Huomenna

"Miten aika on voinu mennä näin nopeesti?!" on se ajatus, joka pyörii tällä hetkellä kaikista eniten miun päässä. Vastahan myö oltiin äitin kanssa kevättalvella lenkillä, kun ihan tosissani rupesin puhumaan tästä Aussi-ideastani ja nyt istun tässä ja kelaan että olenhan varmasti muistanut pakata kaiken tarpeellisen ja mitä pitää vielä aamulla muistaa. Ihan uskomatonta! Ihan uskomattoman hienoa!

Tällä hetkellä on tosi sekavat fiilikset; samalla kun tuntuu että huomenna on ihan tavallinen päivä, jossain aivojeni sopukoissa on se tieto, että päivä on aika älyttömän kaukana tavallisesta. Varmaan vasta aamulla tajuan, että sitä ollaan oikeasti lähdössä. Ja varmaan vasta perillä Sydneyssä tajuan sen, miten pitkäksi aikaa olen lähtenyt.

Tänään oli tarkoitus kirjoittaa vähän pidempikin postaus, mutta ilta on kulunut aikamoisen häsellyksen vallassa. Ja toisaalta, mieluummin vietän viimeiset Suomi-hetkeni rakkaimpieni kanssa kuin koneella istuen. Tänne kerkeän kirjoitella sitten periltä Sydneystä, josta seuraava päivitys sitten tuleekin! Hui, jännää! :)

Tj 1! (MITÄ??)

"Kiitotien päässä on taivaassa reikä, ovi miltei mahdottomaan"

"Lentokenttien aavoilla tuulee
niin kuin ulapalla aution maan

ja kiitotien päässä on taivaassa reikä

ovi miltei mahdottomaan"

Jepjep, se olis menoa sitten tasan viikon päästä! Tähän aikaan oon varmaan ihan hermona Helsinki-Vantaalla, kenties jo turvatarkastuksesta päässeenä kansainvälisellä puolella. Nyt jo melkein nousee kyynelet silmiin, kun mietin sitä kun halaan Henryä viimistä kertaa.. Aina johonkin pidemmälle reissulle lähtiessäni miulle tulee joku ihme tarve pyydellä saattajilta (etenkin jos kyseessä on joku lähimmäinen) anteeks kaikista mahdollisista asioista ja vaikka siitäkin, jos oon joskus jotain pahaa kyseisestä henkilöstä ajatellu. Ihan outoa, mutta kai siinä on aina mukana se pelko ettei sitä toista näkiskään enää koskaan? En tiedä. Tai sitten sekin on vain pelkkä ehdollistuma ja sitä ajattelee, että en ole niin paha ihminen (=oma matka ei epäonnistu) jos muistan luetella kaikki litaniat siitä kuinka pahoillani olen kaikista huonoista tekemisistäni ja kuinka paljon rakastan. Vaikka niin kyllä ihan oikeasti rakastankin.

Tuntuu hassulta, miten jotain asiaa voi samalla odottaa ihan uskomattoman paljon, kun samalla nauttii myös siitä odottelusta ja kaikesta mitä miun tapauksessa ennen lähtöä vielä tekee. Eilen ja tänään kotitöitä tehdessäni mietin taas, miten hyvin miulla loppujenlopuksi on asiat ja miten helppo olisi vain jäädä tänne ja parin viikon päästä jatkaa opiskeluja Joensuussa. Mutta kuten monta kertaa olen aiemmissa kirjoituksissanikin maininnut, niin sen takia, että asiat on näin hyvin, on tosi helppo myös lähteä - ja tulla takaisin. Elämä on juuri nyt tosi jees! :)

