän on nauttinut ihmisten provosoinnista ja pyörittänyt kaikkia aseman miehiä ja paikallisiakin enemmän tai vähemmän tahtonsa mukaan. On kuitenkin selvää, että murhaaja löytyy lintuasemalla majailevien vieraiden ja henkilökunnan joukosta. Aseman kokki, Jane, alkaa omalla tahollaan suorittaa tutkimuksia ja pian Jimmyllä on useampi ruumis huolenaiheenaan.

Angela ei ole kuitenkaan ainoa intohimoa herättänyt, sillä lintubongarit ovat asialleen omistautunutta joukkoa, joiden intohimo harrastustaan kohtaan on syvä (ja tekisi mieleni sanoa, patologinen). Näistä intohimoista Cleeves punoo ihastuttavasti perinteistä salapoliisiromaania kunnioittavan murhatutkimuksen, vaikka jättääkin sen olennaisen johtolangan piiloon lukijalta. Hiukka epäreilua muuten toimivassa palapelissä. Perez on ahtaalla joutuessaan ottamaan vanhempansakin huomioon tutkimuksissa ja se muodostuu kohtalokkaaksi.

(Jos et halua enempää paljastuksia pilaamaan lukunautintoa, kannattaa lukeminen lopettaa tähän.)

Sinisessä sarastuksessa Cleeves osoittaa jälleen miten hän osaa tuoda perinteisen salapoliisiromaanin kaavan nykypäivää ja kertoa sen avulla uskottavan tarinan. Romaanin lopussa tapahtumat ovat yllättäviä ja rajuja. Sarjan lopetus nostaakin mielestäni Cleevesin kirjoittamisen vielä uudelle tasolle. Olen suorastaan pettynyt, että sarja päättyy tähän, sillä suljettuani kirjan jäin miettimään, että nythän tämä vasta kävi todella kiinnostavaksi. Onneksi Cleevesillä on muita dekkarisarjoja, joihin kustantaja toivottavasti tarttuu seuraavaksi.

26. elokuuta 2010

Arvonta ratkennut!

Dekkarihyllyn syksyn ensimmäinen kirja-arvonta on suoritettu ja nimikirjoituksella varustetun Taavi Soininvaaran trillerin Pakonopeus voittivat itselleen Salla Aunola ja Janne Paananen. Onneksi olkoon voittajille! Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille ja lohdutukseksi kerrottakoon, että aivan pian eli syyskuun alussa voi voittaa itselleen syksyn ehkä odotetuimman kotimaisen uutuuden, Matti Yrjänä Joensuun romaanin Harjunpää ja rautahuone, joka ilmestyy 9.9. Palaan asiaan tuota pikaa.

5. elokuuta 2010

Sherlock Holmes Suomessa

Tätä kirjaa oli tarkoitus suositella jo kesäkuussa lomalukemiseksi, mutta helle vei kaiken energian. Vielä jaksoi lukea, mutta ei sitten enää kirjoittaa. Suosittelen elokuun lukemiseksi (tai koska vaan)! Mutta nyt asiaan:

Kukapa ei nauttisi siitä hetkestä, jolloin suuri etsivä osoittaa todisteiden avulla miten helposti arvoitus ratkeaa, jos yksinkertainen tohtori Watson osaisi vain tulkita todisteet oikein. Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -tarinat, joista ensimmäinen ilmestyi 1887, ovat rikoskirjallisuuden klassikoita ja niiden parissa viihtyy aina. Holmesin tutkimukset olivat suunnattoman suosittuja jo ilmestymisaikanaan ja hyvin pian tarinoista tuli oman menestyksensä uhreja. Kun Arthur Conan Doyle ei halunnut kirjoittaa niitä enää lisää, syntyi joukko mukaelmia tai huonosti naamioituja jäljitelmiä, jotkut jopa Doylen nimissä julkaistuja kun tekijänoikeuskäsitykset olivat väljempiä kuin nykyään. Onneksi Holmesin elämä ja seikkailut tarjosivat aineksia myös maineekkaammille kirjailijoille ja Holmes-mukailemat, niin parodiat kuin pastissit, ovat vakiinnuttaneet asemansa rikoskirjallisuuden kaanonissa.   

Myös Suomessa julkaistiin jo varhain Sherlock Holmes -mukaelmia. Tänä kesänä osa viihdelukemistoihin hautautuneista varhaisista mukaelmista tuli uudelleen lukijoiden saataville, kun Juri Nummelin julkaisi toimittamansa tarinakokoelman Sherlock Holmes Suomessa (2010, Turbator). Siinä samoissa kansissa vanhempien mukaelmien kanssa ilmestyy joukko tuoreita kotimaisten kirjoittajien tekemiä Holmes-tarinoita. Uusissa teksteissä keskeistä on Holmesin liittäminen Suomeen tai suomalaisiin ja kokoelman avaa vetävästi Miina Supisen "Kirotun purjelaivan tapaus". (Tosin sitä seuraava Jari Tammen "Metsästyspiiska" toi minussa esiin tiukkapipoisen puristin, joka ei ollut huvittunut Holmes-tarinan sadomasokistisesta virityksestä - makunsa kullakin.) Kaiken kaikkiaan tarinat ovat hauskaa luettavaa, vaikka vanhempien tarinoiden taso ei aina päätä huimaa. Toisaalta mukana on sellaista herkkua kuin Olaf Homénin "Kolmannentoista apteekin seikkailu", joka on alunperin julkaistu vuonna 1914 teoksessa Herr Corpwieth: gentleman-detektiv: hans första äventyr framställda av Tre herrar (Heikki Kaukorannan toimiva suomennos Herra Corpwieth herrasmiessalapoliisi - Kaksoisolennon arvoitus vuodelta 2003).

