sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Lepo

Nyt kirjoitan asiasta, jonka kanssa pohdin kuuluuko se tänne blogini puolelle ollenkaan vai ei. Kun kyseessä on kuitenkin niin omaa elämääni koskeva juttu ja tarpeeni kirjoittaa on suunnaton, niin päätin ottaa "riskin".

Taustoituksena teille, jotka ette tienneet, niin sairastin syömishäiriötä muutama vuosi sitten. Sen tarkemmin en ala sairauteeni johtaneita syitä puimaan, kuin sanon että anoreksia osaa iskeä tosi salakavalasti ja niin, ettei sairastunut aluksi edes tajua sairastuneensa. Anoreksia on siitä ovela, että se pitää vahvasti otteessaan eikä anna kohteelleensa lupaa myöntää sairauttaan, koska se tietää ettei parantuminen lähde käyntiin mistään muusta kuin sairastuneen omasta tahdosta.

Itselläni anoreksia ilmeni taudinkuvaan tyypillisesti sairaalloisen pieninä ruoka- ja vastaavasti sitäkin suurempina liikuntamäärinä. Anoreksiani takia ohjelmoin päiväni syömisten mukaan ja muistan edelleen, kuinka päiväni alkoivat neljäosapurkillisella maitorahkaa, millä sitten sinnittelin lähes iltaan asti. Siis tämä siinä tapauksessa, että olin kerennyt suorittaa siihen mennessä jokapäiväisen juoksulenkkini. Jos en, niin sitten sinniteltiin vielä myöhempään iltaan. Minulla oli aina tunne, että ruoka täytyi ansaita jollain urheilusuorituksella - en osannut suhtautua siihen enää elimistön välttämättömänä tarpeena ja nautintona. Tai oikeastaan mitä vähemmiksi ruokamäärät kävivät, sitä enemmän nautin jokaisesta suupalasta. Olin niin nälissäni. Mutta tervettähän ruuasta tuolla lailla tai tuon takia nauttiminen ei todellakaan ollut.

Ruuasta tuli viholliseni, vaikka samalla rakastin sitä yli kaiken. Päivät kuluivat ruokablogeja selaillen ja unelmoiden noista kaikista ihanista ruuista, leivonnaisista ja niin edelleen. Olisin niin halunnut valmistaa niitä kaikkia ja tuntea makujen ilotulituksen suussani. Funlightin ja Vichyn yhdistelmä oli alkanut etoa jo pitkä aika sitten. Samalla kuitenkin anoreksian ääni kehui minua, koska pystyin vastustamaan nuo kaikki kiusaukset. Se valoi uskoa, että olen sitä vahvempi, mitä vähemmillä ja vähemmillä kalorimäärillä pystyin päiväni elämään. Jos sitä nyt edes elämiseksi voi kutsua, kun kalmankalpeana kävelin pitkin seiniä, koska minua pyörrytti niin. Se aito, sisin Anna, yritti kuitenkin koko ajan kysyä, että onko se vahvuutta, että antaa tuollaisen mörön ajatusten hallita elämäänsä ja valtaavan siitä koko ajan enemmän ja enemmän tilaa? Valitettavasti olin liian heikko, oma ääneni ei pystynyt laittamaan tarpeeksi hanakasti vastaan anoreksian kaikkivoipaisuudelle.

Sairastuminen nosti liikuntamääriäni ihan järkyttäviin lukemiin. Juoksulenkki päivässä ei tätä nykyä kuulosta edes pahalta, mutta noihin silloisiin, aivan olemattomiin ruokamääriin nähden se oli aivan liikaa. Taas anoreksia alkoi kehua minua, kun entisestä sohvaperunasta (ihan oikeasti, nuorempana en harrastanut ollenkaan liikuntaa) oli tullut varsinainen himoliikkuja. Sykemittari ranteessani ja kroppani valittaessa jokaista ottamaani askelta juoksin päivittäin pakkolenkkini, satoi tai paistoi. Eivät olleet harvassa ne kerrat, kun hien lisäksi vaatteeni olivat läpimärät rankkasateesta. Ja kyynelistä. Sateella Oikean Annan oli helppo itkeä pahaa oloaan pois, kun kukaan vastaantulija ei tiennyt kasvoillani olleen muitakin kuin sadepisaroita. Kasvoillani olleet kyyneleet olivat sen Oikean Annan, joka halusi vetää anoreksiaa täysillä turpaan, mutta ei vain ollut tarpeeksi voimakas tekemään sitä.

