Uusi iho

Tänä aamuna tuntui pitkästä aikaa herätessä siltä, että peiton poimuihin painautuneella vartalollani olivat vihdoin taas kaikki osat paikoillaan, ja ennen kaikkea iho.

Olen kaivannut sitä tunnetta, syksyn pimeyteen taas kerran melkein kokonaan kadonnutta tuttua olemassaoloa, kypsää jäsenten harmoniaa, jota on nautinto itsekin silittää ja venytellä. Tuntui hyvältä saada se takaisin ja varsinkin juuri tänään, vuoden viimeisenä päivänä.

Ehkä juuri siksi, että on vuoden viimeinen päivä eikä ensimmäinen.

Huomenna uuden tuntua olisi kuitenkin ehtinyt jo odottaa, pystynyt jopa kuvitelemaan sen vaikka vain siitä syystä, että sellaisia kuuluukin ajatella vuoden ensimmäisenä päivänä. Varsinkin jos aamu aukeaa aurinkoisena ja olo on uuden vuoden kannustamana muutenkin poikkeuksellisen kepeä ja innokas. Mutta tänään tuntui siltä kuin olisin saanut lahjan.

Että olenhan minä täällä, tässä kropassa, tämän ihon sisällä ja etenkin sen kanssa. En kadonnut minnekään tänäkään vuonna, tältäkään vuodelta. En vaikka vitutuksen aallot ja syvänmielen tsunamit iskivät kaikista vararakennelmista ja ennakoivista säätutkista huolimatta useita kertoja, sekä sisältä että ulkoa, ja vaikka niiden syövereihin olin taas kerran vähällä menettää ihan liian paljon.

Tuntui hyvältä vain olla ja herätä.

Mietin niin kuin jokainen tänään, miettisinkö mennyttä. No mietin varmaan kuitenkin, niinkuin vähän väliä muutenkin. Ehkä kirjoitan illan mittaan vielä ylös ilot, vaikka vain kolme suurinta. Ehkä myös jonkun suruista, että muistaisin siitäkin selvinneeni.

Ja mitä kirjoitan huomista varten? En ainakaan lupauksia. Mutta jonkun toiveen kyllä:  majakaksi, tähdeksi taivaan pimeimpään kohtaan. Sillä kaikkihan on mahdollista, onhan? Myös toiveitten tuleminen tosiksi tai ainkin niiden voima viedä eteenpäin.

Ei ihan tyhmä se ajatus, että niin kauan kun on toivoa, on elämää. Pidetään siis kiinni toivosta niin elämäkin pysyy.

Kiitos kaikille niille, jotka ovat kuulleet ja nähneet!

Ja erityiskiitos tulisesti rakastetulle nuorisolleni sekä kotikolon kollipojille. Ilman teitä minun elämäni olisi vain yksi kirpun pieraisu Siperian tuuleen. Tosin varmasti aika tujun hajuinen, silloinkin.

Yli laitojen

Olen lukenut joululomaeskapismin syövereissä Arja Saijonmaan elämäkertaa. Korjaan, Arja Saijonmaan kirjaa nimeltä En ung naken kvinna. Mötet med Mikis (on jo ilmestynyt myös suomeksi).

Siis: luulin lukevani hänen elämäkertaansa mutta olenkin kahlannut kohta kolmisensataa sivua ylitsevuotavaa kertomusta nuoren Arjan tarpeesta identifioitua diktatuurin kynsistä livahtaneiden kärsineiden kreikkalaisten emigranttien joukkoon, seistä estradilla heidän kanssaan laulamassa palvottujen runoilijoiden sanoja palvotun säveltäjän sävelin ja uskomassa (70-luvulla) voivansa muuttaa heidän kanssan maailmaa.

Valloittavaa idealismia. Ja kuitenkin ihan sairaan rasittavaa luettavaa.

