Todellisuuksien välissä

Kävin kuvauskeikalla Romossa, Joensuun pohjoispuolella. Aiheena oli sähkökatkot ja tavoitteena oli päästä kuvaamaan sähkölinjojen korjaustöitä. Kuvauskeikoista voi aistia nopeasti, tuleeko mielenkiintoinen kuvaus vai ei. Nyt huomasi heti, että tästä tulee jännää. Asentajat Jari ja Toni olivat nk. pohjoiskarjalaisia suunpieksäjiä. Pitkää työrupeamaa tehtiin hyvällä huumorilla. On melkein outoa, miten nopeasti juttu luistaa joidenkin ihmisten kanssa. 

Vikapaikka oli vajaan kilometrin päässä tiestä ja sinne täytyi mennä moottorikelkalla. Jari tarjosi ystävällisesti kyydin kelkalla ja Toni tuli perästä suksilla. Kun aamulla valitsin vaatetusta, en osannut varautua siihen, että matkustan kelkalla ja kahlaan haaroja myöten lumihangessa. Siinäpä sitten farkunlahkeet märkänä kuvasin reilun tunnin korjaustöitä. Paluumatkalla kelkka kellahti nurin ja lennettiin hankeen. Hetkisen nipistin itseäni ja mietin miten olin päätynyt mukavan lämpimästä työpisteestäni tänne. Siinähän olisi voinut katkaista jalkansa ja sitten metsästä pääsy olisi ollutkin hankalaa. Kelkka saatiin nopeasti takaisin pystyyn ja pääsin takaisin autolle. Autolle, joka oli pysäköitynä tien sivuun hankeen. Kuin ihmeen kaupalla toimituksen etuvetoinen city-maasturi nousi takaisin tielle. Penkinlämmitin täysille ja kohti toimitusta. 

Tällaisten keikkojen jälkeen on outoa tulla takaisin toimistoympäristöön, jossa ihmiset tuijottavat ruutujaan samoilla paikoilla kun lähtiessäsi. Kukaan ei tunnu olevan tietoinen siitä, että tuolla ulkomaailmassa roikutaan tolppakengillä kymmenessä metrissä, kahlataan hangessa ja kaadutaan moottorikelkalla. Tekisi mieli huutaa että "tämä juttu ja kuvat pitää laittaa etusivulle ja isolla!" 

Kyseessä on eräänlainen journalistin versio Tukholma-syndroomasta, jossa kiinnyt omaan kokemukseen ja luulet että se kiinnostaisi myös muita ihmisiä.

The whole truth and nothing but the truth

Tähän leikkipuistokuvaan oli päätyä toimittajan oma lapsi, koska leikkipuistossa ei ollut oikeasti lapsia leikkimässä.

Oli vuosi 2005. Olin kuvaamassa Savon Sanomiin Tervon Lohimaan toimitusjohtajaa. Hän harrasti perhokalastusta, joten mentiin kosken rantaan ottamaan kuvia. Laitoin kalansilmäobjektiivin kameraan(näin toimii uransa aloittanut kuvaaja, polttoväli pitenee sitten kokemuksen lisääntyessä) ja yritin saada jotain ihmeellistä aikaan. Pyysin toimaria heittämään perhoa uudestaan ja uudestaan. Ohjasin mitään perhokalastuksesta ymmärtämättä. Kerroin miten vapaa tulisi pitää. Näytin mihin asentoon vapakäsi tulisi laittaa. Seuraavana päivänä eräs kalastusta harrastava totesi kuvan nähtyään,  "ei muuten näytä yhtään perhokalastukselta". Saatana, että hävettää vieläkin.

Periaatteeni kuvaamisessa on ollut siitä lähtien selvä. Kuvani esittävät kohteensa totuudenmukaisesti. En väitä, että en olisi koskaan ohjannut tilanteita tai vaikuttanut kuvattaviini. (Kukaan lehtikuvausta työkseen tehnyt tuskin voi sellaista rehellisesti väittää.) Yritän kertoa kuvillani tarinat niin todenmukaisesti, että voin nukkua yöni levollisin mielin.

Lehtikuvia on pidetty ja pidetään yleisesti uskottavina ja luotettavina dokumentteina kertomastaan aiheesta. Olisi hienoa jos tämä uskottavuus säilyisi. Toki journalismiin kuuluu sisäänkirjoitettuna subjektiivinen ote, joka vielä korostuu kuvajournalismissa. Tekstin aiheen tai varsinkin kuvan rajauksella voi jättää olennaisiakin asioita kertomatta. Hetki, jonka kameran suljin sadasosasekunnissa pysäyttää, ei voi olla kokonaiskuva mistään aiheesta, mutta asioiden vääristelyä pitää silti välttää.

Toimituksissa ollaan hyvin tarkkoja siitä, että lehtijutut ovat totuudenmukaisia ja esittävät asiat vääristelemättä. On outoa, että valokuvien suhteen ollaan paljon "joustavampia". Jos näyttävämmän kuvan saamiseksi pitää kuvaan pyytää toimituksen harjoittelija tai jonkun toimittajan lapsi, kukaan ei näe siinä mitään ihmeellistä. Jos joku rohkenee epäillä tätä toimintatapaa, vedetään esiin termi "kuvituskuva". Kuvituskuva on journalismissa se valokuva, joka näyttää oikealta valokuvalta, mutta yleensä kaikki sen sisällössä on lavastettua. Harvoin kuitenkaan näkee mainintaa kuvan yhteydessä, että kuvan esittämää tilannetta ei tapahtunut oikeasti. 

Mitä enemmän valokuvia silmiemme eteen päätyy, sitä suurempaan arvoon nousevat aidot, yllättävät ja ennen kaikkea totuudenmukaiset kuvat.

Hämärämies

Kuvateksti 1: Matti Virtanen hankki rautakaupasta uuden sorkkaraudan. Virtanen aikoo purkaa vanhan aitan kesämökillään.

Kuvateksti 2: Epäilty poistui paikalta parkkialueen taakse, josta hän jatkoi matkaa autolla moottoritielle etelään. Poliisi pyytää yleisöltä havaintoja tekijän pakoreitin varrelta.

Kuvan rajaus ja kuvakulma saavat asian näyttämään juuri siltä, miltä kuvaaja haluaa. Näennäisen arkipäiväinen tilanne voi näyttäytyä erittäin epäilyttävänä, jos niin halutaan.