Anoreksian lujittaessa otettaan huomasin myös kavereideni kaikkoavan ympäriltäni. Itse olin surullinen ja harmissani, mutta anoreksia oli vain tyytyväinen. Se nauroi ivallista nauruaan pääni sisällä, koska nythän asetelmat olivat sille oikein mieluisat; pystyin suunnittelemaan päiväni entistä paremmin ruokailujen ja liikunnan mukaan, kun kuvioissa ei ollut enää ikäviä väliintulijoita jollaisina anoreksia kaikki mahdolliset sosiaaliset tilanteet näki. Kiitos kuuluu teille kaikki kaverini ja ystäväni siitä, että teilläkin on tainnut olla koko ajan tietty luotto siihen, että se Oikea Anna on ollut koko ajan olemassa ja olette hyväksyneet minut takaisin seuraanne. En ole teille katkera, ehkä jopa paremminkin kiitollinen siitä, että ”hylkäsitte” sen anorektisen joukostanne. Tuon tilanteen tajutessaan nimittäin Oikea Anna nosti päätään ja sai lisää taistelutahtoa anoreksiaa vastaan. Oikea Anna tajusi, että eihän kaveriporukan kanssa edes jaksaisi viettää aikaa, kun kropan perustoiminnoillekaan ei riitä energiaa.

Isoimman herätyksen Oikea Anna sai, kun näin isini makaamassa sairaalasängyllään viikkoa ennen kuolemaansa. Tiesin, että jos isi olisi saanut itse vaikuttaa elämänsä kulkuun, ei hän olisi halunnut olla vielä niin nuorena tuossa tilanteessa; tietäen, että kyse oli enää muutamista elinpäivistä. Siinä hetkessä jotenkin tajusin, että jos itselläni on vielä mahdollisuus vaikuttaa oman elämäni kulkuun, niin miksi en sitä tekisi. Tiesin, että jos olisin antanut anoreksialle enää yhtään enempää valtaa, olisin kohta ollut itsekin tuolla samaisella sängyllä letkuruokinnassa.

Anoreksia pystyy ottamaan haltuunsa koko ihmisen sekä psyykkistä että fyysistä puolta myöten. Sen luomat ajatukset ja säännöt iskostuvat sairastuneeseen uskonnon lailla. Anoreksian oma raamattu koostuu ruokien energiapitoisuuksista ja liikunnalla kulutetuista kaloreista ja sen oppeja on noudatettava kirjaimellisesti. Eikä anoreksialle riitä se, että se onnistuu tuhoamaan vain itse sairastuneen elämän. Se vaatii koko ajan lisää uhreja; jos ei välittömiä niin ainakin välillisiä. Kaikista eniten olen pahoillani äitille, isille ja Henrylle. Te kaikki jouduitte kärsimään tuon häpeilemättömän sairauden ja sen minulle aiheuttamien asioiden takia.

Koska anoreksia ei ikipäivänä pyydä keneltäkään anteeksi, on minun itseni tehtävä se. Vaikka olen jo suunnattoman monet anteeksipyynnöt lähimmäisilleni esittänytkin, mikään ei saa takaisin niitä äitini unettomia öitä, jotka hän minusta huolissaan valvoi, ja Henryn kuulemia kuittailuja siitä, miten ”siun sisko on ihan luuranko”. En voi koskaan lakata myöskään ajattelemasta sitä, kuinka paljon sairauteni stressasi isiäni hänen elämänsä loppumetreillä. Harmi, ettei minulla ole enää mahdollisuutta jutella siitäkään asiasta isin kanssa, mutta uskotte varmasti miten usein isille ajatuksia lähettäessäni kiittelen sitä, että hän uskoi viimeiseen päiväänsä asti, että: ”Tiiän, että sie oot miun fiksu tyttö!”. Kiitos isi, se mie todellakin olin (ja noiden sanojen jälkeen vain entistä enemmän) - tuolloin anoreksia vain oli saanut hetkellisen yliotteen tyttärestäsi. Kiitos äiti ja Henry, että tekin uskoitte siihen Oikeaan Annaan ja olitte, ja olette edelleen, valmiita juttelemaan kaikista asioista ja tsemppaamaan, kun sitä tarvitsen.

Tervehtymisen polku on ollut kohdallani melko tasainen ja sujuva. Kaikki lähtee siitä, että itsellä on usko parantumiseen ja oikeasti haluaa sitä. Anoreksia ei kuuntele lääkäreiden tai huolestuneiden läheisten ääniä - eikä helpolla myöskään sairastuneen sisintä. Anoreksian ääni on se kaikista hallitsevin ja sen hiljentämiseksi saa tehdä tosissaan töitä. Itselleni suurin apu parantumiseni varrella on ollut kukas muukaan kuin äitini. Yhdessä olemme kokeneet ne ilonhetket, kun lounaani muuttui sokeroimattomasta mehukeitosta annokseen uunilohta tai kun lähdimme kaupoille sen sijaan, että anoreksia olisi pakottanut minut lenkille. Äitini on jaksanut kanssani myös satunnaiset takapakit, vaikka ilman kyyneleitä tai äänenkorotusta emme aina olekaan selviytyneet. Äitini kanssa olemme kuitenkin koko ajan taistelleet kaksi yhtä vastaan, ja olemme jo voitolla. Näiden(kin) kaikkien kokemusteni pohjalta tuskin kenellekään on epäselvää, miksi arvostan äitiäni niin äärettömän paljon enkä soisi hänelle mitään pahaa.