Tunne on hämmentävä. Mietin miksi minä, jonka sielussa chileläiset Pinochet'n uhrit vielä 40 vuoden jälkeenkin saavat soimaan solidaarisuuden syvät sävelet, tunnen kiusallista myötähäpeää käännellessäni sivu sivulta eteenpäin tarinaa, jossa nuori pohjolan tyttö, valittu, seuraa ylistettyä Mikis Theodorakista
konsertista toiseen ja nousee ilta illan jälkeen lavalle värisemään syvää myötätuntoa kärsivien kreikkalaisten puolesta. Minä joka kyllä tunnen tämänkin lajityypin, kaikkien niiden ihmisistä kertovien Tšetsenia-, Ruanda-, Kamputsea- ja Palestiina-kirjojen jälkeen, joista olen hakenut paitsi tietoa myös vahvistusta omalle oikeudenmukaisuuskäsitykselleni ja tarpeelleeni taistella sorrettujen ja alistettujen puolesta.

Jokin vain mättää.

Luulen, että syynä on se, että kirjasta puuttuu ihminen. Siihen on kyllä kirjoitettu montakin, monta hahmoa, mutta heidät on kaikki pantu esittämään jotain. Esittämään jotain elämää suurempaa, kärsineistä kärsivintä, lahjakkaista lahjakkainta, epävarmoista epävarminta. Ja asetelma jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, alleviivauksien kera.

Eipä jää epäselväksi, että Mikis Theodorakis on ollut nuorelle Arjalle kerta kaikkiaan koko elämän mullistava kokemus. Ja kreikkalaiset. Ja sanat. Ja sävelet. Ja Pariisi, ah Pariisi.

Voi vinjetti. Ehkä minä vain olisin halunnut kuulla vaikka vähän harvemminkin sanoin, mitä Arja Saijonmaa ihan oikeasti ajatteli ja tunsi. Nähdä jonkun aidon särön, vaikka vitutuksen häivän kaiken tuon ylistyksen keskellä. Kuulla, että on niitä paskoja päiviä 70-luvun ihmisilläkin ollut, vaikka kuinka olisivat taistelleet vapauden puolesta, sortoa ja riistoa vastaan.

Aistia ihan vain jotain puhdasta. Rehellisyyttä.

Jälkikirjoitus

Monologin jälkeen dialogi, aivan. Mutta pelkkä puhe ei vielä riitä, vaikka se tulisi kahdesta suusta tai useammastakin. Dialogi ei synny vain äänien määrää lisäämällä. Siihen tarvitaan myös korvat, silmät, kädet - ja taito käyttää niitä. Sekä taju siitä, mitä ollaan tekemässä. Mitä itse kukin on itse tekemässä.

Kerron esimerkin. Tai oikeastaan kolme, kaikki viimeviikkoisen puolivirallisen pikkujoulujuhlasuman hedelmiä.

Numero yksi puhui vain saadakseen minusta käyttövälineen. Tekeytyi tietoisesti salaperäiseksi, vetäytyi sivuun supattamaan vainmeidänkesken ja ehdotti heti toisessa lauseessaan tapaamista joskus, jossain, muualla. Kuvitteli syvämerkitykselliseksi sen, että satuin muistamaan meidän tavanneen ohimennen jossain joskus aiemminkin (herranjumala, voihan sitä sattumalta muistaa vaikka toisen solmion värin ilman, että sillä on sen suurempaa symbolista merkitystä). Mukamyötäili mukakuunnellen ja niin liukkaasti, että putosin kärryiltä. Takaviistosta loisti päivänselvästi jokin hänen vino tarpeensa, jolla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, että vastapäätä seisoin juuri minä. Siis kuka? Ai se brunetti siellä missäs se nyt olikaan?