Olen tosi liikkis, mutta en silti ole vielä itkenyt kertaakaan tätä lähtöäni. Surusta en varmasti tule itkemään, koska ikävänkyyneletkin ovat vain sitä, että välitän ja että miusta välitetään. Eilen oli kyllä ensimmäiset tirautukset lähellä, kun radiosta tuli tuo Lentäjän poika. Siinä sanat ja sävel jotenkin natsaa ja vaikka kyseessä onkin tuollainen musiikkilaji, jota en ehkä ihan ekana ois fanittamassa, niin tuo biisi iskee. Se on miulle merkityksellinen myös sen takia, että iskän viimeisenä isänpäivänä se pyyti et soittasin pianolla sille jotain ja soitin tuon kappaleen :) Isin kuolemasta tulee muuten kohta jo kolme vuotta...aika on menny ihan kamalan nopeesti! Onneks oon näiden kolmen vuoden aikana tajunnut olla omasta terveydestäni ja jokaisesta päivästä kiitollisempi kuin koskaan aiemmin. Joskus elämässä tarvii näköjään vähän turhankin suuren herätyksen, että ymmärtää mikä on tärkeää ennen kuin menettää sen ja että tajuaa nauttia joka päivästä. Ja että muistaa elää unelmaansa! Sen takia mie lähen Ausseihin :)

Tj 7!

"Kiiiiiiirpputorila hyvvää päivvää..."

Otsikko ei liity postaukseni aiheeseen, mutta olosuhteiden pakosta pääsen mainitsemaan: jos sunnuntaina ei satu olemaan mitään muuta tekemistä, niin kuunnelkaa Iskelmä Rexin kirpputoria. Voi moro että voi olla ihan järkyttävä radio-ohjelma. Kyllä varmasti Hiacet ja Corollat naisten 21-vaihteisesta polkupyörästä puhumattakaan Tuupovaaran peräkyliltä vaihtavat omistajaa, kun jo juontajankin ääni on niin jäätävän lakooninen ja nuo Rexin puhelinlinjat eivät kuulosta olevan mitään luotettavinta sorttia. No joo, yritän päästä tästä yli ja palata varsinaiseen aiheeseeni.

Nimittäin kiire taitaa tulla sittenkin. Vielä pitäisi käydä ainakin pankissa, vakuutusyhtiössä ja Kelalla ennen lähtöä. Joensuun reissukin olisi heitettävä, kun sieltä pitäisi käydä muutamat must-jutut, joita en varmaankaan Kiteeltä saa. Niin ja pitäisi siivota oma huone, se on ihan kamalassa kunnossa! Kaikki (lue:muutamat) äitin harmaat hiukset johtuvat ihan todistetusti siitä, että se on joutunut kattelemaan sellasta sekamelskaa liian kauan ;) Mutta kun olen tämän kesän aikana ollut vain neljä yötä Kiteen kotona, niin ei sinänsä ollut aina työpäivien jälkeen väliä että mihin vaatteensa siellä viskasi ja baarireissujen jälkeen on ollut tärkeintä että sänky löytyy jostain sieltä kaikkien romujen alta :D Pitäis vain ryhdistäytyä, ei tässä muukaan auta.

En myöskään millään jaksaisi lähteä Syrjäsalmesta keskustaan! Täällä on jotenkin niin hyvä ja helppo olla, ja keskustassa iskee aina joku ihmeellinen Kitee-ahdistus. Talvella keskustassa oleminen menettelee, mutta kesällä en yhtään tykkää siitä. Syrjiksessä voin tyhjentää marjapuskia ja onneksi pääsen itsekin osingoille jo näistä aikasemmin kypsyvistä ompuista nyt ennen lähtöäni, myöhemmät jäävät sitten äitin ja Kyöstin soseutettaviksi ja kuivattaviksi. Ihan miten vain, mutta olen ilmoittanut äidille jo aikoja sitten, että yhtäkään omppua ei saa jättää puuhun pilaantumaan! Piste ja aamen.

Hostäitini M soitteli Sydneystä aamupäivällä, ja puhelun myötä vahvistui entisestään tunne siitä, että olen löytänyt just itselleni sopivan perheen :) Tällä kertaa puhelumme keskittyi lähinnä siihen oleellisimpaan eli minkälaisia vaatteita kannattaa pakata mukaan ja minkälaisia jättää suosiolla kotiin. Näyttää siltä, että matkalaukkuuni päätyy tänä kesänä eniten pitämiäni vaatteita, koska turhaan raahaan mukanani sellaisia jotka kotonakin ovat vain vaatekaapin täytteenä. Paikanpäällä tulee varmasti myös shoppailtua sen verran, että yritän pakata mahdollisimman järkevästi etten tarvitse lähetellä sitten keväällä kotiin postissa kovin montaa vaatepakettia matkatavaroiden painorajoitusten tullessa vastaan. Jokatapauksessa, M lupasi soitella vielä ainakin kertaalleen ennen lähtöäni ja sähköpostitse ollaan varmasti yhteydessä vielä useampaankin otteeseen.