Tänä päivänä tunnen olevani niin terve kuin juuri tässä hetkessä hetkessä pystyn olemaan. Anoreksia ei kerran iskettyään päästä koskaan sataprosenttisesti otteestaan, mutta sitäkin kovemmin taistelen itse sitä vastaan. Selkärangan olen saanut siltä katkaistua, ja se tarkoittaakin jo melkein kokonaista voittoa tässä kamppailussa. Halutessani voisin lipsahtaa tuon viholliseni puolelle milloin tahansa, koska muistona anoreksia jätti mieleeni ne tavat, joilla ylimääräiset ja myös ne ei-todellakaan-ylimääräiset kilot saa karistettua. Mutta enää en ole anoreksian vietävissä, en edes sitä pikkusormen vertaa, koska tiedän sen vievän perinteisesti ei enempää eikä vähempää kuin sen koko käden. Ja koko kropan. Ja koko ihmisen.

Nykyisin liikun paljon ja olen kiinnostunut terveellisestä ruuasta. Motivaatio vain tulee jostain muusta kuin anoreksian käskystä. En liiku kuluttaakseni mahdollisimman paljon kaloreita, vaan siksi, että saan lisää energiaa eikä oloni tule tukkoiseksi. Bodycombatin nyrkkeilyosiossa kuvittelen eteeni anoreksiapeikon, ja nyt vedän sitä sitten ihan oikeasti turpaan jokaisen sille alistumani hetken edestä. Nyt olen tarpeeksi voimakas. Ruuasta olen kiinnostunut muutenkin kuin sen sisältämien energiapitoisuuksien osalta. Pari esimerkkiä mainitakseni kahvipöydässä jätän useimmiten pullan tai viinerin ottamatta; en sen takia, että se sisältää x kaloria, vaan siksi, että olen huomannut valkoisen viljan olevan epäsopivaa vatsalleni. Karkit olen vaihtanut jo pidemmän aikaa erilaisiin pähkinöihin ja manteleihin, koska saan niistä hyviä rasvoja turhien sokereiden sijaan. Ja pääasia: ne ovat niin hyvän makuisia! Superfoodeista olen erityisen kiinnostunut, koska olen huomannut niiden edesauttavan omaa hyvinvointiani. Nykyisin anoreksia ei enää sanele kuinka paljon vähän saan syödä, vaan tunnen itse milloin kehoni tarvitsee ravintoa.

Miksi kirjoitin tämän tekstin juuri tänään? Sen takia, että hostäitini M sairastui vatsatautiin, mikä muutti tyystin tämän päivän suunnitelmiani. Kun M kysyi päivällä, että veisinkö pojat jalkapallotreeneihin, ensimmäisenä mieleeni tuli, että sitten en pääse itse bodycombatiin ja joogaan. Muutama vuosi sitten anoreksiani olisi kehitellyt vastaavassa tilanteessa jonkin valkoisen valheen, jonka turvin olisin voinut livahtaa kuluttamaan kaloreita. Totta kai tänään Oikeaa Annaa harmitti, etten päässyt treeneihini, mutta kun pystyin olemaan toiselle avuksi niin omat liikuntani saivat nyt väistyä sen tieltä. Tiedättekö, että näinkin pieni asia on anoreksian sairastaneelle hyvin iso juttu. Jos anoreksia olisi vielä valloillaan minussa, se pakottaisi minut nyt lähtemään lenkille tai ainakin kompensoimaan päivän liikkumattomuuttani syömisten vähentämisellä. Minä, Oikea Anna, en kuitenkaan kuuntele sen pirun ääntä vaan tiedän liikkuneeni tällä viikolla ihan tarpeeksi ja suon kropalleni lepopäivän ja herkuttelenkin hieman ilman huonoa omaatuntoa.

Koska minä rakastan niin suunnattoman paljon itseäni, mieltäni ja kehoani, sekä kaikkia lähimmäisiäni, etten halua enää niistä minkään tai kenenkään kärsivän.