Tuoreissa tarinoissa Holmesin Suomi-yhteydet ovat moninaiset. Esimerkiksi Jussi Katajalan mukaelmassa "Luuta ja koiranpää" Holmes ja Watson tapaavat Pariisin maailmannäyttelyn aattona ongelmiin joutuneen taiteilija Axel Gallénin. Myös Juha-Pekka Koskisen tarinassa "Lentävän paholaisen tapaus" Holmesin Suomi-yhteys on omaperäinen, kun tämä Pariisin olympialaisten aikaan selvittää kadonneiden asiapapereiden tapausta, johon on sotkeutunut etsivän keskuspoliisin Kekkonen sekä joukko huippu-urheilijoita, Paavo Nurmi etunenässä. Petri Salin puolestaan on hyvän tyylitajun omaava kirjoittaja, joka ei ole unohtanut, että rikosnovellin juju on yllätys lopussa (ja että novellissa saisi muutenkin olla pari yllätystä). Ei siis yllättävää, että juuri Salinin "Ylösnousemus ja kuolema" on kokoelman tyylikkäimpiä kertomuksia, täynnä tunnelmaa 1900-luvun alun Helsingistä. Omaksi suosikikseni mukaelmista nousi kaukaisen idän eksotiikkaa henkivä Boris Hurtan "60 tynnöriä Jordanvirran vettä". Kirjan lopusta löytyy vielä Petri Salinin lyhyt johdatus Holmes-pastisseihin ja sieltä aiheesta innostuva saa lisää lukuvinkkejä.

26. heinäkuuta 2010

Isku: jännityskertomuksia netissä

Jos dekkareiden lukemisvaihde jäi lomalla päälle, mutta on jo aika siirtyä takaisin töiden ja tietokoneen ääreen, löytyy ratkaisuksi vaivaan rikosnovelleja julkaisevat nettilehdet. Englanninkielellä luettavaa löytyy vaikka kuinka, mutta nyt myös suomeksi, kun  uusi kotimainen nettilehti Isku: jännityskertomuksia julkaistiin verkossa kesäkuussa. Se on aiemmin ilmestynyt paperiversiona, mutta siirtyy nro 12 kohdalla nettiin. Kahdesti vuodessa ilmestyvä Isku sisältää lyhyitä rikos-, jännitys- ja pulptarinoita ja pulp-tarinoiden perinteen mukaan iskuja jaellaan runsaasti. Lehteä julkaisee ja toimittaa Juri Nummelin.

Mukana on niin koti- kuin ulkomaisiakin kirjoittajia ja vaikka pulp ei tuntuisikaan omalta jutulta, niin kannattaa Iskuun tutustuminen aloittaa vaikkapa ottamalla käteen kuppi kahvia ja lukemalla Kevin Wignallin hieno novelli "Kuolema", joka on alunperin ilmestynyt Ellery Queen's Mystery Magazinessa. Sen lisäksi itseäni miellytti tämän numeron vuosikertatarina, Matti Kid Hytösen vuonna 1988 RikosPalat-lehdessä julkaisema kertomus "Viimeinen potti". Mukana on myös erinomaisen kirjoittajan, Petri Salinin, novelli "Kymmenen plus yksi", mutta tällä kertaa arvasin jutun juonen jo novellin puolivälissä. Onneksi sokerina pohjalla on mustan huumorin värittämä Anthony Neil Smithin "Clive tunnustaa". Murhien, varsinkaan sarjamurhien, ei pitäisi naurattaa, mutta kyllä ne vaan joskus naurattavat... Isku: jännityskertomuksia löytyy täältä.

21. kesäkuuta 2010

Paahtavan taivaan alla

Uusin Lehane-suomennos päättää kirjailijan kovaksikeitetyn sarjan bostonilaisten yksityisetsivien Patrick Kenzien ja Angela Gennaron tutkimuksista ja se on alunperin ilmestynyt 1999 (lisää vauhtia suomennosten julkaisemiseen). Sanavalmiin etsiväparin tiet erosivat sarjan edellisen osan, Muisto vain (Gone, Baby, Gone), lopussa ja tuo kirja taitaakin olla sarjan vaikuttavin. Ei silti, ei Paahtavan taivaan alla -romaanissa ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta kun etsivät ovat kohdanneet jo jos jonkinlaisia pahiksia ja väkivaltaa, alkaa olla vaikea "pistää paremmaksi".

Angelaansa ikävöivä Kenzie jatkaa työtään ja auttaa vakinyrkkinsä Bubba Rogowskin kanssa Karen Nichols -nimistä nuorta naista, jonka saa liian tunkeilevaa huomiota vieraalta mieheltä kuntosalillaan. Käytyään pelottelemassa miestä Kenzie ajattelee homman olevan selvä, eikä reagoi Karenin uuteen yhteydenottoon. Puoli vuotta myöhemmin nainen tekee itsemurhan. Huonosta omatunnosta kärsivä Patrick ryhtyy ottamaan selvää mitä on oikein tapahtunut eikä pidä mistään mitä saa selville. Joku on järjestelmällisesti tuhonnut nuoren naisen ja tämän elämän. Tämä "joku" on pian Kenzien, Rogowskin ja onneksi myös Angelan tähtäimessä.

Lehane pitää lukijan hyvin kerronnan imussa eivätkä väkivaltakohtaukset ole ainakaan aiempaa lievempiä.  Noin puolivälissä kirjaa selviää rikollisen henkilöllisyys (tai selviää näennäisesti) ja samantien arvasin mitä seuraavaksi tapahtuu ja kenen kimppuun rikollinen käy. Onneksi Lehane säästää kuitenkin muutamia yllätyksiä matkan varrelle ja lopulta tarina kantaa loppuun saakka, vaikka siitä jäi lattea jälkimaku. Mitään romaanisarjan loppuhuipennusta Lehane ei ole kirjoittanut, vaan periaatteessa Kenzie & Gennaron tarina voi vielä jatkua. Romaani on suomennettu ammattitaitoisesti, mutta käännös ei kuitenkaan tavoita Lehanen kielen ja kerronnan rytmiä, joten englanniksi kirjat on maukkaampaa luettavaa. Patrick Kenzien ja tämän kavereiden huulenheittoa jään kaipaamaan.