Numero kaksi kysyi. Sanoi. Ja kuunteli. Hilpeästi aiheesta toiseen hyppelehtien meni mehevä tunti (keittiöt ovat muuten usein bileiden paras paikka). Kunnes hän innostui saamastaan vastakaiusta ja ilmiselvästi myös minusta (tai sitten vain siitä, että keskusteli NAISEN kanssa) niin riehakkaasti, että astui polleasti näyttämölle, aloitti vuolaan mentaalimonologin ja sijoitti minut katsomoon heijastamaan reaktioita. Tuossa kohdassa mykistyn aina, käsittämätöntä mutta totta. Alkoholillakin saattoi olla vaikutusta asiaan, mutta on se niin hämmentävää. Painopisteen siirtymä, ja miten luotevasti se taas tapahtui: kuin itsestäänselvyys, totuttu roolitus, johon alkutunnustelun jälkeen hulahdetaan. Että nyt puhuu mies ja nainen kuuntelee. No ei muuten kuunnellut kauan.

Ja lopulta numero kolme. Tuli vastaan vaikkei hänen enää koskaan pitänyt tulla. Hän, joka osaa puhua maailman vuolainta pintavirtaa mutta jonka silmät katsoivat suruverhottuina minun silmieni kanssa menetettyä mennyttä, sitä aikaa jolloin puheemme oli niin yhteistä, ettei ihoakaan ollut välissä. Sieluni veli. Enkä minä maailman puhuvin pystynyt hänen kanssan avaamaan suutani enää mihinkään muuhun kuin sanoman, että en pysty. En pysty sanomaan mitään helppoa ja hilpeää, en edes reagoimaan kevyennokkelasti tai iloisenlennokkaasti mihinkään, en hänen kanssaan. Koska en voi enää luottaa. Ja hän tietää sen.

Arvaatte varmasti, mikä näistä kolmesta oli minun asteikollani todellista kommunikointia. Kaikesta huolimatta.

Monologin loppu

Tämän Antaa & Ottaa -kokeilujakson päätteeksi voin vain toivoa, että joku 387 sivuillakävijästäni on kaikessa hiljaisuudessaan saanut näistä riveistä edes ajatuksia. Minä olen, sekä ne lukemanne että paljon myös siitä, miksi olen ne kirjoittanut näkyviin tätä kautta. Ja miksi joitain muita ajatuksia taas en.

Senkin tiedän, miksi alkuinnostuksen jälkeen niin minulla kuin monella muullakin on tullut varsin pian innonlopahdus: sillointällöinbloggailussa piilevät hennot hauskat piirteet eivät milloinkaan voita naamatustenjutustelua. Eikä monologi dialogia.

Ja kissa sylissäni puhuu enemmän kuin tuhat sanomatta jätettyä sanaa.

Siis kiitos. Ja tässä muodossa hyvästi.

Skannailua

Aamiainen on iloni. Erityisesti hotelleissa.

Ei, en tarkoita sen kokoa tai monipuolisuutta, vaikka voihan siitäkin repiä päiväänsä pelastuksen. Että tarjolla on neljää erilaista jogurttia, hedelmäsalaattia (ei purkista), persikoita (purkista), muroja, myslejä, jyviä, pähkinöitä, hilloa ja marjoja. Sämpylöitä, paahtoleipää, mustaa kokojyväleipää (jyvät kokonaisina), croissantteja. Cheddaria, camembertia, tuorejuustoa, emmentalia, luostarijuustoa. Lihoja en luettele kun en niitä tunne, paitsi metwurstin. Tomaattia, kurkkua, maustekurkkua, paprikaa. Pekonia, munakokkelia, keitettyjä munia, paistettuja munia, nakkeja, paistettuja sieniä, paistettuja perunoita, mätitahnaa. Kahvia (tällä kertaa tosi pahaa), teetä. Kuutta erilaista tuoremehua.

Se enempi ilo tulee salakatselusta. Leikin nimi on "Kenet ottaisin aamiaisseuraksi" ja sitä ehtii hyvin pelata monta kierrosta tuoremehun ja viimeisen kahvikupillisen välillä.