Itselleni tämän tekstin kirjoittaminen oli tosi terapeuttista ja toivon, että se avaisi myös teidän lukijoiden silmiä. Älkää syyttäkö anoreksiaan sairastunutta, vaan pyrkikää olemaan hänen tukenaan. Kamppailu on vaikea, mutta jokainen pieni erävoitto tuota kavalaa sairautta vastaan on vähintään yhtä palkitseva. Vaikka anoreksiaa ei pysty ymmärtämään kuin sen itse sairastanut (eikä täysin hänkään), niin omien esimerkkieni kautta haluaisin estää sitä saamasta enää yhtään uutta uhria. Anoreksia ja sen aiheuttamat seuraukset eivät ole todellakaan sen arvoisia, että sille kannattaisi lahjoittaa elämästä hetkeäkään. Älkää epäröikö kirjoittaa kommenttiboksiin, mikäli tämä teksti herätti ajatuksia joita haluaisitte jakaa kanssani :) En olisi pystynyt kirjoittamaan tätä tekstiäkään, mikäli en olisi jo näin pitkällä omassa parantumisprosessissani, ja jokaisesta aiheesta käydystä keskustelusta saan vain lisävoimia anoreksian viimeistenkin rippeiden poiskaristamiseen.

ps. Tuossa alempana vielä vähän kevyempi juttu eilisestä Rihannan keikasta, tsekatkaa toki sekin! :)

21 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hei!

Todella ajatuksia herättävä teksti. Hienoa, että rohkenet kirjoittaa tällaisesta aiheesta!

Muutoinkin mahtava blogi sinulla. On ilo lukea tekstejäsi ja kuulumisiasi.
Kaikkea hyvää sinulle :)

Karoliina / Kirjava kammari kirjoitti...

Hieno ja rohkea kirjoitus, Anna! Onnea parantumisprosessiin ja terveempään elämään!

Anna kirjoitti...

Anonyymi, kiitos! :) Tuntuu, että olen nyt siinä vaiheessa parantumistani, että pystyin tällaisen tekstin kirjoittamaan ja ennenkaikkea julkaisemaan suuremmallekin joukolle.

Karoliina, kiitos siullekin! :) Koko ajan tässä porskutetaan eteenpäin!

Anonyymi kirjoitti...

Hei!

Erittäin rohkaiseva ja pysäyttävä teksti, kiitos siitä. Vaikka minulla ei omakohtaista kokemusta kyseisestä sairaudesta olekaan, niin tekstisi oli todella ajatuksia herättävä.

Muutenkin haluaisin kiittää sinua aivan uskomattomasta blogista! Vaikka en tunnekaan sinua ollenkaan, niin kirjoituksesi ovat koukuttaneet minut (ja varmasti monet muutkin!) aivan täysin ja piristäneet työpäiviä :)

Oikein paljon tsemppiä sinne toiselle puolelle maailmaa! :)


T. ex-aupair

Erica kirjoitti...

Todella hyvin kirjoitettu! Ja rohkeata jakaa noin henkilökohtainen ongelma. Susta ei kyllä yhtään olis uskonu että olet ton sairastanut, oot niin pirteä ja nätti tyttö! Tsemppiä!

Ilo on seurata kyllä blogiasi =)

Anna kirjoitti...

Anonyymi/ex-aupair, kiva kuulla että viihdyt blogini parissa! :) Hienoa, jos tekstini onnistui herättelemään ajatuksia, mutta toivon ettei se silti ainakaan ahdistanut liikaa!

Erica, kiitos! :) Kyllä tuon tekstin julkaisemiseen(ja ylipäätään jo noiden kaikkien ajatusten ylöskirjoittamiseen) aika paljon rohkeutta vaadittiinkin, mutta kuten sanoin niin olen jo siinä vaiheessa parantumistani, että pystyin tekemään sen :) Toivottavasti seurailet blogiani jatkossakin!

Anonyymi kirjoitti...

Kaunis ja rohkea teksti vaikeasta aiheesta. Allekirjoitan tosiaan sen, että anoreksiaa sairastaneelle niinkin pieni juttu kuin kerran liikuntasuunnitelmista joustaminen voi tuntua todella suurelta. Virallisesti olen selättänyt syömishäiriöni jo vuosia sitten, mutta joudun joskus edelleen huomaaman, että syömis- tai liikuntasuunnitelmien muutokset melkein suistavat maailman raiteiltaan.

Blogisi on muuten ihana, ja vaikutat todella sympaattiselta ja ennen kaikkea rohkealta ihmiseltä:)

Anna kirjoitti...

Anonyymi, noinhan se just menee. Mutta joka kerta kun huomaa olevansa tuon kaiken yläpuolella on aina yksi askel eteenpäin! :) Tsempit meille molemmille, ja toivottavasti blogini miellyttää jatkossakin!