16. kesäkuuta 2010

Katumurha

Toimittaja ja kirjailija Jarkko Sipilän tapa julkaista dekkarinsa kesän korvalla on lukijaystävällinen. Syksyllä kun on niin paljon tarjontaa, ettei  kaikkia uutuuksia millään ehdi lukemaan - kesällä sen sijaan on paremmin aikaa. Sipilän uunituore Katumurha alkaa tehokkaasti näyttävällä murhalla keskellä Helsinkiä ja pahinta iltapäiväruuhkaa. Tappaja katoaa moottoripyörällä nopeasti paikalta ja Kari Takamäki alaisineen saa käsiinsä visaisen tutkinnan, kun murhatun pienyrittäjän elämä ja työ eivät tunnu tarjoavan motiiveja surmatyölle.

Katumurha on jo 11. Takamäki-kirja ja Sipilä on loistaa jälleen ydinosaamisalueellaan eli poliisin ja rikollisten toiminnan realistisessa ja konstailemattomassa kuvaamisessa. Poliisit seuraavat tarjolla olevia jälkiä ja atari-mies Suhonen ujuttautuu Matinkylän pikkurikollisten piiriin. Ei ole ensimmäinen kerta kun miehestä lukiessa huomaan ajattelevani, että on se kyllä hyvä tuo Suhonen. 

Lukiessani Sipilää pidemmälle päädyn yllättäen pohtimaan amerikkalaista rikoskirjailijaa Elizabeth Georgea. Kyllästyin jossain vaiheessa lukemaan Georgen tiiliskiviromaaneja (joista aluksi pidin kovasti), kun jokaisesta sivuhenkilöstäkin piti kertoa ummet ja lammet. Liika laveus tukahdutti hyvät tarinat. Nyt kuitenkin huomaan kaipaavani Sipilän kirjaan laveutta - ajatus on käynyt mielessä jo parin aiemmankin kirjan kohdalla. Keskittyessään tutkinnan kuvaamiseen kirjailija jättää henkilöiden taustoittamisen vähemmälle. Mutta tässäkin tarinassa on mukana sivuhenkilöitä, joiden elämäntarina olisi ollut kiinnostava lukea (ja oikeasti ärsyttää kun joku tapaukseen vaikuttava henkilö kuitataan parilla lauseella, kuten Katumurhassa rikollisen vaimo). Sipilän kirjoista löytyy aina äkkiväärää huumoria ja sitäkin passaisi mielestäni viljellä lisää, koska parhaimmillaan Sipilä on todella hyvä - aineksia olisi aivan erinomaiseksi.

26. toukokuuta 2010

A Taste of Venice. At Table with Brunetti

Yllätyslahjat ovat parhaita. Tällä kertaa posti toi paketin Lontoosta ja kuoresta paljastui keittokirja nimeltään A Taste of Venice. At Table with Brunetti. Se perustuu amerikkalaisen Donna Leonin Venetsiaan sijoittuviin Brunetti-kirjoihin. Vieraillessaan Suomessa syksyllä 2009 Leon kertoi, että kustantaja oli tilannut kirjan ja olin sitä ehtinyt jo odotella. Leon paljasti vierailunsa aikana myös olevansa itse keskikertainen kokki, joten kirja on laadittu yhteistyössä venetsialaisen ystävättären kanssa. Reseptit ovat siis Roberta Pianaron käsialaa, niiden joukkoon on ripoteltu ruokailuun liittyviä kuvauksia Leonin dekkareista ja lisämausteena on vielä Leonin lyhyitä, mutta kiinnostavia esseitä, jotka käsittelevät ruokaa ja elämää Venetsiassa. Vaikka kysymyksessä on keittokirja, teosta ei ole kuvitettu ruokahalua herättävillä valokuvilla, vaan kirja on käteen sopiva lukukirja ja kulkee siten hyvin mukana vaikka lomalla. Mikä parasta, on erittäin todennäköistä, että Leonin suomalainen kustantaja Otava julkaisee kirjasta käännöksen ensi keväänä.

Ensin napinaa: mukaan on valittu monia sellaisten ruokalajien reseptejä, joita Leonin kirjoissa valmistetaan ja nautitaan, mutta reseptit ja ruokakauvaukset eivät mene yksi yhteen, vaan kun komisario Brunettin Paola-vaimo laatii esimerkiksi Risi e bisi -risottoa, hän käyttää siihen tuoreita herneitä. Reseptissä mainitaan kuitenkin pakastetut herneet. Ärsyttävää. Tällaisia hienoisia eroja löytyy useissa kohdissa. Lisäksi resepteissä on sellaisia harmillisuuksia kuin paketti vaniliiinia tai paketti leivinjauhetta ja suomalainen lukija joutuu kysymään mikä mahtaa olla paketin koko ja onko kysymyksessä italialainen paketti vai englantilainen paketti? Pieniä juttuja, mutta kokkaajan kannalta oleellisia. Reseptit ovat kuitenkin pääasiassa toteuttamiskelpoisia eli suurinta osaa niissä tarvittavista aineksista saa helposti käsiinsä ja parhaimillaan reseptit ovat yksinkertaisia, mutta herkulliselta kuulostavia. Ensi pyhänä meillä nautitaankin Spagetti con olive e mozzarella, Filetti di salmone ai funghi, profumati al basilico ja jälkiruoaksi Torte di mele, limone, arancia, Grand Marnier

Olen aina pitänyt Leonia periaatteessa viihdyttävänä, mutta kuitenkin aika heppoisena dekkarikirjailijana. Siksi on kiintoisaa huomata, että lukiessa rikostarinoiden yhteydestä irrotettuja kuvauksia Brunettin perhe-elämästä paljastuu Leon paljon taitavammaksi ihmisten kuvaajaksi kuin mitä olen ajatellut. Lisäksi monet tähän kirjaan mukaan otettut ruokapöytäkeskustelut esimerkiksi Brunettien kotona ovat jääneet hyvin mieleen jo kun ne on ensi kerran lukenut Leonin dekkareista. Nyt oli mukava makustella uudelleen Paola Brunettin ruokalistoja ja aterioiden tunnelmia. Kirjailija kuvaa myös terävästi esseissään niitä suuria muutoksia, joita venetsialaisten elämässä on tapahtunut viime vuosikymmeninä ja päätyy toteamaan pilke silmäkulmassa, mutta kuitenkin vakavana, että ennen oli kaikki paremmin. Olisin todella mielelläni lukenut lisääkin hänen kokemuksistaan Italiassa. A Taste of Venice on kaiken kaikkiaan mainio lisä dekkarin ystävän keittokirjahyllyyn!