Jännittää jo - kuten M:llekin sanoin. Mutta jännittää positiivisesti! :) On tärkeintä, että pystyn lähtemään matkaan tosi luottavaisin mielin. Ei tarvitse yhtään pelätä minkälainen perhe on vastassa ja toisaalta tiedän, että tänne kotiin jää kaikki hyvin. Sen lisäksi tämä kesä on ollut niin huippu, että pohjavire ei paljon tästä enää voisi parantua! :)

Tj 10!

Lähdön lähestyessä

Lähtöpäivä lähenee ja fiilikset heittelevät sen mukaisesti. Samalla, kun odotan syyskuun ekaa kuin kuuta nousevaa, yritän nauttia jokaisesta Suomi-päivästä, -tunnista, -minuutista, -sekunnista... Varmaan kohta ihan oikeasti alan laskea jo tuntejakin! Aamulla just mietin, miten jännältä tuntuu että vasta vähän aika sitten laskin vielä kuukausia, sitten viikkoja ja nyt päiviä. Tässä on ristiriitaista myös se, että kun mielessä pyörii ajatus siitä, että on otettava kaikki irti joka hetkestä, niin sitten en yhtään tiedä mitä tekisin :D No, ainakin marjapuskia on tullut koluttua ihan kiitettävästi, se on jotenkin niin terapeuttista! Tällä hetkellä 15 päivää Suomessa tuntuu vielä siltä, että ehdinhän tehdä tässä vielä vaikka mitä - monta päivää! Mutta sitten kun alkaa verrata sitä suunnittelemiini yhdeksään Aussikuukauteen, niin eihän tässä ole jäljellä enää mitään.

Lähestyvä lähtöni (tää niin kuulostaa siltä ihan niin kuin olisin tekemässä vähintään kuolemaa :D) konkretisoitui viimeistään kun työt loppuivat ja pidin synttäriläksiäiset. Kaikkien hyvien tyyppien keskellä viimeistä kertaa moneen kuukauteen - apua! Toisaalta en vielä edes tiedä miten kivoja tyyppejä tulen varmasti Ausseissa tapaamaan ja voi olla, että ensi keväänä on ihan samat fiilikset sieltä lähtiessäni. Sillä erotuksella kuitenkin, että tiedän keiden luokse olen palaamassa.

Tuleva elämänmuutokseni on niin iso, etten varmasti osaa vielä itsekään sitä kokonaan hahmottaa. Mietin miten hullu olen, kun jätän kaiken hyvä ja varman taakseni ja hyppään ihan uuteen ja tuntemattomien ihmisten luokse. Toisaalta se on juuri sitä, mitä tällä hetkellä ehkä eniten kaipaankin. Etenkin, kun tiedän että tämä kaikki nykyinen kyllä odottaa minua täällä kotona ja muuttuu jos niin on tarkoitettu. Uskokaa tai älkää, mutta tässä lähtöä valmistellessakin auttaa tosi paljon se, kun luottaa siihen että kaikella on tarkoituksensa ja asiat järjestyvät :)

Kotona oikeastaan kaikki alkaa jo liittyä Ausseihin lähtööni. Sovitaan, kuka hoitaa laskuni, tarkastaa vuokrat, kenelle kirjoitan valtakirjat.. Äiti tulee töistä ja kysyy: "Anna, ootko muistanu jo soittaa sinne ja sinne...? Muistathan hoitaa sen ja sen ennen kuin lähdet!" Itse puolestani vannotan äitiä muistuttamaan ehkä miljoonasta eri asiasta, jotka on vielä tehtävänä. Henry ja Inka elävät hengessä mukana ja lupasivat heittää lentokentälle. Mummit eivät ehkä ole vielä ihan kokonaan sisäistäneet että olen lähdössä aika kauas ja aika pitkäksi aikaa.. Enkä taida vielä ihan kokonaan itsekään sitä tajuta.

Tj 15!