Anonyymi kirjoitti...

Hei Anna! Eksyin blogiisin ensimmäistä kertaa vasta tänään, mutta lisäsin blogisi heti suokikkeihini -enkä vähimmässä määrin juuri tämän kirjoituksen perusteella.

Todella rohkeaa ja inspiroivaa tekstiä. Itse sairastin anoreksiaa useita vuosi, mutta olen nyt jo reilun vuoden ollut normaalipainoinen. Tosin, kuten sanoit, harvat paranevat 100%:sti.

Vaikka ulkoisesti olenkin täysin terveennäköinen, ei siltä aina tunnu. Jossain takaraivossa se anoreksia-mörkö aina yrittää nostaa päätään ja ahdistus iskee, mutta yleensä mottaan sitä päin näköä saman tien :D

Saman läpi käyneenä huomasin heti tuon Sydney-hupparikuvan nähdessäni, että olet "kohtalontoveri". Sen huomaa vielä sinun kasvoistasi ja käsistä...kestää ennen kuin se tietynlainen "luurankomaisuus" häviää. Paljon, paljon voimia pitkään parantumisprosessiin. *Hali*

-A.

Anna kirjoitti...

-A, kiva kuulla, että blogini on saanut uuden lukijan! :) Tervetuloa!

Tuo on ihan totta, että ulkonäöltään voi olla ihan ”terve”, mutta ajatukset saattavat silti olla ihan jotain muuta. Anoreksiamörkö on kyllä ansainnut kaikki mahdolliset mottaukset ja vielä enemmänkin joten antaa palaa vaan!! Ainakaan itse en halua enää antaakaan sille mitään muuta kuin noita iskuja päin naamaa.

Miun kädet onkin sellanen ruumiinosa, johon anoreksia on jättänyt omat jälkensä - oot ihan oikeessa. Ennen anoreksiaa miulla oli kauniit ”pianistin kädet” eli kauniit kämmenselät ja pitkät sormet. Nyt on enää pitkät sormet, mutta kämmenselät ovat verisuonten näyttämö ja sellaiseksi taitavat ikävä kyllä jäädäkin.

Voimia meille molemmille ja mottaillaan sitä mörköä jatkossakin! ;)

Anonyymi kirjoitti...

Hei Anna ja kiitos rohkeasta ja tunteita herättävästä kirjoituksestasi!

Löysin blogisi tänään, kun etsiskelin Australiassa matkustavien kirjoituksia. Olen itse aikeissa lähteä sinne ensi syksynä lomailemaan ja töitä tekemään, kun saan yliopisto-opiskeluni vihdoin päätökseen.

Kommentoin kirjoitustani nyt ystävän näkökulmasta. Uskallan puhua suoraan, sillä oma kirjoituksesi osoitti, että olet valmis käsittelemään vaikeaa asiaa.

Lapsuuden ystäväni sairastui anoreksiaan viisi vuotta sitten, kun oli aloittanut opiskelut toisella paikkakunnalla. Hänen sairautensa eteni vuodessa siihen pisteeseen, että hän joutui letkuihin sairaalaan ja sen jälkeen suljetulle osastolle melkein vuodeksi. Tämä oli minulle erityisen raskasta aikaa, sillä olin juuri itsekin muuttanut pois kotoa opiskelemaan ja lisäksi äitini sairastui vakavaan masennukseen ja yritti itsemurhaa. Olisin tarvinnut ystävääni enemmän kuin koskaan, mutta huomasinkin olevani tilanteessa, jossa minun olisi pitänyt pystyä tukemaan häntä. Tilannetta vaikeutti kaikin puolin se, että ystäväni halusi pitää sairautensa kaikilta salassa. Jouduin hänen puolestaan valehtelemaan, mihin hän on hävinnyt ja mitä hänelle kuuluu. Välillä tuntui siltä, ettei hän edes halunnut parantua tai palata normaaliin elämään pois sairaalasta. Kaikkein pahinta oli kuitenkin se, etten voinut käsitellä asiaa, omia ja hänen tunteita hänen kanssaan sillä hän halunnut keskustella sairaudesta kanssani lainkaan. Eikä halua edelleenkään.

Nykyään välimme ovat taas lähentyneet, siitä kunnia kuuluu ystävälleni. Vuosien kuluessa olen ollut hänelle katkera, vaikka järjellä tiedän, ettei sairaus ole hänen vikansa. Sairaus on kuitenkin ollut niin iso osa ystävääni, että minusta on tuntunut pahalta, ettei hän voi puhua siitä minulle. Siksi oli pitkiä aikoja, etten olisi halunnut viettää aikaa hänen kanssaan. Koska ystävyyden tulisi mielestäni perustua luottamukselle ja olla vastavuoroista, ei mieleni tehnyt kertoa omista asioistani, kun hän sulki minut pois niin isosta osasta elämäänsä. Minusta tuntui muutenkin, että hän oli muuttunut aivan eri ihmiseksi.