11. toukokuuta 2010

Hypnotisoija

No huh! Harvoin tulee luettua kirjaa, jota olisi niin vaikea lukea kuin Lars Keplerin rikosromaania Hypnotisoija (Saara Villan takuuvarma suomennos). Se ei tarkoita, että kirja olisi huonosti kirjoitettu - päinvastoin, se on kirjoitettu hyvin ja on siksi lähes sietämättömän ahdistava. Jo alku on epämiellyttävä. Poliisit löytävät kokonaisen perheen julmasti tapettuna ja epäilevät, että henkiin jäänyt mutta pahasti haavoittunut poika, Josef, voisi kuvailla tappajaa. Koska yksi perheen tyttäristä ei ollut surmailtana kotona, on poliisilla kiire saada tietää, miltä perheen kotiin tunkeutunut tappaja näytti ja löytää kadoksissa oleva tytär.

Tutkimuksia johtava suomalaista syntyperää oleva poliisi Joona Linna hälyyttää sairaalaan lääkäri Erik Maria Barkin, joka on hypnotisoinnin asiantuntija. Tämä vaivuttaa Josefin hypnoosiin ja hänen haastattelunsa antaa poliisin tutkimuksille odottamattoman, hyytävän käänteen. Barkilla puolestaan on synkkä menneisyys, johon sisältyy kymmenen vuotta aiemmin tehty lupaus olla enää koskaan hypnotisoimatta. Lupauksen rikkominen aiheuttaa sen, että joku kaappaa Barkin verenhyytymistautia sairastavan pojan. Toisaalla poliisi yrittää selvittää mitä tapahtui rivitalohuoneistossa Tumbassa ja toisaalla Bark joutuu keskelle painajaista etsiessään vaimonsa kanssa poikaansa Benjaminia. Näiden kahden toisiinsa liittyvän tarinan limittäin kertominen ei ole aivan onnistunut, vaan kesken kiihkeiden tapahtuminen joudutaan tekemään pitkä takauma, jotta Barkin menneisyyden tragedia avautuisi lukijalle. Lapset ovat tässä kirjassa joko kauhistuttavan väkivallan uhreja tai sen tekijöitä.

Poliisi Joona Linna on varsin onnistunut hahmo, työlleen omistautunut, muttei varmuudestaan huolimatta ylimielinen. Linna ei ole omien tragedioidensa vanki, vaan avoin muille ihmisille. Loppua kohden tarinan tahti kiihtyy ja varsinkin loppukohtaus Pohjois-Ruotsissa on kuin suoraan toimintaelokuvaksi kirjoitettu (ja ihan yhtä uskottava). Lars Kepler on nimimerkki ja kirjan kansiliepeestä käy ilmi, että sen takana on kirjailijapariskunta Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril. Miksi julkaista nimimerkillä, jos kerran kirjan kannessa kerrotaan kirjailijoiden oikea nimi? Kirjailijapariskuntaa yhdistää rakkaus elokuviin ja jännityskirjallisuuteen ja parhaimmillaan Hypnotisoija onkin tiiviissä tunnelmassaan ja visuaalisessa kerronnassa. Juonipaljastuksia ei ole soveliasta tehdä, mutta muutamassa kohdassa tarinan uskottavuus tosiaan kulkee äärirajoilla. Mietin myös kirjassa kuvattua väkivaltaa ja sen määrän tarpeellisuutta: paljonko tarvitaan lukijan shokeeraamiseksi ja mikä on tarinan kannalta tarpeellista. Kirjailijat ovat selvästi halunneet tehdä sen avulla vaikutuksen.

26. huhtikuuta 2010

Tee tiedettä ja tapa

Pohjoismaisen rikoskirjallisuuden valloittaessa maailmaa on hyvä jälleen todeta, että osattiin sitä ennenkin. Tämä tulee mieleen, kun lukee vuonna 1967 ilmestynyttä ruotsalaista salapoliisiromaania Tee tiedettä ja tapa (suomennos Maria Kelo). Teos sijoittuu keväiseen Upsalaan ja alkaa vauhdikkaasti historian väitöstilaisuudesta, jossa vastaväittäjä esittää kesken väitöksen kokonaan uusia ja ennen tuntemattomia todisteita väitöskirjan aiheesta, kuningas Kustaa III:n murhasta. Pelissä on historian professuuri, josta kilpaileminen käy veriseksi kun yhtä viranhakijaa, dosentti Lundinia, ammutaan haulikolla kesken iloisen karonkan.

Salapoliisina toimii kaikki osalliset ja akateemisen maailman tunteva tuomikapitulin sihteeri Fredrik Thomander, joka avustaa poliiseja toverillisessa hengessä. Tapausta tutkiva rikoskomisario Fredborg ei ole oikein kotonaan akateemisissa piireissä ja on vain kiitollinen sisäpiiriläisen avusta. Vain yhden salapoliisiromaanin julkaissut ja itsekin historiasta väitellyt Sven G. Svenson suorastaan herkuttelee henkilöhahmojensa kanssa. Uhrilla, lurjusmaisella dosentti Lundinilla oli elävä esikuva (historiantutkija, professori Sven Ulric Palme) ja dosentteja, professoreita, rouvia ja näiden kaikkien heikkouksia kuvaillaan asiaankuuluvan teräväkynäisesti ja ironisesti.


