Tämä on marinaa

...mutta päreet meinaavat mennä pyörätiellä päivittäin. Olen aina kuvitellut, että Suomessa käytössä oleva oikeanpuolinen liikenne olisi taottu jokaisen tiellä liikkujan kaaliin jo taaperoiässä. Mutta ilmeisesti teillämme kulkijoista vähintään puolet on saanut liikennekasvatuksensa Brittein saarilla, Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja Japanissa. Joka helkkarin välissä nimittäin torveloi vastaan pyöräilijöitä, jotka arpovat kahden metrin päässä eturenkaastani, kummalta puolelta vastaantulijan tulisi ajaa. Siinä sitten heilutaan ja katsellaan äänettöminä, minne toinen meinaa mennä. Että miksikö liikennesäännöt on aikoinaan kehitetty? Ehkä arvaattekin.

Entä sitten ne avuttomat, joille jono on täysin tuntematon käsite. Jokaisessa risteyksessä ryhmittäydytään nätisit riviin rinnakkain, viisi-kuusi pyörää kahden metrin pyörätiellä. Sitten odotetaan kiltisti punaisen valon vaihtumista vihreään, kunnes päästään kirmaisemaan kilpaa eteenpäin - suoraan päin sitä viiden pyöräilijän riviä, joka tulee kadun toiselta puolelta vastaan. Halleluja! Eikö yhtään hävetä?

Jalankulkijoista en sano mitään. Itsekin olen sellainen. Mutta minulle vain sattuu olemaan itsestäänselvyys, että yhtä lailla kun katson ennen kadulle astumista, tuleeko autoja, katson myös ennen pyörätielle astumista, tuleeko pyöriä. En kävele pitkin ajorataa, en myöskään kävele pitkin pyörätietä. Ja tiedän, että pyöräilijän kellonsoitto ei ole vittuilu vain varoitus - aivan kuten italialainen autoilija soittaa torvea varoittaakseen tulostaan, ei karjuakseen suomalaiseen tapaan saatanan junteille, jotka jököttävät edessä.

Että mitenkä olisi, jos jokainen siellä pyörätielläkin toimisi niin kuin haluaisi muiden toimivan itseään kohtaan? Huomioisi, antaisi tilaa, noudattaisia niitä ainoita yhdessä sovittuja sääntöjä, jotka koskevat meitä kaikkia ja joiden tarkoitus ei ole - huomio huomio - rajoittaa meidän henkilökohtaista vapauttamme vaan nimenomaan tehdä liikenteestä turvallista ja ennen kaikkea vaivatonta ja sujuvaa.

Eikä tarvitsisi vittuuntua joka saatanan päivä raivopäiseksi berserkiksi yhdellä vaivaisella työmatkalla.

Irti

Yksi ihmissuhde katkesi. Katkaistiin. Se oli ollut jo pitkään alamäessä, maistunut vain vaivoin vanhoilta muistoilta ja toistetuilta lauseilta. Kyllästyttänyt, harmittanutkin. Että miksi aina vain, vaikka ei kuitenkaan.

Vielä viime metreillä siihen kuitenkin kasvoi tuuhea kuusi ja auringonkukka, vedessä kelluva valkoinen lumme. Lume.

Ja minä kun olen taipuvainen uskomaan hyvään, toivomaan kaunista ja kuvittelemaan vielä viemäriveden virratessakin olevani raikkaan puron äärellä, en halunnut silloinkaan uskoa, että niin vain olin vihellellyt virvatulen perään.

Oli pakko valita. Teimme leivänmuruista kekoja pöydälle, tässä on risteys. Tuolla tuo, täällä tämä. Ja tätä tietä ei ole - ei, meistä ei tule koskaan paria. On siis vain yksi reitti pois ikuisesta sahaamisesta: kokonaan ulos. Niin kauaspois, ettei näy eikä kuulu enää yhtään mitään.

Ja niin tehtiin.

Sattuihan se. Teki helvetin tiukkaa luopua toiveista, unelmista - vaikka kuinka elähtäneistä ja kulahtaneista. Ja täyttymättömistä varsinkin. Kunnes tuli ensimmäinen valaistumisen hetki: mitä kaikkea sellaista onkaan, mitä minun ei enää tarvitse raahata mukanani!

Ja vielä tulee sekin päivä, kun mikään ei enää muistuta kipeästi siitä, mitä kerran melkein oli.

Pyörällä yöllä

Hurmaavat elokuun yöt, lahjana saatu pimeä ja lämmin! Kuin jossain kaukanapoissa, etelässä, Välimeren äärellä. Voi kuulla astioiden kilahtelua terassilta, jutustelua, hyvänolonhyminää. Kesä jatkuu, kesä.

Eilen oli tarjolla elokuvaa paljaan taivaan alla. Katselimme Prinsessa Mononokea nurmikolta, evästä mukana, ja meitä oli paljon. Toisilla hyppykenkä jalassa, vähän vain ehtivät ahteria laskea alaspäin ja jo teki mieli jatkaa matkaa. Me muut istuimme ja kuuntelimme, kurotimme päiden taakse jäävän tekstityksen perään ja upposimme japanilaisen animaatiotaiteen helmeen. Suuriin ilmeikkäisiin silmiin, hillittömänä metsän läpi vyöryvään kirottuun pahaan ja sen voittamiseen tarvittavaan aina yhtä uljaaseen uskoon: luota hyvään, luota toisiin, tee kaikkesi.

Eväät loppuivat mutta jännitys ei, ja hengitystä pidättäen seurasimme, miten kaiken kauheuden jälkeen kauneus puhkesi kukkaan. Oli hyvä olla.

Keskellä yötä pyöräilimme kotiin, Töölönlahti oli tyyni ja vastarannan valot heijastuivat sen pinnasta. Väsytti mutta puhututti, ja pitkästä matkasta tuli lyhyt. Oli helppo mennä nukkumaan.

Näin tahtoisin tämän olevan, tällaisia iltojen ja öiden.