Aika monta en ottaisi:
- ranskalaisittain hyvin pukeutunutta liehulettiä viilettäjää, joka haukkaa sämpyläänsä jo matkalla pöytään aina yhtä tietoisena siitä, että hänet kyllä aina huomataan
- ylikasvanutta rokkaria, joka käyttää viisi kiloa liian pieniä farkkuja, sanoo huomenta ja istuu viereiseen pöytään mutta ei sen jälkeen keksi mitään, mistä voisi jatkaa keskustelua
- lehteään äkäisin liikkein selaavaa bisnesmaailman mykkää kivikasvoa, jonka aamiainen koostuu mustasta kahvista ja näkkileivästä
- kirjavaan raitapaitaan ja verkkareihin naamioitunutta tekoreipasta ryhmäturistia, jonka annokset ovat luokkaa ruotsinlaivan noutopöytä potenssiin kymmenen, koska niistä kerran on jo maksettu ja kaikki on siis ilmaista
- alistuvasti kumaraan painunutta ihantavallistamiestä, joka seuraa katse lautasessa vaimoaan kuin koira (no, onneksi hänellä on jo seuraa vaimostaan)

Jonkun ehkä kuitenkin:
- sen joka luki älykkölukulasit silmillä aamiaisensa kanssa oikeaa kirjaa ja kirjoitti ajatuksensa muistiin, ennen kuin käveli ultrarauhallisin askelin hakemaan toisen annoksen tuoremehua samaan lasiin

Mutta vain siinä tapauksessa, että hän osaisi myös avata suunsa ja jutella. Sillä ihan kaikista karmeinta tässä maailmassa on katsella pariskuntia, joilla ei ole edes aamiaispöydässä toisilleen mitään sanottavaa.

Värejä

Märkää maata vasten räpsähtäneet vaahteranlehdet kahisevat jaloissa.
Tässä vuodenajanvaihteessa on niin syvä tuoksu, etten tahtoisi
päästää irti ollenkaan.

Pimeä tulee. Mutta nyt vielä on valo.

Ja värejä.

Herkkä nahka

Untuvikko arveli, että olisi parasta lopettaa työnteko kokonaan. Kun iho on niin lähellä, että kaikki osuu, ja tuntosarvet kohollaan. Kaikki ankeat tunnelmat kasvavat oman olotilan sisään, työkaverien ahdistus repii, kovuus pelottaa painajaisiksi asti.

Mitä siihen voisi sanoa? Kuin että sellainen tämä maailma on. Kun joku raapaisee, siitä jää naarmu. Seuraavalla kerralla jää myös, mutta kapeampi. Ja taas. Kunnes jonain päivänä huomaat, että et ole edes huomannut jonkun raapaisseen, ehkä hipaisseenkaan.

Jotkut kovettuvat hetkessä, kehittävät panssarin ja puksuttavat eteenpäin. Toiset tuntuvat olevan paksunahkaisia syntymästään saakka. Mutta mitä teet, kun työ ja omin on alalla, jossa herkkävaistoisuus on myös työtaito, työkalu ja voimavara?

Silloin pitää vain tasapainoilla, eikä sitä voi tehdä kukaan puolestasi. Ei voi tulla kukaan ja sanoa, ota tuon verran mutta laita tässä kohdassa portti kiinni. Ainoa, mitä voin antaa ohjeeksi, oman vuosien naarmujen arpeuttaman ja kuitenkin vielä herkän nahkani alta, on se, että älä luovuta. Opit kyllä. Ja vaikka se sattuu, vapisuttaakin, sen läpi päästyäsi tiedät, mihin kaikkeen pystyt.

Eikä meillä ole varaa luopua sinun herkkyydestäsi, sinun ammattitaidostasi, sinun hyvästä nenästäsi juuri niiden asioiden suhteen, jotka tässä työssämme pohjimmiltaan ratkaisevat. Sinun kyvystäsi aistia toinen ihminen, kyvystäsi tuntea, mitä hän tarvitsee.

Untuvikko. Etkö näe, miten sulkasi ovat jo kasvaneet?