Sain Svensonin salapoliisiromaanin joululahjaksi kirjoittaessani vielä väitöskirjaani ja luin sen alkua. Kasvot vihreinä huonovointisuudesta minun on pakko jättää kirjan lukeminen kesken. Mutta nyt kun oma väitöskirja jo pölyttyy hyllyssä, nostaa dekkarin ensimmäinen sivukin hymyn huulille. Vain kirjailijan itsensä sanat tekevät oikeutta tälle muikealle, brittiläisen salapoliisiromaanin perinteitä seuraavalle akateemiselle tutkimukselle: "Mutta kun ihminen oli historian dosentti - sillä se hän oli - ei olisi saanut olla kiltti. Ei helkkarissa. Ilkeys kuului olennaisesti akateemiseen keikarointiin. Historian alalla oli tuskin mahdollista päästä pitkällekään urallaan, ellei osannut nauttia toisten epäonnesta ja ilmaista iloaan kyllin kärkevin ja kyynisin sanakääntein." Tästä siis lähdetään liikkeelle ja kun päästään loppuun, on käynyt selväksi, että akatemiassa noudatetaan omia sääntöjä.

Suositellaan kesälomalukemiseksi tai väitöslahjaksi! (WSOY on sopivasti julkaissut toisen painoksen 2003.)

21. huhtikuuta 2010

Talvi Madridissa

Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo oli 2000-luvun alun vetävimpiä lukuromaaneja. Juuri mitään en enää kirjasta muista, mutta mieleen on jäänyt kuinka se oli pakko ahmia ja sen jälkeen suositella kaikille. C. J. Sansomin Talvi Madridissa -romaania (suomennos Seppo Raudaskoski) mainostetaan samankaltaisena lukuelämyksenä, joten tartuin kirjaan odotukset korkealla.

Romaani liikkuu monessa aikatasossa. Vuonna 1940 Harry Brett haavoittuu Ranskassa. Harryn toivuttua Englannin tiedustelupalvelu haluaa lähettää hänet Madridiin vakoilemaan entistä koulutoveriaan Sandy Forsythia, josta on tullut ovela liikemies. Sandy pyrkii kaikin tavoin hyötymään Espanjan epävarmasta tilanteesta toisessa maailmansodassa. Harryn ja Sandyn lisäksi keskeisiä henkilöitä ovat näiden kolmas koulutoveri Bernie ja Bernien entinen naisystävä Barbara, josta on kohtalonoikusta tullut Sandyn naisystävä. Englantilaista yksityiskoulua yhdessä käyneiden nuorten miesten menneisyys on tarinan tausta.

Kielitaitoinen Harry on vieraillut Espanjassa jo 1930-luvun alussa yhdessä Bernien kanssa. Myöhemmin Bernie vakaumuksellisena kommunistina on osallistunut Espanjan sisällissotaan ja kadonnut taisteluissa. Harry ottaa sekavin tuntein vastaan tehtävän hankkiutua Sandyn lähipiiriin ja urkkia tämän kaivoshankkeesta lisää tietoa englantilaisille. Sandyn kanssa Madridissa asuva Barbara saa selville, että Bernie on mahdollisesti hengissä salaisella vankileirillä Espanjan maaseudulla. Omalla tahollaan Barbara ryhtyy juonimaan Bernien vapauttamista ja Harry puolestaan vakoilee pariskuntaa. Virallisesti Englannin suurlähetystössä kääntäjänä työskentelevä Harry saa huomata miten helppoa on valehdella, mutta miten vaikeaa on kestää kun kaikki ovat valmiita petoksiin ja vilppiin.   

Lukukokemuksena Talvi Madridissa on vetävä, vaikka kirjan tunnelma on kauttaaltaan alakuloinen, jopa masentava. Kirjan talvi Madridissa on hyinen talvi sodan rikkirepimässä maassa. Sansomin kuvaamat espanjalaisen kärsimykset niin sisällissodassa kuin toisen maailmansodan aikana ovat omiaan karkoittamaan ruokahalun. Toisaalta romaani tarjoaa rautaisannoksen tietoa Espanjan historiasta ja kuvittaa sitä mieleenpainuvasti. Kun tarina sukeltaa aina välillä menneeseen kuvaten henkilöiden aiempia vaiheita, trillerijännite katkeilee. Loppua kohden jännitys kuitenkin tiivistyy ja lukija pääsee tahollaan jännittämään kuka tästä petosten keitoksesta selviää ja kuka ei. Alakuloisuudestaan huolimatta Talvi Madridissa on hyvin kirjoitettu romaani ja kirjailijan kirjan loppuun sijoittamat Historialliset huomautukset avaavat vielä jälkikäteen tarinaa oivasti.

13. huhtikuuta 2010

Yön tuoksu

Posti toi ajat sitten kevään uudet Sapot. Kaipasin Ruumiin kulttuuri -lehden Koekeittiö-palstalleni sopivaa reseptiä ja pinon päällimmäisenä houkutteli uusi Andrea Camilleri -suomennos. Italia- ja varsin Venetsia-kaipuuta monet hoitavat Donna Leonin kirjoilla, mutta Camillerin sisilialainen komisario Montalbano on mielestäni komisario Brunettia särmikkäämpi ja hauskempi. Naurut kirvoittaa helposti arvaamattoman Montalbanon kanssakäyminen niin muiden poliisien kuin esimiehensä kanssa. Italialainen Camilleri itse ihailee espanjalaista Manuel Vázquez Montalbánia ja sukulaissieluilta tämän päähenkilö Pepe Carvalho ja komisario Montalbano vaikuttavatkin.

Yön tuoksun (suomennos Helinä Kangas) alussa vanha mies ottaa panttivangiksi pienen sijoitusyhtiön toimistosihteerin. Yhtiön omistaja on kadonnut mukanaan monen kaupunkilaisen säästöt. Panttivankitilanne raukeaa nopeasti, mutta Montalbano tajuaa ettei huijarin tapaus olekaan aivan niin yksinkertainen kuin miltä se aluksi näyttää. Mihin ovat hävinneet rahat ja ragioniere Emanuele Gargano, jonka toiset veikkaavat asettuneen etelämeren saarille ja toiset taas uskovat mafian toimittaneen pois päiviltä. Montalbano tuntuu joka paikassa törmäävän tapaukseen tai siihen sekaantuneisiin henkilöihin ja on pian vakuuttunut, ettei mafialla ole tässä tapauksessa mitään osaa. Sen sijaan tunnelmat alkavat käydä yhä kirjallisemmiksi ja hämmentynyt päähenkilö miettii mitä lukemaansa kirjaa tapaus muistuttaa. Tarinan ratkaisu on mainio ja salapoliisiromaanin perinteitä hienosti kunnioittava.