Ystäväni on kuitenkin sinnikkäästi pitänyt yhteyttä minuun kaikki nämä vuodet ja vuoden vaihteessa toteutimme yhdessä ulkomaanmatkan (ennen hänen sairastumistaan olimme reissanneet enemmänkin yhdessä). Matka oli huippuhauska ja onnistunut ja antoi uskoa siihen, että se sama ystävä on vihdoin tulossa takaisin. Mutta vaikka hän mielestään on jo terve, hallitsee sairaus selvästi vielä hänen elämäänsä ja hän ahdistuu, kun arkirutiinit puuttuvat.

Haluan uskoa, että ystävyytemme palaa ennalleen, mutta en voi sille mitään, että tunnen edelleen katkeruutta ystävälleni ja sairaudelle olen suorastaan vihainen, sillä se on vienyt meiltä pois niin monta hyvää vuotta.

Haluaisin tietää, mitä ajattelet tästä ja miten onnistuisin hävittämään katkerat ajatukset? Miksi ystäväni ei ole halunnut jakaa sairautta kanssani?

Voimia ja kaikkea hyvää sinulle, Anna! Sait juuri yhden innokkaan lukijan lisää!

Anonyymi kirjoitti...

Anna, usko pois, saat kauniit pianistin kätesi takaisin vuosien mittaan :) Kun paino pikkuhiljaa nousee, eikä repsahduksia satu, myös kämmenselkäsi alkavat taas näyttää kauniilta :) Itsellä on vielä hieman anoreksian jälkiä havaittavissa juuri käsissä, mutta ne alkavat näyttää päivä päivältä terveemmiltä! Joten toivoa on -aina.

Ihana lukea blogiasi, koska a)meillä on samanlainen "historia", b) meillä on samat kiinnostuksen kohteet/elämäntavat tällä hetkellä ja c) koska asuin itse taannoin useita vuosia Australiassa.

Ah, mitä muistoja tulikaan mieleen uusimmasta postauksestasi, jossa olitte viettämässä päivää Darling Harbourissa! Niin ikävä Australian aurinkoon... Onneksi Suomessakin mennään jo kohti kesää!

-A.

p.s. Edelliselle Anonyymille, joka kertoi olevansa edelleen vihainen ystävälleen, joka sairastui anoreksiin: Valitettavasti sairautta ja sen vaikutusta henkilön mieleen ja käyttäytymiseen ei voi ymmärtää kukaan muu kuin anoreksian sairastunut henkilö. Jos ystäväsi ei edelleenkään halua puhua asiasta, eihän todennäköisesti ole vielä parantunut. Niin kuin Anna jo totesinkin, harvoin siitä paranee 100%. Monilla tauti hallitsee ajatuksia koko loppuelämän ainakin jollain tasolla. On todella harmillista, että sairaus satuttaa anorektikon lisäksi kaikkia hänen läheisiään :( Ehkä, kun ystäväsi voi paremmin ja sairastumisesta on kulunut tarpeeksi monta vuotta, hän on valmis puhumaan asiasta? Toivottavasti saatte ystävä-suhteenne jälleen kuntoon.

Anna kirjoitti...

Anonyymi, kiva että oot löytäny miun blogin ja toivottavasti tästä on jotain hyötyä reissua suunnitellessasi! :)

Voi kun pystyisinkin auttamaan sinua.. Kuten A. kommentoikin jo, niin sairastunut itse on ainut, joka näkee ”päänsä sisälle”. Ja toisaalta hän voi olla itsekin niin sekaisin/energia ei vaan riitä, ettei pysty edes itse kunnolla hahmottamaan mistä tuossa kaikessa on kyse. Anoreksialla on niin monet kasvot kuin on siihen sairastuneitakin - väittäisin, että vaikka anoreksia voidaan määritellä yhdeksi ja samaksi taudiksi, niin sillä voi loppujen lopuksi olla hyvinkin monenlainen taudinkuva.

Yksi asia, joka minulle tuli heti kirjoituksestasi mieleen on häpeä. Ainakin itse häpesin sairastaessani niin kovaa, että näin jälkikäteen ajateltuna sekin varmasti vierotti minua kavereistani. Häpesin olla liian laiha, häpesin että elämäni pyöri ruuan ja liikunnan ympärillä, häpesin että tiesin satuttavani itseni lisäksi myös muita, häpesin etten pystynyt kuuntelemaan huolestuneiden läheisteni sanoja, häpesin oikeastaan ihan kaikkea. Minulle tuli tunne, että en ole edes ansainnut noita ihania kavereitani. Voisikohan tämä olla mahdollista myös sinun ystäväsi kohdalla? Itse olisin halunnut kääntää kelkan heti paikalla ja saada asiat ennalleen, mutta en pystynyt mitään anoreksian edessä.