Camilleri viittaa dekkareissaan tuon tuosta ruokaa, sillä äkkiväärä Montalbano on varsinainen herkkusuu, joka palkitsee ja lohduttaa itseään herkullisilla aterioilla. Tällä kertaa hänen uskollinen siivooja/kokkinsa Adelina on joutunut lapsenvahdiksi ja Montalbano päätyy kokeilemaan uutta ravintolaa ja sen tulista pirciati ch'abbruscianu -pastaa. Montalbano on niitä miehiä, jotka muistavat muiden ravintolasuositukset tai päätyvät ostamaan herkkuja ajaessaan oikean myymälän ohitse. Hänellä on siis älynsä ja ammattitaitonsa lisäksi varsinainen herkkunenä - meidän italialaisia herkkuja ikävöivien iloksi.   

6. huhtikuuta 2010

Tapaus Kalteis

Saksalaisen Andrea Maria Schenkelin ura rikoskirjailijana on varsin tuore, mutta hänen kaksi ensimmäistä rikosromaaniaan on jo palkittu Deutscher Krimi Preis -palkinnolla. Esikoiskirja, Hiljainen kylä, ilmestyi suomeksi viime keväänä, mutta jäi silloin lukematta, joten tartuin uteliaana Schenkelin toiseen teokseen Tapaus Kalteis (suomennos Leena Vallisaari). Sen korostetaan perustuvan tositapaukseen 1930-luvun Saksasta. Johann Eichhorn -niminen mies raiskasi ja murhasi naisia ja kiinnijäätyään hänet tuomittiin kuolemaan.

Schenkel on lukenut sarjamurhaajatutkimuksen paperit ja niiden perusteella kuvaa lukijalle tapausta monen henkilön kautta. Fiktiiviset kuulustelupöytäkirjat antavat äänen niin murhaajalle, tämän vaimolle, uhreille kuin kadonneiden naisten huolestuneille omaisille ja satunnaisille todistajille. Niiden väliin on sijoitettu nuoren ja levottaman Kathien tarina. Hän saapuu maalta Müncheniin etsimään töitä, mutta ajautuu nopeasti prostituutioon ja ajalehtimaan kaupunkiin ilman asuntoa tai suuntaa. Päästyäni kirjan loppuun olin suorastaan hämmästynyt, ettei minulle ollut alusta lähtien ollut selvää kuinka tässä käy - jälkikäteen Kathien tarina tuntui kovin ennalta-arvattavalta. Ja kun lukija tietää alusta lähtien murhaajan henkilöllisyyden ja kiinnijäämisen, jää kirjasta puuttumaan yllätyksellisyys, jota rikoskirjallisuudessa on lupa odottaa.

Mutta lukukokemus on silti vahva, kun kirjaa hallitsee kauttaaltaan synkkä tunnelma. Se syntyy Schenkelin tavasta kirjoittaa minimalistisesti. Henkilöiden ajatukset, tunteet ja vaiheet rakentuvat vähällä ja vaikka esimerkiksi miljöökuvausta ei ole nimeksikään, aistii helposti sotaa edeltävän Saksan työväestön tunnelmia, ahtautta, huvitusten vähyyttä ja köyhyyttä. Natsien vaikutuksen Schenkel on häivyttänyt taustalle ja se nousee esiin vain muutamassa kohdassa. Etualalla on sarjaraiskaaja ja -murhaaja, joka muuttuu tavallisesta työmiehestä saalistavaksi pedoksi - niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Tuon muutoksen Schenkel kuvaa yksityiskohtia myöten vain kerran ja saa siihen siten vielä enemmän tehoa. Kirjailijan vähäeleisyys ja näennäinen yksinkertaisuus ilmaisevat helposti mukaansa, mutta silti jäin hiukan ihmettelemään kirjan palkitsemista.

28. maaliskuuta 2010

Kuolinmessu

Olen tavannut ihmisiä, joiden mielestä Arne Dahl (kriitikko ja kirjallisuustieteilijä Jan Arnald) on parhaita ruotsalaisia rikoskirjailijoita, mutten ole jakanut tätä varauksetonta innostusta. Nyt huomaan kuitenkin lukeneeni lähes kaikki Ruotsin poliisin A-ryhmän tutkimuksista kertovan sarjan suomennokset ja itse asiassa pidän niistä. Erityisesti minua huvittaa vielä vuosienkin jälkeen sarjan ensimmäinen osa Verikyynel, jonka alussa johtava ruotsalainen kirjallisuuskriitikko kidutetaan kuoliaaksi - ei kuitenkaan sentään kaunaisen kirjailijan toimesta.

Dahlilla on selkeä oma tyylinsä kertoa tarinaa ja rakentaa huolellisesti kutkuttava palapeli, jossa alussa kaukana toisistaan olevat osaset loksahtelevat lopussa siististi paikalleen. Tällä kertaa nuo palaset esitellään viidessä ensimmäisessä luvussa ja nykyhetken tapahtumien taustalla kummittelee toinen maailmansota (jälleen kerran) ja erityisesti Stalingradin taistelu. Kuolinmessun nykyhetki puolestaan on vuosi 2003, jossa A-ryhmä tempaistaan mukaan selvittämään yhä omituisempia piirteitä saavaa pankkiryöstöä Östermalmilla. Ryhmästä poliisin sisäiseen tutkintaan siirtyneelle Paul Hjelmille tapaus saa henkilökohtaisen ulottuvuuden, kun yksi pankkiin jääneistä panttivangeista on hänen ex-vaimonsa Cilla.

Dahl nostaa keskeiseksi Irakin sodan ensihetket ja niin taistelu öljystä kuin kylmän sodan aikainen vakoilu ovat tällä kertaa keskeisiä motivoijia. Dahlin tarinoihin kuuluu oleellisena osana muut taiteen lajit ja varsinkin musiikki on usein merkittävästi mukana. Uusin suomennos, Kuolinmessu, on saanut nimensä Mozartin Requiemista, joka soi tällä kertaa Paul Hjelmin päässä. Se mikä jollekin on tekotaiteellisuutta, on jollekulle toiselle virkistävää ja ajatuksia herättävää rikoskirjallisuuden rikastuttamista. Itse taidan Dahlin kohdalla kallistua vähän kumpaankin suuntaan.

Kirjailija liikuttelee jälleen rakastavasti toisaalta kovin inhimillisiä, toisaalta poliisin valiojoukkoon kuuluvia tuttuja A-ryhmänsä jäseniä. Jos A-ryhmä ei ole tuttu, niin sarja kannattaa ehdottomasti aloittaa alusta, sillä kirjailija antaa paljon tilaa päähenkilöilleen ja näiden vaiheille. Aiemmat tapahtumat heijastuvat sarjan myöhempiin osiin, kuten tässäkin kirjassa. Die hard -Dahl-faneille tämä kirja ei välttämättä ole pettymys, ovathan kaikki ryhmän jäsenet elementissään, mutta mielestäni Kuolinmessu (samoin kuin sarjan edellinen osa, Juhannusyön uni) eivät kuitenkaan ole sarjan parhaita kirjoja. Vaikka ainekset ovat erinomaiset, moniin suuntiin viritetty tarina yksinkertaisesti läsähtää lopussa.

16. maaliskuuta 2010

Harkittu murha - kohti täydellistä rikosromaania

Istuimme Juha-Pekka Koskisen kanssa viime lokakuussa Helsingin kirjamessuilla Dekkarilauantain paneelissa pohtimassa rikoskirjallisuuden tulevaisuutta ja yleensä lajin tutkimista. Messuille Koskisen tietokirja Harkittu murha ei valitettavasti ehtinyt ilmestyä, joten muutama sana siitä nyt.

Harkittu murha on takakannen tekstin mukaan opas rikoskirjallisuuden historiaan ja tulevaisuuteen ja tekijän tarkoituksena on antaa lukijalle eväitä oman rikosromaanin kirjoittamiseen. Teoksessa käydään aluksi läpi lyhyesti lajin historiaa ja kehitystä sekä esitellään kotimaisen rikoskirjallisuuden historiaa tiivistettynä noin kymmeneen sivuun. Tämä osio ei tarjoa jo lajia tuntevalle harrastelijalle mitään uutta. Koskinen kirjoittaa kuitenkin erinomaisen selkeästi, joten antaisin tämän kirjan sellaisen lukiolaisen tai perusopiskelijan käteen, joka ei lajia tunne, mutta haluaa siihen tutustua.

Kirjan kolmatta osiota varten Koskinen on haastatellut neljää kotimaista rikoskirjailijaa (Leena Lehtolainen, Seppo Jokinen, Tapani Bagge ja Tuula-Mai Salmela), joilla kaikilla on erityyppiset päähenkilöt kirjasarjoissaan. Tekijä pyrkii näin avartamaan kotimaisen nykyrikoskirjallisuuden kuvaa, jotta dekkarin kirjoittamista suunnitteleva tietäisi missä nyt mennään. Haastattelut on tehty sähköpostitse ja teksti muistuttaa opinnäytetyötä (mihin se ehkä perustuukin?). Monet asiat ovat tuttuja kirjailijoiden haastatteluista, mutta on joukossa uusiakin tiedonmurusia. Lopussa pohditaan muun muassa moniosaisen sarjan etukäteissuunnittelua ja sen etuja. Vähän jäi mieltä kahertamaan, että kun tällainen kirja julkaistaan, niin se olisi voinut tarjota vielä syvällisempää näkemystä ja enemmän tietoa.

Antoisinta minulle lukijana oli kirjan viimeinen osio "Ensimmäinen murhasi: kuinka rikosromaani sommitellaan". Valehtelisin, jos väittäisin, etten koskaan ole suunnitellut kirjoittavani dekkaria, mutta jo kauan olen tiennyt, että oma alani on tietokirjoittaminen. Siksi onkin hauskaa lukea Koskisen omiin kokemuksiin perustuvia pohdiskeluja siitä miten rikosromaania ja sen kirjoittamista kannattaa suunnitella ja toteuttaa. Neuvot vasta-alkajalle osuvat naulankantaan - työtä joutuu tekemään paljon eikä julkaiseminen ole koskaan varmaan jne. Koskisen henkilökohtaisuus tekee tekstin eläväksi ja niinpä jään jännittyneenä odottamaan näkeekö tekijän työnimeltään "Tapaturma tammikuussa" kirjoittama rikosromaani koskaan päivänvaloa.

3. maaliskuuta 2010

Punaista tomua

Ihastuin pari vuotta sitten Ann Cleevesin Shetlandinsaarille sijoittuvan sarjan toiseen osaan, Valoisat illat (2008). Nautin Cleevesin päähenkilön, paikallisen poliisin Jimmy Perezin miellyttävästä tavasta reflektoida niin itseään kuin ympäristöään ja kirjailijan luomasta pienestä epäiltyjen joukosta, josta ei kenenkään toivonut olevan syyllinen. Neliosaisen sarjan kirjat kuvaavat aina yhtä vuodenaikaa saarilla ja uusin suomennos, kevääseen sijoittuva kolmas osa Punaista tomua on kääntynyt tuoreeltaan (toimiva suomennos Annukka Kolehmaisen).

Punaista tomua täytti ennakko-odotukset. Tällä kertaa murha tapahtuu Whalseyn saarella. Sateisena iltana ammutaan vanha nainen, Mima, jonka pihamaalla on käynnissä arkeologian opiskelijoiden koekaivaus. Kyseessä on jäniksen metsästäjän vahingonlaukaus huonossa säässä, mutta jokin jää vaivaamaan paikalle kutsuttua Pereziä, varsinkin kun kaivaukselta on juuri löydetty ihmisen luita. Yhdessä alaisensa Sandy Wilsonin kanssa Perez alkaa tutkia tapausta ja aistii saarella jännittyneen ilmapiirin.