Luulen, että ainakaan painostamalla ystäväsi ei avaudu asioistaan yhtään entistä enempää, päinvastoin. Jos vain millään jaksat, niin koeta olla parhaasi mukaan hänen tukenaan vaikka anoreksian ja sen aiheuttamien seurausten sivustaseuraaminen voi olla välillä kovin rankkaa. Ole läsnä, mutta älä ”ahdista” ystävääsi. Ole kiinnostunut hänen asioistaan, mutta anna hänelle myös omaa tilaa. Älä tuomitse ystävääsi, mutta älä myöskään mielistele. Se, että pienillä eleillä, sanoilla, teoilla, osoitat hänen olevan korvaamaton ja arvokas, on todella tärkeää tsemppausta syömishäiriöstä parantuvalle. Eikä tilannettasi varmasti yhtään helpottanut se, että olisit itsekin ollut tuen tarpeessa.

Minusta on ihana kuulla, että välinne ovat lämmenneet uudestaan :) Se on mielestäni jo yksi merkki siitä, että ystäväsi alkaa olla toipumaan päin - nythän hänellä on energiaa jo pitää huolta ystävyyssuhteistaan!

Toivon todella, että vielä joku päivä pystytte juttelemaan ystäväsi kanssa asiat halki. Siihen voi mennä aikaa, mutta uskoisin, että lopputulos on myös sen odottamisen arvoinen. Uskon, että kun ystäväsi huomaa kuinka ihana ihminen hänellä on vierellään, hän on valmis jakamaan kokemuksensa kanssasi. Voimia teille molemmille! :)

A., kiitos tsempeistä taas! :) Kun paino on noussut niistä anorektisen alhaisista lukemsita, niin kyllä oma kroppa on muuttunut samalla niin paljon kauniimpaan suuntaan! Nuo kädet ja tummat silmänaluset vielä kun saisi pois niin sitten olisi kaikki melkein ennallaan :) Ihanaa, kun tiedän että myös joku ”kohtalontoveri” lukee ja kommentoi blogiani - siitäkin huolimatta, että jokainen anoreksian sairastanut onkin liikaa!

Saisi miun puolesta tuo aurinko paistella vielä täällä Sydneyssakin, kun eilen ja tänään oli niin inhottavan syksyinen ja harmaa sää!

Anonyymi kirjoitti...

"väittäisin, että vaikka anoreksia voidaan määritellä yhdeksi ja samaksi taudiksi, niin sillä voi loppujen lopuksi olla hyvinkin monenlainen taudinkuva." NIIN totta!! Välillä kävi ärsyttämään ihan hirveästi, kun henkilö, joka oli lukenut kirjoja anoreksiasta, kuvitteli tietävänsä, mitä mun päässä liikkui. They had NO idea.

Esim. äiti tivasti useasti, että "kenen kanssa sä oikein laihdutat" "ketä teidän laihdutusryhmään kuuluu" jne. kun se oli saanut päähänsä kirjoista, että tytöt yleensä laihduttavat porukassa. KUKAAN ei tiennyt mun laihduttamisesta yhtään mitään, enkä puhunut siitä kenellekään (juuri mainitsemastasi syystä: häpeä).

Samoin vanhemmat tivasivat, miksi laihdutan, mikä sai mut laihduttamaan, tekivätkö he jotain väärin/ovatko sanoneet jotain väärää jne...täysin rehellinen vastaus: ei aavistustakaan. Olen itsekin monesti miettinyt, mikä taudin oikein laukaisi? varsinkin, kun olen aina ollut jo luonnostani hoikka eli ei siis ollut mitään syytä laihduttaa.

Kaikista pahimmalta tuntui huomata, että vanhemmat syyttivät itseään! Heillä ei ollut mitään tekemistä tämän asian kanssa. Mulla on maailman parhaat, rakastavat, tukevat ja kannustavat vanhemmat. Eniten satutti, kun näin heidän kärsivän takiani tai syyttävän itseään mun taudista "olisihan meidän pitänyt huomata/tajuta ajoissa" jne. Kaikille anoreksiaa sairastavien äideille tiedoksi: älkää syyttäkö itseänne! Mitä lähempänä on tytärtään, sitä vaikeampi on näitä asioita nähdä.