Cleeves käyttää taitavasti Wilsonin hahmoa, joka tarkkailee Pereziä ja ihailee tätä. Aiemmin Perez on tarkkaillut muita, kokoneempia poliiseja ja tuntenut itsensä huonommaksi - nyt hän näyttäytyy pätevänä ja kokeneena tutkijana, jota muut ihailevat. Perez ei pelkää hiljaisuutta ja saa siten ihmiset puhumaan - toisaalta hän ymmärtää, huolehtii usein liikaakin ja koettaa asettaa itselleen rajoja. Ikävöidessään Lontooseen lomalle matkustanutta naisystäväänsä Frania ja jännittäessään tämän paluuta, on Perez mitä uskottavin hahmo.

Cleevesin vahvuus on jälleen ihmisten välisten suhteiden kuvaus ja vahvan tunnelman luominen. Shetlandinsaarten villin kaunis luonto näyttelee suurta osaa ja tarina etenee rauhallisesti kuin vanhan ajan salapoliisiromaanissa. Ruumis, johtolankoja, haastatteluja, kätkettyjä perhesalaisuuksia ja sitten uusi ruumis.

Ann Cleeves on tehnyt pitkän uran rikoskirjailijana, mutta vasta Shetland-kvartetti nosti hänet maineeseen ja arvostelumenestykseksi. Cleevesin suomalainen kustantaja on Karisto ja sarjan ensimmäinen osa, Musta kuin yö, on juuri ilmestynyt pokkarina. Koska se on jäänyt lukematta, palaan Cleevesin pariin kohta uudelleen.

Isossa-Britanniassa sen sijaan on juuri ilmestynyt kvartetin viimeinen osa, Blue Lightning ja Cleeves on myös tehnyt sopimuksen sarjan tuottamisesta televisiosarjaksi. Kenestä mahtaa tulla Jimmy Perez?! (Ja mitä mahtaa olla kirjoista jäljellä kun sarja on valmis?)

26. helmikuuta 2010

Viiden tikarin nappisoppa

Outsiderin Viisi tikaria aloittaa tämän kevään Outsider-urakkani. Tarkoituksena on kirjoittaa artikkeli Outsiderin sota-ajan dekkareista ja tartuin ensimmäisenä Viiteen tikariin, jota en ole aiemmin lukenut ja jonka sain äskettäin hyllyyni toimittaja Risto Hannulan jäämistöstä. Kirja ilmestyi vuonna 1941 Gummeruksen kustantamana, mutta se oli alunperin kirjoitettu vuonna 1938 järjestettyyn pohjoismaiseen salapoliisiromaanikilpailuun. Tuon kilpailun voitti Mika Waltarin Kuka murhasi rouva Skroffin? ja Vilho Helasen pojan, Olavi Helasen mukaan Helanen olisi tullut kilpailussa toiseksi, vaikka tästä seikasta en ole löytänyt mitään kirjallista todistusta. Kilpailun suomalainen järjestäjä Kustannusosakeyhtiö Otava julkaisi Helasen käsikirjoituksen nimellä Helsingissä tapahtuu, mutta Haapakoski sai viedä omansa muualle.

Kun Waltarin ja Helasen kilpailu- ja esikoisdekkarit ovat tuttuja, on Viisi tikaria pitkän matkaa tuskastuttavaa luettavaa. Sen aluksi joku tuikkaa tikarin Pukkisaaren kartanon tilanomistaja John Hillin niskaan. Talossa ja sen lähiympäristössä pyörii joutilaita miehiä, jotka kukin ovat kiinnostuneita murhayrityksen selvittämisestä. Viisi tikaria onkin varsinainen nappisoppa, johon on sekoitettu kaikkia mahdollisia salapoliisiromaanin aineksia. On nuori toimittaja Puonti, joka kosiskelee Hillin Molli-tytärtä, Tuomas Markku -niminen vanhempi herra joka harrastaa intohimoisesti salapoliisiromaaneja sekä salaperäiset herrat Söderlund ja Amerikasta paluumuuttajana tullut Morton. Lisäksi keitoksessa on aineksina muun muassa nimetön ilmianto, myrkytetty appelsiini, kadonnut poika ja monia salattuja sukulaissuhteita. Useampi henkilö on viettänyt aikaa Amerikassa ja murhayritys kytkeytyykin menneisyyden rikoksiin. Sherlock Holmesin ja Hercule Poirotin oppipoika Markku pyrkii mestareidensa veroiseksi ja selvittämään murhayrityksen ennen kylän nimismiestä.

Markun poukkoilevat tutkimukset ovat puuduttavaa luettavaa, mutta lopussa kiitos seisoo, kun paljastuu, että Viisi tikaria on eräänlainen dekkariparodia, jossa väärä salapoliisi ratkaisee tapausta tulkiten johtolankoja väärin. Viimeisillä sivuilla oikea salapoliisi, ensi kertaa esittäytyvä Klaus Karma, paljastaa itsensä ja kertoo monipolvisen rikostarinan paljastaen syyllisen. Melkein loppuun saakka ajattelin, että kirjailijalla itsellään ei ole ollut mitään ennakkosuunnitelmaa kirjoittaessaan romaania, kun henkilöt ja tapahtumat kieppuivat ympäriinsä ilman järjen hiventä, mutta viimeisillä sivuilla kaikki johtolangat ja tapahtumat saivat kuitenkin selityksensä. Maaseutumiljööseen sijoituvassa tarinassa piipahdetaan Turussa, mutta kiinnostava ajankuvakin jää vähäiseksi. On helppo ymmärtää miksi tämä käskirjoitus (jota ehkä on kilpailun jälkeen muokattu - sitähän ei voi tietää), ei pärjännyt Waltarin napakalle salapoliisiromaanille.