Okei...nyt lopetan tän asian puimisen :D

Aivan ihanan positiivinen sun elämänasenne :) Maailmaan kaivataan lisää kaltaisiasi!

Nyt salille hankkimaan leveämpi selkä ja kasvattamaan käsivarsia ;)
Terve ja vahva kroppa on ihana asia <3

-A.

Anna kirjoitti...

A., allekirjoitan ihan joka sanasi! Itselläni on sama juttu, että en todellakaan pysty määrittelemään yhtä tiettyä asiaa mikä laukaisi sairauteni. Kotona kaikki hyvin, äidin kanssa niin hyvät välit etten paremmista voisi edes unelmoida, kavereita... Enkä edes koskaan ole ollut mikään perfektionisti, joka usein liitetään anoreksiaan sairastuviin.

Täytyykin sanoa äidilleni, että käy lukemassa tämän kommenttiboksin läpi, koska juuri nuo kirjoittamasi sanat olen sanonut myös hänelle. Hänellä ei ole mitään syytä syyttää itseään!

Miusta on vain kiva saada kommentteja ja tästä aiheesta keskusteleminen on niin terapeuttista, että anna tulla vaan lisää kommentteja jos niikseen! :)

Anonyymi kirjoitti...

Heh, ehkäpä juuri tuon terapeuttisuuden takia multa nyt näyttääkin tulevan ihan hurjasti juttua, sillä en ole -totta puhuakseni- koskaan tästä sairaudesta oikein puhunutkaan.

Melkein kukaan ystävistäni ei tiedä asiasta, koska minun kohdalla sairaus ei edennyt niin pitkälle, että olisin sairaalaan joutunut...sairaus jatkui monta, monta vuotta silti "lievempänä". Olin laiha, mutten sairaalloisen laiha.

Jotenkin kai edelleen häpeän sitä, että olen ollut anorektikko ja pelkään, että ystäväni eivät ymmärtäisi asiaa (tai eivät tietenkään voi ymmärtää, kun eivät itse ole käyneet läpi samaa) tai pelkään, että heidän suhtautumisensa minuun jotenkin muuttuisi, jos kertoisin asiasta...en tiedä...hölmöä kai tuommoinen ajattelu..

Perfektionismista...mäkään en ollut mikään perfektionisti ennen anoreksiaan sairastumista. Sellainen tavallinen "kasin tyttö", mutta anoreksia toi minusta esiin uuden puolen: perfektionismin. Taaskaan ei siis mennä "kirjan mukaan".

Usein myös kirjoitetaan, että anorektikoilla kaikki muut elämän osa-alueet kärsii -etenkin koulumenestys. Noh, minulla kävi toisin päin. Mitä enemmän paino laski, sitä parempia numeroita sain. Kasin tytöstä tuli luokan priimus.

Nyt parannuttuani [tai ainakin suurimmaksi osaksi :)] perfektionismin "oireet" ovat taas lähes kadonneet ja ymmärrän, että elämässä on muutakin (paljon tärkeämpää!) kuin hyvä koulumenestys yms.

Kai sitä tulee jotenkin armollisemmaksi itselleen ihan kaikilla elämänalueilla. Ei se elämä niin vakavaa ole :) Pitää tehdä asioita, jotka tekevät onnelliseksi, eikä välittää liiaksi, mitä muut ajattelevat.

Paljon auringonpaistetta ja iloisia hymyjä loppuviikolle!

-A.

Maiski / Nuotin vierestä kirjoitti...

Törmäsin blogiisi sattumalta ja tämä teksti oli todella pysäyttävä. Aivan mahtavaa, että olet kirjoittanut hienon tekstin noinkin vakavasti aiheesta. Kaikkea hyvää!

Anna kirjoitti...

Maiski, kiitos :) Oikein aurinkoista kevään jatkoa sinulle!

Anonyymi kirjoitti...

tämä juttu kosketti minua todella paljon, koska olen nyt tälläkin hetkellä sairaalassa osastolla anoreksian takia. En ole parantunut, mutta juttusi kannusti minua yrittämään enemmän. Kiitos paljon!

Anna kirjoitti...

Anonyymi, paljon voimia sulle! Parantumisen tie on kivinen, mutta ei mahdoton. Muista, että olet ainutlaatuinen ja arvokas ihminen, jollaista anoreksia ei ole ansainnut. Selviät kyllä! <3

Anonyymi kirjoitti...

Pakko sanoa että sä onnistuit koskettaa mua tosi paljo ! Tsemppiä sulle elämänvarrelle ja ihana tää blogi ! Antaa tosiaan tietoa paljo mulle, joka oon kans tuosta aupairiksi lähöstä kiinnostunu ja vielä nimenomaa austraaliaan :) ! kiitti:)